Ihan ensialkuun mainitsen että tässä pätkässä suurin osa tekstistä ei ole minun käsialaani, vaan Mustangin, joten suuret kiitokset hänelle. Kiitos, että olet jaksanut kirjoittaa tätä mun kanssani. :)

Ja nyt itse tarinaan.
 

***

Aamu valkeni kauniina ja aurinkoisena. Erik avasi silmänsä ja katseli hetken ympärilleen askeettisessa huoneessa muistellen edellisillan tapahtumia. Hän muisti Veli Ignatiuksen, tuon miehen, joka oli ollut niin hyvä hänelle. ”Herramme on sanonut, että kaikki ovat hänen lapsiaan ja heistä on huolehdittava. Enkä minä halua, että kukaan joutuu olemaan yksin ja ulkona tässä säässä näin Jouluna," tämä oli sanonut hänelle. Ajatus hämmensi hänet. Erik palasi huoneeseen, jossa hän oli syönyt ja peseytynyt. Hän meni kiviselle vadille ja pesi kätensä ja kasvonsa virkistävässä vedessä. Veli Ignatius tuli huoneeseen.
"Huomenta, Erik", tämä sanoi hymyillen.
"Huomenta, Veli", Erik vastasi.
"Nukuitko yösi hyvin?" Veli Ignatius kysyi sitten.
"Paremmin, kuin vuosiin. Olen sinulle paljosta velkaa", Erik vastasi ja hänen silmänsä saivat surumielisen sävyn. Veli Ignatius hymyili edelleen lämpimästi ja johdatti Erikin aamiaiselle. Paikalla oli muitakin munkkeja, jotka ottivat Erikin vastaan lämpimästi. Nuorukainen ei muistanut, milloin viimeksi olisi ollut niin onnellinen ja tuntenut kuuluvansa jonnekin. Päivä kului erilaisissa askareissa. Munkit neuvoivat häntä niissä kärsivällisesti ja Erik oli innokas ja nopea oppimaan. Iltapäivällä Veli Ignatius ja Erik jäivät jälleen kahden.


"Tiedän, että asia on sinulle arka, mutta näyttäisitkö minulle vielä merkkiä käsivarressasi?" Veli Ignatius kysyi Erikiltä. Erik kaivoi merkin esiin häpeillen. Polttomerkki oli pyöreä. Sitä reunusti käärme, jonka sisässä oli puu. Se oli rujo ja ruma, kuin märkivä haava, joka ei koskaan parantuisi. Kaikki ihmiset, jotka olivat merkin nähneet, kaihtoivat häntä kuin tautista. Mutta ei Veli Ignatius.


"Ah, nyt minä ymmärrän ja kaikki kertomasi käy järkeen. Käärme merkissä merkitsee Raamatun käärmettä, joka viekoittelee Eevan pahoille teille ja puu Paratiisin kiellettyä puuta. Symbolia käytetään merkitsemään ne, jotka ovat Jumalan hylkäämiä. Ihmiset pelkäävät tulevansa kirotuiksi, jos ovat kanssasi tekemisissä puhumattakaan sinun auttamisestasi", Veli Ignatius kertoi. Erikin ryhti lysähti. Hän oli siis toivoton tapaus. Hän oli kaiken avun ulottumattomissa. Aivan sama, jos hän kuolisi pois. Hänen olisi jätettävä luostari, ennen kuin hän aiheuttaisi pahaa ja kiroaisi ne ainoat ihmiset, jotka olivat olleet hyviä hänelle. Hän nousi hitaasti ylös ja kyynelet virtasivat hänen poskilleen.
"Kiitoksia kaikesta", hän sanoi. "Kai minä tästä sitten lähden jatkamaan matkaani."
"Mitä sinä höpiset, hyvä mies?" Veli Ignatius kysyi Erikiltä hämillään. "Ei ole ihmisten asia tuomita ihmisiä, vain Jumalalla on siihen valta. Minä näen sinun silmistäsi, ettet ole paha ja toivoton. Sielusi on puhdas ja olet ansainnut toisen mahdollisuuden."
Hämillään Erik katseli lämpimiin vihreänruskeisiin silmiin, joiden vilpitön katse sai hänet tärisemään ja uusien kuumien kyynelten vierimään hänen poskilleen. Hän syleili tuota miestä, joka oli niin hyvä ja oikeudenmukainen.
"Mitä minun täytyy tehdä tullakseni kaltaiseksesi? Minä ryhdyn munkiksi ja alan palvella Jumalaa, jonka ansiosta noin hyviä miehiä on vielä olemassa", Erik vannoi sitten.

Luostarin sääntöihin kuului, että uusi munkkikokelas viettäisi kuukauden mietiskellen eristyksissä muista nauttien vain välttämättömän määrän ruokaa. Kokelaan tuli myös luopua kaikesta maallisesta omaisuudestaan, mikä ei tuottanut Erikille ongelmia. Hän kun ei omistanut mitään vanhojen räsyvaatteidensa lisäksi. Erik vetäytyi syrjäiseen kappeliin hiljentymään, puhdistautumaan ja rukoilemaan. Kuukauden kuluttua vietettäisiin seremonia, jossa Erik antaisi valansa ja hänet vihittäisiin munkiksi muiden joukkoon. Hän tunsi vihdoin löytäneen elämällensä suunnan.
Myöhemmin Veli Ignatius johdatteli Erikin tapaamaan luostarin johtajaa apotti Luukasta. Hän oli jo aikaisemmin kertonut Luukakselle asioiden laidan ja omat huomionsa. Lisäksi hän oli luvannut ottaa vastuun pojasta. Luukas oli ollut hyvin ymmärtäväinen ja halusi nyt nähdä pojan, joka oli saanut ylleen puhtaan, joskin koruttomat ja karkeat vaatteet.
Erik seisoi Ignatiuksen vieressä ja mietti mitenkähän tässä mahtaisi tapahtua. Se että Veli Ignatius seisoi hyvin rauhallisena paikallaan, oli omiaan rauhoittamaan pelokkaan pojan mieltä ja niinpä tämä antoikin katseensa kiertää apotin huonetta, joka sekin oli ankaran yksinkertainen, joskin pöydän takana oleva hyllykkö oli täynnä pergamenttirullia ja paksuja nahkakantisia teoksia. Pergamentteja oli lisää pöydällä, jossa lisäksi oli mustepullo, sulkakynä, pieni koristeellinen risti ja iso kirja, joka epäilemättä oli raamattu. Muutoin pöytä, kuten tuolikin olivat hyvin yksinkertaisia ja huoneen seinät olivat valkeaksi kalkitut ja valoa tulvi sisälle vain kahdesta pienestä ikkunasta.
Apotti nousi seisomaan ja katseli tarkasti Erikiä pippurin mustilla silmillään. Erik katseli varovaisesti takaisin ja huomasi, että apotin hiukset olivat jo valkeat ja tämän seesteisillä ja tiukoilla kasvoilla oli paljon vuosien jättämiä juonteita.


”Olen kuullut, että haluaisit liittyä meihin.” Apotti Luukas sanoi viimein ja hänen äänensä oli paljon tummempi ja syvempi kuin Veli Ignatiuksella.
”Niin.” Erik sanoi varovaisesti ja pelko siitä, että hänet heitettäisiin pois täältäkin heräsi.
”Ignatius on varmaankin kertonut sinulle jo millainen käytäntömme on ja mitä sinun on tehtävä saavuttaaksesi munkin arvon.” Apotti sanoi toteavaan sävyyn.
”Kyllä.” Erik sanoi ja pelko sisällä kasvoi entisestään.
”Hyvä.” Apotti Luukas sanoi sitten äänen hivenen pehmentyessä, mutta pysyen silti hyvin arvovaltaisena. ”Tiedä siis, että sitoudut noudattamaan luostarimme sääntöjä ja tekemään töitä ruokasi eteen, kun sinut vihitään noviisiksi. Noviisi aikasi kestää kolme vuotta, jona aikana sinulla on mahdollisuus lähteä halutessasi.” Hän jatkoi pitkä luiseva sormi pystyssä.
”Minä lupaan pyhästi noudattaa sääntöjänne ja teen kaiken mitä vain haluatte minun tekeväni ja jos rikon teitä vastaan, kärsin rangaistukseni mukisematta.” Erik sanoi ja painoi päänsä pieneen kumarrukseen.
”Hyvä.” Apotti Luukas sanoi, pienen pilkkeen käydessä hänen tummissa silmissään, jotka tuuheat ja yhä tummat kulmakarvat miltei peittivät. ”Veli Ignatius on kertonut sinun... hmm.. pienestä ongelmastasi, joten ehkä on parempi, että pysyt luostarin muurien sisäpuolella. Näin sinä vältyt ongelmilta, emmekä mekään niitä saa.” Hän lisäsi viitaten Erikin olkavarressa olevaan polttomerkkiin, joka oli tällä hetkellä hihan alla piilossa.
”Tuota...” Erik aloitti varovaisesti. ”Minä en tiedä mistä minä sen merkin olen saanut ja miksi. En edes muista oikeita vanhempiani. Minun kasvattiäitini sanoi monet kerrat, ettei ole äitini ja kertoi että minulla on vanhemmat, mutta en saa tavata heitä. Kun kysyin syytä, hän ei suostunut kertomaan sitä minulle ja kielsi myös näyttämästä minun syntymämerkkiäni kenellekään.” Hän jatkoi katseen poukkoillessa apotista Ignatiukseen. Hän nosti hihaa, paljastaen oikean käsivartensa, joka nyt oli puhdas ja lähellä kyynärtaivetta saattoi nähdä merkin joka oli muodoltaan kuin karhuntassun jälki.
”En ole uskaltanut näyttää sitä kenellekään, sillä ajattelin senkin olevan jokin paha merkki.” Erik sanoi ja katsoi miehiä pelokkaana.
”Ei tuo ole paha merkki.” Veli Ignatius sanoi ja katsoi hymyillen poikaa.
”Ei todellakaan.” Apotti Luukas sanoi ja yritti nähdä merkin tarkemmin.
”Jos tuo on se, mitä epäilen, niin ihmettelen miksi...” Veli Ignatius aloitti mietteliäänä ja vaikeni sitten.
Hän muisti, että kuninkaallisissa kirkonkirjoissa oli merkitty kaikki syntyneiden kuninkaallisten lasten nimet ja tuntomerkit ja tuo karhuntassunjäljen muotoinen syntymämerkki oli niissä mainittu. Ei kylläkään tässä kirkossa, mutta hän oli käynyt matkoillaan naapurimaan kirkossa ja tutkinut erääseen toiseen tapaukseen liittyen noita tärkeitä papereita, jotka yleensä eivät kuuluneet muiden silmille, eikä rahvas siihen koskenutkaan, koska useimmat eivät edes osanneet lukea.
”No oli miten oli, sinä tiedät nyt minun kantani. Veli Ignatius opastaa sinua, häneltä voit kysellä enemmän.” Apotti Luukas sanoi.
”Minä kiitän teitä.” Erik sanoi nöyränä ja kiitollisena ja hän painoi päänsä syvään kumarrukseen.
Ääneti hän seurasi Veli Ignatiusta, johdatti hänet takaisin kappelille, luvaten tulla noutamaan hänet myöhemmin. Erikin teki mieli kysyä Veli Ignatiukselta, miksi tämä oli sanonut niin kuin oli sanonut, mutta päätti olla vaiti. Ei varmastikaan ollut soveliasta tentata asioita auttajaltaan, jotka eivät hänelle kuuluneet, hän mietti ja polvistui alttarin eteen jatkaakseen sitä minkä oli tämän lyhyen apotin luona vierailun tähden keskeytynyt.
Vaikka Veli Ignatiuksen reaktio häntä hieman hämmensikin, ei se silti vähentänyt hänen kiitollisuuttaan ja muuttanut hänen päätöstään siitä, että hän halusi jäädä ja hän tiesi, että apotti oli oikeassa sanoessaan, että hänen olisi jäätävä mieluummin muurien sisäpuolelle. Niin hän halusikin tehdä, sillä ei halunnut saattaa luostaria häpeään. Erik päätti, että ennemmin kuolisi, kuin antaisi kenenkään tehdä pahaa näille ihmisille, jotka olivat olleet hänelle niin hyviä.



Aika kului ja Erik tavallaan nautti saadessaan olla kerrankin rauhassa. Oli hieman hämmentävääkin, kun ei kukaan tullutkaan potkimaan häntä tai huutelemaan solvauksia ja häätämään pois kuin syöpäläistä. Hän noudatti Veli Ignatiuksen opettamia sääntöjä tiukasti, rangaisten välillä itse itseään, jos huomasi tekevänsä jotain väärin.
Hän oli vaatimaton, kiltti ja nöyrä ja teki kaiken, mitä häneltä pyydettiin. Hän auttoi muita välillä kysymättäkin ja opetteli kaikenlaisia askareita, kuin myös lukemaan, kirjoittamaan ja puhumaan latinaa, jolla kielellä useimmat uskonnolliset teokset luostarilla ja kirkolla olivat.
Vaikka hän ajoittain miettikin mitähän ulkomaailmassa mahtoi tapahtua, ei hän silti sinne kaivannut, sillä oli löytänyt itselleen paikan, jossa hänet hyväksyttiin sellaisena kuin hän oli. Tosin ei hän silti uskaltanut esitellä muille munkeille vasenta olkavarttaan, sillä epäili, etteivät aivan kaikki munkitkaan olleet välttämättä enää niin ystävällisiä, jos saisivat tietää. Riitti että Veli Ignatius ja apotti Luukas tiesivät asian.


Kolme vuotta kului ja Erik oli elämäänsä tyytyväinen ja melkeinpä onnellisempi kuin oli koskaan elämänsä aikana ollut. Vähäinen ruoka ja vesi olivat hänelle kuin juhla-ateria joka ikinen kerta, sillä ennen luostariin saapumistaan hän oli nähnyt nälkää ja ollut päiväkausia syömättä, jollei löytänyt jotain mätäneviä tähteitä toripaikoilta tai tunkiolta.
Joka ikinen kerta Erik kiitti Jumalaa ateriastaan, sillä oli sitä mieltä, että tämä oli häntä tuona kylmänä yönä johdattanut ja ei näin ollen varmasti ollut hylännyt häntä. Hän oli mielestään saanut enemmän kuin oli uskaltanut pyytää ja toivoa ja halusi maksaa velkansa, mutta hänellä ei ollut antaa muuta kuin itsensä.
Hän tyytyi muutenkin vähään ja pysyi laihana, koska teki useimmiten ruumiillista työtä autellen muita milloin pienen yrttitarhan, milloin pellon hoidossa tai muissa hommissa, sillä halusi tehdä jotain.
Veli Ignatius oli hänelle se ihminen, jota hän saattoi pitää isänään, sillä mies ohjasi ja neuvoi häntä lempeästi ja kärsivällisesti kaikessa. Tuo mies oli ainoa, jonka kanssa Erik saattoi keskustella asioistaan ja hän toivoi, että voisi jollain tavoin korvata tälle kaiken, sillä ilman tämän ystävällisyyttä, hän olisi todennäköisesti paleltunut hengiltä tuona yönä, joka nyt oli paras kaikista jouluista, joita hän oli surkean elämänsä aikana viettänyt.

Niin saapui se päivä, jolloin Erik vihittiin munkiksi ja hän sai kasteessa uuden nimen. Hänestä tuli Veli Simon.
Hän eli nyt munkin askeettista elämää, joka oli hänelle parempaa, kuin hänen katuelämänsä oli koskaan ollut. Hän rukoili paljon, paastosi, mikä ei tuottanut lainkaan ongelmia hänelle, eikä haikaillut ulkomaailmaan, sillä hän halusi pysyä paikassa, jota hän nyt saattoi nimittää kodiksi.



Erään kerran hän oli Veli Thomasin kanssa pellolla, kun kaatui ja kaapu repesi käden kohdalta. Hän kiskoi nopeasti osin irronnutta hihaa ylemmäs, mutta Veli Thomas oli jo nähnyt merkin ja kavahti taaksepäin silmät järkytyksestä suurina. Erik veti häpeissään kaavun hihaa merkkinsä peitoksi.

Hän tunsi punan nousevan poskilleen ja turhautumisen kyynelten kihoavan silmiinsä nähdessään inhon ja pelon Veli Thomaksen kasvoista. Lapio kirposi Veli Thomasin kädestä. Hetkeen mies ei voinut kuin tuijottaa. Kun tämä oli selvinnyt suurimmasta järkytyksestään juoksi hän takaisin luostariin.

Veli Simon vajosi mutaiseen maahan ja antoi kyynelten tulla valtoimenaan. Hän rukoili Jumalalta opastusta ja turvaa. Hän tiesi hyvin, että hänen onnensa oli vaarassa, kun muut munkit saisivat tietää. Oli todennäköistä, että hän joutuisi lähtemään luostarista. Veli Simon heilutteli itseään ja lausui ääneen rukouksia, itku sai hänen äänensä värisemään. Hän ei tiennyt, oliko kulunut tunteja vai minuutteja, kun hän tunsi lohduttavan käden olkapäällään. Hän nosti katseensa ja näki Veli Ignatiuksen lohduttavan hahmon.


"Mennään sisään", hän sanoi Veli Simonille. Veli Ignatius auttoi suojattinsa ylös ja puoliksi raahasi tätä kohti sisätiloja.

Hän auttoi Veli Simonia siistiytymään ja haki uuden kaavun repeytyneen tilalle. Heitä katseltiin hieman kyräillen heidän kulkiessaan ohi. Sana oli jo lähtenyt kiirimään. Veli Ignatius auttoi Veli Simonin lepäämään. Hetken päästä yksi uusista noviiseista tuli ilmoittamaan hänelle, että Veli Simonin kohtalosta pidettäisiin illalla neuvonpito. Murhe täytti Veli Ignatiuksen, joka tiesi Veli Simonin olevan hyvä ja nöyrä.
Ilta tuli ja Veli Ignatius käveli Veli Simonin tukena kohti apotin huonetta. Tämä ilta ja tämä neuvonpito ratkaisisi Veli Simonin tulevaisuuden. He astuivat sisään apotin huoneeseen, jossa olivat jo koolla muut munkit ja noviisit ja itse apotti, joka katseli murheellisin silmin Veli Simonia. Puheensorina täytti huoneen kun tuo nuori mies asteli sisään. Siinä hän nyt oli. Seurakunnan häpeäpilkku. Kun viimeisetkin olivat paikalla, aloitti Apotti neuvonpidon.


"Kuten jokainen teistä varmasti on kuullut, myös Veli Simonilla on takanaan menneisyys, kuten kaikilla muillakin. Kenties se menneisyys on pimeämpi, kuin monen muun, mutta sen kulkuun Veli Simon ei ole voinut itse vaikuttaa. Minä ja Veli Ignatius tiesimme alusta saakka tuosta merkistä, jonka ihminen on polttanut Veli Simonin lihaan tämän ollessa pieni. Hän on ollut meidän vastuullamme ja toiminut munkkina esimerkillisesti, sitä tuskin kukaan teistä voi kiistää", Apotti puhui muiden munkkien kuunnellessa lähes hypnoottisesti.
"Minusta on epäreilua, ettei meille kerrottu Veli Simonin merkistä alusta saakka", Veli Thomas huusi. "Minusta hänen tulisi lähteä, ennen kuin onnettomuus kohtaa meitä kaikkia!" Kuului hyväksyvää muminaa.


"Emme kertoneet, koska tiesimme, miten osa teistä reagoi! Ei ole ihmisten tehtävä tuomita ketään Jumalan hylkäämäksi, kyllä sinäkin tiedät sen raamatun miehenä", Veli Ignatius huusi vastaan silmät hurjina. Veli Simon ei ollut koskaan nähnyt tuota lempeää miestä niin vihastuneena.
"Me emme voi tietää, onko Jumala oikeasti hylännyt hänet", Veli Thomas sanoi silmät kipinöiden.
"En voi muuta, kuin antaa teidän äänestää. Haluan kuitenkin tehdä tiettäväksi, että teen sen hyvin raskain mielin, sillä Veli Simonin tuntien uskon hänen olevan hyvä, puhdas ja oikeamielinen. Ihmiset ovat jo häntä rankaisseet sen synnin tähden, johon hän ei ole itse syyllinen. Pyydän mitä nöyrimmin, että mietitte sitä, ennen kuin langetatte tuomion tälle miehelle ja viette häneltä kaiken, mitä hänellä on", Apotti puhui käyttäen viimeisen puheenvuoronsa.
Lopulta tuli aika äänestää. Veli Simonin lähtöä kannattivat kaikki muut, paitsi apotti ja Veli Ignatius. Veli Simon henkäisi terävästi. Hänen pahimmat pelkonsa olivat käyneet toteen. Hän ei voinut jäädä tuohon huoneeseen kaikkien niiden ihmisten katseiden kohteeksi, joiden keskellä hän oli ollut niin onnellinen. Veli Ignatius seurasi Veli Simonia tämän huoneeseen. Hän auttoi tätä pakkaamaan, haki hänelle keittiöstä hyvät eväät ja saattoi suojattinsa luostarin portille.


"Olen hyvin pahoillani, että tässä kävi näin Veli Simon. Vai pitäisikö sanoa Erik, saat nyt syntymänimesi takaisin", Veli Ignatius sanoi murheellisesti. Erik halasi Veli Ignatiusta.
"Sinulla ei ole mitään anteeksipyydettävää, olen sinulle elämäni velkaa. Minä itse tiedän, ettei Jumala ole minua hylännyt. Älä vihaa noita ihmisiä, jotka päättivät, että minun on aika lähteä, he eivät ole pahoja. He ovat vain peloissaan."
"Sinusta on kasvanut jalo ja viisas mies", Veli Ignatius sanoi hymyillen. Kyynel kimalsi tämän silmäkulmassa. "Ai niin, melkein jo unohdin. Olen sitä mieltä, että sinun pitäisi alkaa etsiä juuriasi", Veli Ignatius sanoi ojentaen Erikille kaapunsa suojista pergamenttikäärön. Erik avasi sen hämillään. Siinä oli kaukaisen kuningashuoneen merkit, lista syntyneistä lapsista ja erityistuntomerkit. Kuningassuvussa kulki verenperintönä syntymämerkki. Tismalleen samanlainen, joka koristi Erikin käsivartta. Hänen sydämensä sykähti, kun hän otti käteensä seuraavan liuskan jossa kerrottiin traaginen tarina nuoresta prinssistä, joka oli kaapattu vauvana ja josta ei sen koommin kuultu mitään. Nuoren prinssin löytämiseksi oli luvattu valtaisa löytöpalkkio, sillä perheeseen ei koskaan syntynyt muita poikia, jotka olisivat voineet jatkaa kruununperinnettä ja kuningassuku oli kuolemassa. Erikin ikä täsmäsi täydellisesti tarinassa esitettyyn. Silmät ihmetyksestä loistaen hän halasi Veli Ignatiusta uudelleen ja kuiskasi: "Kiitos. Ihan kaikesta."
”Mitä turhia. Olet ansainnut enemmän hyvää, kuin mitä olet saanut.” Hän sanoi ja katsoi nuorukaista isällisen lempeästi. Vielä pitkään hän seurasi tämän loittonevaa selkää ja toivoi, että aurinko paistaisi nuorukaisen elämään, joka tähän mennessä oli ollut niin kova ja kivinen tie kuljettavaksi.

 

Ekstra kuvia!

Erikin synttärit.

Elämää luostarissa

Veli Fransiscus(aka Max). Kiitokset kuitenkin vupiille komiasta simistä. Ehkäpä keksin hänen varalleen jotain kivaa. :D

Olisko sittenkin pitänyt nimetä hänet Maximukseksi. :)