Tässä källeen tuore osa luettavaksenne ja jälleen oikein suuret ja lämpimät kiitokset Mustangille hänen kirjoituspanoksestaan, eli niistä tekstiosuuksista, joita hän on tähän osaan kirjoittanut. Seuraavassa osassa onkin sitten pelkästään mun tekstisöherryksiä. :)

Mutta pidemmittä puheitta itse tarinaan, olkaapa hyvät.

*****

Tästä päivästä lähtien Erik oli taas omillaan. Hän ei mennyt kylään, sillä sen asukkaat tunsivat hänet ja olisivat varmasti vaikka kivittäneet, jos hän sinne menisi. Mielessään hän halusi palata takaisin luostarille, sillä ikävöi joitain hetkiä siellä ja Veli Ingnatiusta, joka oli ollut hänelle tuki ja turva viimeiseen asti.
Erikin tie vei hänet kaukaisiin maihin ja matkallaan hän yritti tehdä mahdollisimman paljon hyvää, sillä niin oli hänelle opetettu luostarissa. Viimein hän saapui kaupunkiin, jossa ei ollut käynyt sitten syntymänsä, mutta hän ei sitä tiennyt, eikä hän aikonutkaan mennä ensimmäiseksi vaatimaan hänelle kuuluvaa osaa.

Ei, hän halusi toimia toisin ja vähän kenties katsella ympärilleen. Hän siis asteli pitkin kaupungin mukulakivisiä katuja, kunnes päätyi kappeliin. Hän laskeutui polvilleen alttarin eteen ja rukoili itselleen voimia ja suojelusta suorittaa tehtävänsä. Hän tosin epäili, tokko häntä kukaan uskoisi, etenkään jos näkisi ensin tuon häpeällisen merkin.

Rukoiltuaan hän poistui kappelista ja koska taivas alkoi tummeta yötä kohden, etsi hän itselleen nukkumapaikan kadun varrelta. Majataloihin hän ei mennyt, sillä niissä syntyi helposti kahnauksia, kun hän näytti ryysyläiseltä, eikä hänellä ollut rahaa. Vielä isompi melu nousisi, jos joku sattumalta näkisi häpeän merkin. Näitä kokemuksia oli ihan tarpeeksi, joten hän mieluummin vältteli niitä.

Hän käpertyi syrjäiseen nurkkaan, kiskoen matkan kuluttamia vaatteitaan tiukemmin ympärilleen. Hän aikoi nousta aamun sarastaessa ja jatkaa sitten matkaansa kuninkaanlinnalle, mutta niin ei käynyt, sillä ennen aamua hän havahtui siihen, että kaksi sotilasta ravisteli häntä kovakouraisesti.

”Ylös siitä.” Toinen rähähti ja potkaisi lujasti.
”Hyvä on.” Erik sanoi rauhallisesti ja nousi jalkeille.
”Ja sitten lähdet meidän matkaamme.” Toinen sotilaista sylkäisi käskyn suustaan ja nappasi Erikiä käsivarresta kiinni.
”Mitä minä nyt olen tehnyt?” Erik kysyi hätääntyneenä.
”Jaa, taidatkin olla melkoinen rikollinen.” Toinen naurahti ja tuuppasi Erikin liikkeelle.
”Mitä? En.” Erik sanoi, mutta katsoi parhaaksi totella sotilaita, sillä tiesi että hangoittelusta seuraisi vain lisää ikävyyksiä.

Sotilaat raahasivat hänet mukanaan linnalle ja siellä tyrmiin. He paiskasivat hänet yhteen pieneen pimeään koppiin odottamaan jatkoa. Tämän jälkeen toinen jäi vartioon, toisen mennessä etsimään kuninkaan neuvonantajaa, joka oli kaiken tämän takana.
Erik polvistui kopin kylmänkostealle lattialle ja risti kätensä. Hän rukoili ja mietti saattoiko tämä tästä enää pahemmaksi muuttua. Hän odotti ja odotti, kunnes viimein kuului askelia. Hetkeä myöhemmin ovi avattiin ja koppiin astui hienoon tummaan asuun pukeutunut mies, perässään sotilas, joka kantoi kädessään soihtua.
”Käskitte kertoa ja pyytää teidät tänne kun löydämme hänet herrani.” Sotilas sanoi ja kumarsi miehelle.
”Minä kiitän.” Julian sanoi rauhalliseen venyttelevään sävyyn, josta kuulsi läpi kylmyys ja tunteettomuus. Tämän jälkeen mies kääntyi katsomaan Erikiä, joka yhä kyyhötti kylmällä lattialla polvillaan.
Hän teki pienen merkin ja toinen sotilas asteli Erikin luo ja veti oikean käden hihan ylös, jolloin syntymämerkki tuli näkyviin.
”Toden totta, hän se on. Ihme, että hän on yhä elossa.” Julian sanoi tyytymättömänä.

Erik ei sanonut sanaakaan, mutta katseli miestä ihmeissään. Hän ei voinut ymmärtää mistä mies puhui, sillä ei ollut koskaan ennen tätä tavannut, vaikka nyt kun hän katsoi tarkemmin miehen kasvoja, näytti tämä etäisesti tutulta. Hän ei tiennyt missä ja milloin olisi tämän kohdannut. Kenties ohimennen jossain matkoillaan hän arveli, muttei ilmaissut asiaa ääneen.
Hän oli yhä vaiti ja paikoillaan, tietämättä mitä tehdä tai kysyä. Mieluummin hän oli provosoimatta ketään noista kolmesta ja odotti tyynesti mitä tuleman piti. Aivan yllättäen mies repäisi hihan irti vasemman olkavarren päältä, jolloin polttomerkki paljastui.
”Tämäkin sinulla on yhä.” Julian naurahti ja katsoi tyytyväisenä Erikin pelokasta olemusta, kun tämä häpeillen kiskoi hihan ylös ja yritti peittää merkkiä. ”Te tiedätte mitä tehdä.” Hän sanoi viimein ja kääntyi katsomaan kumpaakin sotilasta.
”Kyllä herra.” Sotilaat sanoivat yhtä aikaa.
”Hänellä oli nämä mukanaan.” Toinen sotilaista sanoi ja ojensi Erikiltä takavarikoimansa pergamentit miehelle.
”Sinä siis tiedät.” Julian sanoi ja katsoi Erikiä tarkasti.
”En aivan kaikkea.” Erik sanoi totuudenmukaisesti ja alkoi aavistella jo syitä, miksi hän oli tähän päätynyt.
”Siinä tapauksessa sinä pysyt täällä niin kauan kuin minä haluan.” Julian sanoi ja astui pois kopista sotilaat perässään.

Erik jäi yksin pimeyteen, tietämättä mitä hänelle tulisi tapahtumaan. Juurensa hän oli löytänyt, vaikka tiedoissa yhä aukkoja olikin, mutta sen hän tiesi nyt, että tuo mies oli jotenkin vastuussa tapahtumista ja jostain syystä tämä halusi raivata hänet tieltään.
Häntä tuskin kaipaisi kukaan ja koska hän ei ollut tavannut kuninkaallisiakaan, eivät nämäkään tienneet hänen olemassa olostaan.
Erik totesi, että tilanne näytti toivottomalta, eikä varmaankaan siitä paranisi, jos nyt ei tapahtuisi ihmettä. Jos asiat olivatkin huonosti, oli niissä sentään valoisakin puoli, hänellä sentään oli katto päänsä päällä, tavallaan. Mutta hän ei tiennyt kuinka kovaa hänen elämänsä voisi vielä olla.
Hyvin nopeasti Erik kadotti ajantajunsa tyrmässään, koska siellä ei ollut lainkaan ikkunoita ja ikuinen hämärä ympäröi hänet saaden kaiken ajan tuntumaan samanlaiselta, tylsältä ja merkityksettömältä. Kun hänet oli jätetty rauhaan, hän jatkoi keskeytynyttä untaan. Herätessään hän huomasi sellinsä ulkopuolella hieman itseään nuoremman tytön, joka oli pukeutunut palvelustytön asuun. Tyttö katsoi häntä uteliaana ja säpsähti huomatessaan hänen heränneen.

"Toin sinulle ruokaa. Vankien ruokkiminen kuuluu moniin tehtäviini", tyttö sanoi työntäen kaltereiden välistä kulhon keittoa, hieman leipää ja juomavettä. "Mikä sinun nimesi on? Kuulin vartijoiden pohtivan, että viivyt täällä pitkään", tyttö kysyi uteliaana.
"Nimeni on Erik", nuorukainen sanoi ujosti. Hän oli täysin tytön kauniiden kasvojen ja punertavanvaalean tukan pauloissa.
"No heipä hei, Erik. Minä olen Maria", tyttö esitteli vuorostaan itsensä. "Tulemme tapaamaan usein."
Tyrmän portaikosta kuului huutoa. Maria vilkaisi hermostuneena äänen suuntaan.
"Minun täytyy nyt mennä. Nähdään taas, Erik", tyttö huikkasi vielä, ennen kuin kiiruhti rappuset ylös korinsa kanssa.

"Nähdään. En malta odottaa", mutisi Erik edelleen kuin lumottuna vastaukseksi tyhjille seinille.

Erik ei voinut millään lakata ajattelemasta kaunista Mariaa. Tyttö toi nuorukaiselle joka ikinen päivä ruokaa ja pikkuhiljaa he tutustuivat toisiinsa. Marian vierailuista tuli Erikin päivän kohokohta ja jos tytöllä ei ollut kova kiire, jäi hän nuorukaisen kanssa juttelemaan. Tyttö ei säpsähtänyt Erikin polttomerkkiä, vaan oli hyvin myötätuntoinen kovia kokenutta nuorukaista kohtaan. Erik kertoili Marialle elämästään luostarissa ja Maria taas viihdytti poikaa kertomalla linnan muurien sisäpuolisista asioista. Hyvin pian nuorukainen tajusi olevansa rakastunut tuohon iloiseen tyttöön.
Eräänä päivänä kevään kynnyksellä Erikille tuli kuuma sellissään auringon lämmittäessä linnan kivisiä perustuksia. Hän kääri hihansa ylös ja laskeutui maate vankilansa lattialle. Hän torkahti, kunnes kuuli Marian tuttujen askelten lähestyvän. Hän nousi hymyillen istumaan odottamaan, että tyttö ojentaisi hänelle hänen päivällisensä. Sen tehtyään Maria istahti sellin eteen. Hetken he juttelivat niitä näitä, kunnes Marian silmät suurenivat hämmästyksestä ja tämä nosti kädet suulleen.

"Mikä sinulle nyt tuli?" kysyi Erik huolissaan, kunnes huomasi Marian katsovan silmät suurina hänen syntymämerkkiään.
"Miksi sinä et kertonut minulle olevasi kauan kadoksissa ollut prinssi?" Maria kuiskasi järkyttyneenä.
Erik käski tytön rauhoittua ja hiljaisella äänellä alkoi kertoa siitä päivästä, jona hänet karkotettiin luostarista ja lähti etsimään juuriaan. Aina välillä ääntä kuullessaan hän keskeytti, jotta voisi varmistua siitä, etteivät vartijat kuunnelleet. Lopulta hän pääsi siihen yöhön, kun hänet oli pidätetty ja teljetty linnan tyrmään.
"Kuten huomaat, tilanteeni on toivoton", Erik päätti kertomuksensa. "Ole kiltti, äläkä kerro kenellekään siitä, mitä juuri sinulle kerroin. Joutuisit vain ikävyyksiin ja minulta vietäisiin viimeinenkin iloni." Maria punastui kuullessaan nuorukaisen sanat ja lupasi olla kertomatta kenellekään. Sisimmässään hän kuitenkin päätti edes yrittää saada nuorukaisen vapaaksi.
Maria hoiti kierroksensa loppuun, mihin ei kulunut kovinkaan pitkää aikaa, sillä Erik oli syvimmän käytävän perimmäisessä kopissa ja ainoa vanki koko käytävällä. Muiden olemassa olosta Erik ei edes tiennyt, koska ne äänet eivät koskaan kantautuneet hänen pieneen pimeään koppiinsa.
Hän oli alkanut odottaa niitä hetkiä, jolloin sai nähdä Marian, mutta hänen epäonnekseen tuo orastava ystävyys oli huomattu, eikä Marialla enää ollut lupaa tulla lähellekään hänen koppiaan. Tytön teki kovasti mieli rikkoa tätä uutta sääntöä, mutta pelkäsi liikaa sitä mitä siitä seuraisi, niinpä Erik sitten oli aivan yksin, eikä saanut enää edes ruokaakaan, sillä vartiosotilaat eivät vaivautuneet sitä hänelle tuomaan.
Erik oli aina ollut hyvin laiha ja nyt hän laihtui entisestään ja alkoi olla vain nahkaa ja luuta. Mutta hän ei siitä välittänyt, sillä oli kokenut kovaa nälkää jo ennen vankeuttaan, eikä tämäkään ollut mikään poikkeus.
Ajoittain jano vaivasi enemmän, suu oli alituiseen kuiva ja hän odotti jokaista vesipisaraa kuin kuuta nousevaa, joskin vartiosotilaat toivat vettä milloin muistivat ja joskus siihen meni aikaa niin kauan, että sitä odotellessa Erikillä ehti olla tukalat oltavat ja hänen oli alennuttava arveluttaviin keinoihin saadakseen edes pari tippaa suuhunsa. Hän ei mielellään sitä tehnyt, mutta joskus oli pakko, jos vartiosotilaita ei näkynyt päiväkausiin. Muulloin hän lepäsi rauhallisesti nurkassaan, sillä tiesi, että liika reutominen saisi olon vain huonommaksi ja hän toivoi, että jumala auttaisi häntä näinä kammottavina alennuksen hetkinä ja se toi pientä lohtua, vaikka ajatukset karkasivatkin milloin entiseen elämään luostarilla, milloin Mariaan, jota hän ei ollut enää aikoihin nähnyt. Se ainoa ilo oli häneltä riistetty ja hän tiesi oikein hyvin kuka sen takana oli.
Se oli tuo kauhea mies, joka ei vielä ollut nimeään kertonut ja joka tuntui jollain tasolla nauttivan tästä tilanteesta ja siitä, että saattoi tehdä vankinsa elämän jos mahdollista vieläkin tukalammaksi.
Jos elämä olikin ollut tukalaa, niin sen teki vieläkin tukalammaksi se, että tuo mies keksi pistää vartiosotilaat pieksemään häntä aika ajoin, niin että selkä nahka oli nyt verisillä juomuilla, joihin tuskin saattoi koskeakaan.

Ensimmäisen kerran jälkeen Erik oli vain maannut alallaan nurkassaan, pystymättä liikkumaan, sillä jokainen pienikin liikahdus tuntui herättävän kirvelevän tuskan hänen selkänahassaan. Kyyneliäkään hän ei voinut estää tulemasta ja hän toivoi sillä hetkellä enemmän kuin koskaan elämänsä aikana kuolemaa, sillä jos hän jollain ihmeen konstilla pääsisikin pakoon, ei elämä vapaanakaan mitään herkkua ollut.
Vaikka Erik olikin iältään vielä nuori, oli hän ikääntynyt ennen aikojaan. Kasvoille oli ilmaantunut syviä uurteita ja tummia hiuksia koristi muutama harmaa raita.

Ajan taju meni pahemmin sekaisin, vain siitä hän tiesi, että oli päivä ja vieläpä kesä, kun muurit lämpenivät auringon paahteessa kesän kuumimpina hetkinä. Talvisin oli kylmää ja jos mahdollista vieläkin kosteampaa.
Hän ei tiennyt montako vuotta oli kulunut, kun eräänä päivänä nuo vartiosotilaat taas tulivat ja sitoivat hänet kiinni katossa roikkuvaan ketjuun. Erik valmistautui ottamaan vastaan iskut, joita saisi jälleen kerran. Oli kuin hän olisi turtunut kipuun, sillä tuskin huomasikaan ensimmäisiä iskuja, jotka läjähtivät selkään. Nuo iskut saivat seuraa yhä uusista ja uusista, kunnes vartiosotilas viimein lopetti.
Vartiosotilas käski toverinsa irrottaa Erikin, joka putosi mytyksi lattialle. Vartiosotilas ei välittänyt mihin käveli ja tallasi suurella haarniskoidulla lattajalallaan niin voimallisesti Erikin säärelle, että kuului voimakas poksahtava ääni, joka kertoi säären luiden napsahtaneen painon alla poikki, mikä nyt ei paljoa tarvinnut, sillä Erikin luut olivat haurastuneet nälkiintymisen myötä.
Kipua se ei silti vienyt ja Erik ulvoi tuskasta, joka raateli hänen jalkaansa. Hän huusi, kunnes tajuttomuus armahti hänet.
Pitkän pimeyden jälkeen hän havahtui hereille ja pieni tahaton liikahdus sai jalassa uinuneen tuskan heräämään ja hänet voihkaisemaan kivusta. Hän ei liikkunut paikaltaan, sillä jokainen pieni liike sai tuskan leimahtamaan murtuneessa jalassa. Hän saattoi nähdä hämärässä, miten pahasti vääntynyt hänen luiseva säärensä oli ja arveli, ettei kukaan sitä hoitaisi kuntoon. Seuraava ajatus oli, että tokko sitä tarvitsisikaan korjata, sillä ehkä armahtava kuolema saattaisi korjata hänet sitä ennen.

Aika kului hitaasti pimeässä ja pitkän ajan kuluttua alkoi käytävältä kuulua askelia, pian ne pysähtyivät. Kuului avainnipun kilahdus, kolahdus ja kitinää kun ovi avattiin. Pian kaksi vartiosotilasta astui sisälle, toinen soihtua kannatellen ja heidän perässään asteli yhtä ylpeän ja lipevän näköisenä kuin aikaisemminkin, tuo tummiin pukeutunut mies.

”No niin, eiköhän tämä ala olla jo tarpeeksi.” Julian hymähti tyytyväisenä ja Erik näki miten tämän silmät välähtivät soihdun valossa. ”Nyt me pistämme lopun tälle, tarvitsemme vain Kuninkaan suostumuksen ja minä haluan että hän näkee sinut ja sinä hänet, ennen kuin sinut teloitetaan maanpetturuudesta ja juonittelusta Kuningasta kohtaan.” Hän jatkoi tyynesti ja naurahti tyytyväisenä.
Erik ei vastannut, sillä mitäpä hän vähäpätöinen ryysyläinen voisi tässä tilanteessa tehdä. Hän oli täysin tuon miehen vallassa ja vaikka hän yrittäisi kertoa jollekulle, niin kukapa häntä uskoisi Mariaa lukuun ottamatta. Ei kukaan ja varsinkin jos näkisi häpeän merkin, niin silloin vielä vähemmän. Hän siis vain kyyhötti paikallaan pää painuksissa ja toivoi, että edes loppu olisi nopea, sillä hän oli jo kärsinyt ihan tarpeeksi tämän kurjan elämänsä aikana.
Hän toivoi myös, ettei kenenkään hänelle rakkaaksi tulleen ihmisen tarvitsisi nähdä sitä mitä tulisi tapahtumaan, etenkään hän ei halunnut, että Maria ja Veli Ignatius koskaan näkisi, sillä hän halusi, että heillä olisi parempia muistoja hänestä.
”Kiskokaa hänet mukaan, sillä ensin me menemme tapaamaan Kuningasta, hän tahtonee kuulla sinun vehkeilystäsi.” Julian sanoi tyytyväisenä.
”Hän tahtonee varmasti kuulla, mitä sinä olet tehnyt.” Erik naurahti ilottomasti ja sai heti palkkioksi iskun kasvoihinsa.
”Sinä pidät suusi soukemmalla.” Julian ärähti ja Erik oli kuulevinaan hienoista pelkoa tämän äänessä.
”Tai sinä mitä?” Erik kysyi ivallisesti. ”Onko mitään, mitä et jo ole tehnyt?” Hän lisäsi ja lattajalkainen vartiosotilas tallasi kipeästi hänen murtuneelle jalalleen ja sai hänet ulvahtamaan tuskasta.
”Siitä puhumme myöhemmin. Katsokin että pidät suusi kiinni tai leikkaan kielesi irti.” Julian ärähti vihaisesti.
”Ihan vapaasti, vaikka kuka minua uskoisi. Minähän olen vanki ja jumalan hylkäämä mies.” Erik naurahti katkerana tuota ilotonta naurua, joka kuulosti lähinnä raakkumiselta. ”Sinä olet vienyt minulta kaiken.” Hän lisäsi hiljaa ja ulahti taas tuskasta, kun sotilaat kiskaisivat hänet pystyyn ja murtunut jalka ilmoitti olemassa olostaan.
”Mennään.” Julian antoi äkäisen käskyn ja vartiosotilaat raahasivat Erikin mukanaan, välittämättä siitä miten paljon tähän sattui.
Erik yritti olla parahtamatta tuskasta joka ikinen kerta, kun murtunut jalka kolahti kivetykseen tai milloin minnekin. Hän yritti liikkua vähän itsekin, mutta murtunut jalka ei kannattanut häntä lainkaan.
Hän sokaistui auringon valossa, kun he tulivat ulos vankityrmistä ja saapuivat pihalle, jonka poikki hänet raahattiin. Oli jo päivä, mutta Erik ei nähnyt mitään sillä hänen silmänsä olivat tottuneet hämärään, niin että kirkas auringonvalo sattui häntä silmiin. Kesti hyvin pitkään, ennen kuin hän alkoi erottaa yhtään mitään.
Sotilaat työnsivät suuren tammioven auki ja astelivat eteenpäin, kunnes he pysähtyivät ja paiskasivat hänet kivilattialle. Murtunut jalka osui kipeästi kovaan lattiaan ja sai hänet voihkaisemaan tuskasta.
Erik pysyi aloillaan ja katseli varovaisesti ympärilleen, silmien tottuessa vähitellen tähän hieman pehmeämpään valoon.

Hän näki edessään korokkeen, jolla oli kaksi valtaistuinta, joista toisessa istui ylväs mies ja toisessa kaunis nainen ja kummallakin oli kultainen kruunu päässä.
Vaikka Erik tiesikin syntymämerkistään, joka oli oikean käden kyynärtaipeessa ja että nuo kaksi ehkä olivat hänen oikeat vanhempansa, heräsi epäilys hänessä ja hän ajatteli, ettei voisi mitenkään olla noiden ylväiden ihmisten jälkeläinen. Ei hänessä ollut mitään ylvästä, pelkkä jumalan hylkäämä ryysyläinen hän oli, hän ajatteli ja painoi surkeana katseensa kiviseen lattiaan.

Maria oli seurannut sotilaita ja kirkas kyynel vierähti hänen poskelleen, kun hän näki miten kurjassa kunnossa Erik oli. Hän toivoi miehelle parempaa, vaikka nyt näytti siltä että toivoa ei ollut. Hän aikoi juosta tämän luo ja puolustaa tätä oman vapautensa menetyksenkin uhalla, kun tunsi luisevien sormien tarraavan olkapäähänsä.
Hän sai juuri ja juuri tukahdutettua huudahduksen ja kääntyi katsomaan hoikkaa munkinkaapuun pukeutunutta miestä, joka seisoi piilossa syvennyksessä. Mies nosti sormensa huuliensa eteen hiljaisuuden merkiksi.

”Anna anteeksi neiti, tarkoitukseni ei ollut pelästyttää teitä.” Mies sanoi ystävällisesti.
”Kuka te olette ja miksi te ette anna minun auttaa Erikiä?” Maria kysyi ja katsoi tuikeasti miestä, vaikka tämä selvästi oli jumalan palvelija.
”Minä olen Veli Ignatius ja olen pahoillani, että tein näin, mutta on toinenkin keino. Sitä paitsi luuletko, että he uskovat palvelusneitoa noin vain.” Veli Ignatius sanoi ja oli oikeassa. ”Tuolla neuvonantajalla on tällä hetkellä valtaa enemmän kuin sinulla ja Erikillä. Anna minun hoitaa tämä, pääset kyllä hoivaamaan Erikiä myöhemmin, jos vain suinkin onnistun.” Hän lisäsi ja huokasi raskaasti.
”Mitä te sitten aiotte tehdä?” Maria kysyi nyt rauhoittuneena, mutta tunsi yhä, että hänen olisi mentävä Erikin rinnalle.
”Näet sen sitten. Minulla saattaa ehkä olla valtaa yli kieron neuvonantajan, sanoissa siis, vaikka luulen, että hän yrittää tehdä kaikkensa saadakseen suunnitelmansa toteutettua.” Veli Ignatius sanoi kulmat kurtussa.

”Mitä tämä on?” Kysyi kuningas nousten seisomaan valtaistuimeltaan ja katsoi neuvonantajaansa kysyvästi, katseen siirtyessä hitaasti lattialla makaavaan tärisevään myttyyn.
”Oi Majesteetti, halusin että te näette miehen, joka on vehkeillyt teitä vastaan.” Julian sanoi lipevällä äänellä, kumartaen samalla syvään.
”Tuoko ryysyläinen?” Kuningas kysyi ja näki miten piinattu katse tuolla lattialla kyyhöttävällä miehellä oli. Silmät olivat painuneet syville kuopille ja kalpeat kasvot olivat melkein pääkallomaiset, sillä niin laiha tuo säälittävä olento oli.
”Hän tosiaan, oi Majesteettini.” Julian sanoi. ”Ehdottaisin, että hänet teloitettaisiin mitä pikimmin ja jätetään roikkumaan hirsipuuhun varoitukseksi muille.” Hän jatkoi ja vilkuili samalla Erikiä, kuin peläten, että tämä sanoisi jotakin.
”Minä haluan kuulla, onko vangilla jotain sanottavaa puolustuksekseen.” Kuningas sanoi välittämättä neuvonantajansa mielipiteistä.
”Oi Majesteetti, ei hän ole sen arvoinen. Minä tiedän mitä hän on tehnyt.” Julian sanoi nopeasti.

”Vaikene Julian, sinä tiedät lain.” Kuningas jyrähti ja asteli Erikin luo.
Askelet kuullessaan Erik nosti varovaisesti katseensa, mutta painoi sen pian takaisin alas, sillä koki, ettei ollut tuon jalon miehen arvoinen.
”Mitä sanot puolustukseksesi?” Kuningas kysyi ja Erik nosti katseensa varoen ja pelkoa tuntien.

"Minulla ei ole sanottavaa teidän Majesteettinne." Erik sanoi hiljaa ja vältteli kuninkaan tutkivaa katsetta. "Minä..." Hän aloitti, mutta vaikeni, sillä samassa hän näki Kuninkaan takana seisovan Julianin liikahtavan kohti Kuningasta käsi kohotettuna. Sydän takoi hurjana hänen rinnassaan, kun hän nousi huterille jaloilleen, välittämättä kivusta, jota vähäisenkin painon laskeminen murtuneelle jalalle tuotti. Hän ehti juuri ajoissa työntää Kuninkaan sivuun, kun Julian tuli päin. Sen sijaan että olisi osunut Kuninkaaseen, Julianin kauniin tikarin terä upposi Erikin rintaan.

Erik kuuli kuninkaan huudahtavan hämmentyneenä ja Julianin kiroavan rumasti sotilaille, näiden napatessa tämän tiukkaan otteeseensa. Erik seisoi huojuen alallaan ja tunsi itsensä irralliseksi koko tästä kaoottisesta tilanteesta, jonka äänet pian muuttuivat epämääräiseksi puuroksi hänen korvissaan.
Hän huojahteli pahemmin, kunnes varoittamatta kaikki voimat tuntuivat kadonneen hänen jäsenistään ja hän vaipui lattialle, osumatta kuitenkaan kylmälle kivetykselle, sillä joku kaappasi hänet syliinsä.

Kuningas nousi seisomaan ja katsoi hämmentyneenä Juliania, joka nyt seisoi sotilaiden pihtimäisessä otteessa. Hänen katseensa siirtyi tuohon mieheen, joka juuri oli pelastanut hänen henkensä ja joka nyt lepäsi paikalle ilmaantuneen munkin käsivarsilla. Munkin viereen oli ilmaantunut palvelustyttö, joka katsoi surullisena tuota miestä, joka oli vanhentunut ennen aikojaan, vaikka iältään nuori olikin.
”Nyt haluan tietää mistä on kyse.” Kuningas sanoi tiukasti, sillä oli ymmällään ja monet kysymykset, jotka kohosivat hänen mieleensä, kaipasivat vastausta.
"Ylhäisyys, kysymykset saavat vielä hetken odottaa, täällä tarvitaan nyt parantajaa", Veli Ignatius sanoi järkevästi. "Lupaan vastata totuudenmukaisesti kaikkiin kysymyksiinne niillä tiedoilla, mitä minulla on, kunhan suojattini on ensin toimitettu hoitoon."
Kuningas käski parin vartijan heti kantaa Erikin henkilökohtaisten parantajiensa luo ja lupasi Veli Ignatiukselle, että hänen pelastajansa saisi parhaan mahdollisen hoidon. Niin alkoi Erikin siihenastisen elämän vaikein kamppailu - kamppailu elämästä. Hän oli nälkiintynyt, runneltu ja menettänyt paljon verta. Parantajat työskentelivät yötä päivää saadakseen hänen tilansa vakaaksi. Murtunut jalka lastoitettiin, hän sai ruokaa ja yrttejä tikarinpistoon. Koko ajan häntä piinasivat kamalat tuskat ja tasainen korkea kuume sai hänet näkemään painajaisia. Kertaakaan Maria ei poistunut nuorukaisen viereltä tämän kamppaillessa hengestään. Julian suljettiin saman tien siihen samaan selliin, jossa Erik oli aikanaan saanut niin huonoa kohtelua, odottamaan totuuden selviämistä ja kohtaloaan.

Kun Erik oli saatu hoitoon, jäi Veli Ignatius keskustelemaan kuninkaan kanssa. Hän kertoi hallitsijalle Erikin elämän vaiheet, sen kuinka hän oli jäänyt orvoksi ja oli sittemmin kuljeskellut ympäriinsä kuulumatta mihinkään. Hän kertoi häpeämerkistä, joka oli valheellisesti poltettu tämän lihaan nuorella iällä. Kuningas kuuli Erikin vaiheista luostarissa ja karkotuksesta. Sen jälkeen tarinaan tuli vaihe, jonka tapahtumista Veli Ignatius ei tiennyt, kunnes oli vuosi sitten huolestunut, kun Erikin lähettämät kirjeet olivat jo aikaa sitten lakanneet tyystin. Munkki oli saapunut paikalle etsimään Erikiä, tätä kuitenkaan löytämättä. Hiljalleen hänelle kuitenkin oli selvinnyt Julianin suunnitelmat ja hän itse oli alkanut miettiä, miten Erik saataisiin pinteestä. Silloin kaikki oli mennyt aivan pieleen ja Erik oli saanut tikarin rintaansa.

"Siitä ei ole epäilystäkään, olen itse lukenut maanne tarinat ja nähnyt syntymämerkin. Erik on kauan kadoksissa ollut poikanne. Nyt kun olen nähnyt armolliset kasvonne, tiedän olevani oikeassa", Veli Ignatius päätti tarinansa. Hetkeen kuningas ei osannut sanoa mitään.
"Kutsutte häntä Erikiksi. Sen nimen annoin aikoinaan ainoalle pojalleni", kuningas sanoi murheellisin silmin. "Mennään katsomaan poikaa. Syntymämerkki todistaa asian. Saamme viimein tietää, onko poikamme elossa. Jos näin on, sinua odottaa suuri palkkio."
"Itselleni en tahdo mitään, olenhan sentään munkki ja antanut Jumalalle köyhyyslupaukseni. Minulle riittää palkaksi Erikin onni", Veli Ignatius vastasi heidän kävellessään kohti sairastupaa.

"Mikä on nuorukaisen tilanne?" kuningas kysyi parantajiltaan.
"Pojan tila on hieman vakaampi ja todennäköistä on, että hän selviää", yksi parantajista vastasi.
"Sepä hyvä", Veli Ignatius sanoi ja huolen aiheuttamat rypyt silisivät hänen kasvoiltaan. "Jumala on edelleen hänen kanssaan."

Hän asteli nuorukaisen vasemmalle puolelle ja nosti hihaa. Karhuntassunmuotoinen syntymämerkki paljastui likaisen ihon pinnalta. Kuningas henkäisi terävästi. Kyynel valui kuninkaan poskelle tämän katsellessa nuoren miehen, poikansa, kärsimystä. Hän päätti siinä hetkessä Julianin teloituksesta. Joskin tuo entinen neuvonantaja saisi virua kopissaan ja odottaa teloitustaan siihen asti, kunnes Erik olisi paremmassa kunnossa. Näytti siltä, että Erikin parantuminen veisi vielä pitkään.
Hän oli päiviä kuumehorteessa, tietämättä tuon taivaallista maailman menosta, tietämättä siitä miten hyvin hänestä pidettiin huolta.

Extra kuvia

Pieni kaupunki

Erikiä lapsettaa. :)