Tässä teille tuore osa luettavaksenne.
Älkää kuitenkaan unohtako MacBearin linnan esittelyä!!


Erik heräsi ensin, muttei hennonut herättää yhä nukkuvaa Mariaa, joka nukkuessaan näytti hyvin kauniilta. Hän kulutti aikaansa katsellen Marian kasvoja, joita punertavan vaaleat hiukset kehystivät kauniisti.

 

Erik ei tiennyt kuinka kauan oli katsellut Mariaa, kun tämä aukaisi silmänsä ja katseli hymyillen takaisin. Siinä he lepäsivät lähekkäin ja katselivat toisiaan, saamatta siitä tarpeekseen. Marian pehmeät sormet tekivät retkiä pitkin Erikin vartaloa ja tämä antoi sen tapahtua. Naisen katse lipui pitkin käsivarsia, sitten rintaan, sormien sivellessä kevyesti arpista selkää.

 

Maria tunsi miten Erik värähti kosketuksesta ja näki miten tämä sulki silmänsä, kuin häveten arpiaan.
”Ssh. Ei ole hätää.” Maria sanoi hiljaa ja painautui niin lähelle Erikiä, että heidän huulensa koskettivat toisiaan.
”Anna anteeksi.” Erik sanoi hiljaa ja antoi sormiensa sivellä kevyesti Marian sileää ihoa ja tutkia tämän pehmeitä muotoja. ”Kestää kauan ennen kuin minä opin, jos opin koskaan.” Hän jatkoi ja katsoi Marian kasvoja, joilla oli lempeä, lämmin hymy.
”Ei se mitään.” Maria sanoi ja painoi hellän suudelman tuoreen miehensä huulille. ”Minä rakastan sinua kaikkine arpinesikin.” Hän lisäsi ja hymyili.

Huoneeseen laskeutui jälleen hiljaisuus ja nuo kaksi vain nauttivat toistensa seurasta ja halusivat painaa jokaisen hetken mieleensä, sillä tämä oli yksi parhaimpia hetkiä Erikin elämässä.
”Meidän pitäisi kai nousta.” Erik sanoi viimein ja leikitteli kevyesti yhdellä vaalealla hiussuortuvalla, jonka viimein nosti hellästi sivuun Marian kasvoilta.
”Niin kai.” Maria myönsi, vaikkei häntä huvittanut nousta. Hän halusi olla ikuisesti siinä, Erikin seurassa, mutta hän tiesi, etteivät he iän kaiken voisi siinä sängyssä maata. Oli niin paljon tehtävää ja Erikillä oli vielä paljon opittavaa.

Vielä puolisen tuntia tuota seesteistä hetkeä kesti, kunnes palvelija astui sisään ja nosti läheiselle pöydälle aamiaistarjottimen.
”Aamiaisenne teidän ylhäisyytenne.” Palvelija sanoi ja kumarsi.
”Mutta eihän teidän olisi tarvinnut.” Erik sanoi hämmentyneenä. ”Olin ajatellut tulla keittiöön aamiaiselle.” Hän jatkoi, sillä ei oikein ollut tottunut siihen, että ruoka tuotiin hänelle.
”Miksi teidän ylhäisyytenne vaivautuisi keittiöön?” Palvelija kysyi yhtä hämmentyneenä.
”No kun tuota...” Erik änkytti ja nolostui. Tämä oli taas niitä asioita, joita hänen pitäisi vielä opetella. ”Vanha tapa.” Hän mutisi viimein ja tuijotteli sormiaan.
”Teidän ylhäisyytenne on tervetullut keittiöön, jos niin tahtoo, mutta aamiaisen neuvoisin nauttimaan täällä kaikessa rauhassa.” Palvelija sanoi hymyillen ja vinkkasi silmäänsä. ”Eikä teidän tarvitse tuoda tarjotinta keittiöön, joku meistä hakee sen kyllä.” Hän lisäsi kumartaen ja poistui, jättäen nuorenparin omaan rauhaansa.

Erik oli vaiti ja istui vain paikallaan. Häntä nolotti, mutta tämä oli uutta, eikä hän vieläkään ollut tottunut olemaan palveltavana, kun oli itse tottunut olemaan se joka palvelee ja tekee työt.
”Erik, oletko sinä kunnossa?” Maria kysyi ja kietoi kätensä Erikin ympärille.
”Olen. Minä vain... tämä kaikki on niin uutta ja enkä minä oikein osaa olla palveltavana.” Erik vastasi viimein ja katsoi Marian lempeitä kasvoja.
”Minä ymmärrän, olethan kokenut kovia ja tiedät miten raadollista alempisäätyisten elämä voi pahimmillaan olla.” Maria sanoi vakavana ja painoi hellän suudelman Erikin poskelle. ”Mutta sinä olet jalo ja kiltti mies ja siksi rakastankin sinua niin kovasti.” Hän lisäsi, pienen hymyn hiipiessä huulilleen.
”Kiitos Maria. En tiedä miten pärjäisinkään ilman sinua.” Erik vastasi ja veti Marian lähemmäksi itseään. Sen hän tiesi, että jos joutuisi luopumaan joskus Mariasta, ei eläminen enää olisi elämisen arvoista. ”Olen pahoillani, etten ole mikään täydellinen unelmaprinssi.” Hän huokaisi surkeana ja mietti taas ties kuinka monennen kerran, että olisiko hänestä lainkaan hallitsijaksi.
”Erik, minähän olen sanonut, etten piittaa arvonimistä tai kruununjalokivistä, minä rakastan sinua juuri sellaisena kuin olet ja millaisena sinut ensi kertaa kohtasin.” Maria vastasi ja mietti, miten paljon vielä tarvittaisiin, ennen kuin Erikistä sukeutuisi juuri sellainen kuningas kuin odotettiin. Hän halusi olla miehen tukena, sillä juuri sitä tämä kaipasi, etenkin nyt, kun tämän harteille oltiin laskemassa iso vastuun taakka.

Maria tiesi, että asia oli Erikille iso juttu ja tämä koki sen eri tavalla, kuin jos olisi asunut ikänsä linnassa, kuten olisi kuulunutkin, jollei tuota inhottavaa miestä, Juliania, olisi ollut olemassa.
”Mutta...” Erik aloitti, muttei saanut lausettaan loppuun, kun Maria laski siron sormensa tämän huulille.
”Ssh, rakas, älä puhu. Minä menen sinne minne sinäkin, sillä haluan olla rinnallasi aina, tapahtuipa mitä tahansa.” Maria sanoi hiljaa ja katsoi suoraan Erikin tummanruskeisiin silmiin, joissa oli surumielinen katse. ”Minä rakastan sinua, juuri sellaisena kuin olet, koska näen miten hyvä ja rehellinen sinä olet, vaikka oletkin joutnut kohtaamaan elämässäsi niin paljon vääryyttä.” Hän jatkoi ja painoi hellän suudelman miehen huulille.
”Mihin minä joutuisinkaan ilman sinua.” Erik sanoi karhealla äänellä ja vastasi vaimonsa hellään suudelmaan. Pitkään aikaan, he eivät nähneet muuta kuin toisensa ja tunsivat vain toistensa kevyen kosketuksen.

Aamiainen olisi unohtunut noilta kahdelta, jollei Erikin maha olisi kurahtanut kuuluvasti. Erik punastui ja Marialta pääsi pieni tirskahdus, jonka tämä yritti nopeasti tukahduttaa.
”Anteeksi.” Maria sanoi ja katsoi lempeästi Erikiä.
”Ei se mitään.” Erik sanoi hiljaa ja lisäsi, ”onkin jo korkea aika syödä.”


Niin he sitten nauttivat linnan kokin loihtimasta aamiaisesta, johon kuului hedelmiä, vaaleaa leipää ja viiniä. Aamiaisen jälkeen he vielä laiskottelivat jonkin aikaa, ennen kuin pukivat päälle. Tosin Erik oli tottunut jo lapsesta asti tekemään töitä ja huolehtimaan kaikesta, joten tällainen laiskottelu oli hänelle uutta, eikä hän ollut vieläkään tottunut siihen ja tuskin tulisi koskaan tottumaankaan.

Maria huomasi kyllä Erikin epävarmuuden ja ajoittaiset synkät ajatukset, jotka kävivät kuin varjoina tämän kasvoilla. Hän näki miten alas tämän itsetunto oli painettu ja tiesi, että kestäisi kauan, kunnes sen saisi korjattua, jos koskaan. Olihan miehessä sentään tapahtunut hienoista muutosta parempaan päin, mutta vielä olisi paljon tehtävää edessä, eikä se tie tulisi olemaan helppoa.

 

Maria toivoi, että hänen rakkautensa auttaisi ja hän tunsi yhä voimakkaammin haluavansa olla miehen rinnalla ja tukea tätä, sillä rakkautta, hyväksyntää, lämpöä ja ystävällisyyttä tuo mies tarvitsi juuri nyt, koska oli niin kauan jäänyt niistä paitsi.
”Mitä mietit?” Erik kysyi ja katseli tutkivasti Marian kasvoja.
”Sinua” Maria vastasi ja hymyili. Erik ei sanonut mitään, mutta hymyili hänkin.
Kumpikin vaipui jälleen hiljaisuuteen, sillä heille riitti hyvin toistensa seura.

Myöhemmin illalla he menivät suureen saliin, jossa oli tarjolla ylellinen illallinen. Se tuntui maistuvan kaikille, mutta Erik söi hyvin varovaisesti, kuten aina, sillä hän ei vieläkään ollut tottunut niin suureen ruokamäärään, elettyään niin monta vuotta niukalla ja toisinaan hyvinkin yksipuolisella ruokavaliolla.

Päivät vierähtivät eteenpäin ja muuttuivat kuukausiksi, Erikin opetellessa itselleen uusia asioita. Hän jopa koetti opetella miekkailua, mutta huomasi pian, ettei se ollut hänen vahvuutensa. Hän tiesi, että olisi pitänyt opetella tuo taito jo pienestä pitäen, nyt oli vähän myöhäistä oppia ihan kaikkea, puhumattakaan siitä, ettei hän oikeastaan halunnut edes satuttaa ketään, saati taistella.






Myös Richard näki, ettei Erik ainakaan ollut luotu tappamaan ketään, niin vahvasti olivat luostarin opit tämän mielessä ja hänen täytyi oikein ihmetellä, ettei tämä ollut tuona kurjana ajan jaksona, ennen luostariin kotiutumistaan joutunut pahoille teille. Joku korkeampi voima oli varmasti johdattanut Erikiä, tämän kivisellä tiellä, hän päätteli ja arveli, että kyllä tästä vielä hyvä kuningas tulisi, vaikkei tämä ollutkaan innokas sotimaan.

Samoihin aikoihin Maria oli huomannut itsessään muutoksia, jotka kielivät raskaudesta, joka puhkesikin täyteen kukkaansa ajan kuluessa. Erikin mielestä Maria näytti jopa kauniimmalta kuin ennen, hehkuessaan tulevaa äitiyttään.



Erikiä jännitti Marian raskaus ja hän halusi suojella vaimoaan kaikelta pahalta ja toivoi, että tuleva lapsi saisi paremman elämän, kuin mitä hänellä itsellään oli ollut. Vaikkei hän siitä puhunutkaan paljoa Marialle, pelkäsi hän, että tulevalle lapselle kävisi kuten hänelle itselleen oli käynyt ja hän toivoi ja rukoili mielessään jumalaa suojelemaan Mariaa, sekä syntymätöntä pienokaista.

Richard päätti, että oli korkea aika esitellä Erik kansalle, sillä tulihan alaisten tietää, millaisen miehen he saisivat hallitsijakseen, kun kruunu vaihtaisi omistajaa.

Erik jännitti kovasti tulevaa päivää, koska hänen piti pitää puhe kansalle. Hän päätti olla rehellinen ja kertoa kaikille tuosta häpeällisestä merkistä, sillä ei halunnut salailla asiaa enempää, koska ennen pitkään saattaisi käydä niin, että joku näkisi vahingossa tuon merkin ja lavertelisi koko maailmalle.

Viimein saapui tuo päivä ja he astelivat suurelle korokkeelle, joka oli torille rakennettu. He istuutuivat valtaistuimilleen ja Erik näki ihmisten katsovan heitä osin kunnioittavasti, osin odottavasti, sillä harvoinpa kuninkaalliset saapuivat kivimuurien takaa tavallisten kansalaisten pariin.



Viimein kuningas Richard nousi seisomaan ja puhui kansalle, jonka päätteeksi seurasi hurrausta ja kätten taputuksia. Kun ihmiset taas vaikenivat, Erik nousi varovaisesti seisomaan ja astahti epävarmasti edemmäksi.
Häntä pelotti, mutta tämä oli kuitenkin tehtävä. Hän katseli alempana vellovaa kansaa, veti syvään henkeä ja alkoi puhua.



Erik kertoi koko tarinansa, vaikka halusi unohtaa suurimman osan kokemastaan.
”Minä en pakota teitä pitämään minusta ja jos olette sitä mieltä, etten sovi kuninkaaksenne, voin luopua kruunustani. Halusin vain olla rehellinen teitä kohtaan, jotta te tiedätte mikä minä olen miehiäni.” Erik sanoi nielaisten hiljaa ja vaikeni.
Väki oli hiljaa, kukaan ei hurrannut, eikä taputtanut ja Erik alkoi jo odottaa ensimmäisiä mätiä ammuksia, jotka iskeytyisivät häneen. Hän oli jo tottunut siihen, eikä tuntenut fyysistä kipua, mutta sisimpään sattui sitäkin enemmän.
Hän kääntyi ja asteli hitaasti takaisin istuimelleen, kunnes äkkiä alkoi kuulua huutoa, hurraamista ja kätten taputuksia. Hämmentyneenä hän kääntyi katsomaan kansalaisia, jotka taputtivat, hurrasivat ja huusivat hänen nimeään. Tämä oli Erikille uutta, sillä hän oli tottunut kuulemaan nimittelyä, herjaamista ja saamaan osakseen vain iskuja, potkuja ja mätiä vihanneksia ja hedelmiä.
Pieni hämmentynyt hymy levisi hänen huulilleen ja hetken hänestä tuntui, että kaikki menisi parhain päin, kun äkkiä hyvin tuttu hahmo syöksyi ylös. Ennen kuin kukaan ehti tehdä mitään, Julian oli viiltänyt kuninkaan kurkun auki ja hyökkäsi kuningattaren kimppuun.



Erik katsoi tätä kauhuissaan, mutta tajusi että hänen oli toimittava heti, mikäli halusi saada vaimonsa turvaan. Niin hän harppasi Marian luo kiskoi tämän mukaansa, Ignatiuksen harppoessa perässä. He päätyivät syrjäiselle kadulle, johon pysähtyivät hetkeksi.
”Ignatius, parhain ystäväni, minä pyydän ja rukoilen, ota Maria mukaasi ja vie hänet pois täältä, vie hänet turvaan.” Erik pyysi ja katsoi vanhaa ystäväänsä anoen.
”Sen teen.” Ignatius vastasi ja harppoi Marian luo.







”Erik, ei. En halua jättää sinua.” Maria pyysi.
”Maria rakas, mene. En halua sinulle käyvän mitään. Ole niin kiltti.” Erik pyysi ja katsoi vaimoaan onnettomana. Sattui niin kovasti, että piti erota hänestä näin, mutta se oli ainoa keino, jolla suojella tätä.
”Hyvä on.” Maria sanoi kyynelten vieriessä poskille ja lähti Ignatiuksen mukaan.

Julian ei tätä huomannut, ennen kuin oli liian myöhäistä ja Ignatius ratsasti ulos kaupungin porteista Maria mukanaan.

Erik katseli kun nuo kaksi loittonivat ja toivoi, että he pääsisivät pakoon ja turvaan Julianilta ja tämän alaisilta. Itse hän ei ehtinyt liikahtaakaan, kun paikalle saapui pari isompaa korstoa, jotka raahasivat hänet takaisin Julianin luokse.
”Yrititkö paeta.” Julian kysyi ja katseli arvioiden Erikiä.
”En yrittänyt.” Erik sanoi ja seisoi paikallaan katsellen kenkiensä kärkiä.
”Miksi sitten juoksit pois?” Julian kysyi.
”Siksi.” Erik vastasi lyhyesti, eikä Julian voinut olla ihailematta tämän rohkeutta, vaikka muutoin inhosikin tätä.
”Taisit auttaa pikku vaimosi pakoon.” Julian sihahti häijysti ja sai Erikin hätkähtämään.
”Entä sitten.” Erik tokaisi ja sai kovakouraisen tuuppauksen selkäänsä toiselta korstolta. ”Sinä tapoit vanhempani.” Hän lisäsi.
”Niin tein ja kunhan vaimosi saadaan kiinni, hän on kuoleman oma.” Julian sanoi hienoista tyytyväisyyttä äänessään, saadessaan Erikin selvästi pelon valtaan.
”Julian, minä pyydän, anna hänen elää. Minä teen mitä vain sinä haluat, jos vain annat Marian mennä.” Hän sanoi, kyyneleen vierähtäessä poskelleen. Juuri kun hän oli luullut saavansa elää rauhassa, se kaikki oli tuhottu ja viety häneltä taas kerran. Hänen vanhempansa makasivat kuolleina valtaistuintensa edessä ja Maria oli toivottavasti turvassa Ignatiuksen kanssa. Ei ollut enää mitään menetettävää ja hän kuolisi mieluusti, jos se vain takaisi suojan Marialle.
”Ihan mitä tahansa?” Julian kysyi kiero hymy kasvoillaan.
”Ihan mitä tahansa.” Erik vastasi ja otti kruunun pois päästään ja ojensi sen Julianille. ”Vaikka kuolen, jos niin haluat.” Hän lisäsi hiljaa ja toivoi että tuo edessä oleva mies armahtaisi ja päästäisi hänet tästä tuskasta, joka kalvoi sisintä niin kovin.



”Ei, et sinä kuole vielä, et ennen kuin minä niin haluan.” Julian sanoi tyytyväisesti myhäillen, vaikka häntä samalla hivenen ärsytti se miten helposti tämä olikaan käynyt. ”Minä tarvitsen palvelijan ja sinä sovit siihen hommaan hyvin.” Hän lisäsi ja laski kruunun päähänsä.

No niin tässäpä tämä osa, lisää tapahtumia seuraavassa osassa.


Extra kuvia














Tässäpä oli nyt tämä kuvapläjäys. :)