No niin, viimeinkin sain edes jotain tehtyä tänne, tässä tapauksessa ekstraosanen vain teidän kaikkien iloksi.
Tämä on omistettu vupiille, koska hän on niin mainio simien ja simitarinoiden luoja. Kiitos siis komeista simeistäsi ja toivottavasti viihdyt tarinan parissa.
Michael, hänen perheensä, sekä Blackbullit tulevat liittymään vahvasti MacBeareihin, sillä heillä on osansa tässä sopassa, jonka Vladimir on saanut aikaan.

****

Keskellä metsää nökötti iso ja vanha rakennus, joka kuului Michael Archerille. Hän oli perinyt sen vanhemmiltaan, jotka olivat menehtyneet talven aikana sairauden ja vanhuuden heikentäminä.





Michael Archer oli metsästäjä, kuten hänen isänsä oli ollut ja hän toimi kuninkaan alaisuudessa. Tämän vuoksi hän oli paljon poissa kotoa, sillä hänen palveluksiaan tarvittiin usein.
Mielellään hän lähti, sillä viihtyi hyvin metsässä ja koska kuningas Edmund oli hänen hyvä ystävänsä. Lisäksi hän tiesi parhaat paikat, joista sai aina saalista, joskin hän vaihteli toisinaan paikkoja, jotteivät eläimet kaikkoaisi kokonaan.
Hän toi myös kotiinsa saalista, josta Johanna, valmisti heille maittavia aterioita. Yksi iso hirvenruho riitti pitkäksi aikaa pienelle perheelle, joka tosin oli kasvamassa, sillä Johanna odotti toista lasta ja Minerva puolestaan kasvoi kovaa vauhtia.

Vuosia myöhemmin Archerien perhe oli tullut kuuluisaksi paitsi Michaelin metsästystaidoista, myös kauniista tyttäristään, mitä vanhemmiksi nämä varttuivat.

Tyttö oli jo oppinut kävelemään, joten tämä oli aina menossa ja joskus Michaelista tuntui, että olisi pitänyt olla silmät selässäkin, sillä tyttö oli nopealiikkeinen. Jos hän ei ollut kyllin nopea tämä ehti sotkea itsensä takassa olevassa tuhkakassa aivan mustanharmaaksi tai karkasi ulos hätyyttämään kanoja tai tutkimaan lampea.
Onneksi sentään perheen verikoirista oli apua, sillä ne katsoivat tytön perään ja olivat kovin kärsivällisiä pienen ihmistaimen hellyydenosoituksille.



Useimmiten Johanna kuitenkin oli yksin lapsen kanssa ja koirat olivat Michaelin mukana metsällä. Mutta jotenkin Johanna kuitenkin selvisi Minervan kanssa, vaikka tämä olikin aina tekemässä jotain luvatonta ja joskus vähän vaarallista, vaikkei sitä itse tajunnutkaan.
Mutta enimmäkseen kaikki sujui hyvin ja perhe eli onnellista elämää.
Lapsia siunaantui lisää, myös se kauan kaivattu poikakin. Kasvettuaan hieman isommaksi Minerva oli äitinsä apuna ja kaitsi pienempiä sisaruksiaan tai auttoi muissa askareissa, jos äiti ei kiireiltään ehtinyt. Minerva oli silti isänsä tyttö, hivenen ehkä poikamainenkin, mutta silti vanhempiensa silmäterä.



Tyttö juoksi aina isäänsä vastaan, kun tämä tuli metsältä saalista kantaen ja Michael oli onnellinen niin lämpimästä vastaanotosta, joskaan hän ei koskaan päästänyt Minervaa mukaan, kun hän käsitteli tuomaansa saalista.




Hän katsoi, ettei se ollut sopivaa katsottavaa pienelle tytölle.

Jäi vanhemmille sentään aikaa toisilleenkin, kun lapset oli saatu untenmaille, saattoivat Michael ja Johanna nauttia olostaan ja toisistaan takan lämmöstä, allaan vain pehmoinen talja.





 

******
Minerva kasvoi ja hänestä tuli kaunis nuori neito, joka sai huomiota nuorilta miehiltä. Niin kovin nopeasti oli aika kulunut Michaelin mielestä, mutta hän tiesi, ettei voisi ikuisesti pitää tytärtään luonaan. Tämä oli jo naimaiässä ja siirtyisi pian jollekulle talonemännäksi.
Itse asiassa Minerva olikin korviaan myöden rakastunut Ewart nimiseen nuorukaiseen, jolla oli oma pajansa, sillä hän oli seppä. Oli perinyt sen vanhemmiltaan.
Se olisi kuulunut hänen vanhemmalle veljelleen Esaiakselle, mutta tämä oli antanut sen pikkuveljelleen, sillä halusi elää mieluummin vapaata elämää, kuin jatkaa edesmenneen isänsä jalanjäljissä.
Ewart kävikin usein vieraisilla ja toisinaan auttoi Michaelia ja hoiti hevosten kengittämisen ja kärryjen pyörien korjaamisen. Michael huomasi kyllä, miten Minerva aina tuppautui seuraan, kun nuorukainen oli paikalla. Samoin hän huomasi, että nuori mies vain yrtti kerätä rohkeutta kysyäkseen yhden elämänsä tärkeimmistä kysymyksistä.
Viimein Ewart sai kerättyä rohkeutta niin paljon, että sai pyydettyä Minervan kättä omakseen.



Michael ensin katseli nuorukaista mittaillen ja miettien, kunnes viimein myöntyi. Häntä oli huvittanut nuorukaisen ilmeet ja hivenen arka ja pelokas olemus ja sitten hymy, joka valaisi tämän komeat kasvot.
Nuorukainen kiitteli vuolaasti ja leveästi hymyillen, kunnes juoksi päätä pahkaa tulevan morsionsa luo suorittamaan kosinnan, johon Minerva vastasi myöntävästi. Joskin hetkeä hieman latisti vesisade, joka lopulta kasteli nuoret rakastavaiset litimäriksi.

Joitain päiviä myöhemmin vietettiin nuorenparin häät. Tuolloin sentään paistoi aurinko ja oli kaunista, eikä sade päässyt latistamaan tunnelmaa. Kaikilla oli hauskaa ja juhlat olivat kaikin puolin onnistuneet.

Ei mennyt kovinkaan kauaa juhlien jälkeen, kun Minerva ilmoitti tulevasta jälkikasvusta.



Michaelista tulisi vaari. Michael oli ikionnellinen kuultuaan uutiset ja tietenkin jännitti tyttärensä puolesta. Mutta turhaan kaikki meni hyvin, joskin synnytys käynnistyi niin myöhään yöllä, ettei siihen aikaan ehtinyt ketään hakea avuksi, joten Esaias toimi kätilönä, hätistettyään ensin veljensä tuvan puolelle odottamaan.



Ewart asteli hermostuksissaan edestakaisin tuvassa ja odotti. Hän pelkäsi, että kaikki menisi huonosti ja joutui tekemään töitä, ettei olisi juossut makuukamariin joka kerta, kun kuuli Minervan huutavan.



Viimein pitkän ajan kuluttua kuului pienen vauvan itkua ja Minervan helpottunut ääni. Mutta se ei loppunut siihen, vaan Minerva sai toisenkin lapsen. Kaksoset.
Ewart kuuli Esaiaksen raskaat askelet, kun tämä saapui tuvan puolelle pieni käärö sylissään. Tuo pieni vauva näytti, jos mahdollista vieläkin pienemmältä, Esaiasin isojen käsien kätköissä.



”Onneksi olkoon sinulla on nyt tytär ja poika.” Esaias sanoi ja ojensi pienen tyttövauvan Ewartille.
Ewart ei saanut sanaakaan sanottua, vaan katseli pienokaista haltioituneena. Hänen vaimonsa oli tehnyt heille jotain näin kaunista, hän ajatteli ja viimein asteli kamariin katsomaan vaimoaan ja poikaansa.

Ewartin ja Minervat lapset olivat Esaiasin silmäterät ja hän rakasti kumpaakin veljensä lasta, kenties Kathryniä hivenen enemmän. Mutta kummikin oli silti hänelle tärkeitä ja hän leikki näiden kanssa ja auttoi veljensä vaimoa, sillä kahden lapsen kanssa eivät kädet meinanneet riittää ja lisäksi Ewart ei aina ehtinyt, kun oli työtäkin tehtävänä.
 

Lapset kasvoivat kovaa vauhtia ja pian alkoivat opetella uusia asioita.
Ewart tahtoi opettaaa Kennethiä itse, sillä ei halunnut menettää ainoatakaan tällaista hetkeä lastensa elämästä.



Samaan aikaan Minerva ilmoitti olevansa jälleen raskaana. Hän sai taas kaksoset, tällä kertaa kaksi poikaa, joten nyt perheessä oli kolme poikaa ja yksi tyttö. Vipinää riitti, mutta vanhemmista lapsista oli apua, kun nämä kasvoivat hivenen isommiksi ja he saivat katsoa nuorempiensa perään.

Elämä tuntui olevan auvoisaa ja jokainen ajatteli ettei mitään pahaa voisi koskaan tapahtua heille. Mutta, he olivat väärässä ja täysin tietämättömiä tulevasta.

****

Esaias asteli pihamaalle, kuten monesti ennenkin saapuessaan metsältä ja katseli ympärilleen. Jokin oli vialla. Oli aivan liian hiljaista.
Jopa Iisa oli vaiti ja seisoi isäntänsä vierellä, jännittyneenä ja valppaana.
Esaias pysähtyi hetkeksi ja tarkasteli taloa. Ikkunat olivat pimeinä ja ovi repsotti avoimena. Ewartin pajasta loimotti valot, mutta sekin vaikutti oudon tyhjältä ja hiljaiselta. Hän ei nähnyt veljensä varjoa häilähtelemässä pajassa, eikä kuullut jo tutuksi tullutta kilahtelua, kun Ewart hakkasi hehkuvaa rautaa uuteen muotoon. Esaias alkoi huolestua, jotain oli todella pahasti vinossa.
Jännittyneenä ja valppaana hän asteli ensin pajalle ja joutui toteamaan sen olevan tyhjillään, kuten oli jo ehtinyt päätellä. Näytti siltä, kuin Ewart olisi jättänyt työnsä kesken ja lähtenyt kovalla kiireellä, sillä työkalut lojuivat hujan hajan lattialla ja taos jota hän oli ollut työstämässä lojui kylmässä vesiämpärissä ja näytti jäähtyneen, samoin hiillos oli jo alkanut kylmetä. Esaias katseli vesiämpärissä lojuvaa nokimustaa metallinpätkää, joka jo oli saanut hieman muotoa. Hän saattoi huomata, että siitä olisi ehkä tullut kaunis miekka, jos Ewart olisi saanut tehdä sen rauhassa loppuun.
Hän tiesi, ettei Ewart jättäisi työtään mistään kovin pienestä syystä kesken, eikä ainakaan noin huolimattomasti. Jotain vakavaa oli täytynyt tapahtua, Esaias päätteli.
"Ewart?" Esaias huhuili, vaikka tiesikin jo, ettei Ewart ollut pajassaan.
Yhä huolestuneempana hän kääntyi pois pajasta ja suuntasi kulkunsa kohti päärakennusta.
Mahdollisimman vähin äänin hän asteli ovelle, jottei se, joka ehkä vielä olisi paikalla, kuulisi häntä. Hän astui sisälle tupaan, jossa paloi vain yksi kynttilä, jonka valo vain ei näkynyt ulos.
Tuon kynttilän valossa hän näki Kennethin, joka kyyhötti surkean näköisenä jonkin verisen ja repeilleen vieressä.



"Kenneth?" Esaias sanoi ja poika nousi ylös.
"Esaias setä!" Kenneth huudahti itkuisena ja juoksi tämän luokse.



"Kenneth, mitä on tapahtunut?" Esaias kysyi ja katsoi pojan kyyneleisiä kasvoja.
"Pahat miehet tulivat... ne satuttivat äitiä. Isä yritti auttaa, mutta ne satuttivat häntäkin ja veivät mukanaan." Kenneth kertoi itkien.
"Missä muut ovat?" Esaias kysyi ja hänelle alkoi hiljalleen valjeta, mitä oli tapahtunut.
"Sisko ja veljet ovat äidin ja isän huoneessa. Isä hätisti meidät sinne, mutta minä palasin takaisin, kun miehet olivat menneet." Kenneth kertoi. "Minä yritin auttaa äitiä, mutta hän ei liiku ollenkaan, eikä vastaa." Hän niiskutti.
"Mene siskosi ja veljiesi luo." Esaias sanoi raskaasti ja harppoi lattialla makaavan Minervan luokse.
"Mutta." Kenneth aloitti.
"Mene nyt." Esaias sanoi tiukalla, mutta lempeällä ja paksulla äänellä.
"Hyvä on." Kenneth sanoi ja juoksi pois.
Esaias polvistui Minervan viereen ja nosti tämän hyvin hellästi käsivarsilleen. Hän näki miten pahasti rusikoitu ja viillelty naisen kasvot olivat. Ei ollut riittänyt että ne olivat häväisseet naisen, vaan heidän oli vielä pitänyt viillellä tätä ja vielä puukottaakin tätä.





Hän tunsi palan kurkussaan, päätti ettei lepäisi ennen kuin saisi kiinni, sen joka tämän oli tehnyt. Hän etsisi veljensä ja pelastaisi tämän, sillä tällä oli vielä lapsensa, vaikka vaimo olikin murhattu raa'asti.
Esaias oli surullinen, sillä hän oli pitänyt kovasti Minervasta ja tämän pirteästä olemuksesta ja iloisesta luonteesta. Hän muisti miten naisen helähtelevä nauru oli täyttänyt talon ja miten tämä varmoin ottein hoiti niin lapsensa kuin miehensäkin. Ei ollut mitään, mistä Minerva ei olisi selvinnyt, paitsi tämä.
Esaias tiesi, että Ewart ottaisi tämän raskaasti ja halusi olla tälle tukena, estää tätä tekemästä tyhmyyksiä. Sisimmässään hän tiesi, että ne jotka olivat Ewartin vieneet, pitäisivät huolen siitä, ettei tämä pystyisi tekemään mitään, vaikka haluaisikin.
Hän kuuli rapinaa ja näki Iisan rapsuttavan tassullaan pöydänreunaa. Vasta silloin hän näki pergamentin palan, joka oli isketty puukolla kiinni pöytään.
Hellästi hän laski Minervan käsistään, nousi ja harppoi pöydälle. Esaias nosti irrotti puukon ja otti pergamentin käteensä.
Hän osasi jotenkuten lukea, sillä oli käynyt veljensä kanssa muutaman vuoden pyhäkoulua läheisessä luostarissa. Hitaasti hän tavasi tekstin ja jäi tuijottamaan pergamenttia, jossa komeili siistin viestin lopussa synkeä sinetti.

Jos haluat nähdä veljesi elossa, teet kuten käsken.

Tule linnalle, niin keskustellaan asiasta.

Vladimir Ivanovits

Hän luki uudelleen ja rutisi pergamentin nyrkkiinsä, raivon kuohuessa sisällä. Esaias tiesi, ettei Vladimir varmasti ollut käynyt lähelläkään rakennusta, vaan oli lähettänyt viestin jonkun mukana. Mokoma pelkuri, Esaias raivosi mielessään, mutta tajusi, ettei hänellä ollut vaihtoehtoa, mikäli halusi vielä nähdä veljensä elossa. Hänen oli siis mentävä niin paljon kuin hän sitä inhosikin, mutta sitä ennen hän halusi saattaa asiat järjestykseen. Ei hän voisi jättää veljensä lapsia yksikseen, vaan nämä kaipaisivat vielä tukea ja turvaa.
Murheen murtamana Esaias siisti Minervan runnellun ja häväistyn ruumiin niin hyvin kuin saattoi, kietoen sen tämän jälkeen pellavakankaaseen. Hän nosti pellavakankaaseen käärityn hoikan ruumiin käsivarsilleen ja kantoi ulos. Hän etsi pihamaalta kauniin paikan, jonne hän hautasi Minervan.
Tämän jälkeen hän haki lapset ja suuntasi kulkunsa Minervan isän tuvalle.
 

***

Michaelin perheessä vietettiin rauhaisaa iltaa, kun ovelta kuului voimakas, hätäinen koputus. Kulmiaan kurtistaen Michael nousi ja harppoi ovelle, miettien kuka siellä tähän aikaan oli tulossa.





"Esaias." Michael sanoi hämmästyneenä, kun näki kuka oven takan oli. "Mitä on tapahtunut?" Hän kysyi sitten nähdessään Minervan lapset, jotka seisoivat pelokkaina Esaiaksen takana.
"Ewart on viety väkipakolla ja..." Esaias aloitti mutta vaikeni sitten tietämättä miten jatkaa.
"Tulkaa nyt sisälle." Michael sanoi ja päästi Esaiahin ja lapset sisälle tupaan. Tällä välin myös Johanna oli tullut tuvan puolelle, kuultuaan Esaiaksen äänen.
"Mitä on tekeillä?" Johanna kysyi katsoen huolestuneena Michaelia ja Esaiasta.
"En tiedä." Michael sanoi, vaikka vaisto sanoi, jonkin olevan pahasti pielessä.
"Ne siat satuttivat Minervaa." Esaias sanoi ja rojahti penkille istumaan sellaisella voimalla, että penkki natisi ja rutisi hänen painonsa alla.
"Satuttivat. Esaias, kerro mitä on tapahtunut." Michael sanoi ja pahat aavistukset voimistuivat hänen sisällään. Hän pelkäsi sitä minkä tulisi kuulemaan ja yritti pitää kiinni toivosta, ettei mitään kovin pahaa olisi tapahtunut. Mutta se, ettei Minerva ollut mukana, kieli siitä, että toivoa oli hyvin vähän.
"Minä palasin metsältä ja löysin... löysin Minervan kuolleena ja Ewart oli poissa. Koko tupa oli myllätty ja näytti että siellä oli tapeltu." Esaias kertoi hiljaisena ja painoi päänsä käsiinsä. Tuntui niin pahalta tuoda tällaisia uutisia miehelle, josta oli tullut hyvä ystävä.
"Ei." Michael sanoi ja rojahti Esaiasin viereen istumaan, Johannan nostaessa kätensä huulilleen, kyynelten vierähdellessä hiljalleen tämän poskille.
"Ne siat, jotka tupaan olivat tunkeutuneet, olivat häpäisseet Minervan ja... ja viillelleet hänen kauniit kasvonsa. Sitä oli kamala katsoa." Esaias kertoi hiljalleen, kyyneleiden kastellessa hänenkin poskensa. "En tiedä missä veljeni on, mutta ainakaan hän ei lähtenyt suosiolla niiden paskiaisten mukaan, jotka tämän tekivät."
"Minun tyttäreni." Michael sopersi hiljaa ja katsoi järkyttyneenä eteensä. Hän ei voinut ymmärtää, miksi joku saattoi tehdä jotain sellaista niinkin viattomalle olennolle, kuin hänen tyttärensä.
Eihän sitä kauaakaan ollut kun tämä oli asunut vielä kotona, ollut iloinen ja aina niin avulias ja nyt hän oli poissa. Hänen rakas tyttärensä oli poissa.
Olihan hänellä vielä kolme tytärtä ja yksi poika, mutta se ei silti toisi esikoista takaisin. Tämä oli väärin, ei niin nuoren olisi vielä pitänyt kuolla, etenkin kun tällä oli vielä perhe huollettavanaan.
"Minä lupaan etsiä käsiini sen, joka tämän teki ja pistän hänet maksamaan tekosestaan." Esaias sanoi ja pyyhkäisi lapion kokoisella kämmenellään kyyneleet poskiltaan. Hänen suruunsa sekoittui kaiken sokaisevaa raivoa, jonka hän halusi purkaa siihen paholaiseen, joka oli rikkonut hänen pikkuveljensä perheen.
"Esaias, rauhoitu." Michael sanoi surun murtamana. "Kosto ei tuo tytärtäni takaisin, eikä auta Ewartia." Hän jatkoi ja tiesi, että lasten ja lastenlasten takia olisi yritettävä jatkaa. Minervan lapset tarvitsisivat nyt kaiken tuen ja turvan, jonka hän vain pystyisi heille antamaan.



"Aivan sama, mutta veljeni minä haen takaisin vaikka mikä olisi. Hän ei ansaitse tällaista ja hänen lapsensa tarvitsevat häntä nyt, kun Minerva on poissa." Esaias sanoi ja Michael näki, ettei voisi kääntää itsepäisen miehen päätä, kun tämä oli päättänyt jotain.
"Esaias, jos lähdet tuolle tielle, tiedät kyllä mitä siitä seuraa, enkä halua että sinä tuhoat itsesi sen takia." Michael sanoi sovittelevaan sävyyn. "Ewartin pelastaminen on nyt ensisijalla ja ymmärrän, jos sinun itsepuolustuksesi tarvitsee tappaa, mutta älä anna raivon sokaista sinua. Luoja tietää, että minulla olisi oikeus kostaa tyttäreni kuolema, mutta minulla on perhe, jota haluan suojella siltä samalta kohtalolta, joka kohtasi rakasta tytärtäni. Tee parhaasi ja tuo Ewart takaisin, mutta älä lähde koston tielle, sillä se tie vie sinut tuhoon." Hän puhui ja toivoi, että saisi Esaiasin järkiinsä.
Hän ymmärsi kyllä, että Esaias oli raivoissaan ja halusi kostaa tapahtuneen, koska kyse oli hänen veljensä perheestä, hänen perheestä.
”Michael, tiedät varmasti mitä Vladimir tahtoo minun tekevän, mutten näe muutakaan keinoa. Sinä tiedät, etten halua tehdä sellaisia tekoja, mutta se on ainoa keino vapauttaa veljeni.” Esaias huokasi ja tuijotteli lapiomaisia käsiään, jotka joutuisi melko varmasti pian tahraamaan viattomien ihmisten verellä.
”Tiedän minä, mutta jotenkin yritän vielä elätellä toivoa, että olisi jokin toinen keino pelastaa veljesi.” Michael sanoi ja katsoi totisena Esaiasta. ”Sinä et ole murhaaja, enkä halua että sinusta tulee sellainen. Tiedänhän minä, että olet elänyt varsin vapaata ja villiäkin elämää, mutta paha sinä et ole, joten älä päästä pahaa sisällesi, vaan yritä viimeiseen asti välttää äärimmäisiä keinoja, jos joudutkin tekemään töitä Vladimirille.” Hän jatkoi ja laski kätensä Esaiasin hartialle.
”Niin ajattelin, mutta luulen, että minun on pakko kuitenkin mennä muiden mukana, sillä joku saattaa laverrella Vladimirille ja veljeni käy huonosti.” Esaias sanoi ja katsoi Michaelia. ”Luoja tietää, etten halua sortua moisiin tekoihin, mutta pakko mikä pakko.” Hän lisäsi hiljaa ahdistuneella äänellä ja nousi seisomaan.



”Tiedän, että olet hyvä mies ja minä toivon, että jos vielä kohtaamme, se tapahtuisi hyvissä merkeissä.” Michael sanoi, nousten myös penkiltä. ”Mitä ikinä teetkin, muista että voit tulla tänne takaisin koska vain. Pidä vain paha poissa sydämestäsi.” Hän lisäsi ja puristi lujasti Esaiasin kättä.



”Kiitos.” Esaias sanoi paksulla äänellä ja halasi Michaelia. Michael ei ehtinyt sanoa mitään, kun Esaias jo katosi ulos pimeyteen.
Michael seisoi vielä tovin oviaukossa ja katsoi pimeyteen, jonne Esaias oli kadonnut. Hän toivoi koko sydämestään, ettei tämä joutuisi tekemään niitä karmeita tekoja, joita hän oli kuullut Vladimirin alaisten tekevän, Vladimirin käskystä.

****

No niin, tässäpä tämä tällä kertaa ja laitetaanpa loppukevennykseksi muutama mukava kuva.


Minerva, kaunis morsian.


Juhlien kohokohtaan kuuluu tietysti iskeä morsianta haarukalla otsaan.


Kunnon tulisuudelma.


Johanna Archer (Entinen Johanna Goottila)

Sitten tyttäret ja ainoa poika


Matilda


Marian


Miryam


Matthew


Michael ja Aada


Esaias ja Ewart Blackbull


Perhe Archer


Aikuinen Minerva miehensä kanssa


Michael söpöilee


Hieman ikääntynyt (ei kuitenkaan vielä vanhus) Michael ilman paitaa.

No niin tässä olivat kuvat tältä erää.

Ilahdutathan kommentilla. :)