Aamuaurinko värjäsi MacBearien linnoituksen muurit kullan ja purppuraisin sävyin. Linnassa vietettiin nyt hyvin onnellisia aikoja, sillä Kuningas ja Kuningatar olivat saaneet toivomansa pojan.
Aluksi oli näyttänyt MacBearien elämä hyvin synkältä, kun Richardin isä Frederick oli yllättäen kuollut, ollessaan poikansa kanssa taltuttamassa pientä kahakkaa, joka oli syntynyt valtakunnan rajalla.
Murheellisin mielin oli Richard ottanut paikkansa kuninkaana ja nainut kauniin naapurimaan prinsessan, kuten ajan tapa oli ollut. Alkuun hän ei ollut, ollut innostunut pakkoavioliitosta, mutta oli sitten myöhemmin kumminkin rakastunut kauniiseen Hermioneen, joka tunsi samoin häntä kohtaan.

Vuosi avioliittoon astumisen jälkeen, Hermione lahjoitti Richardille suloisen pojan, josta tulikin molempien silmäterä. Richard oli onnellinen, hänellä oli rakastava vaimo, suloinen poika ja valtakunnassakin oli rauhallista.
Richard katsoi, että häneltä jäi aikaa hallinnollisilta asioilta, myös olla poikansa ja vaimonsa seurassa. Itse asiassa hän viettikin paljon aikaansa poikansa kanssa ja kun tämä oli nukkumassa, oli hänellä aikaa Hermionelle.

Päivät kuluivat ja tuntui kuin mikään paha ei voisi milloinkaan rikkoa tätä idyllistä perhettä ja valtakuntaa, mutta voi miten väärässä he olivatkaan, sillä paha vaani heitä aivan lähellä kuninkaallisen neuvonantajan muodossa.
Julian Black, kuninkaallinen neuvonantaja halusi saada itselleen sen, mitä Richardilla oli; valtaa ja rikkauksia, joskaan hän ei pistäisi pahakseen, jos vielä kuningatar Hermionen saisi puolisokseen.
Niin hän sitten kutsui linnaan MacLaggenin veljekset, jotka olivatkin hänen luottomiehiään. Hän jo tiesi miten suuresta summasta kultaa nuo kaksi olivat valmiita tekemään hänen pyytämiään asioita. Tällä kertaa hän aikoi raivata tieltään tuon kirotun perijän, Erikin. Hän ei tappaisi lasta, kun sitä saattoi käyttää toisellakin tapaa kuningasta vastaan.
Hän ei pyytäisi vielä tässä vaiheessa haluamaansa lapsen henkeä vastaan, vaan hänellä oli aivan jotain muuta mielessä, jotain joka pitäisi kuninkaankin niin, että hän itse saisi rauhassa hoitaa asiat oman mielensä mukaisesti kuninkaan puuttumatta asioihin ja epäilemättä mitään.
Hänen oli vain varmistettava, että nainen, joka oli hänelle palveluksen velkaa osaisi pitää suunsa kiinni. Hieman häntä epäilytti se, että nainen oli portto ja juoppo. Hän toivoi, voivansa pelotella naisen niin, ettei tämä viinipäissään lörpöttelisi asioista kylillä.

Julian odotti, että kuningas ja kuningatar siirtyivät yöksi kuninkaan kammioon, jonka jälkeen hän kiiruhti päästämään Gabrielin ja Georgen sisälle. Yhdessä näiden kanssa hän suuntasi pienen prinssin makuukammioon.
Vaikka he pääsivätkin ääneti sisälle, oli poika hereillä ja katseli tulijoita uteliaana, vailla pelon häivääkään. Erik jokelteli iloisesti tunnistaessaan Julianin, eikä vastustellut kun tämä nosti hänet syliin.
Eihän pieni poika tietenkään ymmärtänyt, että miehellä oli pahat mielessään, vaan luotti tähän kuten aina. Julian tunsi pienen piston sisimmässään katsoessaan pojan viattomia, innokkaita kasvoja, mutta vaiensi sen ja kovetti mielensä.
”Mennään.” Hän sihahti ja vilkaisi nopeasti kumpaakin MacLaggenin veljestä. Nämä nyökkäsivät ja alkoivat harppoa Julianin perässä ulos.
He pääsivät linnan tyrmiin kenenkään estämättä heitä, johtuen siitä, että Julian oli tietyille vartijoille maksanut muutaman ylimääräisen kultarahan siitä hyvästä, että nämä katsoisivat sinä yönä toisaalle ja pitäisivät suunsa kiinni. Erik ei vieläkään itkenyt tai metelöinyt vaan oli kiltisti Julianin sylissä ja luullen leikiksi tätä yöllistä retkeä.
Tuo pieni viaton lapsi ei vielä tiennyt miten paljon hänen maailmansa tuli muuttumaan ja että hän tulisi oppimaan mitä oli pelko.
Gabriel ja George jäivät tyrmän suulle vahtiin, kun Julian harppoi poika sylissään pitkin pimeitä käytäviä, joita valaisi vain siellä täällä soihtu. Erikiä pelotti hieman tämä pimeä paikka, jossa ei ollut vielä koskaan käynyt ja hän painautui lähemmäksi Juliania, tietämättä kuinka petollinen tuo mies saattoikaan olla.

Viimein he saapuivat isoon tilaan, jossa oli hämärä valaistus. Hämärästä valaistuksesta huolimatta näkyi seinillä roikkuvat luurangot, lattialla lainehtiva veri ja kaiken roskan seassa puikkelehtivat rotat.
Erikiltä pääsi pieni pelästynyt äännähdys ja hän tarrautui lujemmin kiinni Julianiin, jolloin tämä kiskoi tylysti pojan pienet kädet irti tunikanrinnuksistaan. Mies katsoi poikaa inhonilme kasvoillaan ja esti tätä tarraamasta uudelleen kiinni, jolloin tämä purskahti itkuun.

Ei kukaan koskaan ollut kohdellut häntä näin.
”Hoida asia.” Julian sylkäisi käskyn huppupäiselle miehelle ja käänsi katseensa pois pojasta. Hän ei voinut katsoa tätä, ei nyt kun tämän elämä muuttuisi lopuksi ikää.
”Hyvä on.” Mies kähähti ja nosti hehkuvan raudan ahjosta, samalla kun pojan paidanhiha käärittiin ylös. Erikin itku kaikui poukkoili huoneen kivisistä seinistä ja kohosi kauhunkirkunaksi, kun huppupäinen mies iski tulikuuman raudan vasten käsivarren ihoa.
Erik kirkui ja yritti rimpuilla itsensä vapaaksi, muttei onnistunut. Tuo kirkuna jäisi kummittelemaan Julianin mieleen pitkäksi aikaa.
”Valmista tuli.” Huppupäinen mies kähähti ja ojensi kätensä kohti Juliania, joka laski kämmenelle pienen kasan kultarahoja.
”Kiitos ja katsokin ettet lörpöttele tai olet kuoleman oma."
Huppupäinen mies murahti jotain vastaukseksi ja harppoi pois paikalta, Julianin häipyessä itkuinen Erik mukanaan ulos.

Hän ja MacLaggenin veljekset lähtivät liikkeelle. Matkaa kesti yön ja seuraavan päivän, kunnes viimein myöhään illalla he saapuivat pienen ränsistyneen torpan pihaan. Pihamaa oli hoitamaton ja ne vähäiset eläimet, joita mökin omistajalla oli saivat juosta pitkin poikin kenenkään vahtimatta tai välittämättä siitä mitä niille tapahtui.
Julian käski MacLaggenin veljeksiä jäämään ulos, kun hän itse harppoi koputtamatta sisälle pieneen tupaan. Sisällä oli yhtä hoitamatonta ja korutonta kuin ulkonakin ja lisäksi haisi vanhalle viinille, lialle ja ummehtuneelle.
”Fanny!” Julian karjaisi ja pian pienestä peräkamarista tuvan puolelle hoippui tukeva nainen, jonka silmät harittivat ja jonka kasvot punoittivat.
”Niin mitä.” Nainen töksäytti sammaltaen.
”Muistat kai sopimuksemme Fanny.” Julian kysyi ja nyrpisti nenäänsä haistaessaan mitä moninaisempia hajuja, joita naisesta lehahti tämän astellessa hieman haparoivin askelin lähemmäksi.

”Joo, muistan.” Fanny vastasi ja yritti kohdistaa katseensa Julianiin.
”Muistat kai mitä sinun käy, jos lörpöttelet kylillä tai sanallakaan kerrot mitään pojalle, vaikka tämä kuinka kyselisi.” Julian sanoi paljonpuhuvalla äänellä.
”Muistan.” Fanny vastasi ja alkoi hiljalleen selvitä humalastaan.
”Hyvä.” Julian murahti ja tuuppasi Erikin Fannyn syliin. Ihme kyllä poika ei inahtanutkaan. Ei kai jaksanut, mutta katseli vähän kummissaan punanaamaista naista, jonka syliin oli joutunut.
Julian vilkaisi vielä naista, joka huojahteli hieman ja häipyi sitten tuvasta.
Fanny kuunteli ulkoa kantautuvia ääniä, jotka vähän myöhemmin vaimenivat ja katosivat kotonaan.
”No niin. Nyt sitä ollaan kahden.” Fanny sanoi ja katseli samein silmin pientä poikaa, jonka likaantuneet kasvot olivat kyyneljuovilla.
Erik katseli hämmentyneenä ympärilleen, kunnes purskahti jälleen itkuun tajutessaan, ettei tämä ollut koti.

”No, no. Ei tässä ole hätää.” Fanny sammalsi ja tunsi jotain äidillisiksikin luettavia tunteita pientä poikaa kohtaan. ”Fanny täti on täällä ja pitää sinusta huolen.” Fanny höpötteli vaihtaessaan pojalle yöpaidan ja laittaessa tämän nukkumaan seinustalla roikkuvaan punottuun koriin, joka oli sopivan kokoinen juuri Erikille.

Tämän jälkeen Fanny päätti siemaista muutaman pikarillisen ja sammui. Siinä hän nukkui kasvot pöytää vasten koko yön, Erikin nukkuessa ensimmäisen yönsä uppo oudossa paikassa, jossa tulisi elämään pitkään.

 *****

Richard heräsi kesken uniensa tunteeseensa, ettei kaikki ollut hyvin. Hän nousi ylös, mihin Hermione heräsi ja he molemmat astelivat Erikin huoneeseen. Huoneessa oli hiljaista. Liiankin hiljaista ja huolimatta siitä, että paha aavistus vahvistui, he astelivat Erikin kehdolle ja joutuivat toteamaan, ettei poika ollut siellä.
”Erik.” Hermione henkäisi ja katsoi kauhunsekaisin tuntein tyhjää kehtoa. ”Hän on poissa.” Hän sanoi ja kääntyi katsomaan Richardia, joka seisoi paikallaan kuin kuvapatsas. Kasvot ilmeettöminä ja se lämmin tuike, joka tämän silmissä yleensä oli, oli nyt poissa.
”Me saamme hänet vielä takaisin vaikka minun pitäisi kääntää ympäri koko linna ja maat ja mannut sen ympäriltä.” Richard sanoi puristaen sormensa nyrkkiin ja samalla hetkellä kuului pihalta hevosten hirnuntaa.
Richard harppoi läpi salien, läpi suuren salin ja ulos, muttei nähnyt mitään. Se joka siellä olikin ollut, oli jo ehtinyt lähteä ja epäilemättä heillä oli poika mukanaan.
”Vartijat!” Richard karjui niin, että koko piha kaikui ja linnan ikkunoihin alkoi syttyä valoja.
”Te kutsuitte ylhäisyys.” Sanoi muuan täydessä sotavarustuksessa oleva mies.
”Etsikää se... se.... eih, en keksi hänelle sopivaa nimeä. Se roisto, joka varasti poikamme. Lähetä kaikki miehesi etsimään häntä ja takaisin ei ole tulemista, ennen kuin poikamme löytyy.” Richard sanoi äänen täristessä pidätellystä raivosta, kauhusta ja surusta.
”Heti ylhäisyys.” Mies sanoi ja katosi paikalta juoksujalkaa.
Richard asteli raskain mielin takaisin sisälle ja pysähtyi keskelle suurta salia seisomaan. Hän oli ollut onnellinen vielä eilen, mutta nyt suru ja huoli pojasta kalvoivat mieltä, kun ei tiennyt mitä tuo joku tästä tahtoi tai aikoi tälle tehdä.
”Richard?” Kuului Hermionen lempeä ääni ja tämä asteli miehensä luo.
”Hermione.” Richard sanoi paksulla äänellä.
”Meidän poikamme, hänet on viety eikö niin.” Hermione sanoi silmät kyynelissä.
”Niin, rakkaani.” Richard sanoi ja kietoi kätensä vaimonsa ympärille, kuin suojellakseen tätä kaikelta pahalta. ”Mutta minä teen kaikkeni saadakseni hänet takaisin.” Hän jatkoi ja kyynel vierähti hänen poskelleen.