Menipä taas aikaa yhden osan väkertelyyn. Ensin ei meinannut kirjoittamisesta tulla mitään ja sitten pelikin äityi ongelmoimaan, mutta sain kuin sainkin tämän osan viimein tehtyä ja laitettua tänne teidän iloksenne. Nyt kuitenkin enemmittä pölinöittä päästän teidät lukemaan.
Vielä tosin lisään tähän yhden biisin tunnelmanluojaksi. :)

Elvis Presley - I Can't help falling in love with you

****

Tuon juhlaillallisen jälkeen kaikki tuntui muuttuneen. Oli kuin aurinko olisi alkanut paistaa MacBearien elämään, joka oli ollut niin kovin synkkää tähän asti.

Lucius ei voinut olla muistamatta, millaista elämä oli ollut vielä isän ja Erikin eläessä. Tämä sai miehen apealle mielelle, mutta Elisabet piristi aina ja sanoi, ettei menneitä voinut enää muuttaa ja ettei Luciuksen pitäisi tuntea syyllisyyttä toisten teoista. Eihän hän niille ollut voinut tehdä mitään tuolloin.
Vaikka Elisabeth olikin nyt joutunut taipumaan äitinsä tahdon alle ja käyttäytyä kuten hänen arvoonsa sopi, ei se silti saanut tiettyä poikamaisuutta karisemaan. Tyttö saattoi painua veljensä kanssa harjoittelemaan miekkailua aina kun äidin silmä vältti.

Lucius rakasti Elisabethia ja tämän tulista luonnetta, joka oli täysi vastakohta tämän isälle, joka taas oli ollut hyvin rauhallinen ja syrjäänvetäytyvä. Ehkä osin siksi, että tämän itsetunto oli painettu niin alas.
”Mitä sinä taas murjotat?” Elisabet huikkasi ja sai Luciuksen havahtumaan mietteistään. Ennen kuin Lucius ehti vastata osui lumipallo hänen päähänsä.
”Sinä senkin, odotas kun saan sinut kiinni.” Lucius nauroi pudistellessaan lunta pois päältään ja harppoessaan kohti iloisesti nauravaa Elisabethia, joka juoksi vikkelästi pakoon.
Niin he sitten jahtasivat toisiaan pitkin linnan pihaa ja hilpeä nauru poukkoili kaikuna linnan muureista.
Edmund puolestaan oli rauhallisempi ja maltillisempi Birgitan kanssa. Hän ei jaksanut aina lumisotaa ja koska he eivät vielä olleet virallistaneet liittoa, eivät he voineet edetäkään pidemmälle, vaikka voimakas tuli roihusi kummankin rinnassa.
Eikä Edmund sitä paitsi halunnut sotkea asioita Birgitan isän kanssa vain omien halujensa takia. Mutta aikaansa he viettivät kahdestaan niin paljon kuin mahdollista, vaikka toisinaan valtakunnan asiat vaativat Edmundin huomion pois tulevasta vaimostaan.

Kylmä talvi meni menojaan, väistyen lopulta kevään tieltä, joka puhkesi täyteen kukkaansa. Kevät eteni ja mitä lähemmäksi kesää tultiin, sitä kiivaammaksi kävi nuorten häiden suunnittelu. Tavaraa ja etenkin ruokaa tuotettiin linnalle suuria määriä. Kaikilla piti kiirettä, sillä kaiken piti olla kunnossa keskikesän juhlaan mennessä, joka oli myös kaksosten hääpäiväksi valittu.
Linna puunattiin alimmasta kerroksesta ylimpään saakka ja samaan aikaan, myös ompelijattaret ahkeroivat saadakseen kummankin morsiamen hääpuvut valmiiksi, kuin myös sulhasten asut. Itse kukin jännitti kovasti tulevaa ja siitä tietenkin seurasi silloin tällöin suukopua, jota heti pyydettiin mitä pikimmin anteeksi.
Vihdoin ja viimein tuo päivä koitti aurinkoisena ja kauniina. Niin sulhaset, kuin morsiamet kylvetettiin hyväntuoksuisessa kylpyvedessä, jonka jälkeen heidän hiuksensa laitettiin kunnolla. Etenkin Birgitan kampauksen eteen nähtiin erityisen paljon vaivaa, sillä samalle päivälle oli myös ajoitettu kruunaus, jonka myötä Edmundin oikeus kruunuun ja valtaistuimeen sinetöitäisiin lopullisesti.
Kampaustenlaiton jälkeen, oli pukeutumisen vuoro ja jopa Maria ja Margaret vaihtaisivat asunsa hetkeksi hieman iloisemman sävyiseksi ja suru saisi väistyä hetkeksi. Tulevat juhlat eivät silti saaneet Mariaa unohtamaan Erikiä. Hän toivoi koko sydämestään, että tämä olisi voinut olla mukana juhlissa ja nähdä lastensa onnen. Toisaalta Maria tiesi, että tämä olisi mukana edes pikkuisen, sillä saattoi nähdä Erikin piirteet voimakkaina Edmundissa, joka niin paljon muistutti isäänsä.
Viimein kaikki oli valmista ja oli aika aloittaa juhlallisuudet. Ainoa, joka oli nukkavierussa asussa oli Ignatius. Tosin oli tämä sentään antanut pestä asunsa, vaikkei se ennestäänkään ollut kovin pahassa kunnossa ollut.

Ensin vihittiin Edmund ja Birgitta, jonka jälkeen oli nuoren kuningasparin kruunajaisten vuoro.









Kun tämä toimenpide oli hoidettu, päästiin jatkamaan vihkimistoimenpidettä ja Lucius ja Elisabeth saivat pian toisensa.



Sinä päivänä ilo oli ylimmillään ja linnassa oli enemmän onnellisuutta, kuin mitä siellä oli pitkiin aikoihin ollut. Aurinko paistoi melkein läpi yön, värjäten taivaan kauniilla sävyillä, kuin juhlistaakseen nuorten liittoa omalla tavallaan.







Juhlat linnalla jatkuivat melkein läpi yön.



Illan aikana kumpikin nuoripari vetäytyi heille valmistettuihin huoneisiin viettämään kaikessa rauhassa hääyötään, muiden jatkaessa vielä juhlintaa.
Viimeiset juhlijat vetäytyivät unille vasta aamuyöntunteina ja vain vartijat jäivät paikalleen jatkamaan tunnollista tehtäväänsä, palvelijoiden noustessa juuri ennen aamunkoittoa ja alkaessa siivota juhlista jäänyttä sotkua.
Kumpikin nuoripari sai vielä seuraavana päivänä viettää aikaansa kaikessa rauhassa ja he saivat nauttia aamiaisensa omissa huoneissaan ja saapuivat vasta illalla suureen saliin, kun oli illallisaika.

Elämä linnassa asettui pian uomiinsa ja niin Elisabeth, kuin Birgitta huomasivat olevansa raskaana, mikä sai heidät onnellisiksi.
Edmundista kehkeytyi hyvä, armelias ja oikeamielinen kuningas, joskin hänellä riitti paljon tekemistä, jopa senkin jälkeen, kun hän oli ensin hoitanut alaistensa ongelmia, sillä hänellä oli vielä paljon opittavaa valtakunnastaan ja paljon papereita käytävänään läpi ja lisäksi piti pitää yllä diplomaattisia suhteita lähivaltakuntiin, joka kasvatti melkoisesti paperipinoa kirjeenvaihdon muodossa.
Elämä kukoisti linnassa ja tuntui kuin pahat ajat olisivat jääneet taakse pysyvästi. Vaikka näin tuntui olevan, ei se silti saanut Mariaa unohtamaan menneitä ja Erikiä, eikä hän edes halunnut unohtaa rakasta miestään ja niitä vähäisiä onnenhetkiä, joita heillä oli ollut.

 

***

Sir Nathaniel puolestaan pakoili, sillä tiesi olevansa kuoleman oma heti, kun jäisi kiinni. Hän siis eleli jonkin aikaa kaukana muusta ihmisasutuksesta, kunnes viimein hän suuntasi kulkunsa erään vanhan ystävänsä luokse. Ystävän, jota hän oli tukenut ja joka oli ollut hänen perhetuttavansa siitä asti, kun Nathaniel oli ollut vain pikkupoika.
Sir Nathaniel ei itsekään ollut mikään erityisen mukava ihminen, mutta hän ei tiennyt mihin kaikkeen herra Ivanovits halutessaan pystyi ja miten nopeasti.



Nathaniel odotti kärsimättömänä tavernalla Ivanovitsia, jonka kanssa hän oli sopinut tapaamisesta. Hän tarvitsi apua, ei rahallista, mutta lähinnä katon päänsä päälle, sillä jos hän vielä tarpeeksi kauan olisi pienessä kaupungissa, jäisi hän kiinni.





Viimein pimeydestä astui esiin musta kiiltäväkarvainen hevonen ja sen selässä Nathanielille hyvin tuttu tumma hahmo.
”Iltaa Nathaniel.” Kuului pimeydestä ääni, jossa oli hienoinen korostus.
”Iltaa Vladimir, kiitos että tulitte niin nopeasti.” Sir Nathaniel sanoi ja katsoi tyytyväisenä tulijaa. Asiat alkaisivat pian luistaa.
Hän tiesi jonkin verran Vladimirin taustoista ja tiesi että tämä oli perheineen häädetty kotimaastaan, koska häntä oli epäilty noituudesta ja ties mistä. Myöskin tämä oli melkoisen julma mies, joka kohteli niin alaisiaan kuin perhettäänkin varsin kovalla kädellä.
”Tottahan minä nyt vanhaa ystävää autan.” Vladimir naurahti, vaikkei kuulostanutkaan iloiselta.
”En minä sitä epäillytkään.” Nathaniel sanoi, vaikka tiesikin, että Vladimiriin ei ollut luottamista, vaikka tämä näennäisesti uskollinen ystävilleen olisikin.




”Nathaniel, miksi minä sinut pettäisin?” Vladimir kysyi laskeuduttuaan alas ratsunsa selästä.
'Monestakin syystä.' Nathaniel ajatteli, muttei sanonut sitä ääneen, vaan hymyili ja ehdotti paria tuopillista, ennen lähtöä.
”Tuopillinen käy aina.” Vladimir sanoi tyytyväisenä, sillä oli valmis milloin vain huvittelemaan. Miehet harppoivat tavernaan ja saivat pöydän syrjemmältä.
Hieman myöhemmin kaunis tarjoilijatar kantoi heille tuopilliset olutta, josta taverna oli kuuluisa, kuin myös kauniista tarjoilijattaristaan. Nathaniel näki, miten Vladimir iski silmänsä neitoon ja arveli ettei tämä lähtisi ennen kuin saisi neidon pauloihinsa ja kaadettua tavernan tallin heinille. Nathaniel ei sanonut ääneen sitäkään, että Vladimir voisi vielä saada ongelmia lukuisista naissuhteistaan, eikä välittänytkään. Olihan hän asiasta joskus keskustellut, mutta Vladimir oli viitannut asiaan kintaalla.



Nathaniel tyytyi sitten ottamaan itse rauhallisesti ja jätti juomiset tuopilliseen, kun Vladimir kumosi niitä melkeinpä kaksin käsin ja vikitteli kauniita tarjoilijattaria minkä ehti. Neidot kihersivät, kuunnellessaan Vladimirin tarkoin harkittuja sanoja, joilla tämä sai neidon kuin neidon pauloihin. Ehkä siinä oli hitusen noituuttakin, Nathaniel arveli, mutta jätti asian omaan arvoonsa.
Vladimir oli naisten mies, sen hän tiesi. Viimein Vladimir häipyi kauniin neidon kanssa tallin suuntaan, leperrellen tälle lupauksiaan, joita ei tulisi koskaan pitämään, sillä kun Vladimir saisi haluamansa hän jättäisi neidon niine hyvineen, eikä muistaisi tätä enää tämän jälkeen.



Niin oli nytkin ja puolisen tuntia myöhemmin Vladimir palasi leveä hymy huulillaan Nathanielin luokse, tilasi vielä yhden tuopillisen olutta, jonka hörppi pitkin siemauksin. Hän iski sitten tyhjän tuopin hyväntuulisesti naurahtaen pöytään ja pyyhki suupielensä tyytyväisenä.



”Menisimmekö?” Nathaniel kysyi kuin ohimennen ja vilkuili kahta kuninkaan vartijaa, jotka notkuivat baaritiskillä ja odottivat oluitaan. Hän ei erityisemmin halunnut tehdä vartijoiden kanssa tuttavuutta, sillä se tietäisi pään menetystä.
”Kyllä, minä ainakin kaipaan päästä nukkumaan.” Vladimir sanoi hymyillen ja nauroi sitten irstaasti.
”Hyvä.” Nathaniel mutisi ja nousi paikaltaan kasvojaan peitellen ja harppoi nopein askelin ulos viileään ilmaan, Vladimirin hoiperrellessa perässä.



He hakivat hevosensa ja suuntasivat kulkunsa Vladimirin pienimuotoiseen linnakkeeseen. Heidän saapuessaan linnakkeessa oli hiljaista, vain yhdessä ikkunassa paloi valo. Vladimirin vaimo ei kai vielä ollut nukkumassa, vaan odotti miestään palaavaksi. Nathaniel mietti, miten nainen kesti miestään, joka osasi ajoittain olla hyvinkin häijy ja raakalaismainen vaimoaan kohtaan. Hän itse ei oikein voinut ajatella tekevänsä sellaista, tosin eihän hänellä vielä puolisoa ollutkaan.
Melkein samassa hänen mieleensä nousi kuva tummatukkaisesta neidosta, jolla oli hyvin eläväiset kasvot ja kipinöivät silmät. Siinä olisi nainen jonka hän haluaisi itselleen, jos vain saisi, vaikka tämän antama löylytys yhä kirvelsi.
”Palvelijani näyttää sinulle huoneesi ja käy kylvyssä, sillä haiset pahemmalle kuin katuoja.” Vladimir sanoi ja sai Nathanielin havahtumaan ajatuksistaan.
”Minä kiitän.” Nathaniel sanoi ja haukotteli. Hän oli iloinen että voisi pitkästä aikaa nukkua vuoteessa, kovan maan sijasta.
Nathaniel vilkaisi vielä Vladimiria, joka harppoi kohti makuuhuonettaan, jossa vaimo jo odotti ja tekisi varmasti kaiken mitä mies vain halusi ja siitä Vladimir piti.
Nathaniel asteli palvelijan perässä, joka ohjasi hänet huoneeseensa ja sanoi, että kylpyvesi odotti.
Hän mutisi kiitokset ja astui huoneeseensa palvelijan häipyessä omille teilleen.



Nathaniel antoi kuuman veden hyväillä vartaloaan ja vaipui omiin mietteisiinsä, jotka kuitenkin rikkoutuivat, kun jostain kantautui huutoa. ”Vladimir.” Nathaniel mutisi ärtyneenä rauhansa häiritsemisestä ja olisi mennyt väliin, muttei halunnut kuitenkaan suututtaa suojelijaansa, joka saattaisi paiskata hänet saman tien ulos, jos katsoi sen olevan etunsa mukaista.
Viimein huuto vaimeni ja tuli hiljaista. Vaikkei Nathaniel koskaan tulisi sanomaan sitä ääneen, niin hän piti Vladimiria äärimmäisen vastenmielisenä tyyppinä. Toki tässä oli hyvätkin puolensa, mutta useimmiten tämä oli vain irstas naistennaurattaja, joka otti haluamansa vaikka väkisin, jos ei muu auttaisi.
Ei Nathanielkaan silti puhdas pulmunen ollut, mutta hän silti veti rajan johonkin ja se oli naisten satuttaminen, tai ehkä nyt se yksi ansaitsisi selkäsaunan, mutta muutoin hän mieluummin jättäisi moiset tekemättä.
Viimein hän nousi kylvystä, kuivasi itsensä ja puki ylleen puhtaan hienointa pellavaa olevan paidan ja vetäytyi vuoteeseensa.



Palvelija saisi aamulla siivota kylpyveden pois hän mietti unisesti, ennen kuin nukahti ja näki unia tummatukkaisesta kaunottaresta.

Yö sujui rauhallisena ja Nathaniel havahtui hereille, kun palvelija saapui huoneeseen tuomaan aamiaisen ja siivoamaan kylpyveden ja soikon pois.
”Toivottavasti nukuitte hyvin.” Palvelija sanoi konemaisesti ja keräili samalla Nathanielin likaiset vaatteet lattialta, jonne ne olivat illalla jääneet.
”Paremmin kuin kuukausiin.” Nathaniel vastasi ja asteli laiskasti pöydän ääreen nauttimaan aamiaistaan.
Tämän jälkeen kumpikaan ei pukahtanutkaan ja Nathaniel vaipui omiin ajatuksiinsa. Hän katseli ikkunasta avautuvaa maisemaa, joka kylpi nousevan auringon valossa. Hän mietti tulevaisuuttaan, joka tällä hetkellä ei näyttänyt erityisen valoisalta, ainakaan jos jäisi kiinni. Hän oli kylän laitamilla kuljeksiessaan kuullut kaikenlaista linnasta ja tiesi nyt, että valtakunnassa oli jälleen kuningas ja että jälkikasvuakin oli tiedossa. Myös tuo tummatukkainen nainen, Elisabeth oli saamassa lapsen tuoreelle miehelleen ja se jostain syystä sai Nathanielin ärtymään.
'Mustasukkaisuuttako?' Hän mietti ja lopulta tuli siihen tulokseen, että niin sen täytyi olla.
Hänen ajatuksensa katkesivat, kun palvelija palasi, kantaen sylissään pinon vaatteita, jotka laski vuoteelle.
”Herrani toivoo, että vaatteet sopivat ja miellyttävät teitä.” Palvelija sanoi kumartaen kohteliaasti. ”Toivottavasti myös aamiainen maittoi.” Hän jatkoi ja alkoi siivota aamiaistarvikkeita, Nathanielin ryhtyessä pukeutumaan tuotuihin vaatteisiin.
Ääneti palvelija toimitti askareitaan ja poistui. Hieman myöhemmin Nathaniel laskeutui alas oleskeluhuoneeseen, jossa Vladimir jo odotti häntä.
”Huomenta.” Vladimir sanoi hymyillen aurinkoisesti ja otti laiskan asennon tuolissaan. ”Toivoakseni uni maittoi.” Hän jatkoi sitten.
”No, mitä nyt oli vähän häiriötä, ennen kuin sain unen päästä kiinni.” Sir Nathaniel sanoi hivenen pisteliäästi ja näki miten Vladimir hätkähti hänen sanoistaan. ”Mutta kiitos kysymästä, muuten nukuin oikein hyvin.” Hän jatkoi pieni hymy huulillaan, mutta ei hellittänyt katsettaan Vladimirista.



”Sepä hyvä.” Vladimir sanoi ja rykäisi.. ”Tuota, mitenkäs me hoidamme tämän ongelman?” Hän kysyi ohittaen samalla Nathanielin kiusallisen huomautuksen.
”Niin, ongelma.” Nathaniel sanoi ja tuijotti hajamielisenä takassa rätiseviä liekkejä. Hän tiesi oikein hyvin mikä häntä odotti, niin kauan kuin nuori kuningas olisi vallassa.
”Me voisimme järjestää nuorelle kuninkaalle hieman päänvaivaa ja sitten myöhemmin iskeä, kun hän sitä vähiten odottaa.” Vladimir sanoi tyytyväisenä ja mietti, että jos vain saisi kyntensä kiinni vallan kahvaan, hän hankkiutuisi eroon Nathanielista ensi tilassa, sillä tämä oli liian vaarallinen jätettäväksi lähelle, se oli selvä. Hän tiesi oikein hyvin, kenet Nathaniel oli aikonut päästää päiviltä tuona yönä, jolloin tämä oli toveriensa kanssa hyökännyt linnaan ja tappanut palvelijan, joka oli syystä tai toisesta tullut väliin.
”Minä en vieläkään ymmärrä, miksi se palvelija tuli väliin?” Vladimir sanoi viimein rikkoen syntyneen hiljaisuuden.
”En minäkään tajua. Hänellä jos kellä olisi ollut syytä toivoa Julianin kuolemaa, mutta ei, se pahuksen mies uhrasi itsensä.” Nathaniel sanoi ja vilkaisi toveriaan. ”Olen tosin kuullut huhuja, ettei se palvelija ollut mikään palvelija, vaan kruunun laillinen haltija, jonka Julian oli vanginnut ja ottanut orjakseen.” Hän lisäsi sitten ja mietti, miten joku saattoikin tehdä jotain niin epäitsekästä, vaikka toinen ei olisikaan sitä ansainnut.
”Siinä onkin kumma mies. Ehkä hänen sahanpurunsa olivat päässeet pahemman kerran kastumaan.” Vladimir naurahti röyhkeästi.
”En oikein usko.” Nathaniel sanoi ja vajosi jälleen ajatuksiinsa.



Keskustelu oli hajanaista, kunnes miehet viimein pääsivät sopuun siitä mitä tulisi tehdä. Vladimir kertoi Nathanielille lyhyesti eräästä suunnitelmastaan, jonka oli ajatellut toteuttaa, joskin sopivaa hetkeä ei ollut ainakaan vielä löytänyt.
”Kuten sanoin, me järjestämme nuorelle kuninkaalle hieman puuhaa, niin ettei hän ehdi muuta ajattelemaan.” Vladimir sanoi ja selitti suunnitelmansa pääpiirteittäin.
”Oletko varma että se toimii, eikä sitten iske omaan nilkkaan?” Nathaniel kysyi epäileväisenä.
”Toimii varmasti.” Vladimir sanoi itsevarmana, sillä hän tiesi sopivan porukan, joka oli halukas aiheuttamaan sekasortoa maksusta ja joskus maksuttakin, jos vain sopiva tilaisuus sellaiselle tuli ja nyt sellaista tarvittaisiin.
Vladimir viis veisasi mistään muusta, kuin itsestään ja omasta mukavuudestaan, joten hän ei uhrannut ainoatakaan ajatusta ihmisille, joita saattaisi sattua ja jopa ehkä kuollakin.



”Me aloitamme muualta ja sitten kun valtakunta on saatu tarpeeksi hyvin sekasortoon, me iskemme luostariin.” Vladimir myhäili, sillä tiesi oikein hyvin, että nuorella kuninkaalla oli hyvät välit munkkiluostarin väkeen.
”Miksi ihmeessä haluat tuhota luostarin?” Nathaniel kysyi, vaikka jo jotain aavistelikin. ”Haluatko tosiaan, että me kiinnitämme kuninkaan huomion itseemme? Sinä tiedät vallan hyvin, miten tärkeä paikka se on nuorelle kuninkaalle” Hän huomautti.
”Ei, ei. Käsitit aivan väärin. Emmehän me itse mene lähellekään, kun kopla hoitaa likaisen työn puolestamme ja kun hänen huomionsa on kiinnitetty toisaalle, me voimme hyökätä linnalle.” Vladimir sanoi itsetyytyväinen virne huulillaan ja mietti miten raivaisi myös Nathanielin tieltään. Sen pitäisi käydä niin, ettei mies itse sitä ehtisi tajuamaan, ennen kuin olisi liian myöhäistä. Tämä oli aivan liian hyvä taistelemaan, eikä Vladimirilla ollut halua joutua Nathanielin kanssa lähikontaktiin millään muotoa.

Nathaniel oli silti hieman epäileväinen Vladimirin suunnitelman suhteen, sillä niin monta asiaa voisi mennä pieleen. Joku voisi kieliä tai pahempaa, kopla voisi kääntyä maksajaansa vastaan, jos katsoisi sen olevan etunsa mukaista.
Hän ei puhunut epäilyksistään mitään, sillä tiesi, ettei Vladimir välittäisi. Lisäksi hän päätti olla varuillaan, sillä jotenkin tuo kaikki tuntui ihan liian helpolta, eikä välttämättä päättyisi hänen kannaltaan hyvin. Jokin sisimmässä varoitti häntä Vladimirista, vaikka olihan hän tiennyt millainen mies tämä oli ja ettei tähän ollut luottamista.



Kaikessa hiljaisuudessa Nathaniel päätti turvata selustansa, sillä arveli ettei Vladimirin ystävällisyys kovin pitkälle venyisi, sillä mies tasan tarkkaan piti huolen omasta nahastaan ja omista eduistaan, muista piittaamatta.
Hetken Nathaniel jo mietti, että oliko sittenkään ollut kovinkaan viisas ratkaisu pyytää apua mieheltä, joka oli tunnettu kaksinaamaisuudestaan, kuin myös väkivaltaisuudestaan ja röyhkeydestään. Mutta päätti sitten katsoa, miten asiat etenisivät ja jos ne menisivät siihen pisteeseen, että pitäisi pelätä henkensä puolesta, voisi hän tehdä oman siirtonsa ja toimia sen mukaisesti.

****

Ja muutama extra kuva tähän loppuun, ehkä hivenen maistiaisiakin tulevasta. :)


Tässä on koko porukka, joka linnalla oli vielä häiden aikana, ennen kuin lähetin pois toisen palvelijan, Stenkilit ja Margaretin, sekä teiniytyneen Dracon.


Juoruilua Birgittan ja Elisabethin tapaan ja kuten näkyy, kumpikin on siunatussa tilassa. :D




Vanhentunut Maria, vierellään tyttärensä Elisabeth.


Aaaws, nämä ne osaa olla suloisen rakastuneita aina vain. :)


Aikuistunut Edmund ja vielä tässä kuvassa teini-ikäinen Birgitta.


Aikuinen Birgitta MacBear

Tässäpä tämänkertaiset kuvatukset. :)
 

No niin, vihdoinkin sain pakerrettua teille taas uuden osasen. Tällä kertaa ei olla ihan niin synkissä tunnelmissa, joskaan ei erityisen onnellisissakaan. Varmaan tulette huomaamaan, niin Ignatius ja Margaret ovat muuttuneet vanhuksiksi. Ignatiuksen muutin, mutta Margaretiin en ehtinyt reagoimaan, mutta eipä kai se haittaakaan. :)
Tähän jaksoon laitankin muutaman mielestäni sopivan biisin.
Queen - Who Wants to live forever
Blackmore's Night - Wish You Were Here
Tony Braxton - Unbreak my heart
Barry Manilow - I Can't Smile Without You
Jenni Vartiainen - Missä Muruseni on (Tämä soi mielessäni, kun kirjoittelin ja kuvasin tuota Marian ilta tai oikeammin yöllistä kokemusta. :)
No niin ja itse tarinaan ja muistakaa, kommentit piristävät ja ilahduttavat kovasti. :)

***

Julianin hautajaiset tulivat ja menivät, aika kului ja elämä tuntui asettuvan uomiinsa. Viimeinkin asukkaat saivat rauhassa sopeutua menetyksiin, jotka olivat tapahtuneet niin nopeasti ja lyhyellä aikavälillä toisistaan.

Maria ja Margaret saivat tukea ja lohtua toisiltaan, mutta se ei tietenkään mitenkään voinut korvata niitä, jotka he olivat menettäneet. Nuo kaksi naista ystävystyivät keskenään ja juttelivat pitkiäkin aikoja keskenään ja se sai heidän molempien ajatukset hetkeksi pois ikävistä ajatuksista, jotka tuntuivat yllättävän heidät aina toisinaan.

Mutta noiden naisten ystävyys auttoi heidät yli kaikkein vaikeimpien päivien, sillä heidän ei tarvinnut olla yksin, vaan oli joku jolle jutella, kun siltä tuntui, joku joka kuunteli ja jakoi tuskan ja surun.

Kun melkein puoli vuotta oli tapahtuneesta mennyt, Elisabeth ja Lucius uskaltautuivat tunteistaan Marialle ja Margaretille.
”Ajattelin, että on kohteliasta ja hyvätapaisempaa keskustalla asiasta ensin teidän kanssanne.” Lucius aloitti ja katsoi Mariaa hermostuneena.
Vaikka Marian kasvot olivatkin hyvin totiset, käsi suupielessä aivan pieni hymynhäive.
”Mitä te tahdotte, kakaiskaa ulos vain.” Maria sanoi ja piti huvittuneisuutensa kurissa, sillä arvasi kyllä nuorukaisen aikeet.



”Tahtoisin pyytää teiltä teidän kauniin tyttärenne kättä.” Lucius muotoili pyyntönsä mahdollisimman kohteliaaksi. ”Peräännyn tietenkin, jos te ette sitä toivo, vaikka se kyllä murtaa minun sydämeni, sillä minä rakastan häntä niin kovin ja tekisin mitä vain hänen vuokseen.” Hän jatkoi vakavana.
Maria oli hetken nuorukaista ja viimein hänen totinen ilmeensä suli hymyyn.
”Tietenkin se käy, jos se myös on tyttäreni tahto ja toive.” Maria sanoi, sillä eihän hän hennonut erottaa nuoria rakastavaisia toisistaan ja uskoi, ettei edes Erik olisi niin menetellyt. Hän tiesi, että tämä olisi varmasti sallinut nuorten olla toistensa kanssa, sillä halusi antaa näille vapauden olla ja rakastaa, mikä häneltä itseltään ja Erikiltä oli lähestulkoon ollut kiellettyä.
”Minä kiitän teitä, teidän kauniista sanoistanne.” Lucius sanoi ja hymyili leveästi.

”Näen, että olet kunnollinen ja luotettava mies.” Maria sanoi lempeästi. ”Uskon, ettei miehenikään haluaisi mitenkään estää teidän liittoanne, luulen että hän on varmasti onnellinen teidän puolestanne.” Hän jatkoi ja hymyili hivenen surumielisesti, kauniin muiston noustessa hänen mieleensä.
”Halusin tehdä tämän oikein ja hätiköimättä.” Lucius perusteli ja tunsi itsensä niin onnelliseksi, sillä saisi pian rakkaansa omakseen. ”Täytyy käydä kertomassa Elisabethille, hän ilahtuu varmasti.” Hän jatkoi leveästi hymyillen.



”Ja nuorimies, muistakaakin odottaa häihinne asti.” Maria muistutti lämpimästi ja katsoi pilke silmäkulmassaan Luciusta.
”Tietenkin, enhän voi tahrata hänen kunniaansa.” Lucius huomautti, sillä oli kunniallinen mies, eikä hänen mieleenkään tullut häpäistä rakkaintaan vain omien halujensa tähden. Hänellähän olisi kaikki aika rakkaansa kanssa häiden jälkeenkin.
Onnellisena hän harppoi Elisabethin luo, kertoakseen tälle uutisen. Viimein hän löysi tämän muurilta, jossa tämä tuntui useimmiten viihtyvän.



”Elisabeth, rakkaani, suothan minulle luvan tulla seuraasi.” Lucius sanoi ja nauru ihan kupli hänen sisällään.
”Tietenkin.” Elisabeth sanoi ja katsoi Luciusta, joka vallan säteili ja hymyili leveästi. ”Mikä sinut tänne lennätti?” Hän kysyi sitten ja katsoi nuorta miestä odottavaisesti.
”Minä juttelin äitinne kanssa ja pyysin viimein kättänne.” Lucius kertoi onnellisena.
”Ja?” Elisabeth kysyi jännittyen ja toivoi myöntävää vastausta.
”Hän sanoi, että se käy.” Lucius vastasi ja katsoi miten Elisabethin kauniit huulet kaartuivat leveään hymyyn.



”Ihanaa.” Elisabeth huokaisi ja pomppasi riemuissaan Luciuksen syliin ja rutisti tätä lujasti. ”Vihdoinkin, voimme olla yhdessä.” Hän hihkui onnellisena.
”Niin.” Lucius sanoi ja pyöritti Elisabethia, niin että tämä kikatti riemuissaan. Kumpikin oli niin onnellisia, ettei mikään voisi synkentää heidän mieltään.

Joitain päiviä myöhemmin vietettiin heidän kihlajaisiaan. He eivät pitäisi kuitenkaan kiirettä häiden kanssa, sillä halusivat vielä vähän antaa aikaa vanhemmilleen mukautua tilanteeseen ja koska ikävistä tapahtumistakaan ei vielä ollut tarpeeksi kauan aikaa.

Samoihin aikoihin toisen maan kuningas, sukujaan Stenkil, lähetti kirjeen, jossa toivoi hänen ja MacBearien perheen lähentymistä ja ehdotti että Edmund ottaisi hänen tyttärensä puolisokseen.
Hän ilmoitti tulevansa vaimonsa ja vanhimman tyttärensä kanssa vieraisille viimeistään seuraavana vuonna, aikaisintaan muutaman kuukauden kuluttua, jotta nuoret voisivat tutustua toisiinsa kaikessa rauhassa.



Luettuaan kirjeen, Maria katsoi poikaansa, joka alkoi olla jo niin aikuinen. Hän tiesi kyllä, että tämän oli naitava arvoisensa morsian, mutta toisaalta hän halusi antaa tälle valinnan vapauden.



”Edmund, tiedähän, ettei sinun minun takiani tarvitse suostua, jollet halua.” Maria sanoi viimein.
”Tiedän äiti, mutta on meidän nyt sentään kohteliaisuussyistä tavattava heidät.” Edmund vastasi.
”Niin, tietenkin.” Maria sanoi ja katsoi poikaansa, jolla oli kasvoillaan vakava ilme. Tällä ei ollut vielä aikaa tapailla ikäisiään neitoja, sillä valtakunnan asioiden hoitaminen ja kaikkeen uuteen perehtyminen oli vienyt runsaasti aikaa. ”Mutta älä murehdi sitä nyt, onhan tässä vielä aikaa, ennen kuin he saapuvat tänne.” Hän lisäsi lempeästi.



”Niin.” Edmund sanoi hiljaa. Häntä jännitti, eikä hän kokenut olevansa vielä valmis menemään naimisiin, mutta hän halusi silti olla kohtelias, sillä arveli kieltäytymisestä tulevan vain ikävyyksiä. Kaikkein vähiten hän nyt kaipasi sotia sotkemaan asioita, kun oman maan asioissakin riitti setvimistä ihan tarpeeksi. Vaikka toisaalta tuntui, että olisihan se mukavaa, jos olisi joku jolle puhua huolista ja joku jonka kanssa olla, kun ei äidille, eikä aina Ignatiuksellekaan voinut kaikkea kertoa.
Siskokin oli tätä nykyä melkein kaiken aikansa Luciuksen kanssa ja Draco taas oli liian nuori jaksaakseen kuunnella hänen murheitaan. Hän päätti, että ainakin halusi nähdä mahdollisen morsianehdokkaansa, ennen kuin päättäisi, mitä tahtoisi.

Kului kuukausi ja toinenkin ja syksy vaihtui talveksi, kun naapurimaan kuningas lähetti kirjeen, jossa kertoi olevansa jo matkalla, kun kirje saapuisi perille ja että hän saapuisi itse perille mahdollisesti vasta joulun tienoilla.
Edmund määräsi sitten, että linna saatava sopivaan kuntoon ennen vieraiden saapumista, sillä hän halusi asumuksensa olevan edustava, kun niin korkea-arvoiset vieraat olivat kyseessä. Ei ollut sopivaa, että linna olisi missä tahansa kunnossa. Niin sitten palveluskunta työskenteli uutterasti ja pian oli linna puunattu lattiasta kattoon, niin että perimmäisetkin nurkat kiiltelivät puhtaana. Hämähäkin verkotkin olivat saaneet kyytiä ja takat oli siivottu huolellisesti. Lisäksi linnaan oli tuotettu valtavat kuormat ruokaa vieraita varten.
Saapui tuo odotettu päivä ja Edmund odotti vieraitaan parhaimpiinsa pukeutuneena. Häntä hermostutti kovin ja Maria näki sen.
”Hyvin se menee.” Hän yritti rauhoittaa poikaansa.
”Mutta entä jos...” Edmund aloitti, mutta vaikeni nähdessään äitinsä ilmeen. Melkein samassa suurilta ovilta kuului kumea kolkutus, jonka jälkeen vartijat avasivat ovet ja sisälle astui ylhäisen näköinen pariskunta.



Heidän takanaan asteli nuori punakutrinen neito. Neidon kasvot olivat hyvin kauniit ja Edmund melkein unohtui katsomaan tätä, kunnes viimein älysi nousta ja astella kohtaamaan vieraansa.





”Toivotan teidät lämpimästi tervetulleiksi.” Edmund tervehti tulijoita kohteliaasti ja kumarsi, minkä jälkeen hän kehotti heitä istuutumaan ruokapöydän ääreen.

Ruokailu sujui hilpeissä merkeissä, vaikka Edmundia yhä kovin jännittikin ja lisäksi hän tunsi miten perhoset lepattelivat hänen vatsanpohjassaan, kun hän vain katsoi neitoa. Hän ei ollut vielä kertaakaan tuntenut mitään tällaista ketään toista kohtaan. Hän toivoi tietenkin, että neito kunnioittaisi häntä ryhtymällä puolisoksi, mutta toisaalta hän ei halunnut pakottaa tätä tekemään mitään vastoin tahtoaan.
Myös Maria huomasi, ettei Edmund saanut pidettyä silmiään irti prinsessa Birgitan kauniista kasvoista.
”Tuota.... öh... sujuiko teidän matkanne hyvin, armollinen prinsessa.” Edmund yritti avata varovaisesti keskustelua, mutta neito ei suvainnut vastata, vaan käänsi katseensa toisaalle. Edmund vaikeni ja tuijotteli sitten lautastaan. Eihän tietenkään voinut väkisinkään jutella, jos toinen ei halunnut.
Todellisuudessa Birgitta oli huomannut pojan komeuden ja vaatimattomuuden, mutta oli viileän etäinen vain periaatteesta, sillä ei pitänyt lainkaan isänsä ideasta, etenkään kun tämä ei ollut hänen mielipidettään kysynyt lainkaan.
”Birgitta, voisit vastata kun sinulta kysytään.” Kuningas huomautti hivenen ärtyneeseen sävyyn.
”Tuota, ei hänen ole pakko vastata, jollei hän halua, teidän jalomielinen korkeutenne.” Edmund kiirehti heti sanomaan, sillä ei halunnut toisen joutuvan pakosta osallistumaan keskusteluun. Hän kunnioitti toisen mielipiteitä ja omaa tahtoa ja halusi sen myös näyttää.
”Minä toivoisin hänen käyttäytyvän hivenen ystävällisemmin.” Kuningas sanoi ja vilkaisi nopeasti tytärtään.
Edmund oli vaiti, eikä tiennyt mitä sanoa ja tunnelmakin tuntui muuttuneen hivenen viileämmäksi.
”Minä puolestani tarjoan teille ystävyyttäni, vaikkei ehkä muu onnistuisikaan.” Edmund sanoi viimein, sillä halusi kuitenkin pysyä väleissä kuninkaan kanssa. ”Kai meidän sopimuksemme onnistuu silti?” Hän kysyi vielä ja mietti mitä sitten tekisi jos kaikki menisi ihan myttyyn.
”Onnistuu se.” Kuningas vastasi, sillä ei suinkaan ollut pahantahtoinen, vaikkei juuri sillä hetkellä ollutkaan tyytyväinen asiaintilaan ja varsinkaan tyttärensä kylmään käytökseen.

Maittavan aterian jälkeen miehet siirtyivät juttelemaan keskenään kaikenlaisesta ja jopa Edmund saattoi puhua hieman vapaammin.
Kuningatar ja prinsessa taas siirtyivät Marian, Elisabethin ja Margaretin seuraan. Tyttö oli yhä vaiti ja tyytyi vain seuraamaan naisten rupattelua. Silti ajoittain hänen katseensa karkasi takkahuoneen suuntaa, jossa hän tiesi Edmundin olevan.
Hän tunsi ihastuneensa Edmundiin, muttei kuitenkaan pitänyt ajatuksesta mennä naimisiin tämän kanssa. Hän ei tiennyt enää mitä olisi pitänyt tehdä, sillä ei hänkään tietenkään halunnut pahoittaa tuon mukavan oloisen nuorukaisen mieltä.

Myöhemmin, kun taivas alkoi tummua yötä kohti, Edmund pyysi palvelijoitaan ohjaamaan vieraat heitä varten laitettuihin huoneisiin, jonne heidän matkatavaransa oli jo viety.
Kuningas kiitti Edmundia tämän vieraanvaraisuudestaan, kunnes kääntyi seuraamaan palvelijoita, jotka niin kuuliaisesti odottivat häntä.

Lucius oli jo häipynyt omaan huoneeseensa, samoin naiset, joten Edmund oli yksin. Häntä ei vain nukuttanut, sillä päivä oli ollut tapahtumarikas. Kaikkein eniten hänen mieltään askarrutti Birgitta, tuo kaunis prinsessa, jolta ei ainakaan vielä ollut saanut vastakaikua. Hän tiesi, että Birgitta perheineen olisi ainakin muutamia viikkoja hänen vieraanaan ja hän halusi tietenkin, että he viihtyisivät hyvin tuon ajan. Etenkin hän halusi Birgitan viihtyvän ja tuntevan olonsa kotoisaksi.
Viimein pitkän ajan kuluttua hän asteli huoneeseensa ja vetäytyi unille, jotta jaksaisi paremmin nauttia vieraidensa seurasta aamulla.

Päivät seurasivat toisiaan, eikä Birgitta tuntunut muuttavan käytöstään millään lailla. Hän oli yhä etäinen, mutta kuitenkin kohtelias, epäilemättä koska oli kaiketi saanut puhuttelun vanhemmiltaan.
Useimmiten heidän seurassaan oli muita, niin etteivät he juuri koskaan jääneet kahden ja nekin muutamat hetket kahden olivat olleet lähinnä vain vaivautunutta hiljaisuutta, koska Edmund ei tiennyt mitä sanoa tai tehdä ja toisaalta halusi antaa neidolle vapauden olla kuten tämä halusi, puhua jos siltä tuntui tai olla vain hiljaa.
Alkoi näyttää siltä, ettei Edmundin ja Birgitan liitosta tulisi mitään ja se näkyi myös Edmundista, sillä tämä alkoi olla alakuloinen, kun ei saanut vastakaikua tunteilleen. Enimmäkseen hän antoi neidon vain olla, eikä tuppautunut väkisin tämän seuraan, kun ei tämä sitä selvästikään halunnut.

Päivää ennen jouluaattoa Edmund asteli murhemielin kohti paikkaa, jonne meni aina, kun halusi olla yksin. Siellä hän sai useimmiten olla muilta rauhassa ja oletti, ettei siellä nytkään olisi ketään, joten yllätys oli suuri, kun hän näki Birgitan nojaamassa kivimuuria vasten ja itkevän.



Hän ei tiennyt, mitä pitäisi tehdä. Ei hän halunnut neidon surevan vuokseen, muttei halunnut myöskään häiritä tätä, sillä tämä oli selvästikin tullut tänne saadakseen olla rauhassa ja voidakseen olla edes pienen hetken poissa toisten katseiden alta.
Edmund ei ehtinyt liikahtaakaan, kun neito huomasi hänet ja käänsi katseensa häntä kohti.



”A... anteeksi, en halunnut häiritä teitä ja poistun heti, jos te sitä toivotte.” Edmund änkytti ja kääntyi lähteäkseen.
”Ei, älkää menkö.” Birgitta henkäisi ja näki miten onnettomalta nuorukainen näytti. Hän päätti kertoa tälle tunteistaan, sillä ei halunnut satuttaa tätä, kun tämä kuitenkin oli aina kiltti, ystävällinen ja kärsivällinen.



Edmund pysähtyi sijoilleen ja kääntyi uudelleen katsomaan Birgittaa, tietämättä mitä sanoa. Kumpikin katsoi toista syvän hiljaisuuden vallassa, kunnes viimein Birgitta juoksi Edmundin luokse, kun tämä oli uudelleen tekemässä lähtöä.
”Älä mene. Minä... minä olen pahoillani käytökseni vuoksi.” Birgitta niiskutti ja katsoi surkeana Edmundia.
”Ei se mitään.” Edmund sanoi lämpimästi ja alkoi hiljalleen ymmärtää neidon tunteita.
”Mutta minä olen loukannut teitä niin pahasti.” Birgitta sanoi ja astahti vielä lähemmäksi Edmundia.



”Ei, ette te ole loukannut minua mitenkään.” Edmund yritti rauhoitella neitoa, joka oli aivan poissa tolaltaan. Eihän hän itsekään kovin iloiseksi ollut itseään tuntenut, mutta nyt neidon läheisyydessä sydän hakkasi niin lujaa, että hän arveli neidonkin sen kuulevan.
”En tiedä ymmärrättekö...” Birgitta aloitti.
”Ymmärrän minä ja siksi en halunnut koskaan tulla väkisin seuraanne, enkä yrittänyt puhua teitä ympäri, sillä kunnioitan mielipidettänne ja omaa tahtoanne.” Edmund keskeytti Birgitan. ”Halusin vain sanoa teille, että te olette vapaa tekemään niin kuin haluatte ja jos teillä on joku, jota te rakastatte, niin haluan että olet onnellinen, enkä halua tulla väliinne millään lailla.” Hän jatkoi ja tunsi itsensä surulliseksi, mutta ei hän halunnut väkisinkään neitoa pidätellä täällä, jos tällä vaikka olikin toisaalla joku, jota tämä rakasti.
Birgitta katsoi nuorukaisen surumielisiä kasvoja ja ymmärsi nyt kuinka jalosti tämä oli valmis tekemään, jottei hänen tarvitsisi olla onneton.
”Edmund, ei minulla ole rakastettua.” Birgitta sanoi totuudenmukaisesti. ”Minä... Minä haluaisin jakaa elämäni kanssanne, jos se vain vielä käy.” Hän jatkoi epävarmana ja pelkäsi, ettei Edmund enää välittäisikään. Hän katsoi kuitenkin nuorukaista silmiin ja näki miten lempeä, ystävällinen ja kenties hivenen surumielinenkin katse niissä oli.
”Tahtoisitteko todellakin?” Edmund kysyi, uskomatta korviaan ja tunsi miten riemu alkoi kuplia hänen sisällään.
”Tahdon.” Birgitta vastasi, katsoen nuorukaista kasvot vakavina ja asteli niin lähelle, että Edmund saattoi melkein tuntea neidosta huokuvan lämmön omaa ihoaan vasten. ”Annatko.... annatko anteeksi typerän käytökseni, sillä tarkoitukseni ei ollut loukata teitä.” Hän jatkoi hiljaisella äänellä ja painoi katseensa maahan.
”Tietenkin.” Edmund sanoi varmalla äänellä ja veti Birgitan tiukasti itseään vasten, eikä tämä vastustellut lainkaan. Päinvastoin, antoi nuorukaisen vetää itsensä lähelleen.



”Siinä tapauksessa, tämä kuuluu teille.” Birgitta sanoi ja suuteli Edmundia kiihkeästi, joka vastasi suudelmaan yhtä voimakkaasti.





Kaikki ne tunteet, joita he eivät toisilleen olleet aiemmin näyttäneet tulivat nyt hyvin voimakkaina esille. Vaikka kumpikin nyt tiesi, mitä toinen tunsi, yrittivät he hivenen hillitä niitä, sillä he eivät halunneet mitään sopimatonta tapahtuvan. Ei ainakaan, ennen kuin valat oli vannottu.
Päivä oli alkanut kääntyä illaksi, kun nuoret viimein palasivat muiden seuraan. Muu seurue ei voinut olla huomaamatta, että nuorten välillä oli jotain tapahtunut ja miten lämpimät välit näillä nyt oli.
Oli jo illallisaika, joten Edmund ja Birgitta suuntasivat kulkunsa ruokasaliin ja istuutuivat pöydän ääreen.



Edmund odotti, että kaikki muutkin olivat pöydässä ja nousi sitten kurkkuaan selvitellen seisomaan.



”Arvoisa Kuningas, kauniin tyttärenne Birgitan suostumuksella, minä pyydän teiltä hänen kättään.” Edmund sanoi keräten tuohon suureen kysymykseensä kaiken arvokkuutensa ja kohteliaisuutensa.
”Ja minä mitä suurimmalla ilolla suostun teidän kohteliaaseen pyyntöönne.” Kuningas vastasi silmät iloisesti tuikkien.
”Minä kiitän tuhannesti, sillä ei kukaan voisi tällä hetkellä tuntea itseään onnekkaammaksi kuin minä.” Edmund sanoi ja olisi sillä hetkellä voinut hyppiä ja juoksennella riemusta, mutta hillitsi silti itsensä, sillä moinen käytös ei olisi ollut kovinkaan soveliasta tulevalle kuninkaalle.
Sen sijaan, että olisi riekkunut riemusta, Edmund pysyi rauhallisena ja asteli Birgitan luokse ja laskeutui tämän eteen polvilleen.



”Rakas Birgitta, näiden kaikkien todistajien läsnä ollessa, minä kysyn teiltä, haluaisitteko suoda minulle kunnian olla teidän rakastava puolisonne?” Edmund kysyi kohteliaasti ja kaikesta sydämestään, katsoen Birgittaa, jonka poskille kohosi hento puna.
”Voi, Edmund. Tahdon, koko sydämestäni minä tahdon olla sinun puolisosi.” Birgitta vastasi ja kapsahti Edmundin kaulaan onnellisesti hymyillen.



”Malja nuorelle parille.” Kuningas sanoi nauraen ja nosti viinilasinsa ylös. Kaikki muut tekivät samoin ja toistivat hymyillen; ”Nuorelle parille.”

Linnassa raikui nyt pitkästä aikaa herskyvä nauru, joka sai synkeän ilmapiirin edes hetkeksi väistymään kolkkojen muurien sisäpuolelta. Vihdoin oli vähän onneakin jälleen linnassa, jonka muurit ja synkeät ikkunat olivat ehtineen nähdä vain surua ja murheita.
Tuntui kuin ilo ja elämisen riemu olisi palannut kaikkien elämään, vaikka välillä Maria huomasi ajattelevansa, että kunpa Erikin olisi saanut olla täällä ja riemuita poikansa onnesta. Tuo ajatus sai hänet hetkeksi surulliseksi, mutta se väistyi pian, sillä hän ymmärsi, ettei voisi pilata poikansa iloa murjottamalla.

Loppu illallinen sujui iloisissa merkeissä. Lucius vitsaili ja muut nauroivat tämän vitseille. Niin erilainen oli tuo nuori mies, kuin mitä oli hänen isänsä ollut, Maria mietti ja katseli tytärtään, joka loi onnellisia, rakastavia katseita Luciukseen.
'Kunpa lasteni onni vain säilyisi, eikä heidän tarvitsisi kokea niin surullista elämää, kuin heidän isällään oli ollut.' Maria ajatteli ja katsoi hiljaisena seuruetta.

Viimein tuli aika siirtyä lepäämään ja itse kukin häipyi taholleen. Vieraat omiin huoneisiinsa ja isäntäväki omiinsa. Hiljaisena Maria asteli omaan makuukammioon, sillä vaikka hän iloitsikin ja oli onnellinen poikansa puolesta, ei suru ollut vieläkään hellittänyt.
Ääneti hän asteli poikki hämärän huoneen ja istuutui pukeutumispöytänsä ääreen. Hän ei aivan vielä ryhtynyt vapauttamaan hiuksiaan tiukasta kampauksestaan, vaan jäi tuijottamaan peilikuvaansa.
Peilistä häntä vastaan katsoi kalpeat kasvot ja surulliset silmät, joiden alla oli tummat renkaat. Kyynel vierähti hänen poskelleen ja sai pian seuraa toisesta, kunnes posket olivat aivan märät.
”Voi Erik, kunpa olisit täällä.” Maria huokaisi raskaasti ja painoi kasvot käsiinsä. Hän itki, niin kuin ei olisi koskaan ennen itkenyt. Hän suri menetystään, niitä hetkiä, joita ei saanut takaisin ja aikaa, jota hänelle ja Erikille oli suotu niin vähän.



Maria istui pitkän aikaa alallaan ja itki, kunnes äkkiä tunsi jotain lämmintä ympärillään. Hän nosti päänsä käsistään ja katsoi ympärilleen ja mietti oliko takassa tuli, mutta ei, siellä ei näkynyt kekälettäkään. Sitten hänen huoneeseen levisi tuttu tuoksu, jonka hän niin hyvin muisti. Hän tunsi jonkin kevyen ja lämpimän koskettavan poskeaan, kuin lohduttaakseen ja kertoakseen, että kaikki oli hyvin.



”Erik.” Maria henkäisi ja nosti käden poskelleen, jolla yhä tuntui tuo kevyt kosketus. Hän oli varma, että se oli Erik ja tunsi, miten rauha levisi hänen sisälleen. ”Kiitos rakas.” Hän kuiskasi hiljaa kyyneleen vierähtäessä hänen poskelleen. Vaikka hän yhä tunsi itsensä hyvin surulliseksi, ei suru tuntunut enää niin musertavalta ja ylitsepääsemättömältä. Hän tiesi, että Erik oli nyt onnellinen ja vapaa.
Tunne siitä, että joku oli huoneessa alkoi hälvetä, samoin lämpö alkoi hiljalleen haihtua. Ainoastaan tuo tuttu tuoksu jäi leijumaan huoneeseen, kuin muistuttaakseen, että Erik yhä oli läsnä omalla tavallaan, vaikka olikin kuollut.
Maria tunsi olonsa paremmaksi pitkiin aikoihin ja arveli että ehkä saisi tänä yönä nukuttuakin. Niin hän sitten aukaisi hiukset, nosti kankaat sekä raskaan kruunun pöydälle ja harjasi vaaleat kutrinsa, minkä jälkeen hän vaihtoi ylleen yöasun ja sujahti lämpimään vuoteeseen.

Kesti tovin, ennen kuin hän sai unen päästä kiinni ja vielä ennen nukahtamistaan hän oli tuntevinaan jonkun vierellään ja hymyili onnellisena, ennen kuin nukahti rauhalliseen uneen.

Jouluaatto aamu valkeni kuulaana ja kauniina. Maria oli nukkunut ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin yönsä hyvin ja vielä herätessäänkin hän oli heikosti aistivinaan tutunoloisen tuoksun huoneessaan. Surumielisesti hymyillen hän nousi vuoteeltaan ja suuntasi pukeutumaan.
Koko ajan hänellä oli tunne jonkun läsnäolosta, vaikka huone olikin tyhjä. Hän aisti, että tuo joku oli ystävällinen ja tiesi, että se oli Erik.
”Kiitos Erik.” Hän kuiskasi hiljaa tyhjälle huoneelle ja tunsi kuinka jokin hipaisi taas hänen poskeaan ja sitten läsnäolon tunne katosi. Vain tuoksu jäi ja sekin katosi viimein kokonaan.

Maria pukeutui ja asteli alas ruokasaliin, jonne linnan kokki oli loihtinut runsaan ja maittavan aamiaisen. Hänen ei tarvinnut kovinkaan kauan olla yksin, kun kaikki muutkin saapuivat aamiaispöytään.



Muuten niin hiljainen sali täyttyi hilpeällä puheensorinalla ja Maria tunsi itsekin piristyvänsä. Tuo tumma pilvi, joka oli niin kauan leijaillut hänen yllään, oli väistynyt ja auringon säteet saavuttivat hänen sydämensä taas, vaikka suru ei koskaan väistyisi täysin.
Hän oli onnellinen lastensa puolesta, onnellinen siitä, että näillä oli rakkautta elämässään ja joku jonka kanssa sen jakaa.
Aamiaisen jälkeen itse kukin siirtyi odottamaan iltaa ja sen mukana tulevaa juhlaa omiin oloihinsa. Lucius, Elisabeth, Edmund ja Birgitta intoutuivat lumisotasille linnanpihalla, jonne oli yön aikana satanut uusi kerros lunta. Iloiset huudot ja nauru kantautuivat sisälle, poukkoillen pitkin marmorisia seinämiä, kertoen nuoruuden iloista ja onnesta.



Maria asteli Margaretin luo, joka istui yksin takan ääressä ja tuntui vaipuneen omiin ajatuksiinsa. Hän hätkähti, kun Maria istahti viereiseen tuoliin, joka narahti hienoisesti tämän painon alla.



”Hei.” Margaret sanoi hiljaa, eikä kääntänyt katsettaan liekeistä, jotka valaisivat takan tumaa sisusta.
”Hei.” Maria vastasi ja katsoi ystäväänsä huolestuneena. ”Miten voit?” Hän kysyi sitten.
”Eipä kehumista.” Margaret vastasi ja kääntyi katsomaan Mariaa. ”Miten itselläsi?” Hän kysyi puolestaan.
Maria oli vaiti, hän tiesi mitä toinen kävi läpi, sillä hän itse kävi läpi samaa tai ainakin melkein. Margaretin ei ollut tarvinnut olla erossa miehestään, kun taas Maria oli joutnut olemaan erossa rakkaastaan, kunnes viidentoista pitkän vuoden jälkeen oli kohdannut tämän, joskin viimeistä kertaa ja se tuska ei häviäisi mihinkään. Niin paljon oli jäänyt tekemättä ja niin vähän aikaa oli heille suotu ja hän oli aina toivonut miehelleen paljon enemmän, kuin mitä tämä oli koskaan elämänsä aikana saanut.
Nyt hän paloi halusta kertoa, mitä oli yöllä ja aamulla kokenut, muttei ollut varma halusiko Margaret kuulla, kun tällä oli kuitenkin oma suru yhä lähellä sydäntä.
”Ei minullakaan kovin hääppöistä ole.” Maria vastasi ja katseli Margaretia, jonka kasvoilla näkyi väsymys ja suru.
”Maria, mitä on tapahtunut?” Margaret kysyi, sillä oli kyllä nähnyt Marian kasvoista ja koko olemuksesta, että jotain oli tapahtunut.
”En oikeastaan tiedä itsekään.” Maria sanoi viimein syvään henkäisten ja katseli sylissään lepääviä käsiään. ”Luulen... luulen, että Erik kävi luonani yöllä.” Hän sanoi viimein, vaikka tiesikin sen kuulostavan järjettömältä.
”Mutta hänhän on kuollut.” Margaret huomautti hämmentyneenä.
”Tiedän ja siksipä en oikein tiedä miten suhtautua tähän.” Maria vastasi. ”Minä en nähnyt häntä ollenkaan, minä vain... vain tunsin hänet lähelläni ja... ja haistoin hänen tuoksunsa.” Hän kertoi ja tunsi kyyneleiden alkavan vieriä poskilleen.



Hetken oli hiljaista, Margaret yritti sulatella kuulemaansa, vaikka ymmärsikin Mariaa oikein hyvin, sillä he molemmat olivat kokeneet samaa, vaikkei niitä menetyksiä voinutkaan keskenään verrata. Margaret tiesi, että Maria oli menettänyt enemmän, sillä hänelle ja Erikille oli suotu niin vähän aikaa, vaikka he olivatkin ansainneet paljon enemmän.
”Minä luulen, että Erik halusi vain käydä katsomassa sinua, hän halusi varmaankin varmistaa, että sinulla on kaikki hyvin.” Margaret sanoi ja katsoi Mariaa surumielisesti hymyillen.
”Se olisikin niin hänen tapaistaan.” Maria sanoi ja hymyili. ”Muistan, kun odotin lapsiamme, hän halusi ehdottomasti varmistaa, että minulla oli kaikki hyvin. Ettei mitään pahaa pääsisi tapahtumaan.” Hän jatkoi ja vaipui muistoihinsa, jotka tekivät niin kipeää. Hän muisti nuo kuukaudet ja päivät, ennen kuin he olivat joutuneet eroon toisistaan.
”Hänellä oli hyvä sydän, eikä sellaisia ihmisiä ole kovinkaan montaa tässä maailmassa.” Margaret sanoi hiljaa ja tunsi hienoista syyllisyyttä niistä ikävistä tapahtumista, vaikka ne olivatkin enimmäkseen Julianin syytä. ”Sinun miehesi oli ainutlaatuinen, sillä en usko, että kovinkaan moni olisi ollut vihamiehelleen noinkin ystävällinen ja armelias, kuin hän oli.” Hän lisäsi sitten.
”Ehkä jumala johdatti häntä, vaikkei hän saanutkaan aivan niin onnellista elämää, kuin olisi ansainnut.” Maria pohti ja tiesi syvällä sydämessään, että Erik oli varmasti ollut onnellinen edes niistä vähäisistä ilon ja onnen hetkistä, joita hänelle oli synkän elämän keskelle suotu.
”Hän oli onnekas, kun hänellä oli sinun kaltaisesi vahva nainen puolisonaan ja Ignatiuksen kaltainen ystävä, joka auttoi häntä, vaikka kaikki olikin näyttänyt niin toivottomalta.” Margaret sanoi lohduttavaan sävyyn.
”Kiitos Margaret.” Maria sanoi hiljaa ja pieni hymy kävi hänen huulillaan. ”Ei Juliankaan loppujen lopuksi niin paha ollut, kuin olisi voinut luulla. Onnekas hänkin, kun hänellä oli noin lempeä ja huolehtivainen vaimo, kuin sinä.” Hän jatkoi ja katsoi ystävätärtään hymyillen.
”Kiitos itsellesi.” Margaret vastasi ja hymyili surumielisesti. Hänestä tuntui jotenkin paremmalta, kuin pitkiin aikoihin. Olihan heillä ollut vastaavanlaisia keskusteluja, mutta tämä vaikutti kuitenkin hieman erilaiselta.
”Meidän olisi kaiketi edes hetkeksi työnnettävä surumme pois, sillä meillä on paljon järjesteltävää.” Maria sanoi lämpimästi, mielessään niin Elisabethin, kuin Edmundin häävalmistelut.
”Niin, sekin vielä.” Margaret hymähti. Hän oli onnellinen, että nuoret olivat löytäneet rakkautta kaiken tämän synkkyyden keskellä.
Niin he sitten vielä rupattelivat hetken ja miettivät yhdessä ruokalajeja, koristelua ja kaikkea muutakin häihin liittyvää, vaikka tiesivätkin, että itse hääparilta olisi kysyttävä.
Maria arveli, että kaksoset haluaisivat varmaankin Ignatiuksen vihkijäksi, sillä tämä oli kuitenkin perheen pitkäaikainen ja arvostettu ystävä. Siinä oli toinen mies, joka oli lähestulkoon yhtä lempeä ja kiltti kuin Erik oli ollut, Maria ajatteli.
Tunnit vierähtelivät hiljalleen ja vasta iltapäivällä nuoret tulivat sisälle, jolloin heidät passitettiin heti paikalla vaatteiden vaihtoon, sillä jokaisen vaatteet olivat kastuneet lumessa märiksi. Mutta ei heitä voinut moittiakaan hauskanpidosta, sillä oli hyvä saada vähän iloista naurua ja onnea kaiken sen surun jälkeen.
Illan pimetessä kaikki kerääntyivät ruokasaliin nauttimaan illallisesta, jonka jälkeen olisi sitten lahjojen jakoa.
Ruokasaliin oli tuotu iso tuuhea joulukuusi, joka levitti ympärilleen miellyttävää tuoksua, joka toi mieleen metsän ja kesän.
Kaikilla oli hauskaa ja tuntui kuin suru ja synkeys olisi haihtunut pois kokonaan. Kumpikin nuoripari oli onnellinen ja hilpeä nauru, johon kenties osasyyllinen oli hyvä viini, jota oli tarjolla jouluisen aterian lisäksi, helähteli silloin tällöin, saaden muutkin hyvälle tuulelle.
Aterian aikana oli musiikkia laulua ja lopuksi lahjojen jakoa. Hivenen murheellisena Lucius huomasi toivovansa hiljaa mielessään, että Erik olisi voinut osallistua tähän ilonpitoon ja muisti miten synkeitä tämän edelliset joulut olivat olleet.
Muut olivat tuolloinkin pitäneet hauskaa, mutta Erik oli ollut yhtä totinen ja murheellisen näköinen kuten aina ja kun oli saanut luvan, oli häipynyt omille teilleen. Hän, jos kuka, olisi kyllä totisesti ansainnut lahjoja, mutta ei ollut koskaan niitä saanut.
Vain Maria ja Ignatius tiesivät, että oli yksi, joulu jota Erik ei ollut milloinkaan unohtanut, sillä se oli muuttanut tämän elämää hieman parempaan suuntaan, vaikkakin vain vähäksi aikaa.
Lucius nousi seisomaan ja rykäisi kuuluvasti saadakseen toisten huomion.
”Minusta, meidän on muistettava erästä, joka on joukostamme poissa ja jonka olisi kuulunut olla täällä seurassamme, enkä minä nyt puhu isästäni.” Lucius aloitti, pidellen viinilasia kädessään. ”Tuo ystävällinen mies olisi ansainnut parempaa, joten kohottakaamme hänelle malja, sillä hän on täällä tänään, vaikkakin vain meidän sydämissämme ja ajatuksissamme.” Hän jatkoi hohottaen viinilasinsa ylös ja katsoen hiljentynyttä seuruetta surumielinen hymy huulillaan.





Muutkin nousivat seisomaan viinilasi kädessään ja katsoivat Luciusta.
”Erikille, miehistä jaloimmalle.” Lucius sanoi ja muut yhtyivät häneen, kohottaen maljansa Erikin kunniaksi.
Loppu illallinen sujui hilpeämmissä merkeissä, vaikka useimmat yhä ajattelivat silloin tällöin Erikiä.

****

Ja sitten vielä muutama extrakuva tähän loppukevenneykseksi. Ensin muutama kuva Edmundista, koska hän nyt vaan on niin tavattoman komea, isäpappansa peruja tietenkin. :D









Ja sitten vielä Elisabethin, ei niin fiksu ilme. :D


Jep... simit osaavat halutessaan olla aika ilmeikkäitä... mutta myös harvinaisen vähäjärkisen näköisiä. :D

No niin, tässäpä tulee tuore osanen teidän iloksenne ja ehkä voisin ehdottaa teitä varaamaan nenäliinapaketin varmuuden vuoksi käsienne ulottuville, luvassa nimittäin myös aika surullisia kohtauksia.
Lisäksi laitan tähän oheen osamusiikkia, jonka valitsin tätä osaa silmällä pitäen.
Elisabet & Lucius teema1 ja teema2
Hautajais teema
Julianin teema
Taistelu teemaa osa1, osa2 ja osa3 (Varoitus kaksi ekaa on nightwishia ja voivat olla melkoista räimettä)
Mutta, jos nyt päästäisi teidät osan pariin. Oikein mukavia lukuhetkiä...
... muistakaa ilahduttaa mukavilla kommenteillanne.




”Hänkö siis...” Julian aloitti, muttei saanut sanottua sitä loppuun asti.
”Kyllä.” Ignatius vastasi kasvot vakavina.




”Se on kokonaan minun syyni.” Julian parahti ja lysähti penkille istumaan. Hänen yleensä itsevarma olemuksensa oli kaikonnut ja tilalla oli vain epätoivoinen, katuva mies.
”Ei, se oli niiden syy, jotka vahingoittivat häntä kuolettavasti.” Veli Ignatius sanoi ja istuutui Julianin vierelle. Vaikka tämä olikin tehnyt vääryyttä Erikille, ei Ignatiuksella ollut sydäntä moittia miestä enempää, sillä tällä oli nyt rangaistus kovimmasta päästä yllään. Hän tiesi, ettei Julian voisi koskaan täysin korvata Erikin perheelle kaikkia niitä vääryyksiä, joita oli Erikille tehnyt, mutta näki kyllä että tämän katumus ja suru olivat aitoja.



”Mutta jos en olisi ollut niin typerä ja julma Erikiä kohtaan, voisi tämä olla vielä elossa.” Julian sanoi hiljaa ja tahaton nyyhkäys karkasi hänen huuliltaan. ”Jos voisin, muuttaisin kaiken, alkaen siitä päivästä, jona vein hänet kehdostaan.” Hän jatkoi hiljaa ja mieleen nousi kuva pienestä pojasta, joka katsoi häneen anoen ja ojensi pieniä pulleita käsiään kohti häntä.



Hän ei voinut unohtaa niitä kasvoja, eikä sitä itkua. Ne vainosivat hänen unissaan.
”Katuva saa aina anteeksi.” Ignatius sanoi lempeästi. ”Tänään olet osan vääryyksistä hyvittänyt, sillä sinun ansiosta Erik sai nähdä perheensä ennen vääjäämättömän tapahtumista, eikä hänen tarvinnut olla kuollessaan yksin.” Hän jatkoi ja muisti nuo viimeiset hetket ja sen levollisen ilmeen, joka näkyi Erikin kasvoilla tämän lakattua hengittämästä. Kuin tämä olisi päässyt viimeinkin vapaaksi vankilastaan, jossa oli ollut koko elämänsä ajan. ”Hän on nyt paremmassa paikassa.” Ignatius sanoi samoin sanoin, kuin oli sanonut Marialle.
”Paikassa, jonne minä en tule pääsemään milloinkaan ja se on oikein.” Julian sanoi murtuneella äänellä.
”On parempi, että menet lepäämään, sinun vaimosi odottaa sinua varmasti.” Ignatius huomautti ystävällisesti. ”Minä ja parantajat valmistelemme Erikin hautajaisia varten.”
”Kiitos.” Julian sanoi hiljaa ja nousi, Ignatiuksen seuratessa perässä. ”Erik oli onnekas, kun hänellä oli sinun kaltaisesi ystävä.” Hän lisäsi, pienen hymynhäiveen käväistessä hänen suupielessään.
Ignatius nyökkäsi pienesti, hymynhäiveen käväistessä hänenkin suupielissä. Hän jäi paikalleen seisomaan ja katsoi kun Julian asteli kohti ylempiin kerroksiin vieviä portaita.


****

Linnan yllä lepäsi syvä, painostava hiljaisuus. Kaikki oli muuttunut ja sen saattoi aistia kaikkialla. Elisabeth tunsi sen myös ympärillään. Hän asteli hiljaisena muurilla ja katseli öistä maisemaa. Hän kohotti katseensa taivaalle, jossa tuikki muutama tähti. Joskus muulloin hän olisi pitänyt tähtitaivasta kauniina, mutta nyt hän tunsi itsensä surulliseksi.



Kevyt kosketus sai hänet hätkähtämään ja kääntymään ympäri. Hän näki Luciuksen, joka oli tullut muurille.
”Anteeksi. En halunnut säikyttää teitä.” Lucius sanoi kohteliaasti.
”Ei se mitään.” Elisabeth sanoi hiljaa ja katseli Luciusta sekavien tunteiden vallassa. Niin paljon oli tapahtunut, niin lyhyessä ajassa. Hän tunsi kummaa vetoa Luciusta kohtaan, vaikkei oikeastaan tuntenut tätä kunnolla. Silti perhoset lepattelivat hänen vatsansa pohjalla, kun hän katseli nuorta miestä, jonka kasvoilla oli vakava ilme.
”Saanhan jäädä seuraanne?” Lucius kysyi ja oli valmis poistumaan, mikäli tyttö halusi olla yksin.
”Jää vain.” Elisabeth henkäisi ja vilkaisi ujosti Luciusta.
”Olettehan kunnossa?” Lucius kysyi varovaisesti. ”Siis kun... tuota...” Hän änkytti ja tunsi miten poskia alkoi kuumottaa.
”Olen minä. En vain vielä tiedä mitä ajatella, kun niin paljon on tapahtunut.” Elisabeth vastasi ja laski kätensä varovaisesti Luciuksen kädelle, kun tämä nojasi muuria vasten. Hän tunsi miten nuori mies värähti kosketuksesta ja kuuli kevyen henkäyksen tämän suunnalta.
Hetken oli aivan hiljaista ja kumpikin vain seisoi paikallaan, katsellen linnan ympärille leviävää maisemaa ja taivasta, joka alkoi hiljalleen vaaleta.
”Olen pahoillani isäsi vuoksi.” Lucius sanoi viimein ja katsoi tyttöä, joka yhä oli poikien vaatteissa.
”Älä ole. Eihän sinun syysi ollut.” Elisabeth vastasi ja käänsi katseensa kohti Luciusta.
”Mutta minä tunnen itseni syylliseksi tähän, olenhan sukua miehelle, joka pilasi isäsi elämän.” Lucius sanoi ja mietti, haluaisiko Elisabeth edes harkita elämänsä jakamista miehen kanssa, jonka isä oli tehnyt niin kamalia tekoja. Hän ei tiennyt aivan kaikkea, eikä ollut aikeissa kyselläkään isältään, joka tuskin kertoisi. Tiesi vain sen, mitä itse oli linnassa nähnyt.
”Lucius, sinä et ole syyllinen isäsi tekoihin.” Elisabeth sanoi lempeästi ja silitti kevyesti Luciuksen kättä.
Lucius katsoi Elisabethia ja näki miten paljon tässä oli isäänsä. Tuo sama lempeys, ystävällisyys ja kiltteys, jotka hän muisti miehestä, joka nyt lepäsi sairastuvalla, uinuen ikuista unta. Enää hänen ei tarvitsisi raataa, eikä kokea ikäviä asioita.
”Tiedätkö, että muistutat todella paljon isääsi.” Lucius sanoi hiljaa ja katseli Elisabethia lämpimästi. Kuinka paljon hän rakastikaan tuota kaunista olentoa, vaikkeivät he olleet tunteneet toisiaan kuin vasta vähän aikaa.
”Tiedän. Äiti sanoo niin aina ja lisää sitten, että Edmund muistuttaa enemmän.” Elisabeth sanoi ja hymyili pienesti.
”Tuota, oli minulla muutakin asiaa.” Lucius sanoi ja tunsi miten sydän takoi rinnassa. Hän toivoi vain, että tyttö suostuisi, mutta samaan aikaan hän pelkäsi, ettei tämä tahtoisikaan.
”Niin?” Elisabeth sanoi ja hänenkin sydämensä takoi ja kuin varkain häneltä pääsi pieni hermostunut henkäys.
”Minä, toivoin että voisin jakaa elämäni kanssanne, sillä olette kauneinta mitä olen koskaan ennen nähnyt.” Lucius sai viimein kerrottua tunteensa Elisabethille.
”Minä tunnen samoin teitä kohtaan.” Elisabeth tunnusti ja tunsi miten poskia kuumotti yhä enemmän.
Elisabeth ei vastustellut, kun Lucius veti hänet aivan lähelleen. Hän tunsi, miten kiivaasti nuoren miehen rinta kohoili, tunsi tämän lämpimän ruumiin omaansa vasten. Tunne oli huumaava, jotain uutta, mitä hän ei ollut vielä koskaan ennen kokenut. Se tuntui hyvältä ja sai kaiken surun ja murheen väistymään hetkeksi.



Lucius piteli Elisabethia hellästi sylissään, kuin tämä olisi ollut hauras kukkanen. Kuin huomaamatta heidän huulensa kohtasivat toisensa ja koko maailma katosi hetkeksi heidän ympäriltään. Oli olemassa vain he kaksi ja tuo taianomainen hetki.
”Minä rakastan sinua Elisabeth.” Lucius sanoi, kun he viimein erkanivat toisistaan.
”Ja minä rakastan sinua Lucius.” Elisabeth vastasi ja katsoi hymyillen Luciusta, joka näytti onnelliselta. Vain yksi asia varjosti heidän onneaan, nimittäin se, etteivät he tienneet miten heidän vanhempansa suhtautuisivat asiaan.
He päättivät, että etenisivät varovaisesti, etenkin Elisabethin äidin vuoksi. He päättivät odottaa kunnes aika olisi sopivampi kertomiselle.
Siinä he seisoivat aivan lähekkäin ja katselivat kuinka taivas syttyi hehkuviin väreihin, auringon kivutessa yhä korkeammalle, yön väistyessä aamun tieltä. Tuo taianomainen hetki säilyisi ikuisesti heidän mielessään.
”On parempi palata takaisin. Ihmettelevät missä olemme.” Lucius sanoi viimein ja tuo hetki katosi ja lumous haihtui pois.
”Niin.” Elisabeth sanoi haaveellisena. Hän ei unohtanut tuota huumaavaa tunnetta, eikä sitä miltä Luciuksen huulet olivat tuntuneet hänen omiaan vasten, eikä sitä miten vahvoilta ja turvallisilta tämän kädet olivatkaan tuntuneet hänen ympärillään.
Yhdessä he astelivat takaisin suureen saliin, jossa oli hyvin hiljaista, ketään ei ollut paikalla, paitsi vartija, joka seisoi omalla paikallaan oven vieressä.
”Minun on paras mennä. Äiti tuskin haluaa minun olevan tässä asussa hautajaisissa.” Elisabeth sanoi ja katsoi hymyillen Luciusta.
”Niin, hautajaiset.” Lucius sanoi ja painoi katseensa alas.
”Rakkaani, älä ota sitä niin raskaasti, sillä isällä on nyt parempi olla, kuten Ignatiuskin sanoi.” Elisabeth sanoi ja silitti kevyesti Luciuksen poskea.
”Niin kai sitten.” Lucius hymähti ja katsoi Elisabethia. Hän mietti kuinka kauan pitäisi vielä odottaa, että saisi tytön omakseen ja päätti että odottaisi vaikka ikuisuuden, jos oli pakko.
”Nähdään pian.” Elisabeth sanoi ja antoi suukon Luciuksen poskelle, minkä jälkeen hän häipyi ylempään kerrokseen, jossa äiti oli.

Lucius jäi paikalleen ja kosketti ohimennen poskeaan, jolle Elisabeth oli painanut suudelman. Hänestä tuntui, että hän voisi tehdä mitä vain, voittaa vaikka kokonaisen armeijan rakkaansa vuoksi.
Hän myös asteli huoneeseensa, vaihtaakseen päälleen hieman sopivampaa vaatetta hautajaisia varten, vaikka toisaalta hänestä tuntui, ettei hänen olisi sopinut olla siellä, mutta toisaalta hän tunsi surua Erikin vuoksi. Hän ei ollut oppinut tuntemaan tätä kunnolla, mutta tämä oli aina ollut niin avulias ja kiltti. Auttoi jopa läksyjen kanssa, sillä monet kirjoitustehtävät olivat olleet vaikeita ja hänen oli ne opittava, kuten aatelisen kuuluikin.
Montako kertaa Erik oli kärsivällisesti opettanut ja neuvonut ja viimein hän oli oppinut. Nyt linna tuntui niin tyhjältä ja hiljaiselta, kun tämä ei aamun varhaisina hetkinä aloittaisikaan askareitaan.
Ensin hevoset, sitten keittiöön tekemään aamiainen ja sitten muita töitä, heidän syödessä, hän muisteli mielessään Erikin rutiineita. Hän sentään yritti olla tälle ystävällinen ja auttaa, mutta Erik oli mieluummin tehnyt työnsä itse, vaikka taakka oli ollut valtava ja välillä siihen oli lisättykin tehtäviä. Hän olisi halunnut pyytää isäänsä lopettamaan moisen, muttei ollut uskaltanut, sillä tiesi millainen tämä osasi suuttuessaan olla.
Näine aatteineen hän jäi odottamaan sitä hetkeä, kun olisi aika lähteä kuninkaalliselle hautausmaalle.

Maria lepäsi vuoteella, kyyneleiden yhä kastellessa hänen kasvojaan. Suru ei hellittäisi vielä pitkään aikaan, sen hän tiesi. Hän ikävöi Erikiä niin kovasti, että tuntui kuin jokin voisi hajota hänen sisältään ja toisaalta hän tiesi, että tämä oli nyt paremmassa paikassa. Ehkä hän vielä joskus kohtaisi Erikin taas ja olisi onnellinen hänen kanssaan ikuisesti.
Margaret oli koko ajan hänen luonaan, sillä katsoi, ettei voinut jättää tätä yksin. Ei nyt, kun tämä tarvitsi tukea ja jotakuta joka kuuntelee. Lisäksi hän koki, että oli velvollinenkin siihen, kaiken sen jälkeen, mitä Julian oli tehnyt.
Eihän Margaret voinut miehelleen vihainenkaan olla, vaikkei ymmärrettävästi ollut mielissäänkään tämän teoista. Hän silti näki, että tämä oli lämmin, hellä ja aidosti välittävä ihminen, vaikka olikin sortunut pahoihin tekoihin. Margaretin teki pahaa nähdä miten Julian kärsi tunnontuskia tekemisiensä vuoksi ja tiesi, että tämä katui aidosti.
Margaret valmisti rauhoittavaa yrttijuomaa, jotta Maria saisi edes vähän nukuttua, sillä lepoa tämä tarvitsi myös, kaiken sen jälkeen, mitä oli joutunut kokemaan.
”No niin, otahan tästä kulaus ja sitten menet lepäämään.” Margaret sanoi ystävälliseen, mutta napakkaan sävyyn, kuin olisi komentanut omia lapsiaan, joita hänelle olikin kertynyt monta ja joita hän syvästi rakasti.
”Hyvä on.” Maria sanoi hiljaa ja pyyhkäisi kyyneleen poskeltaan. Hän otti pienen kulhon ja joi sen, mitä siellä oli. Se ei ollut pahaa, muttei kovin hyvääkään, eikä kestänyt kovinkaan kauaa, kun sen rauhoittava ominaisuus alkoi vaikuttaa ja hän vaipui uneen.
”Noin. Nuku ja lepää. Herätän sinut, kun on aika.” Margaret sanoi ja sipaisi vaalean hiuskiehkuran pois Marian kasvoilta, jotka yhä olivat kyynelistä märät.
Nyt hän saattoi siirtyä omaan makuukammioonsa odottamaan miestään, sillä Maria nukkuisi sikeästi aamuun asti, nähden unettomia unia. Hyvin hiljaa hän asteli ovelle, avasi sen ja astui käytävälle, painaen oven mahdollisimman hiljaa kiinni. Tämän jälkeen hän suuntasi kulkunsa omaan makuukammioonsa. Kesken matkan hän pysähtyi ikkunalle ja näki kaksi hoikkaa hahmoa muureilla. Hän tunnisti poikansa ja tytön jolla oli korpinmusta tukka. Hän hymyili, oli hyvä nähdä vähän rakkautta kaiken tämän synkkyyden keskellä.
Viimein hän saapui makuukammioonsa, muttei ehtinyt vaihtaa ylleen yöasua, kun Julian astui huoneeseen. Hän näki, miten musertuneelta mies näytti ja toivoi, että olisi jotenkin voinut parantaa tämän mielialaa.



Hän antoi Julianillekin kulauksen yrttijuomaa, sillä näki tämän olemuksesta, ettei tämäkään muutoin nukkuisi. Saatuaan miehensä lepäämään, siirtyi hän tämän viereen yrittäen saada itsekin unenpäästä kiinni, vaikka unet vähäiseksi jäisivätkin.

Nuo muutamat tunnit vierähtelivät hitaasti eteenpäin ja linna lepäsi hiljaisuudessa. Vain hevoset hirnahtelivat silloin tällöin pilttuussaan ja aamun herättämät linnut liversivät iloisesti, tietämättä mitään kaikesta siitä pahasta, jota linnan muurien sisäpuolella oli tapahtunut.
Margaret havahtui hereille unestaan, kun palvelija astui sisälle huoneeseen. Tämä laski aamiaistarjottimen vähin äänin pöydälle ja poistui sitten, jättäen Margaretin ja Julianin omaan rauhaansa. Margaret herätti hellävaroen miehensä ja siirtyi sitten nauttimaan aamiaista, Julianin tullessa perässä.
Tämä ei syönyt, tuijotti kulhoa ja pyöritteli ruokaa haluttoman näköisenä.
”Sinun on syötävä edes vähän.” Margaret sanoi lempeästi, kuin olisi jälleen kerran neuvonut yhtä lapsistaan.
”Ei ole nälkä.” Julian sanoi ja katsoi apeana eteensä. Katumus, syyllisyys ja suru veivät häneltä ruokahalun tyystin. Hänen kasvoilleen ilmaantui huolen ja surun uurteita, kun hän painoi päänsä käsiinsä.
Margaret ei puhunut enää asiasta, vaikka tiesikin, että Julian kaipasi myös tukea ja rakkautta tänä raskaana aikana. Hän ei vielä ottanut puheeksi Luciusta ja Elisabethia, sillä aika ei ollut sopiva ja ehtisihän sitä sitten hautajaistenkin jälkeen.
Syvän hiljaisuuden vallassa Margaret söi aamiaisensa ja pukeutui sitten hautajaisiin sopivaan asuun ja auttoi Julianiakin, sillä tämä näytti menettäneen kaiken halun tehdä mitään. Ehkäpä aikaa myöden tämäkin palaisi takaisin ennalleen.
”Julian, kultaseni, voit mennä jo suureen saliin odottamaan. Minä menen katsomaan miten Maria voi.” Margaret sanoi ja painoi hellän suudelman miehensä otsalle.
”Kiitos Margaret.” Julian sanoi hiljaisella äänellä ja pieni hymynhäive käväisi hänen suupielissään, kunnes kuoli ja apeus palasi takaisin. ”Miten tulisinkaan toimeen ilman sinua.” Hän huokasi ja katsoi rakasta vaimoaan.
”Nyt sinä hupsit Julian.” Margaret sanoi, vaikka olikin tyytyväinen miehensä sanoihin. Tämän jälkeen hän lähti, jättäen Julianin yksin. Hän asteli vähin äänin Marian makuukammioon ja näki tämän yhä nukkuvan.
Hyvin hellävaroen hän herätti naisen ja ohjasi tämän syömään aamiaista, jonka palvelija oli käynyt tuomassa. Ei Mariankaan ruokahalussa ollut kehumista, mutta saihan tämä muutaman suupalan sentään syötyä, minkä jälkeen Margaret auttoi tätä pukeutumaan.
”No niin, sinä näytät hyvältä.” Margaret yritti piristää Mariaa.
”Mitä sen on väliä, sillä Erik... sillä hän ei näe minua enää koskaan, enkä minä häntä.” Maria vastasi hiljaa ja kyynel vierähti hänen poskelleen.
”Kyllä hän varmasti näkee ja toivoo, ettet sinä niin kovasti surisi.” Margaret yritti vielä.
”Sitä minä en koskaan saa tietää.” Maria sanoi hienoista ärtymystä äänessään ja nousi seisomaan. Hän huojahti hieman, jolloin Margaret nappasi kiinni tästä.
”Voi sentään, anna kun autan.” Hän sanoi ja katsoi huolestuneena Mariaa, jonka kasvot olivat kalpeat.
”Kiitos.” Maria sanoi hieman lempeämmällä äänellä, sillä ymmärsi kyllä, että toinen vain yritti auttaa. Turhaan hän Margaretille vihoitteli, kun ei tapahtunut ollut ensinkään tämän syytä. ”Anna anteeksi... minä vain en tiedä mitä teen ilman häntä.” Hän sanoi viimein ja antoi Margaretin ohjata itseään eteenpäin.
”Minä ymmärrän. Mutta onhan sinulla jotain hänestä vielä jäljellä.” Margaret vastasi lämpimästi. ”Hän elää sinun lapsissasi.” Hän jatkoi ja tiesi, että se oli totta, sillä niin paljon nuo kaksi lasta muistuttivat Erikiä, ettei erehtymisen vaaraa ollut.
”Niin kai.” Maria sanoi ja hänen suupieliinsä kohosi surumielinen hymy.
”Nyt on parempi.” Margaret sanoi ääni täynnä lämpöä ja myötätuntoa. Hän ohjasi Marian divaanille lepäämään, sillä oli vielä vähän aikaa, ennen kuin toimitus alkaisi.
Melkein samassa ovi aukesi ja Elisabeth astui huoneeseen.



”Hei.” Elisabeth sanoi ujosti, nähdessään, ettei äiti ollutkaan yksin. Hetken hän seisoi paikallaan tietämättä mitä tehdä, kunnes viimein rohkaisi mielensä. ”Minä vain tulin kysymään äidiltä neuvoja pukeutumisen suhteen.” Hän sanoi sitten varovaisesti, sillä tämä oli hänelle uusi asia. Hän kun oli aina tottunut pukeutumaan poikien vaatteisiin, mikä oli äidin mukaan ollut turvatoimi hänen suojelemisekseen. Koska jos häntä luultiin pojaksi, saisi hän olla rauhassa tietynlaisilta miehiltä.



”Minä voin auttaa.” Margaret lupasi ja vilkaisi ohimennen Mariaa, joka nyökkäsi. ”Annetaan äitisi levätä.” Hän lisäsi, sillä tiesi millainen koettelemus tällä olisi vielä edessä.
”Kiitos.” Elisabeth sanoi hieman epävarmasti ja seurasi Margaretia. Nainen tuntui hänestä mukavalta, mutta hän oli silti varovainen, kun ei tuntenut tätä kunnolla.
Margaret ohjasi tytön omaan makuukammioonsa ja haki arkustaan sopivan mekon.



Tämän jälkeen hän kylvetti tytön ja auttoi tälle mekon päälle.
Elisabeth katseli asuaan, jonka koki oudoksi, kun useimmiten yllä oli vain joko Edmundin vanhoja vaatteita tai jotain, mitä äiti oli saanut lahjoituksena Ignatiukselta.
”Se näyttää sopivan hyvin sinulle.” Margaret sanoi tyytyväisenä. ”Käytin sitä itse viimeksi sinun ikäisenäsi, kun isoisäni kuoli.” Hän kertoi.
”Minä en tiedä. En ole koskaan pitänyt tällaista päälläni.” Elisabeth sanoi ja kertoi Margaretille syyn sille, miksi oli pukeutunut poikien vaatteisiin.
”Hyvin se istuu. Laitetaanpa seuraavaksi sinun hiuksesi kuntoon.” Margaret sanoi lämpimästi ja istutti työn penkille ja alkoi harjata tämän lyhyttä korpinmustaa tukkaa, joka oli takussa ja samalla tavalla kihartuva, kuin Edmundillakin.



Tyttö irvisteli kivusta, mutta sitä ei onneksi kestänyt kauan ja Margaret sitoi hiukset nätisti molemmille sivuille ja asetteli tämän jälkeen vielä kauniin päähineen tytön päähän. Päähineeseen kuului ohut kauniisti ja tarkoin laskostettu valkea kangas ja ohut kultainen otsaripa.
Elisabeth katsoi itseään peilistä, eikä ollut tuntea itseään, sillä niin paljon uusi asu, kampaus ja päähine muuttivat häntä.
”Sinähän näytät oikein hyvältä.” Margaret sanoi hymyillen.
”Kiitos.” Elisabeth sanoi ja hymyili takaisin.
”Nyt kun olet valmis, voimme me kolme mennä jo suureen saliin. Odottavat varmaakin jo meitä.” Margaret sanoi ja auttoi Marian vuoteelta ja katsoi, ettei tämän asu ollut kovin kärsinyt vuoteella makaamisesta.



Alhaalla olivat jo odottamassa Julian, Lucius ja Edmund, joka oli saanut ylleen Luciuksen vanhan juhla-asun.
”Haluaisin ennen lähtöämme käydä vielä kerran katsomassa Erikiä.” Maria pyysi hiljaa. Kaikki suostuivat pyyntöön, sillä tiesivät oikein hyvin, mitä se Marialle merkitsi. Tämä nyökkäsi päätään kiitokseksi ja harppoi sairastupaan, Edmund ja Elisabeth jäljessään.
Ignatius oli vielä siellä, sillä halusi varmistaa, ettei Erikin ruumista pääsisi kukaan häpäisemään, että tämä pääsisi koskemattomana haudan lepoon. Maria asteli marmorisen pöydän luo, jossa Erik lepäsi ja näki, että tämän ylle oli puettu kuninkaallinen asu, kasvot oli siistitty, hiukset suittu ja päähän oli laitettu kaunis kultainen kruunu.
Hän näki miten levollisilta ja rauhallisilta Erikin kasvot näyttivät ja miten kuninkaalliselta tämä näytti. Juuri sellaiselta, kuin hänen olisi kuulunut eläessäänkin näyttää. Suru kouraisi Marian sisintä, kun hän katseli miestään, joka oli päässyt tämän maailman tuskista pois ja siirtynyt taivaan valtakuntaan, jossa ei tarvitsisi enää murehtia mistään.



”Hyvästi rakkaani.” Maria sanoi hiljaa ja painoi hellän suudelman Erikin huulille, jotka nyt tuntuivat kylmiltä ja elottomilta. ”Olisit ansainnut paljon enemmän, kuin sait ja toivoit.” Hän lisäsi ja sipaisi tumman hiuskiehkuran pois Erikin otsalta.
Tämän jälkeen hän asteli kaksoset vanavedessään pois huoneesta silmiään pyyhkien ja suuntasi ulos, jossa heitä odotti hienot kärryt ja toiset, joihin Erik nostettaisiin kyytiin, sillä he menisivät kuninkaalliselle hautausmaalle, jonne Erikin vanhemmat ja menneet kuninkaat oli haudattu.







Kesti vielä jonkin aikaa, kunnes seurue viimeinkin pääsi lähtemään. Matka taittui syvän hiljaisuuden vallassa, sillä kukaan ei oikein keksinyt mitään sanottavaa ja suru, jota itse kukin tunsi oli käsinkosketeltavaa, eikä se hälvenisi pitkään aikaan.
Viimein he saapuivat hautausmaalle, jonka keskellä sijaitsi kaunis kappeli. Tuon kappelin alla olevassa kryptassa lepäsivät ikuisessa unessaan edelliset hallitsijat ja sinne Erik jäisi uinumaan ikiuntaan esi-isiensä vierelle, kylmään marmoriarkkuun.
Pieni seurue siirtyi kappelin sisätiloihin odottamaan, muutaman sotilaan kantaessa Erikin ruumiin alttaripöydän edessä olevalle marmorialustalle, jossa se lepäisi jumalanpalveluksen ja siunauksen ajan, minkä jälkeen se vietäisiin syvälle kryptan pimentoihin, jossa se toivottavasti saisi levätä rauhassa ja häpäisemättä.
Viimein kaikki olivat sisällä ja Ignatiuksen paikalle kutsuma Apotti Luukas piti jumalanpalveluksen, jonka jälkeen oli vielä itse siunaus.





Lopuksi Veli Ignatius piti muisto puheen, joka sai itse kunkin silmät kostumaan liikutuksesta.
”Erik oli hyvä mies, joka tyytyi vähään. Hän antoi muille paljon enemmän, kuin mitä itse sai koskaan takaisin.” Veli Ignatius kertoi ja jatkoi. ”Loppuun asti hän oli jalo mies, rakastava aviomies ja isä. Tulen aina kaipaamaan häntä ja hänen ystävällisyyttään, sillä olin toivonut hänelle paljon parempaa, kuin mitä hän lopulta lyhyeksi jääneeltä elämältään sai. Mutta hän sai silti kokea rakkautta, antaa vastarakkautta ja sai rakastavan perheen, joka nyt jäi kaipaamaan häntä. Jää hyvästi siis ystäväni, me tapaamme ehkä vielä joskus, kun tulee minun aikani jättää tämä elämä taakseni.” Hän päätti puheensa.
Maria itki avoimesti, eikä kaksostenkaan silmät olleet kuivat. Julianin kasvot olivat kalpeat ja hänen poskensa olivat kyyneljuovilla. Hän ei voinut katsoa Ignatiusta, eikä varsinkaan Mariaa ja kaksosia.
Hänestä tuntui niin kuvaamattoman pahalta. Hän tunsi syyllisyyttä ja toivoi, että voisi vaihtaa paikkaa Erikin kanssa. Mutta tehty mikä tehty ja mennyttä ei voinut enää muuttaa, sen hän tiesi oikein hyvin. Oli vain yritettävä korvata se mikä korvattavissa oli, vaikkei mitkään maailman rikkaudet toisi takaisin sitä, mikä jo oli mennyttä, eikä parantaisi syviä haavoja.
Hän ajatteli ties kuinka monennetta kertaa, miksi olikaan ollut niin tyhmä ja itsekeskeinen, ettei ollut nähnyt niin hyvää ihmistä, ennen kuin tämä oli poissa. Itsesyytökset kalvoivat hänen sisimmässään ja hän tiesi, että ne pysyisivät siellä elämän loppuun asti.
Hän veti syvään henkeä, nousi paikaltaan ja asteli Marian luokse. Hetken hän katsoi tätä ääneti, kunnes viimein rohkaisi mielensä ja kertoi tälle asiansa.
”Tiedän, ettei tämä muuta mitään, eikä tuo häntä enää takaisin, mutta... mutta olen kovin pahoillani ja jos voisin, tekisin kaikkeni, ettei tätä olisi tapahtunut.” Julian sanoi ja nosti katseensa Mariaan, jonka kasvot olivat kyynelten peitossa. ”Vaikken... vaikken voikaan tuoda häntä takaisin, olen valmis tekemään mitä ikinä haluattekin, jotta vain näkisitte kuinka paljon minä kadun tekemääni. Tiedän, etteivät edes kaikki maailman rikkaudet voi korvata menetystänne, mutta toivon, että voisin edes jotenkin helpottaa teidän tuskaanne ja taakkaanne.” Hän puhui niin kohteliaasti ja ystävällisesti kuin suinkin voi ja tarkoitti vilpittömästi sitä mitä sanoi.
”Te olitte sydämetön, mutta nyt näen, että teillä on sydän, jota teidän olisi pitänyt käyttää jo aiemmin.” Maria sanoi äänen vavahdellessa surusta, vihata hän ei enää jaksanut. ”En kuitenkaan voi koskaan antaa teille anteeksi sitä mitä olette tehnyt, eikä tämä suru tule väistymään sisimmästäni koko elämäni aikana.” Hän jatkoi.
”Minä ymmärrän.” Julian sanoi hiljaa ja katsoi Mariaa silmiin. ”Ja ansaitsen halveksuntanne.” Hän lisäsi.
”Toivon, että kunnioitatte minua lähtemällä linnasta, ette ole enää tervetullut sinne. Annan kuitenkin sinulle aikaa niin kauan kuin tarvitsette, niin ettei teidän aivan heti tarvitse poistua.” Maria sanoi arvovaltaisesti. ”Sinä ansaitsisi kovemman tuomion, mutta koska teilläkin on perhe elätettävänänne, en voi riistää teitä heiltä, eikä se ollut miehenikään toivomus. Perheesi on tervetullut linnaan, mutta te ette.” Hän jatkoi samalla arvovaltaisella, mutta kuitenkin ystävällisellä äänellä.
”Teen sen, jos niin toivotte armollinen kuningattareni.” Julian sanoi ja kumarsi kohteliaasti. ”Olen totisesti rangaistukseni ansainnut ja oppinut läksyni. Tiedän sen nyt, valta ei ole minua varten, sillä se sokaisee silmäni ja mieleni.” Hän lisäsi.
”Hyvä. Menkäämme.” Maria sanoi ja tiesi, että joutuisi ottamaan valtakunnan hoidon kontolleen siihen saakka, kunnes Edmund tulisi täysi-ikäiseksi ja voisi ottaa paikkansa kuninkaana, kuten kuuluikin. Hänellä oli siis aikaa opetella uusia asioita ja tutustua valtakuntaansa kaikessa rauhassa ja kenties löytää itselleen puoliso.
”Olen varma että Edmundista tulee paljon parempi valtias, kuin minusta ikinä.” Julian sanoi. ”Hänessä on niin paljon isänsä hyvyyttä ja teidän lujuuttanne.” Hän jatkoi kohteliaasti.
”Minä kiitän kohteliaisuudestanne.” Maria sanoi lämpimällä äänellä ja pyyhkäisi kyyneleen poskeltaan. Tämän jälkeen hän suuntasi kulkunsa Ignatiuksen ja Luukaksen perään, kaksosten seuratessa, kun he suuntasivat kulkunsa kirkon alla sijaitsevaan holviin, joka olisi Erikin lopullinen leposija. Sotilaat kantoivat Erikiä, joka oli peitetty kauniilla kankaalla, kulkien muun seurueen edellä.
He laskeutuivat alas kiviset portaat, jotka veivät hautaholveihin. Käytävien syvässä hiljaisuudessa kuului vain pienen seurueen askelten äänet, kun he kulkivat eteenpäin, soihtujen luodessa aavemaista valoa syvään pimeyteen. Viimein he saapuivat isoimpaan holviin, jossa nukkui ikiuntaan menneiden aikojen hallitsijat, sekä Erikin vanhemmat.
Ignatius, Luukas, Maria ja kaksoset jäivät hieman taaemmaksi, kun sotilaat kantoivat Erikin tälle varattuun marmoriseen sarkofagiin. Kansi oli jo valmiiksi auki, joten heidän oli helppo laskea Erik sisälle ja asetella huolellisesti paikoilleen. Tämän jälkeen he asettelivat tämän käsien väliin pitkän koristeellisen miekan ja jalkojen päälle kauniin kilven. Rukousnauha sai jäärä tämän käsiin, miekan keralla. Viimeiseksi he asettelivat kauniin kankaan takaisin hänen päälleen ja nostivat marmorisen kannen paikoilleen.
Kun se oli tehnyt miehet astuivat sivulle, jotta omaiset saisivat rauhassa käydä jättämässä jäähyväisensä.



Maria asteli pää painuksissa marmorisen sarkofagin luo. Hän laski kätensä kannen päälle ja tunsi miten viileältä se tuntui. Tämän jälkeen hän laski punaisen ruusun kannen päälle.
”Jää hyvästi rakkaani. Minä en koskaan unohda sinua.” Maria sanoi, kyynelten vieriessä uudelleen hänen poskiaan pitkin.
”Isä, toivon niin että olisin ehtinyt tutustua sinuun paremmin.” Elisabeth sanoi hiljaa astahti lähemmäksi äitiään. Edmund oli vaiti, sillä ei tiennyt mitä sanoa. Hän toivoi samaa, kuin siskonsakin.
”Lepää rauhassa ystäväni.” Ignatius sanoi äänen värähtäessä liikutuksesta ja katsoi surumielisenä marmorista kantta, jonka alla Erik nyt lepäsi. Hetken holvissa oli hyvin hiljaista, kunnes viimein oli aika lähteä.
Ignatius tuki Mariaa ja ohjasi tämän lempeästi ulos kylmästä holvista. Julian, Lucius ja Margaret odottivat heitä ulkona ja Margaret tuli heti Ignatiuksen avuksi, sillä Maria oli niin surun murtama, että hän tuskin jaksoi kävellä.
Margaret tiesi, että alku olisi hyvin vaikeaa ja kestäisi päiviä, ennen kuin pahin suru ja murhe hellittäisi hieman. Kokonaan se väistyisi tietenkään se oli selvää, mutta ei olisi enää niin voimakasta.
”No niin, tulehan kultaseni.” Margaret sanoi lämpimästi ja veti Marian käsiensä suojiin, kuin äiti lapsensa. Hän tiesi, ettei Mariaa voinut nyt jättää yksi tämän kaiken keskelle. Hän ohjasi Marian vaunuihin ja istuutui tämän viereen. Kaksoset tulivat perässä ja viimeisenä Lucius.
Julian, Luukas ja Ignatius tulisivat ratsain.
Kun kaikki oli valmista, he suuntasivat kulkunsa linnalle, Luukaksen jatkaessa matkaansa luostarille. Paluu linnalle kävi syvän hiljaisuuden vallassa ja perillä Margaret ohjasi Marian tämän makuukammioon lepäämään.
Edmund jäi hetkeksi Elisabethin seuraksi, kunnes tämä sanoi haluavansa olla hetken yksin. Edmund kunnioitti sisartaan ja suuntasi kulkunsa työhuoneeseen, joka nyt kuului hänelle.



”Haluatko, että autan sinua?” Ignatius kysyi astuen huoneeseen, jossa poika katseli pöytää, jolle oli pinottu isot kasat kirjoja, kääröjä ja pergamenttinippuja ja muita tavaroita.
”Se voisi olla hyvä, sillä en oikeastaan tiedä mistä pitäisi aloittaa ja taitaisi mennä ikuisuus ennen kuin saan kaiken tämän käytyä läpi.” Edmund vastasi ja vilkaisi ohimennen ikivanhalta näyttävää karttaa, johon ilmeisesti oli piirretty tämän valtakunnan rajat ja kaikki se mitä sen ympäriltä jo tunnettiin.
”Ehkä on parempi aloittaa ihan perusjutuista, sillä tämä totisesti kaipaisi järjestelyä.” Ignatius ehdotti ja niin he sitten kävivät yhdessä läpi niitä asiakirjoja, jotka katsoivat olevan tällä hetkellä tärkeimpiä tietää, sillä niin moni varmasti haluaisi iskeä sormensa vallan kahvaan ja moni vihollinen haluaisi varmasti saada valtakunnan omakseen.
He eivät ehtineet kauaakaan tutkia papereita, kun ovi avautui ja joku astui sisälle. He kääntyivät katsomaan ajatellen, että siellä oli joku linnanväestä tai ehkä Julian ja hämmästyivät nähdessään oudon miehen astuneen sisälle.



”Mitäs täältä löytyykään.” Mies sanoi tyytyväisesti myhäillen. ”Nulikka ja kirkonmies.” Hän vastasi omaan kysymykseensä.
”Mitä te täällä teette ja mitä haluatte meistä?” Ignatius kysyi ja veti Edmundin taakseen, sillä ei aikonut suoda tuolle miehelle sitä iloa, että tämä pääsisi vahingoittamaan poikaa.
”Samaa voisin kysyä teiltä.” Mies vastasi ja mulkoili kumpaakin rumasti.
”Meidän tekemisemme eivät kuulu teihin lainkaan.” Ignatius napautti ja yritti etsiä katseellaan jotakin, josta olisi nyt apua tai he molemmat olisivat pian päätään lyhyempiä.
”Minä kysyn, te vastaatte.” Mies ärähti.
Ignatius luki mielessään nopeasti rukouksen ja lähetti pikaisen anteeksipyynnön, jonka jälkeen hän nappasi ison kirjan, jonka paiskasi täysin voimin miehen isolle jalalle.
”Mennään.” Ignatius huudahti ja työnsi Edmundin ovelle päin, juosten itse perässä. Hän ei halunnut jäädä ottamaan selvää siitä, mitä mies oli pitänyt kirjasta. Hän kuuli miten mies karjui vihoissaan ja juoksi ontuen heidän peräänsä.
”Teit viimeisen virheesi ja ole kuinka kirkon mies tahansa, se ei sinua pelasta!” Mies raivosi ja nappasi Ignatiusta rinnuksista.



Edmund nappasi seinältä miekan ja astahti rohkeasti edemmäksi.
”Päästä hänet, tai en vastaa seurauksista.” Edmund sanoi rauhallisesti.
”Hah! Mitä sinä nulikka muka mahtaisit?” Mies kysyi ivallisesti päästi otteensa irti Ignatiuksesta, joka rysähti lattialle.
”Paljonkin.” Edmund sanoi ja valmistautui hyökkäämään. ”Ignatius, oletko kunnossa?” Hän kysyi ja vilkaisi nopeasti tätä.
”Olen, kiitos.” Ignatius henkäisi ja kömpi ylös lattialta.
”Painu ulos, minä hoidan tämän.” Edmund sanoi, irrottamatta katsettaan isokokoisesta miehestä.
”Pärjäätkö varmasti?” Ignatius toi esille huolensa, siirtyessä varsin vikkelään ovelle.
”Pärjään.” Edmund vastasi, pysytellen sopivan etäisyyden päästä miehestä.
”Minä nitistän sinut kuin hyttysen.” Mies naurahti ja astahti itsevarmasti kohti Edmundia.
”Sopii yrittää.” Edmund sanoi rauhallisesti ja valmistautui hyökkäykseen. Hän tiesi, että oli pysyttävä rauhallisena, muuten voisi tehdä vahingossa kohtalokkaan erehdyksen.



Mies hyökkäsi kuin raivo härkä ja Edmund torjui hyökkäyksen sulavasti. Hän liikkui koko ajan lähemmäksi ovea, sillä tiesi, että oli päästävä pois huoneesta, muutoin mies saattaisi ahdistaa hänet nurkkaan. Katse pysyi kuitenkin tarkasti miehessä ja hän torjui jokaisen hyökkäys yrityksen. Viimein hän oli ovella ja kun mies jälleen kerran hyökkäsi hän avasi oven ja väisti, niin että mies jatkoi matkaansa ja lensi rähmälleen suuren salin lattialle.



Pieni tahaton naurahdus pääsi Edmundin huulilta, sillä niin hullunkuriselta mies näytti tuiskahdettuaan nenälleen lattialle ja yrittäessään kömpiä ylös.
”Minä vielä opetan sinut nauramaan ylemmillesi.” Mies raivosi ja melkein juoksi kohti Edmundia, mutta lensi jälleen nurin. Syy siihen oli, että Ignatius oli nostanut jalkansa miehen eteen, niin että tämä kompastui.
Mies nousi raivoissaan ylös, kun äkkiä jostain ilmestyi toinen mies paikalle.



”Mitäs tämä on Samuel?” Paikalle ilmestynyt mies kysyi ja katsoi hivenen huvittuneena Samueliksi kutsumaansa miestä. ”Et sinä ennen noin kömpelö ole ollut.” Hän irvaili.
”Mitäs luulisit Henry.” Samuel ärähti vihaisena. ”Tuo nulikka teki minut naurunalaiseksi ja kuvittelee pärjäävänsä minulle.”
Henry katsoi poikaa, joka seisoi paikallaan valmiina jatkamaan taistelua, miten tutulta tämä näyttikään.
”Mielenkiintoista.” Henry sanoi hitaasti veti oman miekkansa esille. ”Muistutat kovasti sitä kömpelöä palvelijaa, joka Julianilla on palveluksessaan.” Hän jatkoi.
”Jospa et puhuisi isästäni tuohon sävyyn.” Edmund sanoi yllättävän rauhallisesti, vaikka Henry olikin sohaissut sanoillaan arkaan paikkaan.
”Siinä tapauksessa sinun pitäisi tietää paikkasi ja kunnioittaa ylempiäsi.” Henry jatkoi ärsyttämistään.
”Et näemmä itsekään ole ajan tasalla tiedoissa.” Edmund sanoi rauhallisesti. ”Minun isäni ei ollut mikään palvelija, vaan laillisesti tämän valtakunnan kuningas, joten sinun tässä pitäisi kunnioittaa minua.” Hän jatkoi rauhallisella äänellä, vaikka siihen alkoi hiljalleen hiipiä raivostunut sävy.
”Mitä oikein selität, hän oli pelkkä arvoton palvelija.” Henry sanoi halveksien, eikä uskonut mitä Edmund sanoi.
”Minun isäni ei ollut mikään palvelija. Hän oli kruunun laillinen perijä, kunnes Julian anasti häneltä vallan vuosia sitten ja teki hänestä orjansa.” Edmund karjaisi. ”Te taisitte olla niitä, joka kävivät hänen kimppuunsa. Hän kuoli, mutta sitä ennen Julian palautti hänelle, sen mitä oli vääryydellä vienyt ja koska isäni on kuollut, siirtyy kruunu minulle ja sinun pitäisi osoittaa alamaisuuttasi minulle.” Hän sähisi.
Henry tuijotti poikaa suu auki, uskomatta korviaan ja tajusi nyt, että he olivat iskeneet väärän miehen kimppuun tuona yönä. Tuo mies oli tapattanut itsenä, hän ymmärsi sen nyt, muttei tiennyt sille syytä, vaikka sitä miettikin.
”Valehtelet.” Henry sähähti.
”En.” Edmund vastasi. ”Minun isäni oli rohkea ja jalo mies, sillä vaikka hän varmasti pelkäsi, astui hän teidän eteen, eikä edes puolustautunut. Sinä sen sijaan olet pelkuri ja raukka.” Hän jatkoi kylmästi.
”Sinuna pitäisin suuni soukemmalla.” Henry ärisi raivoissaan.
”Murhaaja.” Edmund sanoi kylmänrauhallisesti ja katsoi Henryä suoraan silmiin. Siinä samassa Henry ja Samuel hyökkäsivät samanaikaisesti Edmundin kimppuun. Edmund taisteli vastaan rohkeasti, vaikka kaksi aikuista miestä alkoi olla nuorukaiselle hieman liian iso pala purtavaksi.
Ignatius oli koko ajan kuunnellut sivummalla, mutta ei hänkään mahtaisi mitään aseistetuille miehille, jotka olivat koulutettu tappamaan.
Samassa suuren salin ovi aukesi ja Lucius ja Elisabeth astuivat saliin.

****

Toisaalla Elisabeth asteli muurille ja jäi hiljaisena katselemaan hiljalleen hämärtyvää maisemaa. Niin paljon oli tapahtunut ja niin monet asiat pyörivät hänen mielessään ja yksi niistä oli Lucius.



”Saanko tulla seuraanne?” Lucius kysyi kohteliaasti ja sai Elisabethin hätkähtämään.
”Tietenkin rakkaani.” Elisabeth sanoi pienesti hymyillen ja antoi Luciuksen kietoa kätensä ympärilleen. Tuo ystävällinen ele tuntui rauhoittavan Elisabethin mieltä hieman ja hän tunsi olonsa turvalliseksi siinä Luciuksen käsien suojissa.
”Kiitos.” Elisabeth sanoi ja katsoi Luciusta silmiin.
”Mistä hyvästä?” Lucius kysyi.
”Siitä, että olet siinä.” Elisabeth vastasi ja painoi onnellisena päänsä vasten nuoren miehen leveää rintaa.
Lucius silitti hellästi Elisabethin kiiltäviä mustia hiuksia ja tunsi itsensä onnelliseksi. Hän tunsi että voisi viettää vaikka ikuisuuden näin ja ihan vain tuntea tytön vartalon omaansa vasten ja tuntea lämmön, joka tästä huokui.
He olisivatkin varmasti viettäneet vaikka koko yön siinä muurilla, jollei heitä olisi keskeytetty.



”Voi miten suloista.” Sir Nathaniel naurahti ivallisesti ja astui esiin varjoista.
”Mitä te täällä teette?” Lucius kysyi ärtyneenä.
”Ei kuulu sinuun nulikka.” Sir Nathaniel vastasi. ”Ja kuka onkaan tämä typykkä seurassasi?” Hän kysyi, katseen vaellellessa pitkin Elisabethin hoikkaa vartaloa. Ennen kuin kumpikaan ehti liikahtaakaan, Nathaniel nappasi Elisabethin tiukkaan otteeseen.



”Päästä irti senkin inha ällötys!” Elisabeth huusi ja se ei ollut mikään vieno huudahdus, vaan melkeinpä karjaisu, joka kaikui pitkin hiljaista linnanpihaa ja tukki sir Nathanielin korvat hetkeksi.
”Sinussahan on sisua.” Sir Nathaniel sanoi tyytyväisenä, vaikka hänellä oli jo vaikeaa pidellä Elisabethia joka taisteli vastaan kaikin voimin.
”Päästä hänet irti tai olet pian päätäsi lyhyempi.” Lucius ärisi raivoissaan ja veti miekkansa esiin.
”Oi voi.” Sir Nathaniel sanoi muka peloissaan ja veti oman miekkansa esiin. ”Hoitelen ensin sinut ja sitten tyttösi.” Hän sanoi ja nauroi ilkeästi.
”Ja sehän nähdään!” Elisabeth karjaisi raivoissaan ja ennen kuin Nathaniel ehti tehdä mitään kumahti tytön polvi kivuliaasti nivusiin. Nathanielilta pääsi tuskaisa ähkäisy ja hän valahti polvilleen kädet nivusiaan haroen. Elisabeth ei jättänyt asiaa sikseen, vaan kun oli päässyt vauhtiin, iski nyrkkinsä lujasti Nathanielin kasvoihin, niin että tämä näki hetken aikaa tähtiä.



Lucius seisoi paikallaan ja katsoi suu avoinna Elisabethia.
”Vau.” Hän henkäisi hämmentyneenä ja ajatteli, mikä nainen.
”Mennään. Tuo tokenee tuosta pian.” Elisabeth sanoi ja suuntasi kulkunsa portaille.
”Miten sinä tuon teit?” Lucius kysyi, heidän kivutessaan alas portaita pitkin.
”Kun sitä kasvaa veljen kanssa ja käy koulua, jossa on vain poikia, oppii nopeasti pitämään puolensa.” Elisabeth vastasi. ”Ja sitä oppii myös arimmat kohdat joihin iskeä.” Hän lisäsi virnistäen.
”Hän ei kyllä ikinä anna anteeksi sitä, että on saanut turpiinsa tytöltä.” Lucius naurahti ja vakavoitui sitten. ”Meidän on varoitettava muita, sillä tuo lurjus ei takuulla ollut yksin.” Hän lisäsi.
”Kuka hän on?” Elisabeth kysyi heidän hölkätessään suureen saliin vieville oville.



”Sir Nathaniel. Yksi niistä paskiaisista, jotka tappoivat isäsi.” Lucius sanoi ja avasi oven, laskien Elisabethin sisälle, tullen itse perästä.
Päästyään sisälle, he näkivät, miten Edmund taisteli kahden miehen kanssa.
”Tasoitetaanpa tilannetta.” Lucius sanoi ja harppoi kohti miehiä. Elisabeth juoksi perässä, pysähtyen vain nopeasti nappaamaan yhden seinällä olevista miekoista.



”Kaksi yhtä vastaan, ei kovin reilua.” Lucius sanoi hitaasti ja sai toisen miehistä kääntymään hätkähtäen.
”Kas, kas. Julianin poika.” Samuel naurahti. ”No hoitelen sinut ja isäsi sen jälkeen.” Hän jatkoi tyytyväisenä.
”Tokkopa vain. Samuel” Lucius sanoi rauhallisesti.
”Eikä hän ole yksin.” Elisabeth sanoi kovaan ääneen.
”Mene sinä tyttö takaisin leikkimään nukeillasi.” Samuel nauroi, muttei kuitenkaan voinut olla huomaamatta tytön kauneutta.
”En sinuna ärsyttäisi häntä.” Lucius varoitti. ”Sir Nathaniel sai jo melkoisen löylytyksen häneltä.” Hän jatkoi tyynesti ja vilkaisi lämpimästi hymyillen Elisabethia, joka katsoi Samuelia raivoissaan.
”Tuoko tytönrääpäle muka.” Samuel naurahti epäuskoisena.
”No ainakin olen varoittanut, sillä hän on varsin nopea liikkeissään.” Lucius sanoi ja loi rakastuneen katseen Elisabethiin, jonka silmissä paloi juuri sillä hetkellä raivon tuli.
”Sopii yrittää.” Samuel sanoi ja ajatteli hoitelevansa tytön helposti, vaikka miksipä tappamaan, kun tytöstä olisi muutakin iloa, kunhan tämän saisi ensin taltutettua. Varsinainen villikissa, hän ajatteli.
”No, aiotko vain seistä siinä?” Elisabeth kysyi ja katsoi miestä viileästi. ”Sitä paitsi, minä lakkasin leikkimästä nukeilla jo kymmenen vuotta sitten.” Hän lisäsi tyynesti, vaikka pinnan alla kuohui. Hän näki millainen ylimielinen moukka tuo mies oli.
Kumpikaan ei ehtinyt liikahtaakaan kun suuren salin tamminen ovi paukautettiin raivokkaasti auki, niin että tuo ääni pomppi kaikuna salin kivisistä seinistä.
”Sinä tyttö teit viimeisen virheesi!” Sir Nathaniel karjui raivoissaan. Hän harppoi nopein askelin kohti Elisabethia, verta tihkuva miekka esillä, sillä hän oli juuri tappanut yhden vartijan, joka yritti estää hänen pääsynsä saliin.
Lucius meni nopeasti Nathanielin ja Elisabethin väliin, sillä ei halunnut rakkaansa joutuvan tuon miehen vihan kohteeksi.
”Minä tapan sinut, jos katkaiset yhdenkin hiuksen hänen päästään.” Lucius sanoi matalalla äänellä, joka tihkui pidäteltyä raivoa.
”Hyvä, minä hoitelen sitten sinut ensin.” Nathaniel rähähti ja hyökkäsi.



Lucius väisti ja iski Nathanielin miekan sivuun. Hän tiesi, ettei miehen kanssa ollut leikkimistä juuri nyt, sillä tämän itsetunto oli kokenut kovan kolauksen ja tämä tekisi kaikkensa päästäkseen päämääräänsä.
Ennen kuin Nathaniel ehti iskeä uudelleen, Lucius iski nyrkkinsä hänen kasvoihinsa, niin tämä tuupertui lattialle.
Hänestä ei olisi hetkeen vaaraa. Hän kääntyi katsomaan Elisabethia, joka sulavasti väisti iskun toisensa jälkeen ja löi Samuelin miekan sivuun kerran toisensa jälkeen. Viimein Elisabeth iski miekan suoraan Samuelin jalkapöydän läpi, niin että mies karjui tuskasta ja kellahti kumoon jalkaansa pidellen.
Hänen miekkansa lensi kilahtaen lattialle ja liukui hänen ulottumattomiinsa.

Julian oli vetäytynyt huoneeseensa, muttei vielä ollut nukkumassa, vaan istui takan ääressä, katsellen hiljalleen lepattavia liekkejä. Hän havahtui mietteistään, kun hänen korviinsa kantautui meteliä.



”Mitä hemmettiä?” Hän ihmetteli ja nousi tuoliltaan. Vaisto varoitti vaarasta ja hän otti varmuuden vuoksi miekkansa ja juoksi huoneesta tasanteelle, josta hän näki miten Lucius, Elisabeth ja Edmund taistelivat alhaalla kolmen miehen kanssa, joista yksi tosin makasi taintuneena lattialla.



Hetkeäkään epäröimättä hän juoksi portaille ja painui alakertaan suureen saliin, sillä ei voinut antaa noiden miesten tappaa kylmäverisesti kaksosia. Hän oli mielestään sen velkaa Erikille ja halusi edes näin korvata tekemiään vääryyksiä.
”Kas, Julian. Uskalsit sitten tulla tänne.” Henry irvaili ja tuuppasi Edmundin kauemmaksi itsestään ja harppoi Julianin luokse.



”Henry, sinulla on vielä mahdollisuus perääntyä ja toivoisin että noudattaisit sitä ihan itsesi takia.” Julian sanoi rauhallisesti, vaikka kiristikin samalla otettaan miekastaan.
”Kerro yksikin syy, miksi perääntyisin.” Henry sähähti.
”Koska henkesi on vaakalaudalla ja sinulla on vielä mahdollisuus säästää se.” Julian sanoi hiljaa ja pysyi tyynenä, vaikka sisällä kiehui.
”Entä oma henkikultasi? Ainahan sinä olet onnistunut säästymään kaikelta, kun muut kuolevat.” Henry rähähti raivoissaan, kun menneen tapahtuman muisto heräsi hänen sisällään. ”Sinähän et ole koskaan välittänyt siitä, mitä muille tapahtuu. Et taida tietää miten moni hyvä mies on kuollut takiasi ja kuinka monta perhettä hajonnut.” Hän jatkoi vuodatustaan.
”Ennen en välittänyt, mutta nyt välitän ja sen opetti minulle eräs jalo mies, joka pelasti henkeni, vaikken sitä ansainnut.” Julian vastasi ja antoi miekkansa laskeutua alas. ”Sinä ja ystäväsi tapoitte hänet, vaikka hän oli viattomin olento koko linnassa. Hän oli parempi mies kuin te tai minä voin koskaan olla.” Hän jatkoi äänen lopulta murtuessa tunteiden voimasta.
”En usko, ei ihminen voi niin nopeasti muuttua.” Henry sanoi, mutta laski hänkin miekkansa alas.
”Vaikea sitä on itsekin uskoa, mutta se tapahtui vaikeimman kautta.” Julian sanoi hiljaa. ”Ja minä todella kadun syvästi kaikkea sitä vääryyttä, minkä olen mennyt tekemään. En koskaan voi maksaa velkaani kokonaan, vaikka haluaisinkin.” Hän jatkoi, ryhdin painuessa kasaan, kuin hartioille olisi sälytetty raskas taakka.
Henry oli vaiti, eikä tiennyt mitä ajatella. Hän kyllä tiesi millainen Julian oli ennen ollut ja mihin tämä halutessaan pystyi, mutta tämän uusi olemus oli täysin päinvastainen, että sitä oli kovin vaikea uskoa. Mutta vaikka hän kuinka katsoi, näki hän miehen kasvoilla vilpittömyyttä ja aitoa katumusta.
”Teen mitä haluatte, että lopetatte tämän ja jätätte linnan asukkaat rauhaan.” Julian sanoi ja nosti katseensa Henryyn. ”Minut te haluatte, ette muita ja minä antaudun ilman vastarintaa.” Hän lisäsi, antaen miekkansa pudota lattialle.
”Isä, ei.” Lucius huudahti, ja astahti edemmäs. Myös Samuel oli viimein päässyt jaloilleen ja ontui lähemmäksi.
”Mitä hemmettiä?” Samuel ihmetteli ja tuijotti suu auki Juliania.
”Minä antaudun, sillä en voi antaa teidän tappaa kuningastanne.” Julian sanoi ja katsoi nyt Edmundia. ”Minä myönnän sen, pilasin hienon, jalon miehen koko elämän, vein vääryydellä kruunun mieheltä, jolle se laillisestikin kuului, murhasin raukkamaisesti hänen vanhempansa ja orjuutin hänet ja on minun syyni, että hän kuoli.” Hän jatkoi hiljaa ja valahti polvilleen, tuntien kaikkien katseet itsessään.



”Ihmeiden aika ei ole ohi.” Samuel sanoi ja vilkaisi Henryä hivenen hämmentyneenä tapahtuneesta käänteestä.
”Tarjouksesi kuulostaa houkuttelevalta, itse asiassa liiankin houkuttelevalta.” Henry sanoi ja katsoi epäillen Juliania. Hän mietti, mahtoiko ehdotukseen sisältyä jotain muutakin, sillä ainakin ennen Julian olisi helposti käyttänyt tilaisuutta hyväkseen, kukistaakseen vihollisensa.
”Minä olen tosissani ja seison sanojeni takana, enkä aio perääntyä.” Julian vastasi ja katsoi Henryä. ”Mitä sitten ajattelittekin tehdä minulle, niin olen sen ansainnut.” Hän lisäsi.
”Jos sallinette, niin on minullakin sanani sanottavanani.” Edmund sanoi ja kaikki katseet kääntyivät häneen.
”Älä sinä puutu aikuisten asioihin.” Samuel ärähti ja yritti ottaa paremman asennon, sillä jalkaan sattui. Hän vilkaisi häijysti Elisabethia, joka oli hänen jalkansa telonut.
”Samuel, anna hänen puhua, hän on sinun kuninkaasi.” Julian sanoi rauhallisesti.
”Kiitos.” Edmund sanoi ja nyökäytti päätään. ”En tiedä mitä te aikoisitte hänelle tehdä, mutta minä toivon, että jätätte hänet rauhaan. Epäilen, ettei isäni olisi sallinut tätä, jos hän ei kerran halunnut hänen kuolevan edelliselläkään kerralla.” Hän jatkoi ja katsoi kumpaistakin miestä.
”Etkö sinä sitten halua rangaista tätä epäsikiötä? Kostaa hänelle isäsi kuoleman?” Henry kysyi hämmentyneenä pojan suoruudesta.



”En. Minä en vihaa häntä ja koska uskon ettei se ollut isänikään toive, ei minulla ole halua vahingoittaa Juliania.” Hän sanoi totuudenmukaisesti.
Kumpainenkin mies katsoi tuota viidentoista vanhaa poikaa, joka puhui niin viisaasti ja joka oli niin nopeasti joutunut ottamaan aikuisen roolin.
”Todellinen kuningas on armollinen niillekin, jotka eivät sitä ansaitsisi.” Henry sanoi viimein ja laittoi miekan takaisin huotraansa ja polvistui pojan eteen.
”Edmund, minä en ansaitse tätä, enkä sinun armoasi.” Julian sanoi ja katsoi poikaa, joka oli kuin nuorempi painos isästään.
”Jos isäni halusi antaa sinulle toisen mahdollisuuden, se olkoon hänen tahtonsa ja sitä minä noudatan.” Edmund sanoi ja astahti edemmäksi. ”Mutta toivon sinun tekevän, kuten lupasit äidilleni.” Hän jatkoi.



”Sen teen, teidän majesteettinne.” Julian sanoi nöyränä ja painoi päänsä kumarrukseen, tuntien syvää kiitollisuutta tuota poikaa kohtaan. Tällä oli todellakin yhtä hyvä sydän kuin isällään ja äitinsä voimakas luonne. Kyllä tästä tulisi vielä oikein hyvä kuningas, hän ajatteli ja nosti katseensa Edmundiin. Hän kauhistui nähdessään Nathanielin tämän takana. Mies oli kauhea katsella, sillä hänen nenänsä oli murtunut ja veressä ja suu oli vääntynyt raivon irveeseen.
”Eih.” Julian henkäisi, nähdessään tikarin Nathanielin kädessä ja nousi nopeasti jaloilleen. Ennen kuin kukaan ehti estää häntä, hän säntäsi kohti Edmundia ja kohdalle päästyään tuuppasi tämän rajusti sivuun. Se tapahtui juuri oikealla hetkellä, sillä samassa poikaan aiottu isku upposi Julianin rintaan kahvaa myöden. Nathaniel kiskaisi tikarin irti ja Julian astahti huojahtaen askelen taaksepäin ja olisi lysähtänyt lattialle, jollei Lucius olisi saanut häntä kiinni.
”Isä.” Hän parahti ja kannatteli Juliania käsivarsillaan.



”Lucius, lupaa minulle, ettet tee samoja virheitä kuin minä.” Julian kähisi ja katsoi poikaansa onnettomana.
”Minä lupaan.” Lucius sanoi katsoi isäänsä, jonka kasvot olivat muuttuneet kalman kalpeiksi.
”Hyvä.” Julian inahti tuskin kuiskausta kovemmalla äänellä ja hänen luomensa painuivat kiinni. Rinta kohosi vielä kerran tai pari tuskin huomattavasti, kunnes ei enää kohoillut lainkaan.
”Isä.” Lucius sanoi, muttei saanut vastausta. Hän tajusi, ettei isä enää koskaan heräisi ja laski tämän hellävaroen lattialle. Tämän jälkeen hän nousi seisomaan ja katsoi ympärilleen. Nathaniel oli ottanut jalat alleen, mutta Henry ja Samuel olivat jääneet paikalle.
”Teidät kaksi on valitettavasti pidätettävä ja Sir Nathanielista on nyt tullut lainsuojaton ja häntä odottaa kuolemanrangaistus jos hän jää kiinni, sillä hän on tehnyt kaksi murhaa.” Edmund sanoi rauhallisesti ja kutsui vartijat paikalle. ”Te kaksi joudutte ikävä kyllä tyrmään odottamaan oikeudenkäyntiänne.” Hän jatkoi arvovaltaisesti. Mielellään hän ei sitä tehnyt, sillä miehet vaikuttivat loppujen lopuksi hyväntahtoisilta, mutta he olivat silti tehneet anteeksiantamattoman teon.
Paikalle harppoi vartijoiden päällikkö Marcus ja pari hänen alaistaan, jotka veivät Henryn ja Samuelin mukanaan. Kun nämä olivat menneet saapuivat paikalle Maria ja Margaret, jotka olivat kuulleet hälyn Marian huoneeseen asti, mutteivät olleet ihan heti uskaltaneet tulla ulos.



”Edmund, Elisabeth? Oletteko kunnossa?” Maria kysyi huolissaan ja tutki nopeasti lapsensa.
”Olemme kunnossa äiti.” Kaksoset sanoivat samanaikaisesti.
”Äiti, ihan oikeasti.” Edmund sanoi hieman nolostuneena äitinsä käytöksen vuoksi. Toki hän ymmärsi äitiään, muttei silti ilahtunut siitä.
”Julian!” Margaret parahti ja syöksyi miehensä luo, joka makasi liikkumattomana siinä, mihin Lucius oli tämän asettanut.
”Äiti.” Lucius sanoi ja katsoi äitiään onnettomana ja auttoi tämän pystyyn. Margaret heittäytyi katkerasti itkien poikansa kaulaan.
Lucius ei osannut kuin kömpelösti lohduttaa tätä ja silitti tämän sileitä punaisia hiuksia.



”Äiti, isä pelasti Edmundin hengen.” Lucius sanoi ja kertoi mitä oikein oli tapahtunut.
”Hän siis maksoi velkansa.” Margaret sanoi ja katsoi poikaansa kasvot kyynelten kastelemina.
”Niin.” Lucius sanoi hiljaisena.
”Margaret, tule vien sinut lepäämään.” Maria sanoi ystävällisesti ja halusi olla toiselle tukena, niin kuin tämä oli ollut tukena hänelle.
”Mene vain äiti.” Lucius sanoi ystävällisesti ja tuki äitiään, kunnes Maria sai tästä otteen.



Kun Maria ja Margaret olivat menneet, Elisabeth asteli Luciuksen rinnalle ja kietoi kätensä tämän ympärille.
”Olethan sinä kunnossa?” Elisabeth kysyi ja katsoi totisena Luciusta.
”Olen minä.” Lucius sanoi hiljaisena, eikä voinut olla miettimättä, miten jatkaa elämäänsä tästä eteenpäin.
”Tuota, ehkä on parempi, että te kolme siirrytte lepäämään, niin minä ja parantajat hoidamme Julianin ruumiin siihen kuntoon, että sen voi haudata kunnollisesti.” Ignatius sanoi viimein, sillä näki että itse kukin tarvitsi aikaa sulatella tapahtunutta. Jo toinen kuolema oli tapahtunut lyhyen ajan sisällä ja yksi kolmesta hyökkääjästä oli paennut ja oli nyt lainsuojaton.

****

Muutama päivän piriste tähän perään vielä. :)


Harvinaisen elävä kuollut, joka vieläpä lukee kirjaa. :D




Blackin perheen nuorimmaisen synttärit.


Oli pakko ottaa yhteiskuva näistä kahdesta ja komeita ovat. :)


Rakastavaiset. :)

No niin, tässä tulee uusi osa, viimeinkin. Oli melkoinen homma pyörittää lopulta kahtatoista simiä yhdellä tontilla, että en sitten tarvinnutkaan superkoodia kun tuo Larger Households hack toimi sittenkin.
Muistutan vilkaisemaan taloesittelyt, jonne on tullut kaksi uutta esittelyä Luostari ja Metsämökki.
Ja nyt enemmittä höpiöittä itse tarinaan.
Tässä vielä sopivaa musiikkia; I Will Allways Love You

****

Julian tunsi syvää syyllisyyttä, siitä mitä oli Erikille tehnyt ja alkoi nyt ymmärtää millainen mies tämä oikeastaan oli. Mieli mustana hän asteli valtaistuimelleen ja tuskin huomasikaan vaimonsa saapumista paikalle.
”Julian, mitä on tekeillä?” Margaret kysyi ja sai Julianin hätkähtämään.
Julian oli ensin vaiti ja katsoi mietteliäänä vaimoaan, joka seisoi paikallaan muutama huolen aiheuttama ryppy otsallaan.
”Minä olen tehnyt jotain käsittämättömän pahaa ja se ehkä vie hengen jalolta mieheltä.” Julian sanoi hiljaa ja tunsi miten kyynel karkasi hänen silmänurkastaan ja vieri poskelle.
”Mitä sinä sitten olet tehnyt?” Margaret kysyi ja katsoi miestään, jota ei vielä koskaan ollut nähnyt tällaisena.
Katuvaisena ja hiljaisella äänellä hän selitti vaimolleen mitä oli tehnyt ja mitä edemmäksi hän pääsi, sitä enemmän Margaretin kasvojen ilmeet muuttuivat.
”Miksi ihmeessä sinä teit niin?” Margaret kysyi viimein, mutta siihen Julian ei osannut vastata. Hän painoi päänsä alas ja tunsi syvää syyllisyyttä ja katui vielä syvemmin tekoaan, joka oli niin häpeällinen ja julma, ettei hänen olisi koskaan pitänyt sitä tehdä.



Margaret polvistui miehensä viereen ja otti tämän kädet omiinsa. Hän katsoi tämän vakavia kasvoja, joille nyt piirtyi syviä uurteita.



”Minä tiedän, että sinussa on rahtu hyvyyttä, ethän muutoin olisi niin hellä ja rakastava minua ja lapsiasi kohtaan.” Margaret sanoi ja sipaisi vaalean hiuskiehkuran pois miehensä kasvoilta. ”Sinun on vain sovitettava syntisi ja pyydettävä anteeksi Erikiltä. Minä tiedän, että teet kaikkesi saadaksesi hänet kuntoon ja korvataksesi hänelle kaiken sen, mitä olet hänelle tehnyt.” Hän jatkoi hiljaa ja Julian nyökäytti päätään tuskin huomattavasti.
”Hän on vain niin kauhistuttavan huonossa kunnossa, etten tiedä selviääkö hän, näkeekö aamua.” Julian sanoi ja katsoi uskollista Margaretiaan. ”Minä lähetin Luciuksen hakemaan Marian tänne. Hän on ainoa, joka voi ehkä auttaa.” Hän jatkoi.
”Tiesinhän minä, että sinussa on jotain hyvääkin.” Margaret sanoi ja painoi miehensä otsalle hellän suudelman.

Toisaalla Lucius ratsasti tuulispään lailla eteenpäin, kohti luostaria, jonka sijainnin isä oli kertonut. Puut vilisivät silmissä ja hevosen kaviot rummuttivat maata tasaisesti, vieden häntä nopeasti eteenpäin.



Oli pimeää, mutta jossain kaukana taivaanrannassa alkoi jo pilkahdella päivänvaloa. Vain pieni ohut raita se oli vielä, mutta pian se suurenisi ja taivas täyttyisi kaikilla punaisen ja kullan sävyillä.
Taivas hehkui ruusunpunaisena, kun hän viimein pääsi luostarin pihaan. Hän laskeutui, melkein vauhdissa alas hevosensa selästä ja jatkoi melkein samaa tietä luostarin ovelle, jota paukutti lujasti.



Kesti hetken, ennen kuin ovi avattiin ja oven suussa seisoi munkki, joka katseli häntä hämmentyneenä.



”Mikä teillä on hätänä?” Munkki kysyi ja ihmetteli, miten joku oli näin aikaisin liikkeellä.
”Minä... minun olisi tavattava Veli Ignatius nyt heti.” Lucius vastasi.
”Miksi?” Munkki kysyi, mutta päästi Luciuksen sisälle.
”Koska minulla on hänelle asiaa, eikä se voi odottaa mitenkään.” Lucius vastasi kärsimättömästi ja harppoi munkin perässä sisälle.
”Hyvä on. Odottakaa tässä.” Munkki sanoi ja katosi etsimään Veli Ignatiusta, joka oli valmistelemassa aamujumalanpalvelusta.



Ignatius seisoi alttarin edessä ja tutkiskeli raamattua, miettien mistä tänä aamuna puhuisi ihmisille, kun Luciukselle oven avannut munkki saapui juosten paikalle.
”Veli Ignatius, sinua tarvitaan.” Munkki sanoi.
”Kerro matkalla Veli Fransiscus, tulen heti.” Ignatius sanoi ja teki nopean ristinmerkin ja harppoi munkin perään.
Fransiscus kertoi lyhyesti Luciuksesta ja pian he saapuivat aulaan, jonne hän oli Luciuksen jättänyt.



”Halusitte tavata minut.” Veli Ignatius sanoi kysyvään sävyyn ja katseli nuorukaista, joka näytti olevan hyvin hermostunut.
”Niin halusin, sillä minun on löydettävä Maria MacBear heti paikalla.” Lucius sanoi.
”Mihin te häntä tarvitsette.” Ignatius kysyi ja alkoi aavistella pahaa.
”Hänen miehensä on haavoittunut pahasti.” Lucius vastasi.
”Puhutko sinä nyt varmasti totta?” Ignatius kysyi ja tunsi ikävän nuljahduksen vatsassaan. Jotain hyvin ikävää oli tapahtunut, eikä tämä varmastikaan päättyisi hyvin, hän ajatteli.
”Puhun.” Lucius sanoi ja alkoi jo tulla epätoivoiseksi. Ties mitä isä tekisi, jos hän nyt epäonnistuisi ja palaisi tyhjin käsin takaisin.
”Hyvä on, mutta jos tämä on jokin juoni, ei isällesi tule käymään kovinkaan hyvin.” Ignatius sanoi varoittavaan sävyyn. Eihän toki itse mitään tekisi, sillä se ei ollut kirkon miehen asia jakaa tuomioita, vaan jumalan.
”Ei tämä mitään sellaista ole ja jos tässä vielä vitkutellaan pidempään, en tiedä voiko kukaan enää auttaa.” Lucius vastasi.
”Siinä tapauksessa, lähdemme viivyttelemättä.” Ignatius sanoi, vaikka tunsikin pienen epäilyksen sisimmässään. Hän toivoi silti Erikin vuoksi, että kaikki kääntyisi parhain päin, sillä tällä oli ollut elämässään, jo ihan tarpeeksi vastoinkäymisiä.



He eivät keskustelleet enempää vaan menivät ulos, jonne oli tuotu hevonen Ignatiusta varten. Nuo kaksi nousivat ratsujensa selkään ja karauttivat liikkeelle.
Matkan aikana Lucius kertoi Ignatiukselle kaiken minkä tiesi tapahtuneesta, mikä ei ollut paljoa, sillä hän oli herännyt unestaan, kun sotilas oli tullut herättämään, eikä isäkään ollut palkoa kertonut.



Jonkin ajan kuluttua Ignatius hidasti ratsunsa laukan käynniksi, Luciuksen tehdessä samoin. Hän ei tiennyt miksi he hidastivat, kunnes hän näki edessään sankan metsän ympäröimän aukion, jossa nökötti pieni mökki. Mökin pihassa harjoitteli miekkailua kaksi poikaa, tai siltä se ensin näytti Luciuksen silmissä. Sitten hän katsoi toista poikaa tarkemmin ja jokin häiritsi kovin. Toinen oli varmasti poika, mutta toinen näytti jotenkin naismaiselta. Piirteet olivat pehmeämmät ja sirommat, mutta muutoin nuo kaksi olivat niin toistensa näköiset.
Lucius arvioi noiden olevan vähintään viidentoista vanhoja.



”Keitä nuo ovat?” Lucius kysyi ja jäi tuijottamaan toista poikaa, jonka nyt lähempää nähtyään tajusi tytöksi.
”Erikin ja Marian kaksoset, Edmund ja Elisabeth.” Ignatius vastasi.
”Erikin lapset.” Lucius sanoi hiljaa.
”Niin.” Ignatius sanoi ja mietti, mahtaisiko Erik jaksaa niin kauan, että ehtisi näkemään lapsensa edes kerran ja vaimonsa, jota ei ollut nähnyt vuosiin.

Edmund ja Elisabeth olivat lopettaneet miekkailun, huomattuaan tulijat. Kumpainenkin katsoi nuorukaista uteliaina, mutta olivat hiljaa. Elisabeth näki Ignatiuksen kasvoista ja olemuksesta, että jokin oli vialla.
Ignatius laskeutui alas hevosen selästä, nuorukaisen tehdessä samoin. He veivät hevoset aitaukseen odottamaan ja astelivat mökin ovelle, kaksosten seuratessa heitä ääneti.
Ignatius koputti ovea kohteliaasti ja astui sitten pieneen tupaa, nuorukainen ja kaksoset vanavedessään.
”Huomenta Maria. Olen pahoillani, että joudun häiritsemään sinua näin, mutta jotain vakavaa on tapahtunut.” Ignatius sanoi, tervehdittyään ensin lämpimästi Mariaa ja ohjattuaan tämän istumaan.
”Ignatius, mitä on tapahtunut?” Maria kysyi ja katsoi tutkivasti miehen lempeitä, totisia kasvoja. Vasta sitten hän huomasi Luciuksen ja ampaisi pystyyn. ”Sinä!” Hän huudahti ja katsoi nuorukaista silmät raivosta kipinöiden.
”M...mitä? M..minä?” Lucius änkytti pelästyneenä ja hämmentyneenä. Hän ei ymmärtänyt miksi nainen reagoi niin voimakkaasti.



”Kaikkien niiden vuosien jälkeen kehtaatkin näyttää naamasi täällä!” Maria huusi ja hänen kätensä kohosi. Hän ei ehtinyt lyömään, kun Ignatius nappasi häntä ranteesta kiinni ja johdatti takaisin istumaan.



”Rauhoitu Maria.” Ignatius sanoi lempeästi.
”Mutta...” Maria aloitti ja Ignatius ymmärsi. Nainen oli sekoittanut Luciuksen Julianiin, jota tämä kieltämättä muistutti paljonkin.
”Hän on Lucius, Julianin vanhin poika.” Ignatius sanoi.
”Lucius.” Maria sanoi, puhuen rauhallisemmin. ”En silti halua nähdä häntä tai hänen jälkeläisiään täällä. En sen jälkeen, mitä hän teki.” Hän jatkoi, äänen vavahdellessa tunteiden voimasta.



”Olen todella pahoillani isäni teoista.” Lucius aloitti nöyränä ja jatkoi. ”Isäni lähetti minut, sillä me tarvitsemme sinua.” Hän jatkoi ja katsoi hieman pelokkaana tuota voimakastahtoista naista, jonka kasvoihin aika ja sisäinen suru olivat jättäneet jälkensä.
”Mitä hän sitten haluaa? Mihin minua tarvitaan?” Maria kysyi viileästi, sillä oli mielessään vannonut, ettei auttaisi Juliania, vaikka tämä olisi kuolemaisillaan, sillä niin pahasti tämä oli tehnyt Erikiä ja tämän vanhempia kohtaan.
”Isä sanoi, että sinä olet ainoa, voi auttaa.” Lucius kertoi varovaisesti.
”Kerro yksikin syy, miksi auttaisin isääsi.” Maria sanoi.
”Ei, nyt käsitit väärin. Isäni ei tarvitse apua, vaan meidän palvelijamme Erik.” Lucius kertoi.
”Erik?” Maria kysyi ja tunsi ikävän muljahduksen vatsassaan. ”Mitä Erikille on tapahtunut?” Hän kysyi, aavistellen pahaa.
”Hänen kimppuunsa hyökättiin ja hän haavoittui hyvin pahasti.” Lucius sanoi ja kertoi, sen minkä tiesi ja mitä isältään oli kuullut.
”Eih.” Maria henkäisi ja tunsi miten kyyneleet alkoivat vieriä poskille. Hän pelkäsi kovin Erikin puolesta ja toivoi, että tämä selviäisi tai jaksaisi edes niin kauan, että saisi nähdä edes viimeisen kerran perheensä.
”Olen kovin pahoillani.” Lucius yritti kömpelösti lohduttaa, mutta näki, ettei se ainakaan parantanut tilannetta. ”Tiedän, kyllä että isäni tähän on syypää ja auttaisin teitä jos voisin. Minä... minä pidän Erikistä. Hän on kiltti, avulias ja ystävällinen.” Hän yritti vielä.
”Sellainen Erik on.” Maria sanoi ja nyyhkäisi lohduttomasti.
”Tuota, tässä olisi jo melkoinen kiire, joten emmekö lähtisi matkaan.” Ignatius ehdotti, sillä näki Marian tarvitsevan muuta ajateltavaa.
”Entäs me?” Elisabeth kysyi ja näytti siltä, että tunkisi mukaan vaikka väkisin.
”Te myös.” Ignatius sanoi, sillä olisi hyvä, jos Erik saisi nähdä lapsensa, jotka tosin alkoivat olla jo melkein aikuisia. Tyttökin oli jo naimaikäinen.
Myös Lucius oli tämän huomannut ja kuin varkain hänen katseensa harhaili tyttöön yhä uudelleen ja uudelleen. Myös Elisabeth katseli välillä Luciusta uteliaasti, sillä ei kovin moniin poikiin veljensä lisäksi ollut tutustunut, kun ei pyhäkoulussakaan kovin montaa ikätoveria ollut vain muutama nuorempi poika ja yksi huomattavasti muita vanhempi poika. Heistä yksikään ei ollut herättänyt minkäänlaisia tunteita Elisabethissa, koska tämä oli osan tuntenut jo siitä asti, kun oli pyhäkoulun yhdessä veljensä kanssa aloittanut. Mutta katseltuaan uteliaana Luciusta, Elisabeth tunsi jotain aivan uutta, jota ei vielä koskaan ennen ollut tuntenut ja tuo tunne ei ollut pelkästään uteliaisuutta.
Ignatius huomasi myös nuo katseet joita nuorukainen loi tyttöön ja päinvastoin. Hän arveli, että olisi hyvä keskustella molempien kanssa asiasta, kunhan Erikin asia saataisiin ensin hoidettua.
Tuo pieni ryhmä haki hevoset, joista kaksi oli laitettava valmiiksi, ennen kuin he pääsivät lähtemään. Mutta kun käsipareja oli useampi, olivat he pian valmiita lähtöön.



Niin he kiisivät eteenpäin, maisemien vilistäessä heidän ohitseen. Ensin oli pitkään metsää, kunnes puut alkoivat harventua ja maasto muuttumaan kukkulaiseksi, vehreäksi nurmimaaksi. He ottivat hevosistaan irti kaiken minkä saivat, sillä jokaisen mielessä takoi, että aika kävi yhä vähemmäksi ja vähemmäksi.

Julian asteli levottomana edestakaisin sairastuvan oven editse ja odotti malttamattomina uutisia Erikin voinnista. Hän toivoi, että mies selviäisi tästä koettelemuksesta tai edes jaksaisi sinnitellä elämän syrjässä kiinni siihen asti, että tämän vaimo ehtisi linnalle.
Oven aukeaminen katkaisi Julianin mietteet ja tämä pysähtyi, katsoen odottavasti Nadiaan, joka oli tullut kertomaan uutisia. Hän näki naisen kasvoilta, ettei tämän uutiset ainakaan kovin hyviä olleet.



”No, miten on? Selviääkö hän?” Julian kysyi ja katsoi naista odottavasti.
”Jos luoja suo, hän saattaa selvitä, mutta joudun ikäväkseni toteamaan, että hänen saamansa haavat ovat liian syviä ja muutama on osunut pahaan paikkaan, mikä heikentää toiveita selviämisestä.” Nadia vastasi. ”Mutta me teemme kaikkemme, jotta hänellä olisi mukavat oltavat.” Hän jatkoi, jättäen lopun leijumaan ilmaan kuin synkän myrskypilven.
”Kuinka kauan... ennen kuin?” Julian kysyi hiljaa ja tunsi raskaan painon laskeutuvan hartioilleen ja se oli syyllisyys.
”En osaa sanoa. Ehkä tunteja, ehkä vuorokausi.” Nadia vastasi ja katsoi Juliania kasvot vakavina.
”Kiitos.” Julian sanoi tuskin kuiskausta kovemmalla äänellä. Hänestä ei koskaan ennen ollut tuntunut näin pahalta, kuin nyt, eikä hän tiennyt miten hyvittää tekemäänsä vääryyttä. Hän saattoi vain yrittää tehdä parhaansa, että toisen loppuaika sujuisi mahdollisimman mukavasti ja vähin häiriöin. ”Voinko... sopiiko minun mennä katsomaan Erikiä?” Hän kysyi hyvin nöyränä ja katuvaisena.
”Kyllä, mutta pyydän, häntä ei missään nimessä saa hermostuttaa. Hän on kokenut jännitystä jo ihan tarpeeksi.” Nadia vastasi.
”Kiitos.” Julian sanoi ja asteli Nadian perässä sairastupaan. Hän ei oikeastaan tiennyt mitä sanoisi miehelle, jota oli niin kauan piinannut ja joka tuskin haluaisi olla ystävä, vaikka tekikin jalon teon, joka kenties vaatisi tämän hengen. Hän istahti tuolille ja katsoi Erikiä, joka makasi niin kovin kalpeana vuoteella. ”Tuota... Öm... Halusin tulla katsomaan miten voit.” Hän sanoi viimein kömpelösti.



Erik ei vastannut, katsoi vain takaisin ja Julian saattoi nähdä pelon tämän silmissä. Se ei väistynyt pois. Oli kuin mies olisi odottanut saavansa haukkuja tai kenties lyöntejä.
Hetken oli hyvin hiljaista, eikä Julian tiennyt mitä tehdä. Hän halusi auttaa tuota miestä, muttei tiennyt miten ja kuinka saisi tämän ymmärtämään. Hän tiesi, että se tulisi olemaan vaikeaa, kun toinen oli niin kauan tottunut olemaan se jota riepoteltiin, uhkailtiin ja rangaistiin, välillä jopa syyttä suotta.
”Minä... tuota noin... haluan pyytää anteeksi.” Julian sanoi rikkoen syvän hiljaisuuden. ”En tiedä miten voisin korvata sinulle kaiken mitä olen tehnyt. Ymmärrän nyt miten hieno ja jalo ihminen sinä olet.” Hän jatkoi ja tunsi palan juuttuneen kurkkuunsa.
Erik ei vieläkään sanonut sanaakaan, katseli vain Juliania, joka painoi katseensa maahan.
”Minä tiedän nyt miltä sinusta tuntuu, sillä tällä hetkellä minä häpeän itseäni.” Julian jatkoi rikkoen jälleen hiljaisuuden. ”Häpeän sitä mitä olen mennyt tekemään ja tiedän, etten voi tehdä sitä enää tekemättömäksi, enkä saada anteeksi.” Hän jatkoi hiljaa, tuntien tutunoloista kihelmöintiä silmäkulmissaan.
”Tämä oli minun valintani.” Erik sanoi hiljaa ja laski kätensä Julianin kädelle. Julian tunsi miten viileä Erikin käsi oli ja miten työn kovettama ja karhentama.
”Mutta minä ajoin sinut tähän.” Julian sanoi. ”Minun tekoni saivat tämän aikaan.” Hän lisäsi surkeana.
Jälleen tuli hiljaista, eikä kumpikaan saanut sanaakaan sanotuksi, ei tiennyt mitä sanoa. Julian tunsi heikon puristuksen kädessään, kuin Erik olisi yrittänyt rohkaista tai piristää. Hän ihmetteli, miten Erik jaksoi olla niin ystävällinen häntä kohtaan, kaiken sen jälkeen, mitä hän oli tälle tehnyt.
Puristus, joka oli jo ennestäänkin ollut heikko, heikkeni enemmän ja Julian näki, miten Erikin silmät painuivat melkein väkisin kiinni.
”Kerro jotain, ihan mitä tahansa, kunhan puhut ja pysyt hereillä.” Julian sanoi ja tarttui Erikin kädestä kiinni. Hän ei pitänyt sitä kovin lujasti, sillä ei halunnut satuttaa miestä enää yhtään enempää.
”Miksi en saisi nukahtaa?” Erik kysyi hiljaisella äänellä. ”Väsyttää kovin ja minä haluaisin vain levätä.” Hän jatkoi äänen miltei kadotessa olemattomiin.
”En voi antaa sinun nukahtaa, sillä pelkään, ettet enää koskaan herää.” Julian vastasi.
”Milloin sinä olet alkanut pelkäämään puolestani?” Erik kysyi hiljaa ja naurahti pienesti.
”Sen jälkeen, kun sinä pelastit henkeni.” Julian vastasi totuudenmukaisesti ja katsoi Erikiä totisena.
”Hyvä on.” Erik myöntyi ja alkoi hiljaisella äänellä kertoa itsestään ja elämästään, Julianin kuunnellessa.
Mitä pidemmälle Erik pääsi, sitä pahemmalta Julianista tuntui, sillä tiesi olevansa syypää kaikkiin kärsimyksiin, joita tämä oli elämänsä aikana joutunut kärsimään. Nyt hän todella ymmärsi miten suuren osan oli miehen elämästä pilannut ja miten paljosta tämä oli joutunut luopumaan.
Näin kului tunteja ja Julian kuunteli Erikin hiljaista, heikkoa ääntä, joka kertoi elämänsä tarinaa, johon kaikesta pahasta huolimatta mahtui muutamia hyvin onnellisiakin hetkiä.
”Jos... jos en olisi ollut tyrmässäsi, en koskaan olisi tavannut... Mariaa.” Erik sanoi hiljaa. ”Niin, että välillisesti sinä autoit meitä kohtaamaan toisemme.” Hän sanoi ja pienen pieni hymynhäive kävi hänen huulillaan, kun hän muisteli Mariaa.
”Olen silti tehnyt enemmän vääryyttä sinulle, kuin mitään hyvää.” Julian muistutti synkeänä.
”Niin.” Erik sanoi väsyneesti. ”Olen jo pitkään miettinyt, miksi teit, niin kuin teit? Miksi juuri minä?” Hän kysyi sitten.
”Koska olin vallanhimoinen hölmö.” Julian sanoi totuudenmukaisesti. ”Minä halusin valtaa, halusin jotain, mikä ei edes kuulunut minulle ja menin avaamaan sydämeni pahalle, jolloin silmäni eivät enää nähneet sitä pahaa, mitä tein päästäkseni käsiksi haluamaani.” Hän jatkoi hiljaa.
”Paholainen keksii aina keinon, jolla saada ihmisen tekemään haluamallaan tavalla.” Erik puhui hiljaa ja muisti mitä Ignatius oli hänelle opettanut. ”Mutta jos osaa pyytää anteeksi, saa myös anteeksi, sillä niin on armollinen herramme meitä opettanut.” Hän jatkoi ja puristi heikosti Julianin kättä.
”En ymmärrä sinua.” Julian sanoi. ”Minä olen ollut sinua kohtaan hirviö ja silti jaksat olla minulle ystävällinen.”
”Koska meidän herramme on opettanut olemaan armollinen kaikille, jopa niille, jotka ovat tehneet vääryyttä.” Erik vastasi hiljaa. ”Hän myös opetti, että hyvällä saa aikaan hyvää ja pahalla pahaa ja että hyvät teot painavat vaakakupissa enemmän kuin pahat.” Hän jatkoi lempeyttä ja lämpöä äänessään.
”Minä en silti ole ansainnut sinun hyvyyttäsi.” Julian sanoi. ”Minä tiedän kyllä minne minä joudun, kun tulee aikani lähteä tästä maailmasta. Minä en sitä tuomiota vältä ja itse minä olen siihen soppaan itseni laittanut.” Hän jatkoi.
”Antaa menneiden olla, kun ei niitä enää muuttaakaan voi.” Erik totesi rauhalliseen, sovittelevaan sävyyn.
”Näen nyt, että olet todellinen kuningas, niin verenperintönä, kuin luonteeltasi ja siksi haluan palauttaa tämän takaisin.” Julian sanoi sitten ja otti kruunun päästään ja laski sen pienelle yöpöydälle sängyn viereen.



”Minä vain en taida ehtiä nauttia siitä.” Erik sanoi hiljaa. ”Tiedän kyllä, että aikani käy vähiin.” Hän lisäsi, sillä tunsi kipua, joka korvensi koko keskivartaloa.
”Minä teen kaikkeni saadakseni sinut kuntoon ja sitten menemme yhteen tavernaan oluelle ja pidämme hauskaa yhdessä.” Julian yritti piristää Erikiä.
”Se voisi olla hauskaa.” Erik hymähti, vaikka tiesi itsekin, ettei niin tulisi koskaan käymään.
He jatkoivat keskusteluaan pitkään, tuntien vierähdellessä hitaasti. Päivä alkoi jo kääntyä illaksi ja varjot pitenivät. Seesteinen taivas alkoi hehkua laskevan auringon kultaisissa, punaisissa ja oransseissa sävyissä.
Julian näki, miten Erik tuli vain väsyneemmäksi ja väsyneemmäksi. Näytti kuin tämän olisi ollut yhä vaikeampaa pitää silmiään auki ja tämän puhe alkoi olla katkonaista. Parantajat olivat muutamaan otteeseen käyneet vaihtamassa siteitä, jotka pysyivät siistinä, mikä antoi toivoa, joskin vain heikkoa sellaista, sillä Julian tiesi, että moiset haavat saattoivat olla petollisia ja vuotaa sisälle päin.
Hän oli myös useamman kerran pyyhkinyt Erikin suupieltä, sillä tämän suusta valui ajoittain verta, joka sekin kertoi omaa karua kieltään. Kertoi, ettei mikään auttaisi, jollei ihmettä tapahtuisi.
Julian oli kysynyt vielä parantajiltaan asiasta, mutta nämä sanoivat vain, että moiset vammat olivat aina kuolemaksi, mutta että potilas saattoi joskus kestää hyvinkin pitkään, ennen kuin kuolema tulisi.

Vasta illan jo pimentyessä yöksi, Lucius saapui linnalle Ignatius, Maria ja kaksoset mukanaan.



Lucius lupasi hoitaa hevoset ja Elisabeth halusi heti jäädä tämän avuksi, kun Maria, Edmund ja Ignatius kiiruhtivat sisälle.
Ensimmäiseksi sisään astuttuaan, he kohtasivat Julianin, joka oli tullut vastaan, kuultuaan saapuvien hevosten hirnahtelut avoimesta ikkunasta. Ennen kuin kukaan ehti tehdä mitään, oli Maria astellut Julianin luo ja hänen kätensä heilahti nopeasti kerran ja toisenkin. Kuului kaksi kovaa läiskähdystä, kun naisen työnkarhentama kämmen osui Julianin kasvoihin.



”Sinä... sinä... ” Maria huusi, mutta raivo ja suru tukahduttivat hänen äänensä olemattomiin ja hän saattoi vain seisoa paikallaan kiivaasti hengittäen.
Julian seisoi paikallaan sanaakaan sanomatta, eikä nostanut kättään naista vastaan. Hän oli totisesti ansainnut tämän. Poskea kirveli tuo läimäys, mutta ei niin kovasti kuin se syyllisyys ja paha olo, jotka kaihersivat hänen sisimmässään.
”Maria, rauhoitu.” Ignatius sanoi ja asteli naisen vierelle. ”Julian. Kertoisitko, missä Erik on.” Hän pyysi ja katsoi Juliania, jonka poski hehkui nyt kirkuvan punaisena siitä kohdasta, mihin Marian kämmen oli osunut.
”T...tuolla.” Julian sai änkytetyksi ja osoitti oikealla puolella olevaa puuovea.
”Kiitos.” Ignatius sanoi ystävälliseen sävyyn ja katsoi kun Maria pyyhälsi huoneeseen, katsomattakaan Juliania.
”Minä ansaitsin tuon.” Julian sanoi hiljaa ja loi katseensa maahan.
”En puhu asiasta tämän enempää, sillä näen, että kadut tekojasi.” Ignatius puhui rauhalliseen sävyyn. ”Mutta, tämä asia on käytävä vielä läpi paremmalla ajalla. Et sinä silti rangaistuksetta selviä.” Hän jatkoi ja Julian kuunteli nöyränä.
”Mitä voin tehdä hyvittääkseni tämän kaiken?” Julian kysyi.
”En tiedä, sillä osaa tekemästäsi ei enää voi muuttaa, vaikka haluaisitkin ja ne ovat jättäneet jälkensä pysyvästi häneen, enkä nyt puhu näkyvistä arvista ja haavoista, vaan niistä, joita hän on lähes koko ikänsä kantanut sisällään.” Ignatius vastasi.
”Onko mitään, mitä voin tehdä?” Julian kysyi surkeana ja tietoisena siitä, ettei toivoa Erikin selviämisestä juurikaan ollut.
”Tällä hetkellä on parasta antaa hänen olla perheensä parissa.” Ignatius sanoi, tietäen, että se oli totta ja että näin Erik saisi viettää viimeiset hetkensä onnellisena miehenä, rakkaidensa ympäröimänä.
”Minä... minä luovutin kruunun takaisin hänelle ja jos hän nyt menehtyy, niin kruunu kuuluu laillisestikin hänen pojalleen.” Julian sanoi ja tunsi tekevänsä jotain oikein.
”Hyvin tehty.” Ignatius sanoi hyväksyvästi ja nyökäytti hienoisesti päätään. ”Mutta luulen, että paras tekosi, oli antaa hänen tavata perheensä viimeistä kertaa, jos niin on.” Hän jatkoi rauhalliseen tapaansa.



”Edes jotain hyvää.” Julian sanoi hiljaa. Hän muisti sen päivän, jolloin oli miehen vapauden riistänyt ja muisti liiankin hyvin sen anovan ilmeen tämän silmissä, kun tämä oli pyytänyt jättämään perheensä rauhaan. Nyt hän tiesi, mitä toinen oli sisimmässään tuntenut, sillä hän itsekin oli valmis tekemään ihan mitä vain pelastaakseen tämän hengen. ”Minä kun olen saanut aikaan vain pahaa.” Hän lisäsi viimein murtuneella äänellä.
”Olet osan siitä jo hyvittänyt ja se on hyvä alku.” Veli Ignatius sanoi lämpimästi.
Kumpikin vaikeni ja vaipui omiin mietteisiinsä. Enää ei ollut kiire ja he saattoivat vain odottaa. Julian istuutui penkille, sillä halusi kunnioittaa näin Erikin rauhaa ja antaa tämän olla perheensä kanssa niin kauan kuin luoja oli hänelle aikaa vielä suonut.
Hän hätkähti ajatuksistaan, kun Lucius asteli sisälle, Elisabeth mukanaan. Julian luuli ensin Elisabethia pojaksi, mutta tajusi heti tytöksi, kun tämä puhui kauniilla, kirkkaalla äänellä.



”Veli Ignatius, tiedätkö mihin äiti ja Edmund menivät?” Elisabeth kysyi, harppoen Ignatiuksen luokse.
”Sairastupaan.” Ignatius sanoi ja näytti missäpäin se oli.





”Kiitos.” Elisabeth sanoi tavallista hiljaisempana ja halasi Ignatiusta, ennen kuin häipyi sairastuvan puolelle.
Julian ei voinut olla huomaamatta, miten Lucius jäi haaveellisena tuijottamaan tytön perään. Melkein väkisinkin hänen suupielensä kaartuivat hymyyn. Hyvä niin, jos nuoret löytävät rakkautta tänä synkkänä aikana, hän mietti, mutta päätti kuitenkin kunnioittaa Erikin ja Marian mielipidettä, mikäli heillä olisi jotain nuorten välejä vastaan. Muutoin hän mieluusti antaisi nuorten olla keskenään, jos he kerran tunsivat samoin toisiaan kohtaan.

Raivo lauhtui ja muuttui suruksi ja huoleksi Marian astellessa nopein askelin sairastupaan. Sydän hakkasi lujasti ja hän pelkäsi mitä näkisi, vaikka olikin kaikki ne vuodet kaivannut Erikiä ja tämän kosketusta ja lempeää ääntä.
Hän työnsi oven auki ja astui sisälle hyvin valaistuun huoneeseen. Hän suuntasi kulkunsa vuoteelle, jossa Erik lepäsi.
Miten laihalta, surkealta ja kalpealta tämä näyttikään. Maria tunsi vihlaisun sydämessään ja tiesi jo miten tämä tulisi päättymään ja se suretti häntä kovin. Niin lyhyen aikaa hän ja Erik olivat saaneet nauttia toisistaan, kunnes heidät oli julmasti erotettu toisistaan. Niin vähän aikaa ja hän toivoi, että voisi pysäyttää ajan, jotta Erik voisi nauttia hänen seurassaan pidempään. Mutta koska hän ei sitä osannut tehdä, halusi hän tehdä kaikkensa, jotta Erikillä olisi mahdollisimman mukavaa, ennen kuin vääjäämätön tapahtuisi.
Maria istuutui tuolille, jota veti lähemmäksi vuodetta, voidakseen olla mahdollisimman lähellä Erikiä. Hän katseli miestä, jolla oli hyvin tummat renkaat silmiensä alla, tämä näytti melkein kuolleelta ja hengityskin vaikutti niin pinnalliselta ja olemattomalta. Hetken Maria pelkäsi, että Erik oli kuollut.
”Erik.” Hän kuiskasi, kyyneleen vierähtäessä poskelleen. Hän otti Erikin käden omaansa ja tunsi miten lämpöiseltä se tuntuikaan. Samalla hetkellä hän tunsi, kuinka Erik vastasi heikosti puristukseen ja avasi silmänsä.
”Maria.” Erik sanoi tuskin kuiskausta kuuluvammalla äänellä. ”Oletko se tosiaan sinä?” Hän kysyi, kyynelten alkaessa hiljalleen vieriä pitkin poskia.
”Minä se olen.” Maria vastasi ja kosketti kevyesti Erikin poskea. ”Olen kaivannut sinua niin paljon.” Hän lisäsi, nyyhkäyksen karatessa hänen huuliltaan.
”Minäkin kaipasin sinua.” Erik sanoi äänen vavahdellessa liikutuksesta.
”Mutta nyt minä olen tässä, enkä lähde enää koskaan pois.” Maria sanoi.
”Tiedän rakkaani, mutta minä en taida jäädä tänne pitkäksi aikaa.” Erik vastasi. ”Haluaisin kyllä, mutta on minun aikani lähteä. Annathan anteeksi sen.” Hän pyysi.
”Niin.” Maria sanoi hiljaa. ”Käyttäkäämme siis hyvin se aika, joka meille on suotu.” Hän lisäsi ja katsoi Erikiä surullisena.
”Se sopii.” Erik vastasi väsyneesti.
”Erik, vaikka sinullekin on tapahtunut paljon, on minunkin kerrottava uutisia sinulle.” Maria aloitti. ”Sinulla ja minulla on poika ja tytär.” Hän jatkoi.
”Poika ja tytär.?” Erik ihmetteli.
”Niin, kultaseni. Minä sain kaksoset.” Maria sanoi ja surumielinen hymy hiipi hänen suupieliinsä. ”Edmund, tule tänne tapaamaan isääsi.” Hän sanoi sitten ja kääntyi poikansa puoleen.
Edmund nyökkäsi ja asteli äitinsä vierelle. Hieman ujona hän katsoi Erikiä, isäänsä, jota ei ollut vielä koskaan tavannut.



”Isä.” Edmund sanoi viimein hiljaisella äänellä. ”Äiti on kertonut sinusta paljon.” Hän jatkoi sitten varovaisesti, kun ei oikein tiennyt mitä olisi pitänyt sanoa.
”Edmund.” Erik sanoi ja katsoi poikaa surumielisesti hymyilleen. Hän näki miten paljon poika muistutti häntä itseään, kun hän itse oli ollut viidentoista vanha. ”Sinulle on suotu parempi elämä, kuin millainen itselläni on ollut ja toivon että elämäsi tulee olemaan vastaisuudessakin parempaa.” Hän jatkoi.
Jälleen oli hiljaista pienen hetken, kunnes ovi kävi ja Elisabeth astui huoneeseen. Tyttö oli niin veljensä näköinen, vain silmistä ja Elisabethin hieman pehmeämpien piirteiden ansiosta heidät saattoi toisistaan erottaa.
Erik katsoi Elisabethia, joka muistutti niin kovin Mariaa, vaikka hiukset olivatkin lyhyet ja tummat.
”Elisabeth, tule sinäkin tänne.” Maria pyysi ja katsoi tytärtään surumielisesti. Elisabeth nyökkäsi ja asteli vähin äänin veljensä viereen.
”Edmund, ota tuo kruunu, se kuuluu nyt sinulle.” Erik sanoi hiljaa. ”Se kuului kerran isälleni ja sen piti siirtyä minulle, mutta koskaan niin ei käynyt ja koska muita ei ole jäljellä, se siirtyy sinulle.”
”Öh... kiitos.” Edmund mutisi hiljaa, tietämättä mitä tehdä. ”Vaikka en minä tiedä, olenko valmis moiseen.” Hän jatkoi sitten hiljaa ja katseli varpaitaan.
”Edmund, sinun ei tarvitse kantaa sitä yksin. Minä olen sinun tukenasi.” Maria sanoi. ”Minä, sisaresi ja Veli Ignatius.” Hän lisäsi ja katsoi poikaansa lämpimästi.
Erik katseli perhettään ja tunsi pitkästä aikaa olevansa onnellinen ja vielä paremmalta tuntui, kun perheen tulevaisuus oli nyt turvattu, eikä kukaan enää jahtaisi heitä. Hän voisi nukahtaa ikuiseen uneen hyvillä mielin, vaikka toisaalta hän tunsi sydämessään piston, Marian jäädessä yksin. Hän olisi halunnut olla tämän kanssa pidemmän aikaa, kuin mitä heille oli suotu.
”Elisabeth, olisin halunnut tutustua sinuun ja veljeesi paremmin, mutta minun aikani hupenee.” Erik sanoi ja katsoi lempeästi lapsiaan. ”Pyydän vain, että olet äitisi ja veljesi tukena, kuten he tukevat varmasti sinua.” Hän jatkoi ja katsoi kaunista tytärtään lämpimästi.
”Kyllä isä. Sen teen.” Elisabet sanoi tavallista hiljaisemmalla äänellä. Hän tunsi surua, vaikkei isäänsä tuntenut, mutta hän tapasi tämän nyt ensimmäistä ja viimeistä kertaa. Hän tiesi isästään vain sen, mitä äiti oli heille kertonut ja toivoi, että olisi voinut tutustua isään paljon paremmin.
”Maria.” Erik sanoi hyvin hiljaisella äänellä.
”Niin, kultaseni?” Maria kysyi ja katsoi lempeästi miestään, jonka aika hupeni nopeasti.
”Voisitko kutsua Ignatiuksen tänne. Haluaisin vaihtaa hänen kanssaan muutaman sanan, kun vielä voin.” Erik pyysi äänen haipuessa olemattomiin.
”Mitä vain.” Maria vastasi ja oli nousemassa, kun Elisabeth jo harppoi ovelle.



”Minä voin mennä.” Hän sanoi ja katosi suuren salin puolelle. Hän halusi, että äiti saisi olla isän kanssa mahdollisimman pitkään.
Nopein askelin hän harppoi Ignatiuksen luo.



”Veli Ignatius. Isäni tahtoo keskustella kanssasi.” Elisabeth sanoi ja sai ajatuksiinsa vaipuneen miehen säpsähtämään.
”Tulen heti.” Ignatius sanoi ja harppoi Elisabethin seuratessa sairastuvalle.
Elisabet pysähtyi veljensä viereen ja sujautti kätensä hänen käteensä. Tämä kaikki suretti ja jännitti yhtä aikaa, sillä vielä kertaakaan kumpikaan heistä ei ollut joutunut kohtaamaan kuolemaa, jos eläinten kuolemia ei laskettu lukuun.
Maria arvasi, miksi Erik oli halunnut Ignatiuksen luokseen, eikä kyse ollut viimeisestä juttutuokiosta parhaiden ystävien kesken. Kyyneleet vierähtivät hiljalleen hänen poskilleen, kun hän kumartui antamaan hellän suudelman miehelleen, viimeisen suudelman.



Erik vastasi suudelmaan, joskin heikosti, sillä nekin viimeiset voimanrippeet alkoivat olla lopussa. Maria maistoi veren karvaan maun suussaan, muttei välittänyt siitä. Tämän jälkeen hän siirtyi lapsiensa viereen seuraamaan Ignatiuksen toimia, kun tämä tekisi viimeisen voitelun Erikille.
”Parahin ystävä.” Erik henkäisi ja yritti hymyillä nähdessään Ignatiuksen.
”Olin toivonut että olisimme tavanneet paremmissa merkeissä, mutta on silti hyvä nähdä sinua jälleen.” Ignatius sanoi lämpimällä äänellä ja katsoi Erikiä ystävällisesti.
”Niin, minäkin.” Erik kuiskasi väsyneesti. ”Tiedät varmaankin mitä toivoisin sinun tekevän.” Hän lisäsi ja katsoi vanhaa ystäväänsä lämpimästi.
”Tiedän.” Ignatius sanoi ja hänen äänestään kuulsi suru.
”Hyvä, minä kiitän sinua sydämestäni.” Erik sanoi hiljaa ja katsoi Ignatiusta, jonka silmät kiilsivät liikutuksesta, jota tämä yritti pitää aisoissa.
Ignatius kaivoi muutaman esineen kaapunsa laskoksista ja asetti ne pienelle pöydälle ja aloitti sitten. Pitkän aikaa sairastuvassa oli hyvin hiljaista, kuului vain hiljaista muminaa, kun Ignatius luki rukouksia.



”Per istam sanctam unctionem, indulgeat tibi Dominus quidquid deliquisti, Amen” Ignatius mumisi ulkomuistista, piirtäen pyhällä öljyllä ristinmerkit tarkoin määrättyihin paikkoihin.
Viimein hän oli valmis ja jäi hetkeksi vielä Erikin vierelle. Tämä näytti nukahtaneen, mutta rinta ei enää kohoillut.
”Lepää rauhassa ystäväni.” Ignatius sanoi hiljaa ja asetti rukousnauhan Erikin käsien väliin ja piirsi ilmaan ristinmerkin.
”Onko hän...” Maria aloitti, muttei voinut sanoa sitä loppuun asti.
”Kyllä. Olen pahoillani.” Ignatius sanoi lempeällä äänellä ja asteli Marian luo, kietoen kätensä tämän ympärille. Hän tunsi, miten nainen tärisi itkusta. ”Hän on nyt paremmassa paikassa.” Hän sanoi lohduttavaan sävyyn.



Elisabeth ja Edmund seisoivat paikallaan käsi kädessä, tietämättä mitä tehdä. Heitäkin suretti, mutta ei niin voimakkaasti, sillä he eivät ehtineet juurikaan tutustua isäänsä.
Ignatius ohjasi hellästi Marian ulos sairastuvasta, Edmundin ja Elisabethin tulessa hiljaisina perässä.



Margaret tuli heitä vastaan ja hänen kasvonsa vakavoituivat entisestään, kun hän näki toisten ilmeistä mitä oli tapahtunut. Sanaakaan sanomatta, hän meni Ignatiuksen avuksi.
”Minä voin viedä hänet lepäämään.” Margaret sanoi, sillä tunsi syvää myötätuntoa surevaa leskeä kohtaan. ”No niin, tulehan.” Hän sanoi ja veti Marian hellästi käsiensä suojaan.



”Voinko tulla mukaan?” Elisabeth kysyi, sillä halusi olla äitinsä tukena, kun tämä sitä eniten tarvitsi.
”Tule vain.” Margaret sanoi tukiessaan samalla Mariaa. Niin nuo kolme sitten suuntasivat hitaan kulkunsa yläkertaan, Edmundin, Ignatiuksen ja Julianin jäädessä suureen saliin.


*****

Extra kuvia

Kas tässä taas kuvia, jotka eivät päässeet itse tarinaan mukaan ja lopuksi vielä yksi pelin häröilykuva.








Pitihän mun nyt vähän hempeillä, mut ei tää oikein sopinut tuonne tarinaan.



Pidän kovasti tästä kuvassa, jossa kaksoset ovat hevosen selässä. Jotenkin tuli ihana tunnelma tähän mukaan.


Huomatkaa Apotti Luukaksen omalaatuinen asu, joka ei kyllä tontilla näytä tuolta. En ymmärrä miksi se näyttää tuollaiselta tässä latauskuvassa. Pelin jotain häröilyjä kaiketi.

No niin saattekin paljon nopeammin kuin ajattelittekaan, uuden osan luettavaksenne. Pahoittelen, että laitan kaiken täysin ylösalaisin, mutta ajattelin kokeilla vähän toista tyyliä, etten aina sitä perus pahis/hyvis juttua. :)
Toivottavasti nautitte tästä pätkästä.

Ai niin, tällä kertaa muistankin laittaa sitä kuuntelu musaa ja tällä hetkellä on yksi biisi, joka ainakin minun mielestäni sopii tähän hyvin ja se on Yksinäisen keijun tarina
Niin ja Esittelyssä uusia hahmoja. :)

Mukavia lukuhetkiä...

***

Tästä päivästä lähtien Erik oli Julianin palvelija ja joutui tekemään kaiken mitä tämä ikinä keksikään. Vaikka Erik oli palvelija, kohdeltiin häntä kuin orjaa. Hän joutui raatamaan aamusta iltaan ja jokainen päivä, joka seurasi toistaan ja jokainen vuosi, joka vierähti eteenpäin oli samanlainen. Hän oli ensimmäisenä ylhäällä, ennen kuin aurinko edes ehti nousta ja viimeinen, joka meni nukkumaan.

Väsyneenä hän kaatui heinäkasaan, joka toimitti vuoteen virkaa ja toivoi, ettei enää koskaan heräisi, mutta aamu saapui aina vääjäämättä, samoin uudet askareet. Erik olisi varmasti raatanut itsensä hengiltä aikoja sitten, jolleivät muut palvelijat ja alaiset olisi tehneet osaa hänelle sälytetyistä töistä.





 

Erik laihtui jälleen, sillä hän tuskin sai syödäkseen. Töitä oli paljon ja hän halusi saada ne tehtyä, koska jos jotain jäi tekemättä, Julian kävi hyvin inhottavaksi ja sitä hän ei halunnut. Pelko oli osa hänen elämäänsä ja se sai hänet melkein pakonomaisesti tekemään työnsä.

Niinä hyvin harvoina hetkinä, jolloin Erikillä sattui olemaan ylimääräistä aikaa, hän kävi kylän kappelissa rukoilemassa ja hiljentymässä. Se oli paikka, jonka hän tunsi olonsa kotoisammaksi, kuin missään muualla, luostarin lisäksi.

Hän ei koskaan hymyillyt ja katse oli muuttunut surulliseksi ja tyhjäksi. Hän toivoi vain, että kuolema armahtaisi hänet pian, sillä hän ei enää tuntenut jaksavansa enempää. Suru vanhempien kuolemasta oli suuri, mutta sitäkin enemmän hän ikävöi Mariaa ja tämän hymyä, lempeää kosketusta ja rakastavaa olemusta.


 

Erik kätki tunteensa syvälle sisimpään ja toimi melkein kuin tahdoton nukke. Julian ei voinut olla huomaamatta, miten Erikin olemus muuttui ja miten paljon tämä näytti ikäänsä vanhemmalta. Hetkittäin hän tunsi piston sisimmässään, mutta vaiensi sen nopeasti.

Missään vaiheessa Erikille ei tullut mieleenkään kostaa Julianille kärsimäänsä vääryyttä, sillä se ei vain ollut hänen luontonsa. Etenkin kun hän oli nähnyt, miten paljon Julian perhettään rakasti ja kuinka paljon heistä välitti, vaikka sitten kohtelikin muita huonosti. Ei Erikillä ollut sydäntä edes ajatella moisia ajatuksia, jotka sotivat kaikkea hänen oppimaansa vastaan.

Älä tapa, niin luki raamatussa ja niin oli Ignatius hänelle opettanut ja sitä hän aikoi myös noudattaa. Ehkä hän sitten oli liian kiltti, mutta hän ei ollut oppinut elämältä paljon muutakaan, sillä yleensä hän jäi yksin ja nyt hän jopa vetäytyi syrjään, eikä halunnut enää ystävystyä kenenkään kanssa, sillä tiesi, että nekin siteet katkottaisiin raa'asti. Hän ei halunnut kokea sitä kalvavaa tuskaa enää uudelleen.

Eräänä päivänä, kun Erik oli siivoamassa talleja ja hoivaamassa hevosia, jotka olivat ainoita olentoja, jotka koko linnassa tuntuivat välittävän hänestä ja joista hän välitti ja joille hän saattoi huoliaan purkaa, hän kuuli keskustelua sivusta. Hän jatkoi hevosen sukimista, ollen hyvin hiljaa ja kuuli jokaisen sanan, jonka nuo miehet sanoivat.


 

”Olen saanut tarpeekseni hänestä.” Sanoi ensimmäinen ääni.
”Meidän on toimittava nopeasti, sillä jos jäämme kiinni, ei hän ole kovinkaan ystävällinen meitä kohtaan.” Toinen ääni sanoi. ”Ja ajatuskin hänen tyrmästään saa ihoni kananlihalle.” Hän jatkoi.
”Älä edes muistuta koko paikasta. Niin kamalia tarinoita olen siitä kuullut, etten todellakaan halua koko paikkaan, jos suinkin voin sen välttää.” Liittyi kolmas ääni keskusteluun.
”Hän ei kuulemma tapa heti, vaan kiduttaa ensin vankinsa hulluiksi.” Toinen ääni jatkoi.


 

”Sanakin vielä tyrmistä Henry ja minä nakkaan sinut päällesi lantakasaan.” Ensimmäinen ääni ärähti.
”Anteeksi Sir Nathaniel.” Henryksi kutsuttu sanoi.
”Hyvä.” Sir Nathanieliksi kutsuttu sanoi tyytyväisyyttä äänessään. ”Nyt meidän on vain tehtävä suunnitelma kuinka me kukistamme hänet.” Hän jatkoi.
”Tuota...” Kolmas ääni aloitti.
”Niin Samuel?” Kysyi sir Nathaniel hivenen kärsimättömänä.
”Olisiko parempi keskustalla tästä jossain muualla, kun joku voisi vaikka kuulla ja laverrella hänelle meistä.” Samuel sanoi varovaisesti.
”Kuka täällä kuulisi? Hevoset?” Sir Nathaniel kysyi pilkallisesti naurahtaen, vaikka tiesi kyllä, että oli nyt vaarallisilla vesillä harkitessaankin niin korkea-arvoisen henkilön murhaa.
”Joku hänen palvelijoistaan.” Samuel vastasi.
”En oikein usko, että he haluavat laverrella. He haluavat varmasti hänen kuolemaansa yhtä paljon kuin mekin.” Sir Nathaniel huomautti.
”Silti joku niistä voi laverrella.” Henry intti.
”Hän on pelotellut heidät niin, etteivät he uskalla olla eri mieltä hänen kanssaan.” Samuel muistutti.
”No jos joku yrittää ja me saamme hänet kiinni, hänen käy yhtä huonosti kuin isäntänsä.” Sir Nathaniel sanoi häijysti.
”Hyvä on, mutta minäkin tuntisin oloni paremmaksi, jos keskustelisimme sellaisessa paikassa, jossa ei olisi ylimääräisiä korvia kuuntelemassa.” Henry sanoi.
”Minä luovutan. Tavatkaamme illalla minun luonani. Minä varmistan, etteivät palvelijani ole paikalla kuulemassa.” Sir Nathaniel suostui.

Erik kuuli heidän astelevan poispäin ja keskustelevan vielä matalasti. Hän tiesi jo kenen murhaamista nuo miehet suunnittelivat, vaikkeivät sitä ääneen olleetkaan sanoneet. Olihan hän jo kuullut muiden palvelijoiden nurinaa, mutta mitään nämä eivät koskaan olleet uskaltaneet tehdä, sillä he pelkäsivät, kuten Erikin, liian paljon Juliania ja tämän rankaisutoimenpiteitä.

Äänet vaimenivat kokonaan ja Erik jäi yksin hevosten seuraan. Hajamielisesti hän antoi hevoselle porkkananpalan, jonka se otti ja söi tyytyväisenä. Hetkenpäästä hevonen tökkäsi kevyesti turvallaan Erikiä olkapäähän, kuin sanoakseen, annapa lisää porkkanaa.
”Hyvä on.” Erik sanoi hiljaa ja antoi hevoselle toisenkin porkkanan ja silitti sen sametin pehmeää turpaa. Hevonen hörähti tyytyväisenä ja katsoi miestä, jolta riitti sille aikaa ja ystävällisyyttä, toisin kuin sotilailla ja hovin herroilla.
Myöhemmin, kun Erik oli saanut tallityöt tehtyä ja siirtyi tekemään töitä sisälle linnaan hän alkoi odottaa sopivaa hetkeä kertoakseen kuulemastaan Julianille. Aivan hyvin hän voisi jättää kertomattakin, mutta koska hän ei ollut sellainen ihminen, hän halusi kertoa.
Viimein sellainen tilaisuus koitti ja hän asteli epävarmoin askelin valtaistuimella mietteisiinsä vaipuneena istuvan Julianin luo.
”Herrani.” Erik sanoi hiljaa ja kumarsi.

”Mitä nyt?” Julian ärähti tylysti ja mulkaisi Erikiä, joka oli juljennut häiritä hänen rauhaansa.
”Minulla olisi kerrottavaa.” Erik vastasi ja nielaisi. Häntä pelotti, miten Julian reagoisi ja uskoisiko tämä sitä mitä hän oli päivällä kuullut.
”No anna tulla.” Julian sanoi ja katsoi Erikiä joka seisoi laihana ja pelokkaana paikallaan. Hän huomasi miten vaatteet roikkuivat kovin löysinä miehen päällä ja miten tummat tämän silmänaluset olivatkaan ja posket kuopilla.
”Herrani, olen hyvin pahoilla, että joudun häiritsemään rauhaanne, mutta kuulin miten eräät henkilöt suunnittelivat teidän murhaanne ja minä tunnistin heidän äänensä.” Erik sanoi ja kertoi äänien omistajat, jotka hän oli tosiaan tunnistanut.
”Mitä soopaa tämä on?” Julian ärähti ja nousi äkisti seisomaan, saaden Erikin hätkähtämään ja ottamaan askelen taaksepäin.
Erik oli vaiti, sillä ei tiennyt mitä sanoa ja katsoi peloissaan Juliania. Tämä ei tainnut uskoa.
”S.. soopaa, ei herrani. Ei soopaa, vaan totuus.” Erik sai viimein sanottua.
”Kuinka julkeat esittää moisia syytöksiä itseäsi ylemmistä.” Julian ärähti ja mulkoili Erikiä kuin likaista rottaa.


 

”A... anteeksi herrani.” Erik sanoi ja heittäytyi kasvoilleen lattialle. ”Anteeksi.” Hän sopersi hiljaa ja jäi odottamaan rangaistusta.
Julian näki, miten Erik vapisi pelosta ja miten pieneltä tämä näyttikään. Hänen vihansa lauhtui hieman.
”Painu takaisin töihisi, äläkä enää koskaan sano pahaa sanaa Sir Nathanielia vastaan, joka on ollut pitkäaikaisin ystäväni ja tukijani.” Julian sanoi ja tunsi pientä nautintoa saadessaan alistaa Erikiä.
”Hyvä on herrani.” Erik sanoi hiljaa, nousten seisomaan ja kumarsi, minkä jälkeen hän häipyi keittiöön, jossa kokki jo malttamattomana häntä odottikin.

Niin kuin Erik oli arvannutkin, ei Julian ollut uskonut häntä ja hänen oli siis suojeltava tätä salaa, vaikka toisaalta tämä ei olisi sitä ansainnut. Erik siis tarkkaili töidensä lomassa ympäristöään voidakseen mennä väliin heti, kun näkisi noiden miesten yrittävän toteuttaa suunnitelmiaan.

Kului päiviä ja viikkoja, niin ettei mitään tapahtunut, mutta Erik pysyi silti valppaana. Eräänä kesäisenä päivänä Julian piti kutsut, joihin oli kutsuttu mukaan myös ne kolme miestä. Nuo miehet vaikuttivat tyytyväisiltä, sillä heillä oli nyt mahdollisuus toteuttaa suunnitelmansa.

Erik pysytteli koko ajan Julianin lähellä, niin ettei miehet saaneet ainoatakaan sopivaa hetkeä tehdäkseen mitään.

”Menisimmekö ratsastamaan?” Kysyi Samuel, joka arveli, että ehkä olisi helpompi toteuttaa murha muualla, kuin linnassa, jossa pyöri jatkuvasti palvelijoita kuninkaan ympärillä, niin kuin nyt tuo yksi laiha palvelija.
”Miksipä ei.” Julian sanoi, sillä hänestä oli mukava päästä ajoittain ulos linnan muurien sisäpuolelta.

Erik näki Henryn vetäneen esiin tikarin, jota piteli kuitenkin niin, ettei Julian sitä nähnyt. Ilmeisesti muut kaksi eivät olleet samaa mieltä ratsastusta ehdottaneen kanssa, Erik päätteli. Hän nosti tarjottimen ja oli vievinään jotain vieraille ja kuin vahingossa törmäsi tikaria pitelevään mieheen. Erik tunsi, miten kylmä terä viilsi syvän haavan kylkeen, muttei antanut sen estää itseään.


 

”Anteeksi, anteeksi kovasti.” Hän sanoi ja keräili laseja ja pyyhki räiskähtänyttä viiniä miehen vaatteilta ja kasvoilta.
”Senkin tolvana” Henry karjaisi ja läimäisi Erikiä kasvoille. ”Katso nyt mitä teit vaatteilleni, sekin kömpelö tollo.”
”Anteeksi, olen kovin pahoillani.” Erik sanoi ja kumarsi syvään. Kylkeen sattui, mutta hän puri hampaansa yhteen ja yritti kestää sen. Hän ei voisi näyttää, että häneen oli sattunut, muuten nuo kolme arvaisivat ja seuraukset voisivat olla kamalia.
”Mitä tämä on? Et sinä ennen noin kömpelö ole ollut?” Julian kysyi ja katsoi tyytymättömänä Erikiä.
”Se oli vahinko, kompastuin omiin jalkoihini.” Erik vastasi. ”Olen syvästi pahoillani tapahtuneesta ja lupaan ettei se tule toistumaan.” Hän jatkoi samaan kohteliaaseen, anteeksipyytävään äänensävyyn.
”Sinun olisi laitettava palvelijasi ruotuun.” Henry mies sihisi kiukkuisena enemmän siitä, että hänen suunnitelmansa oli mennyt myttyyn, kuin että hän oli saanut viiniä päälleen.
”Hän saa kyllä rangaistuksensa.” Julian sanoi ja kurtisti kulmiaan nähdessään punaisen läntin leviävän Erikin oikeaan kylkeen, vaikka tämä yrittikin sitä peitellä. Ehkä tämän puheissa sittenkin oli perää, Julian mietti ja näki nyt miten kalpeat Erikin kaidat kasvot olivat.
”En sittenkään taida jaksaa lähteä ratsastamaan, mutta jos te haluatte vielä lähteä, palvelijani voi laittaa teille hevoset valmiiksi.” Julian jatkoi sitten.
”Hyvä on.” Samuel sanoi, muttei näyttänyt pettymystään, kun hänenkin suunnitelmansa kariutui.
Erik nyökkäsi ääneti ja suuntasi keittiöön viedäkseen tarjottimen ja rikkoutuneet lasit pois, ennen kuin voisi mennä talleille valmistelemaan hevoset valmiiksi miehille.
Hän kuuli miten nuo miehet huutelivat hävyttömyyksiä ja ilkeyksiä hänen peräänsä, muttei välittänyt niistä, sillä oli jo tottunut kuulemaan nimittelyä ja ilkeyksiä.
Erik alkoi valmistella hevosia ratsastusretkeä varten, jolle kuningas Julian ei osallistuisi, kun kuuli askelia tallin ulkopuolella. Ne pysähtyivät ja kärsimätön, ärtynyt ääni alkoi puhutella toista, joka vastasi lähes yhtä vihaisesti takaisin.
”Sinä ja sinun ratsastusretkesi.” Henry tuhahti.
”Etpä itsekään onnistunut, kun se kömpelö palvelija pilasi kaiken.” Samuel vastasi.
”Koska tämä ei toimi, meidän on toimittava sitten yöllä.” Sir Nathaniel tuumasi.
”Yöllä sitten.” Muut myöntyivät, vaikka tiesivätkin miten riskialtista se oli.
Erik tiesi, että hänen olisi estettävä se kaikin keinoin ja arveli, ettei tulisi nukkumaan yöllä, saati näkemään seuraavaa aamua. Hän talutti hevoset miesten luo ja nämä nousivat ratsaille, suunnaten kulkunsa ulos ja linnan maihin kuuluvaan läheiseen metsään.
Saatuaan pienen hengähdystauon, Erik sitoi haavansa ja hoiti tunnollisesti kaikki ne askareet, jotka hänelle kuuluivat, vaikka kylkeen sattuikin kovasti. Vasta myöhään illalla miesten palattua ratsastusretkeltään, hän pääsi tallille hoitamaan hevosia.
Kun linnassa viimeinkin oli hiljaista, Erik hiipi Julianin työhuoneeseen, otti palan pergamenttia ja alkoi kirjoittaa.

Julian

Anna anteeksi se mitä olen tehnyt, sillä tein sen hyvää hyvyyttäni ja omasta tahdostani, vaikka olisin voinut jättää tämän tekemättä ja vaikka minulla olisi oikeus vihata sinua sen tähden, mitä sinä olet minulle tehnyt.
Vaikket uskonutkaan, kun kerroin vaarasta ja sanoit minua valehtelijaksi, teen minä tämän kuitenkin. Ihmettelet varmaan miksi teen niin kuin teen, mutta totuus on, etten enää jaksa. En jaksa vihata sinua, enkä edes oikeastaan osaa vihata sinua, vaikka minulla syy siihen olisikin. Enhän edes tunne sinua kunnolla, mutta olen nähnyt, ettet ole niin paha kuin yrität olla.
Toinen syy on se, etten halua taas yhtä perhettä revittäväksi rikki, sillä sinun perheesi tarvitsee sinua ja rakastaa sinua. Sinun lapsillasi on oltava isä ja vaimollasi mies, en halua että he joutuvat elämään ilman sinua.
Olen nähnyt, miten paljon sinä välität perheestäsi ja kuinka paljon he sinusta välittävät ja se tekee kipeää, sillä se tuo oman perheeni mieleeni ja suuren ikäväni heitä kohtaan. Tahtoisin niin olla rakkaan vaimoni Marian luona ja nähdä meidän lapsemme viimeinkin, nähdä millaiseksi hän on kasvanut, sillä en ole vielä kertaakaan häntä nähnyt. Tiedän, ettei se käy, enkä usko, että heitä enää tulen näkemäänkään.
Minä toivon, pyydän ja rukoilen sinua, ettet enää jahtaisi perhettäni, vaan antaisit heidän olla siellä missä he sitten ovatkin, sillä he eivät ole tehneet mitään väärää sinulle, eivätkä he tule lähellekään sinua tai linnaa, sen voin taata.
Vaikken jaksakaan sinua vihata, en voi silti antaa kaikkea tekemääsi anteeksi, mutta toivon, että tämä viimeisekseni jäävä tekoni pyyhkisi pois kaiken sen vihan, jota sinä olet jostakin käsittämättömästä syystä tuntenut minua kohtaan.
Niin kuin Veli Ignatius minulle kerran sanoi; herramme on sanonut, että kaikki ovat hänen lapsiaan ja heistä on huolehdittava.
Herran haltuun siis.

Erik MacBear

Erik katsoi vielä viestiä, jonka oli pergamentille kirjoittanut ja nousi seisomaan. Hän asteli yössä niin hiljaa kuin voi ja vei pergamentin Julianin makuukammioon jättäen sen yöpöydälle.



Tämän jälkeen hän pukeutui Julianin kuninkaallisiin päällysvaatteisiin ja häipyi vähin äänin valtaistuin saliin.
Hän asteli korokkeelle ja istuutui valtaistuimelle odottamaan.
Ei hänen kauaa tarvinnutkaan odottaa, kun varjoista syöksyi esiin nuo kolme miestä. Vaikka miehet olivatkin peittäneet kasvonsa tunnistuksen hankaloittamiseksi, tunnisti Erik heidät helposti. Hän pysyi paikallaan ja odotti, vaikka tunsikin pelon kurottavan kylmiä lonkeroitaan ympärilleen. Hän kuuli askeleet ja hiljaiset kiroukset, kun miehet lähestyivät päättäväisinä valtaistuinta, jolla hän istui ja odotti.
'Maria, anna anteeksi mitä nyt teen, mutta en tiedä muutakaan keinoa.' hän ajatteli keräten kaiken rohkeutensa ja nousi seisomaan.

”Sain kuulla eräältä henkilöltä teidän aikeistanne ja päätin tulla odottamaan..” Erik sanoi ylhäiseen äänensävyyn ja sai miehet pysähtymään. ”En joutunutkaan pettymään. Nyt haluaisin tietää, mitä te minusta haluatte.” Hän jatkoi samalla arvovaltaisella äänellä, johon oli hiipinyt hienoinen epävarmuus.
Miehet seisoivat ääneti siinä mihin olivat pysähtyneet, kunnes jatkoivat kulkuaan kohti valtaistuinta, jonka edessä Erik seisoi ja hyökkäsivät.


 

Erik antoi sen tapahtua, eikä välittänyt kivusta, sillä oli aikojen saatossa siihen turtunut. Hyökkäys oli nopea, voimallinen ja julma, joten ei aikaakaan, kun miehet olivat valmiita ja juoksivat pakoon, tuupaten mennessään Erikiä niin, että hän kieri alas valtaistuimelle vievät askelmat, jääden niiden juurelle makaamaan, veren valuessa rinnan haavoista ja leviten syvän punaiseksi lammikoksi hänen alleen.


 

Vaikka voimat olivatkin kaikonneet hänen jäsenistään onnistui hänen jotenkin kääntyä vatsalleen ja kohottautua käsiensä ja polviensa varaan.



Hitaasti ja vaivalloisesti hän alkoi raahautua kohti seinän vierustalla olevaa vesiämpäriä, sillä hänen sekavassa mielessään takoi pakonomaisena ajatus siivota syntynyt sotku, ennen kuin Julian saapuisi paikalle. Voimat loppuivat tyystin hänen päästyään ämpärille ja hän onnistui vahingossa kippaamaan sen nurin, niin että pesuvesi levisi räiskähtäen lattialle ja hänen päälleen.
Epämääräinen, pelokas äännähdys karkasi hänen huuliltaan ja pelko muuttui pakokauhuksi. Hän ei tiennyt mitä tehdä, kun kuuli paljaista jaloista lähtevän pehmeän äänen kylmää kivetystä vasten. Joku oli tulossa.

Julian oli havahtunut unestaan, makuukammion oven kolahtaessa kiinni. Hetken maattuaan hän nousi istumaan ja huomasi pergamentin yöpöydällään. Hän sytytti kynttilän ja luki viestin.
Peitto lensi vauhdilla sivulle, kun hän ponkaisi ylös vuoteeltaan ja puki nopeasti aamutakin ylleen, otti kynttilän ja kiiruhti kohti suurta salia. Hän ei ennättänyt tasannetta pidemmälle, kun hän näki mitä suuressa salissa tapahtui. Nuo kolme miestä kävivät Erikin päälle, pahoinpitelivät tämän julmasti ja pakenivat.


 

”Ei.” Julian henkäisi ja alkoi ymmärtää. Hän tajusi nyt miltä oli silmänsä ummistanut ja ymmärsi miten pahasti oli tehnyt tuota jaloa miestä kohtaan. ”Vartijat!” Hän karjui niin lujaa, että hänen äänensä kaikui kolkkona pitkin hiljaista linnaa. Hän ei aikaillut, vaan juoksi alas saliin ja suoraan Erikin luo, joka makasi liikkumatta paikallaan seinän vieressä.

Hän käänsi varovaisesti tämän selälleen ja näki miten kammottavan kalpeilta tämän kauhistuneet kasvot näyttivät. Hän näki miten kauhuissaan Erik oli, muttei ehtinyt puhua tälle mitään, kun kuului juoksuaskelet, jotka lähestyivät nopeasti.
”Herrani, te kutsuitte.” Sanoi hengästynyt vartija, joka oli saapunut paikalle juoksujalkaa ja toinen tuli heti hänen perässään.
”Toinen teistä hakekoon heti parhaimmat parantajani paikalle ja toinen tekee hälytyksen. Ne miehet on saatava kiinni.” Julian sanoi.
”Tapahtuu heti herra.” Sotilaat kajauttivat yhdestä suusta ja painuivat juoksujalkaa toimittamaan annettuja käskyjä.
Julian odotti ja se aika tuntui pitkältä, kun hän yritti tyrehdyttää verenvuotoa haavoista, joita Erikillä oli runsaasti keskivartalossaan.


 

”Miten en aiemmin tajunnut.” Hän sanoi hiljaa ja tunsi vihlaisun sydämessään. Tuo mies oli pelastanut hänen henkensä, vaikka hän oli ollut tätä kohtaan julma ja ilkeä. ”Erik.” Julian sanoi.
”Anna anteeksi Tämä on kokonaan minun syytäni.” Erik sopersi tuskin kuiskausta kovemmalla äänellä ja Julian näki miten tämän kädet nykivät, kuin tämä olisi halunnut suojella itseään, mutta voimia ei ollut riittävästi käsien liikuttamiseen. Hän näki pelon miehen kasvoilla, pelon, jonka hän oli itse tämän sisimpään asettanut.
”Minun tässä pitäisi anteeksi pyytää.” Julian sanoi tietämättä miten voisi saada Erikin ymmärtämään, ettei halunnut tälle enää pahaa. ”Älä yritä liikkua, sinä olet haavoittunut pahasti.” Hän lisäsi, mikä oli totta. Juliania huoletti eniten rinnan oikealla puolella, melkein puolivälissä vartaloa oleva syvä haava, josta norui niin tummaa verta, että se miltei näytti mustalta. Hän tiesi ennestään, että tuohon tiettyyn paikkaan osuneet pistot olivat yhtä kohtalokkaita, kuin sydämeen osuneet, jotka tosin useimmiten tappoivat heti, toisin kuin juuri sellaiset, jollainen Erikin rinnassa oli nyt.
”Minun... minun täytyy siivota tämä sotku.” Erik kähisi ja yritti nousta.
”Ei, sinun on maattava allasi, siivoamisella ei ole nyt kiirettä.” Julian sanoi ja samassa paikalle pyyhälsi sotilas, mukanaan kaksi parantajaa, jotka riensivät oitis auttamaan Erikiä. ”Hyvä ja nyt sinä saat mennä herättämään poikani Lucius, minulla on hänelle tehtävä.” Hän jatkoi.

”Heti herrani.” Sotilas sanoi ja juoksi hakemaan Luciusta.

Parantajat nostivat Erikin paareille ja kantoivat tämän sairastuvalle Julianin seuratessa. Tämä halusi olla paikalla ja toivoi, että parantajat onnistuisivat pelastamaan Erikin hengen, vaikka kovasti näyttikin siltä, ettei toivoa juurikaan ollut.
Hetken kuluttua kuului askelia ja Lucius astui huoneeseen sotilas vanavedessään.
”Isä, tahdoit tavata minut.” Lucius sanoi.
”Niin tahdoin. Sinun on haettava käsiisi Veli Ignatius, hän on ainoa, joka tietää missä tämän miehen vaimo on.” Julian sanoi ja kertoi mistä tämän voisi löytää.

”Miksi sinä hänet tänne haluat?” Lucius kysyi ymmällään.
”Maria on ainoa, joka nyt voi valaa elämäntahtoa häneen.” Julius vastasi.
”Hyvä on.” Lucius vastasi, vaikkei ihan ollut ymmärtänyt, mitä isä tarkoitti ja lähti.
”Pidä kiirettä, aikaa ei ole hukattavaksi.” Julian sanoi, ennen kuin Lucius katosi ovesta.
”Ei... ei... Minä pyydän... rukoilen. Anna Marian olla.” Erik anoi ja kaikki ne tunteet, jotka hän oli pitänyt sisällään niin kauan, purkautuivat ulos ja kyyneleet vierivät valtoimenaan hänen poskilleen. ”Minä pyydän, ei Mariaa...” Hän jatkoi lohduttoman itkunsa lomasta, sillä pelkäsi, mitä Julian saattaisi Marialle tehdä.

”Ei, Erik. Nyt sinä käsitit väärin. En minä halua satuttaa häntä, minä haluan hänet tänne auttamaan sinua.” Julian sanoi ja yritti kömpelösti rauhoittaa Erikiä, joka selvästi oli kauhuissaan ja pelkäsi rakkaansa puolesta.
”Teidän on nyt poistuttava.” Toinen parantajista sanoi, sillä ymmärsi, ettei potilas rauhoittuisi, ennen kuin Julian poistuisi huoneesta.
”Hyvä on, mutta tulkaa heti kertomaan, jos hänen tilassaan tapahtuu muutoksia.” Julian pyysi ja painotti sitä vielä, ennen kuin asteli pois huoneesta.

Tässä teille tuore osa luettavaksenne.
Älkää kuitenkaan unohtako MacBearin linnan esittelyä!!


Erik heräsi ensin, muttei hennonut herättää yhä nukkuvaa Mariaa, joka nukkuessaan näytti hyvin kauniilta. Hän kulutti aikaansa katsellen Marian kasvoja, joita punertavan vaaleat hiukset kehystivät kauniisti.

 

Erik ei tiennyt kuinka kauan oli katsellut Mariaa, kun tämä aukaisi silmänsä ja katseli hymyillen takaisin. Siinä he lepäsivät lähekkäin ja katselivat toisiaan, saamatta siitä tarpeekseen. Marian pehmeät sormet tekivät retkiä pitkin Erikin vartaloa ja tämä antoi sen tapahtua. Naisen katse lipui pitkin käsivarsia, sitten rintaan, sormien sivellessä kevyesti arpista selkää.

 

Maria tunsi miten Erik värähti kosketuksesta ja näki miten tämä sulki silmänsä, kuin häveten arpiaan.
”Ssh. Ei ole hätää.” Maria sanoi hiljaa ja painautui niin lähelle Erikiä, että heidän huulensa koskettivat toisiaan.
”Anna anteeksi.” Erik sanoi hiljaa ja antoi sormiensa sivellä kevyesti Marian sileää ihoa ja tutkia tämän pehmeitä muotoja. ”Kestää kauan ennen kuin minä opin, jos opin koskaan.” Hän jatkoi ja katsoi Marian kasvoja, joilla oli lempeä, lämmin hymy.
”Ei se mitään.” Maria sanoi ja painoi hellän suudelman tuoreen miehensä huulille. ”Minä rakastan sinua kaikkine arpinesikin.” Hän lisäsi ja hymyili.

Huoneeseen laskeutui jälleen hiljaisuus ja nuo kaksi vain nauttivat toistensa seurasta ja halusivat painaa jokaisen hetken mieleensä, sillä tämä oli yksi parhaimpia hetkiä Erikin elämässä.
”Meidän pitäisi kai nousta.” Erik sanoi viimein ja leikitteli kevyesti yhdellä vaalealla hiussuortuvalla, jonka viimein nosti hellästi sivuun Marian kasvoilta.
”Niin kai.” Maria myönsi, vaikkei häntä huvittanut nousta. Hän halusi olla ikuisesti siinä, Erikin seurassa, mutta hän tiesi, etteivät he iän kaiken voisi siinä sängyssä maata. Oli niin paljon tehtävää ja Erikillä oli vielä paljon opittavaa.

Vielä puolisen tuntia tuota seesteistä hetkeä kesti, kunnes palvelija astui sisään ja nosti läheiselle pöydälle aamiaistarjottimen.
”Aamiaisenne teidän ylhäisyytenne.” Palvelija sanoi ja kumarsi.
”Mutta eihän teidän olisi tarvinnut.” Erik sanoi hämmentyneenä. ”Olin ajatellut tulla keittiöön aamiaiselle.” Hän jatkoi, sillä ei oikein ollut tottunut siihen, että ruoka tuotiin hänelle.
”Miksi teidän ylhäisyytenne vaivautuisi keittiöön?” Palvelija kysyi yhtä hämmentyneenä.
”No kun tuota...” Erik änkytti ja nolostui. Tämä oli taas niitä asioita, joita hänen pitäisi vielä opetella. ”Vanha tapa.” Hän mutisi viimein ja tuijotteli sormiaan.
”Teidän ylhäisyytenne on tervetullut keittiöön, jos niin tahtoo, mutta aamiaisen neuvoisin nauttimaan täällä kaikessa rauhassa.” Palvelija sanoi hymyillen ja vinkkasi silmäänsä. ”Eikä teidän tarvitse tuoda tarjotinta keittiöön, joku meistä hakee sen kyllä.” Hän lisäsi kumartaen ja poistui, jättäen nuorenparin omaan rauhaansa.

Erik oli vaiti ja istui vain paikallaan. Häntä nolotti, mutta tämä oli uutta, eikä hän vieläkään ollut tottunut olemaan palveltavana, kun oli itse tottunut olemaan se joka palvelee ja tekee työt.
”Erik, oletko sinä kunnossa?” Maria kysyi ja kietoi kätensä Erikin ympärille.
”Olen. Minä vain... tämä kaikki on niin uutta ja enkä minä oikein osaa olla palveltavana.” Erik vastasi viimein ja katsoi Marian lempeitä kasvoja.
”Minä ymmärrän, olethan kokenut kovia ja tiedät miten raadollista alempisäätyisten elämä voi pahimmillaan olla.” Maria sanoi vakavana ja painoi hellän suudelman Erikin poskelle. ”Mutta sinä olet jalo ja kiltti mies ja siksi rakastankin sinua niin kovasti.” Hän lisäsi, pienen hymyn hiipiessä huulilleen.
”Kiitos Maria. En tiedä miten pärjäisinkään ilman sinua.” Erik vastasi ja veti Marian lähemmäksi itseään. Sen hän tiesi, että jos joutuisi luopumaan joskus Mariasta, ei eläminen enää olisi elämisen arvoista. ”Olen pahoillani, etten ole mikään täydellinen unelmaprinssi.” Hän huokaisi surkeana ja mietti taas ties kuinka monennen kerran, että olisiko hänestä lainkaan hallitsijaksi.
”Erik, minähän olen sanonut, etten piittaa arvonimistä tai kruununjalokivistä, minä rakastan sinua juuri sellaisena kuin olet ja millaisena sinut ensi kertaa kohtasin.” Maria vastasi ja mietti, miten paljon vielä tarvittaisiin, ennen kuin Erikistä sukeutuisi juuri sellainen kuningas kuin odotettiin. Hän halusi olla miehen tukena, sillä juuri sitä tämä kaipasi, etenkin nyt, kun tämän harteille oltiin laskemassa iso vastuun taakka.

Maria tiesi, että asia oli Erikille iso juttu ja tämä koki sen eri tavalla, kuin jos olisi asunut ikänsä linnassa, kuten olisi kuulunutkin, jollei tuota inhottavaa miestä, Juliania, olisi ollut olemassa.
”Mutta...” Erik aloitti, muttei saanut lausettaan loppuun, kun Maria laski siron sormensa tämän huulille.
”Ssh, rakas, älä puhu. Minä menen sinne minne sinäkin, sillä haluan olla rinnallasi aina, tapahtuipa mitä tahansa.” Maria sanoi hiljaa ja katsoi suoraan Erikin tummanruskeisiin silmiin, joissa oli surumielinen katse. ”Minä rakastan sinua, juuri sellaisena kuin olet, koska näen miten hyvä ja rehellinen sinä olet, vaikka oletkin joutnut kohtaamaan elämässäsi niin paljon vääryyttä.” Hän jatkoi ja painoi hellän suudelman miehen huulille.
”Mihin minä joutuisinkaan ilman sinua.” Erik sanoi karhealla äänellä ja vastasi vaimonsa hellään suudelmaan. Pitkään aikaan, he eivät nähneet muuta kuin toisensa ja tunsivat vain toistensa kevyen kosketuksen.

Aamiainen olisi unohtunut noilta kahdelta, jollei Erikin maha olisi kurahtanut kuuluvasti. Erik punastui ja Marialta pääsi pieni tirskahdus, jonka tämä yritti nopeasti tukahduttaa.
”Anteeksi.” Maria sanoi ja katsoi lempeästi Erikiä.
”Ei se mitään.” Erik sanoi hiljaa ja lisäsi, ”onkin jo korkea aika syödä.”


Niin he sitten nauttivat linnan kokin loihtimasta aamiaisesta, johon kuului hedelmiä, vaaleaa leipää ja viiniä. Aamiaisen jälkeen he vielä laiskottelivat jonkin aikaa, ennen kuin pukivat päälle. Tosin Erik oli tottunut jo lapsesta asti tekemään töitä ja huolehtimaan kaikesta, joten tällainen laiskottelu oli hänelle uutta, eikä hän ollut vieläkään tottunut siihen ja tuskin tulisi koskaan tottumaankaan.

Maria huomasi kyllä Erikin epävarmuuden ja ajoittaiset synkät ajatukset, jotka kävivät kuin varjoina tämän kasvoilla. Hän näki miten alas tämän itsetunto oli painettu ja tiesi, että kestäisi kauan, kunnes sen saisi korjattua, jos koskaan. Olihan miehessä sentään tapahtunut hienoista muutosta parempaan päin, mutta vielä olisi paljon tehtävää edessä, eikä se tie tulisi olemaan helppoa.

 

Maria toivoi, että hänen rakkautensa auttaisi ja hän tunsi yhä voimakkaammin haluavansa olla miehen rinnalla ja tukea tätä, sillä rakkautta, hyväksyntää, lämpöä ja ystävällisyyttä tuo mies tarvitsi juuri nyt, koska oli niin kauan jäänyt niistä paitsi.
”Mitä mietit?” Erik kysyi ja katseli tutkivasti Marian kasvoja.
”Sinua” Maria vastasi ja hymyili. Erik ei sanonut mitään, mutta hymyili hänkin.
Kumpikin vaipui jälleen hiljaisuuteen, sillä heille riitti hyvin toistensa seura.

Myöhemmin illalla he menivät suureen saliin, jossa oli tarjolla ylellinen illallinen. Se tuntui maistuvan kaikille, mutta Erik söi hyvin varovaisesti, kuten aina, sillä hän ei vieläkään ollut tottunut niin suureen ruokamäärään, elettyään niin monta vuotta niukalla ja toisinaan hyvinkin yksipuolisella ruokavaliolla.

Päivät vierähtivät eteenpäin ja muuttuivat kuukausiksi, Erikin opetellessa itselleen uusia asioita. Hän jopa koetti opetella miekkailua, mutta huomasi pian, ettei se ollut hänen vahvuutensa. Hän tiesi, että olisi pitänyt opetella tuo taito jo pienestä pitäen, nyt oli vähän myöhäistä oppia ihan kaikkea, puhumattakaan siitä, ettei hän oikeastaan halunnut edes satuttaa ketään, saati taistella.






Myös Richard näki, ettei Erik ainakaan ollut luotu tappamaan ketään, niin vahvasti olivat luostarin opit tämän mielessä ja hänen täytyi oikein ihmetellä, ettei tämä ollut tuona kurjana ajan jaksona, ennen luostariin kotiutumistaan joutunut pahoille teille. Joku korkeampi voima oli varmasti johdattanut Erikiä, tämän kivisellä tiellä, hän päätteli ja arveli, että kyllä tästä vielä hyvä kuningas tulisi, vaikkei tämä ollutkaan innokas sotimaan.

Samoihin aikoihin Maria oli huomannut itsessään muutoksia, jotka kielivät raskaudesta, joka puhkesikin täyteen kukkaansa ajan kuluessa. Erikin mielestä Maria näytti jopa kauniimmalta kuin ennen, hehkuessaan tulevaa äitiyttään.



Erikiä jännitti Marian raskaus ja hän halusi suojella vaimoaan kaikelta pahalta ja toivoi, että tuleva lapsi saisi paremman elämän, kuin mitä hänellä itsellään oli ollut. Vaikkei hän siitä puhunutkaan paljoa Marialle, pelkäsi hän, että tulevalle lapselle kävisi kuten hänelle itselleen oli käynyt ja hän toivoi ja rukoili mielessään jumalaa suojelemaan Mariaa, sekä syntymätöntä pienokaista.

Richard päätti, että oli korkea aika esitellä Erik kansalle, sillä tulihan alaisten tietää, millaisen miehen he saisivat hallitsijakseen, kun kruunu vaihtaisi omistajaa.

Erik jännitti kovasti tulevaa päivää, koska hänen piti pitää puhe kansalle. Hän päätti olla rehellinen ja kertoa kaikille tuosta häpeällisestä merkistä, sillä ei halunnut salailla asiaa enempää, koska ennen pitkään saattaisi käydä niin, että joku näkisi vahingossa tuon merkin ja lavertelisi koko maailmalle.

Viimein saapui tuo päivä ja he astelivat suurelle korokkeelle, joka oli torille rakennettu. He istuutuivat valtaistuimilleen ja Erik näki ihmisten katsovan heitä osin kunnioittavasti, osin odottavasti, sillä harvoinpa kuninkaalliset saapuivat kivimuurien takaa tavallisten kansalaisten pariin.



Viimein kuningas Richard nousi seisomaan ja puhui kansalle, jonka päätteeksi seurasi hurrausta ja kätten taputuksia. Kun ihmiset taas vaikenivat, Erik nousi varovaisesti seisomaan ja astahti epävarmasti edemmäksi.
Häntä pelotti, mutta tämä oli kuitenkin tehtävä. Hän katseli alempana vellovaa kansaa, veti syvään henkeä ja alkoi puhua.



Erik kertoi koko tarinansa, vaikka halusi unohtaa suurimman osan kokemastaan.
”Minä en pakota teitä pitämään minusta ja jos olette sitä mieltä, etten sovi kuninkaaksenne, voin luopua kruunustani. Halusin vain olla rehellinen teitä kohtaan, jotta te tiedätte mikä minä olen miehiäni.” Erik sanoi nielaisten hiljaa ja vaikeni.
Väki oli hiljaa, kukaan ei hurrannut, eikä taputtanut ja Erik alkoi jo odottaa ensimmäisiä mätiä ammuksia, jotka iskeytyisivät häneen. Hän oli jo tottunut siihen, eikä tuntenut fyysistä kipua, mutta sisimpään sattui sitäkin enemmän.
Hän kääntyi ja asteli hitaasti takaisin istuimelleen, kunnes äkkiä alkoi kuulua huutoa, hurraamista ja kätten taputuksia. Hämmentyneenä hän kääntyi katsomaan kansalaisia, jotka taputtivat, hurrasivat ja huusivat hänen nimeään. Tämä oli Erikille uutta, sillä hän oli tottunut kuulemaan nimittelyä, herjaamista ja saamaan osakseen vain iskuja, potkuja ja mätiä vihanneksia ja hedelmiä.
Pieni hämmentynyt hymy levisi hänen huulilleen ja hetken hänestä tuntui, että kaikki menisi parhain päin, kun äkkiä hyvin tuttu hahmo syöksyi ylös. Ennen kuin kukaan ehti tehdä mitään, Julian oli viiltänyt kuninkaan kurkun auki ja hyökkäsi kuningattaren kimppuun.



Erik katsoi tätä kauhuissaan, mutta tajusi että hänen oli toimittava heti, mikäli halusi saada vaimonsa turvaan. Niin hän harppasi Marian luo kiskoi tämän mukaansa, Ignatiuksen harppoessa perässä. He päätyivät syrjäiselle kadulle, johon pysähtyivät hetkeksi.
”Ignatius, parhain ystäväni, minä pyydän ja rukoilen, ota Maria mukaasi ja vie hänet pois täältä, vie hänet turvaan.” Erik pyysi ja katsoi vanhaa ystäväänsä anoen.
”Sen teen.” Ignatius vastasi ja harppoi Marian luo.







”Erik, ei. En halua jättää sinua.” Maria pyysi.
”Maria rakas, mene. En halua sinulle käyvän mitään. Ole niin kiltti.” Erik pyysi ja katsoi vaimoaan onnettomana. Sattui niin kovasti, että piti erota hänestä näin, mutta se oli ainoa keino, jolla suojella tätä.
”Hyvä on.” Maria sanoi kyynelten vieriessä poskille ja lähti Ignatiuksen mukaan.

Julian ei tätä huomannut, ennen kuin oli liian myöhäistä ja Ignatius ratsasti ulos kaupungin porteista Maria mukanaan.

Erik katseli kun nuo kaksi loittonivat ja toivoi, että he pääsisivät pakoon ja turvaan Julianilta ja tämän alaisilta. Itse hän ei ehtinyt liikahtaakaan, kun paikalle saapui pari isompaa korstoa, jotka raahasivat hänet takaisin Julianin luokse.
”Yrititkö paeta.” Julian kysyi ja katseli arvioiden Erikiä.
”En yrittänyt.” Erik sanoi ja seisoi paikallaan katsellen kenkiensä kärkiä.
”Miksi sitten juoksit pois?” Julian kysyi.
”Siksi.” Erik vastasi lyhyesti, eikä Julian voinut olla ihailematta tämän rohkeutta, vaikka muutoin inhosikin tätä.
”Taisit auttaa pikku vaimosi pakoon.” Julian sihahti häijysti ja sai Erikin hätkähtämään.
”Entä sitten.” Erik tokaisi ja sai kovakouraisen tuuppauksen selkäänsä toiselta korstolta. ”Sinä tapoit vanhempani.” Hän lisäsi.
”Niin tein ja kunhan vaimosi saadaan kiinni, hän on kuoleman oma.” Julian sanoi hienoista tyytyväisyyttä äänessään, saadessaan Erikin selvästi pelon valtaan.
”Julian, minä pyydän, anna hänen elää. Minä teen mitä vain sinä haluat, jos vain annat Marian mennä.” Hän sanoi, kyyneleen vierähtäessä poskelleen. Juuri kun hän oli luullut saavansa elää rauhassa, se kaikki oli tuhottu ja viety häneltä taas kerran. Hänen vanhempansa makasivat kuolleina valtaistuintensa edessä ja Maria oli toivottavasti turvassa Ignatiuksen kanssa. Ei ollut enää mitään menetettävää ja hän kuolisi mieluusti, jos se vain takaisi suojan Marialle.
”Ihan mitä tahansa?” Julian kysyi kiero hymy kasvoillaan.
”Ihan mitä tahansa.” Erik vastasi ja otti kruunun pois päästään ja ojensi sen Julianille. ”Vaikka kuolen, jos niin haluat.” Hän lisäsi hiljaa ja toivoi että tuo edessä oleva mies armahtaisi ja päästäisi hänet tästä tuskasta, joka kalvoi sisintä niin kovin.



”Ei, et sinä kuole vielä, et ennen kuin minä niin haluan.” Julian sanoi tyytyväisesti myhäillen, vaikka häntä samalla hivenen ärsytti se miten helposti tämä olikaan käynyt. ”Minä tarvitsen palvelijan ja sinä sovit siihen hommaan hyvin.” Hän lisäsi ja laski kruunun päähänsä.

No niin tässäpä tämä osa, lisää tapahtumia seuraavassa osassa.


Extra kuvia














Tässäpä oli nyt tämä kuvapläjäys. :)

Tällä kertaa ei ole mitään varsinaista tarinaa, vaan lähinnä kuvia Julianista ja hänen elämästään, sekä hänen hieman pehmeämmästä puolestaan ja perheestään. Meinasin, että pitäähän tuolla pahiksella perhekin olla, kun ei pahiksetkaan sentään kuolemattomia ole.

Mutta enemmittä löpinöittä asiaan.

Perhe potretti. Vasemmalta oikealle siis takana Lucia, Margaret, Julian ja Lucisus, edessä Juliet ja Maximus. Ja jos huomaatte, niin Margaret on jälleen pieniin päin, taitaa tulla perheen iltatähtönen ja jospa sillä olis punainen tukka, kun kaikki muut ovat blondeja, paitsi Margaret.

Julian ei välttämättä ole mielissään, jos tietäisi, että nyt tietää koko valtakunta hänen pehmeämmästä puolestaan, hän kun on yrittänyt olla se ilkeä. Jopa Erik yllättyisi, jos tietäisi. Mutta me emme hiiskahdakaan hänelle... tai no ehkä pikkuisen... Katsotaan nyt miten tarina vielä tästä etenee.

No niin, se Julianin pehmeämpi, kiltimpi ja romanttisempi puoli.

Margaret on muuten oma luomani simi. Tuli yhden mun oman tontintekeleen mukana ja tuli sitten visiitille Julianin tontille, niin tottahan minä käytin tilaisuuden hyväkseni. Myöskään hänen alkuperäinen nimensä ei ole Margaret vaan sattumalta Maria, mut mä muutin sen sillä nimenmuuttamistaululla, kun en halunnut että naapurustossa hilluu kaksi Mariaa.

Molemmille tuli muuten heti kolme salamaa, mikä yllätti mut, koska Margareta on Kalat ja hyvin kilttiä sorttia, kun taas Julian on kaksonen ja sitä eläväisempää, ilkeämpää ja menevämpää sortiia.

Melkoinen hurmuri ilkiöksi.

Mitä isä edellä...

...sitä tytär perässä. Taitaa nuo tietyt taipumukset olla periytyvää sorttia. Nimittäin kumpikin hujiasi tuon pelin aikana sen minkä kerkesi, että eipäs oo omena kauaksi puusta pudonnut.

Lucia on siis Julianin peliseurana tuossa

Tässä taitavat olla Julian ja Juliet.

Lucian ja Luciuksen synttärit.

No tässäpä tämä pieni vilkaisu Julianin luonteen toiselle puolelle. :D

No niit tässä sitten kuudes luku ja pidemmittä löpinöittä päästän teidät lukemaan. Joo tuli vähän pidempi osa kuin edellisistä osista. :)

****

Vasta paljon myöhemmin hän tuli tietoiseksi ympäristöstään ja ymmärsi hämärästi olevansa turvassa. Hän muisti tilanteen, joka tähän oli johtanut, joskin hatarina, epämääräisinä kuvina ja tuskin saattoi uskoa pelastuneensa. Siitä huolimatta hän kiitti hiljaa jumalaa siitä, että tämä oli armossaan antanut taas yhden mahdollisuuden, vaikka kaikki olikin näyttänyt olevan lopussa.
Silti hän epäili, tokko tämäkään kestäisi, sillä niin monet kerrat hän oli joutunut pettymään, niin monet kerrat oli hänen elämänsä romahtanut ja toivo viety, kun hän oli luullut kaiken olevan parhain päin ja se oli tuon kirotun merkin syytä, Juliania hän ei vieläkään osannut syyttää tästä, vaikka tiesikin, että tämä oli ollut kaiken takana.
Vielä paljon oli kysyttävää ja niin paljon reikiä tässä hänen elämänsä kudoksessa, joka paikoin oli ollut niin kurjaa, ettei hän sitä halunnut muistella.
Hän vain tyytyi siis olemaan paikallaan ja odotti mitä tuleman piti. Hän pelkäsi tämänkin unen päättyvän ja hän heräisi jälleen vankikopista tai kenties katuojasta, jossa hän oli suurimman osan elämäänsä viettänyt.
Hän oli oppinut pelkäämään ja oppinut tuntemaan pettymyksen, eikä näin ollen osannut iloita tästäkin, pelkäämättä uutta pettymystä.
Erik tuskin uskalsi puhua palvelusneidoille ja parantajille, joita kävi tasaiseen tahtiin häntä katsomassa ja hoitamassa. Kaikkein vaikeinta puhuminen oli Marialle. Hän ei tiennyt mitä sanoa ja mietti kuinka helppoa oli ollut jutella tälle kaltereiden toiselta puolen, mutta ei nyt kun tämä oli aivan lähellä ja saattoi koskettaa.
Monet kerrat hän vain tyytyi katsomaan, kun tyttö teki askareitaan, sillä ei tohtinut häiritä tätä. Maria kyllä jutteli paljon takaisin ja paranteli milloin tyynyjen, milloin peiton asentoa tai katsoi tarvitsivatko siteet vaihtoa ja Erik antoi sen tapahtua. Hän ei uskaltanut estääkään Mariaa.
Vaikka elämänlaatu nyt tuntuikin tuntuvasti parantuneen, ei Erik osannut siitä iloita, varsinkaan kun painajaiset vaivasivat häntä alituiseen ja yksi niistä oli sellainen, jonka hän oli nähnyt pienestä pitäen.

***

Huone oli pehmeästi valaistu ja jostain läheltä kantautui pehmeä hyräily. Erik tunsi tuon äänen, muttei tiennyt kenelle se kuului. Hän yritti nähdä äänen lähteen, muttei onnistunut ja melkein samassa tunnelma ja valo muuttuivat. Tuli pimeää ja kovakouraiset kädet tarttuivat häneen.
Hän yritti rimpuilla vapaaksi, muttei onnistunut, tuo toinen oli paljon vahvempi. Erik tunsi, että häntä kuljetettiin jonnekin ja ympärillä kuului askelia, kuiskauksia ja metallisia kalahduksia, kun raskaita rauta ovia avattiin ja suljettiin.
Hän ei ymmärtänyt minne häntä vietiin ja miksi, kunnes kuuli tulen huminaa ja rätinää, sekä palkeista lähtevää ääntä, joka kuului tasaisin väliajoin. Hän käänsi päätään ja näki ahjon hehkuvan punaisena ja liekkien leimahtelua tulikuumien kekäleiden välistä. Joku pyöritti siinä jotain, jonka pian nosti.
Tuo joku lähestyi kädessään pitkä metallinen esine, jonka toinen pää hehkui punaisempana kuin ahjossa olevat kekäleet. Erik saattoi tuntea kuumuuden, joka siitä hohkasi ja huusi pelosta. Hän ei pystynyt liikkumaan ja joku piteli tiukasti kiinni hänen vasenta kättään paikallaan. Sitten aivan yllättäen hän tunsi kipua, jollaista ei ollut vielä muistanut koskaan kokeneensa. Se poltti ja kirvelsi ja hän saattoi haistaa oman palaneen ihonsa ja lihansa käryn.
Kauhun huuto purkautui hänen huuliltaan ja hän heräsi omaan huutoonsa.

Hikikarpalot vierähtelivät pitkin hänen kasvojaan ja seassa oli kyyneliäkin. Rinta kohoili hänen kiihkeän hengityksensä tahtiin ja hän huomasi pitelevänsä kiinni vasemmasta kädestään, kuin tuli oli yhä poltellut sitä, kuin tuo epäonnen merkki olisi ollut vieläkin tuore.
Uusi huuto purkautui hänen huuliensa välistä ja hän heitti peittonsa syrjään. Pakokauhun vallassa hän nousi vuoteelta ja lyyhistyi lattialle, sillä murtunut jalka ei vielä kannatellut hänen painoaan. Toinen vaimeampi huuto purkautui hänen huuliltaan ja vaimeni pian pitkiksi nyyhkäyksiksi, kun hän tajusi olevansa turvassa.
Siinä hän kyyhötti lattialla ja itki rajusti, sillä uni oli ollut kovin todellinen, eikä sen tuoma kauhu tuntunut lähtevän pois kuten yleensä.
Huoneen toiselta puolelta kuului askelia, jotka lähestyivät ja pian ovi avattiin. Erik valmistautui pakenemaan, kuten oli tottunut koko elämänsä tekemään. Hän yritti liikkua, mutta lastoitettu jalka ei antanut myöden ja hän odotti kauhuissaan mitä tuleman piti. Vaikka järjen ääni yritti sanoa, ettei ollut pelättävää, ettei häntä enää häädetty pois, silti pelko ja kauhu sumensivat tyystin järkevän ajattelun. Hän halusi paeta, halusi päästä jonnekin nurkkaan, jossa olisi turvassa. Hän oli kuin häkkiin lukittu villieläin, joka halusi päästä vapaaksi, mutta ne kalterit eivät olleet hänen ympärillään, vaan hänen sisimmässään.

Viimein Erik nosti katseensa näki Marian, joka katsoi takaisin surullisena. Tämän takana seisoi kaunis nainen, jolla oli kultainen kruunu kutreillaan ja surullinen ilme kauniilla kasvoillaan.. Tahaton epätoivoinen vinkaus karkasi Erikin huulilta ja hän vetäytyi vaistomaisesti kauemmaksi, kuin peläten taas saavansa lyöntejä osakseen, vaikka se järkevä osa miehen mielessä yritti yhä sanoa, ettei ollut pelättävää.

”Voi Erik.” Maria sanoi surullisena ja riensi auttamaan miehen takaisin vuoteeseen. ”Et saisi vielä nousta vuoteelta.” Hän lisäsi asetellessaan hellästi peiton Erikin päälle, kun oli saanut tämän takaisin vuoteelle.
Erik hengitti yhä kiivaasti, mutta alkoi hiljalleen rauhoittua, Marian touhutessa lähellä ja asetellessa petivaatteita takaisin paikalleen, mistä ne olivat melkein pudonneet Erikin pompatessa pois vuoteelta.
”Minä näin... näin...” Erik sanoi katkonaisesti ja painoi nyyhkyttäen päänsä käsiinsä.
”Se oli vain unta.” Maria yritti rauhoitella ja sipaisi hiuskiehkuran pois Erikin kasvoilta.
”Ei.” Erik henkäisi ja katseli jonnekin Marian ohitse. ”Minä näin, kun sain tämän.” Hän lisäsi nostaen kätensä vasemman kätensä olkavarrelle kohtaan, jossa tuo häpeällinen merkki oli ja pysyi. Kyyneleet vierähtivät hänen poskilleen vuolaina ja hän painoi kasvonsa käsiinsä.
Maria olisi halunnut tehdä enemmänkin Erikin hyväksi, muttei tohtinut kuningattaren läsnä ollessa.
Kuningatar asteli vuoteen luo ja istuutui reunalle, silitellen kevyesti Erikin hiuksia ja alkoi hyräillä laulua, jonka Erik muisti unestaan. Hän tunsi tuon äänen ja nosti kasvonsa käsistään ja katsoi kuningatarta, jonka kauniilla kasvoilla oli seesteinen, lempeä ilme ja silmissä surullinen katse. Hämmentyneenä hän huomasi, että kuningattaren silmät olivat samanlaiset ja saman väriset kuin hänen omansa.
”Tekö...” Erik aloitti mutta sanat tukahtuivat olemattomiin ja epäilys yritti jälleen nostaa päätään, mutta hän vaiensi sen, sillä halusi uskoa, että hänellä kenties olisi perhe täällä, ehkä jopa nämä jalot, ylväät ihmiset.
”Niin rakas poikani.” Kuningatar sanoi lempeällä äänellä, kirkkaan kyyneleen vierähtäessä hänen poskelleen ja silitteli kevyesti Erikin oikeaa kyynärtaivetta, jossa tuo kuninkaallinen syntymämerkki oli.
”Äiti.” Erik sanoi hiljaa ja katseli naista hämmentyneenä. Hän ei muistanut tätä juurikaan, eikä ollut nähnyt sitten varhaislapsuutensa, josta hänellä ei juurikaan ollut muistikuvia, vain hataria unenomaisia pätkiä sieltä täältä. ”Äiti.” Hän toisti uudelleen ja syleili tuota naista, joka oli niin kauan ollut poissa hänen elämästään ja jonka elämästä hän oli puuttunut.

”Poikani.” Kuningatar henkäisi ja vastasi Erikin syleilyyn. Siinä he kumpikin syleilivät toisiaan ja itkivät.
Erik tunsi nenässään kevyen hyvän kukkaistuoksun, jonka muisti myös, mutta niin kovin kaukaisena muistona ajasta, jolloin hän vielä oli ollut onnellinen tavallinen vauva. Ajasta, jolloin hänen elämäänsä ei vielä oltu riistetty häneltä. Kaikki ne tunteet, jotka hän oli sisällään pitänyt koko elämänsä ajan pyrkivät ulos ja hän käsitti miten paljosta oli jäänyt paitsi. Vaikka hänellä olisi ollut oikeus, ei hän silti jaksanut vihata Juliania, tuota vallan ahnetta neuvonantajaa.
"Sinusta on kasvanut hieno mies. Niin olen kuullut Veli Ignatiukselta." Kuningatar sanoi lempeästi ja katsoi hymyillen Erikiä.
"Enpä tiedä." Erik sanoi vaatimattomasti ja hypisteli hermostuneena peittonsa reunaa ja tunsi poskiaan kuumottavan. Hän halusi kysyä monesta asiasta, halusi jutella, mutta ei kuitenkaan keksinytkään mitään sanottavaa, nyt kun näki äitinsä. Isänsä kanssa hän ei vielä ollut jutellut, sillä oli enimmäkseen ollut unessa tai kuumehorteessa tämän käydessä katsomassa häntä.
"Haluan, että lepäät nyt. Meillä on aikaa jutella vielä monta kertaa." Kuningatar sanoi, kuin olisi lukenut Erikin ajatukset.
"hyvä on... äiti." Erik sanoi, sillä kestäisi vielä kauan, että hän tottuisi siihen sanaan ja oppisi tuntemaan oikeat vanhempansa.

Kyyneleet vierähtelivät myös Marian poskille, sillä tuo tunteiden myrsky kosketti myös häntäkin. Hän seisoi hieman sivummalla, hymyili ja itki yhtä aikaa. Hän oli onnellinen Erikin puolesta, mutta tiesi, että tämä oli kuninkaan poika, eivätkä kuninkaan pojat naineet palvelusneitoja.
Maria aikoi poistua huoneesta, kun kuuli nimeään kutsuttavan.

”Maria, älä mene pois.” Erik pyysi ja katsoi neitoa niin, että tämän posket alkoivat hehkua punaisina. ”Sinä olit minun valoni ja toivoni, kun olin siinä pimeässä loukossa.” Erik jatkoi ja sai punan syvenemään Marian poskilla.
”Mitäpä tuosta.” Maria sanoi ujosti ja hypisteli hermostuksissaan essunsa helmaa.
”Äiti, tiedän, että minun pitäisi ottaa jonain päivänä arvoiseni kuninkaallinen neito puolisokseni, mutta en usko, että löytäisin ketään toista Marian kaltaista.” Erik sanoi ja katsoi ensin Mariaa ja sitten kuningatarta.
”Mitä vain haluat rakas poikani.” Kuningatar sanoi hymyillen ja painoi suudelman Erikin otsalle.
”Kiitos.” Erik henkäisi ja katsoi Mariaa onnellisena.
”Erik haluan vain, että olet onnellinen, sillä niin paljon olet jo kärsinyt, että on jo aikakin auringon paistaa elämäsi polulle.” Kuningatar sanoi ja hymyili lämpimästi. ”Ehkäpä jätän teidät nyt kahdestaan.” Hän jatkoi tietäväinen hymy huulillaan ja pilke silmäkulmassaan.
Kuningattaren mentyä Maria juoksi posket yhä punaisina hehkuen Erikin luo.
”Ihanko oikeasti haluat minut puolisoksi?” Maria kysyi, sillä ei meinannut uskoa korviaan.
”Ihan oikeasti.” Erik sanoi ja katseli onnellisena Marian kauniita kasvoja. Hän todellakin tarkoitti mitä sanoi, sillä ei ollut vielä koskaan tuntenut mitään tällaista ketään toista kohtaan.
”Voi Erik.” Maria henkäisi onnellisena ja melkein vahingossa heidän huulensa kohtasivat.

Erik tunsi miten pehmeät Marian huulet olivat ja miten ne maistuivat mansikoille ja kesälle. Hän aivan huumaantui tuosta tunteesta, mutta järki toimi silti ja hän tajusi olla menemättä pidemmälle, sillä se ei olisi ollut sopivaa. Olisi odotettava että heidän liittonsa olisi virallinen.

Siitä päivästä pitäen Maria kävi paljon useammin Erikin luona, hoivasi tätä ja rauhoitteli, kun tämä heräsi huutaen painajaisiinsa. Kuningatar ja Veli Ignatius kävivät myös usein ja Erik keskusteli monista asioista heidän kanssaan.
Ainoa, joka ei ollut vielä käynyt katsomassa Erikiä, oli kuningas. Hänellä tosin oli velvollisuutensa kuninkaana, mutta hän ei vieläkään tiennyt kuinka suhtautua asiaan, vaikka tiesikin jo asian laidan, suurin syy taisi kuitenkin olla se, ettei hän tiennyt mitä sanoa pojalleen, jota ei ollut nähnyt kuin viimeksi pienenä vauvana.

Erik toipui hitaasti ja vammat paranivat, mutta sisäiset haavat pysyivät yhä avoimina, sillä niiden parantuminen vei aikaa, eivätkä aivan kaikki parantuisikaan koskaan.
Mutta mitä paremmassa kunnossa hän alkoi olla, sai hän myös olla jalkeilla, sen mitä lastoitettu jalka vain salli.
Erik liikuskeli pitkin linnaa toisinaan Marian kanssa kahdestaan ja tämä toimi oppaana hänelle, kertoen rakennuksen historiasta sen mitä itse tiesi. Toisinaan hän kuljeksi itsekseen huoneita katsellen ja ihaillen seinämaalauksia tai seinillä roikkuvia kauniita käsinkudottuja kankaita. Hän ei ollut koskaan nähnyt mitään tämän kaltaista ennen, saati uskaltanut moisesta edes uneksiakaan.

Erityisen paljon hän piti erään suuren huoneen seinällä roikkuvasta kankaasta, joka leimusi syvää punaista ja kultaa. Hän piti kuvasta, joka kankaaseen oli kaiken värisillä langoilla kirjottu. Hän kävi usein vain katselemassa kuvaa, muttei tohtinut koskettaa sitä, vaikka epäilikin sen tuntuvan pehmeältä sormissa. Kuva kiehtoi häntä ja hän tunsi, että siinä oli jotain hyvin etäisesti tuttua, vähän samaan tapaan kuin ne tuntemukset, jotka hän oli saanut äitinsä hyräilystä ja hennosta kukkaistuoksusta.

Eräänä päivänä hän taas seisoi kuvan luona ja oli kohottanut kätensä koskettaakseen kangasta, kun kuuli rykäisyn läheltään.
Erik säikähti ja kiskaisi käden kauemmaksi kankaasta ja perääntyi sydän pamppaillen ovelle.
”A... anteeksi.” Hän takelteli ja kompuroi hätääntyneenä ovea kohti, sotkeentuen omiin jalkoihinsa ja kainalosauvaansa ja kaatui ovea vasten.
”Anteeksi.” Hän sanoi uudelleen ja tunsi kauhun hiipivän sisimpäänsä. ”M...minä poistun heti.” Hän änkytti ja yritti nousta lattialta ja avata ovea samaan aikaan.

Hän kuuli miten jonkun askelet lähestyivät häntä ja hän yritti paniikinomaisesti paeta, muttei saanut hermostuksissaan ovea auki ja veti vaistomaisesti kätensä suojakseen, kuin peläten saavansa osakseen jälleen kerran lyöntejä ja potkuja.

Kuningas asteli esille varjoista, mutta pysähtyi jonkin matkan päähän ovesta, sillä näki miten Erik suorastaan vapisi pelosta ja ymmärsi, että menneet vuodet olivat jättäneet tähän syvät jäljet.

”Erik.” Kuningas sanoi viimein lempeällä, rauhallisella äänellä ja lähestyi tätä rauhallisesti, sillä ei halunnut saattaa tätä enempää kauhun valtaan. ”Rauhoituhan.” Hän sanoi ystävällisesti ja kumartui auttamaan tämän jaloilleen.
”T...te.” Erik sai änkytetyksi ja katsoi kuningasta rauhoittuen hieman.
”Tarkoitukseni ei ollut pelästyttää sinua.” Kuningas sanoi ja ohjasi Erikin istumaan puiselle pehmustetulle penkille.
”Minä luulin... luulin ettei minulla ollut lupaa olla täällä.” Erik sanoi nolostuneena ja loi katseensa alas.
”Mitä sinä höpiset. Totta kai sinä saat täällä olla, tämä on sinun kotisi.” Kuningas sanoi lempeästi, sillä ymmärsi miten paljon Erik oli elämänsä aikana joutunut kärsimään, miten rajoitettua hänen elämänsä oli ollut.
”Anteeksi. En vain ole vielä tottunut tähän kaikkeen.” Erik sanoi ja alkoi tuntea itsensä typeräksi.
”Olet käynyt katsomassa tuota kuvaa usein.” Kuningas vaihtoi puheenaihetta.
”Niin.” Erik myönsi ja tunsi poskiaan kuumottavan. ”Minulla on vahva tunne, että olen nähnyt sen ennenkin.” Hän uskaltautui sitten sanomaan.
”Voi ollakin.” Kuningas sanoi rauhallisesti ja huokaisi sitten syvään. ”Minä näytin tämän sinulle päivää ennen kuin sinut vietiin.” Hän sanoi sitten hiljaa ja katseli kuvaa.

”Minä en sitä päivää muista.” Erik sanoi. ”Taisin olla kovin pieni vielä.” Hän lisäsi puhuen enemmän itselleen.
”Vauva vasta, mutta pidit jo silloin tuosta kuvasta.” Kuningas sanoi ja kääntyi katsomaan Erikiä, joka nyt oli tyyntynyt. ”Jos haluat, voit katsella sitä lähempääkin.” Hän lisäsi huulien kaartuessa surumieliseen hymyyn.
”Kiitos.” Erik sanoi hiljaa ja nousi penkiltä. Hän asteli kankaan luo ja katseli sitä lähemmin, tutkiskeli värejä ja ihaili kädentaitoja, joilla kuva oli joskus aikanaan tehty. Varovasti hän nosti kätensä, lähestyi kuvaa ja antoi sormenpäidensä koskettaa sitä. Hän tunsi miten pehmeää kangas oli ja sulki silmänsä, antaen sormiensa liikkua kankaan pinnalla. Kuin hatarina kaukaisina ja epäselvinä unikuvina hän näki miten oli kerran aikaisemmin koskettanut kangasta. Hän nielaisi ja tahaton hiljainen nyyhkäisy karkasi hänen huuliltaan, mutta hän ei vielä irrottanut kättään kankaalta.

”Erik?” Kysyi kuningas, joka oli astellut Erikin vierelle.
”Niin?” Erik kysyi ja laski kangasta tunnustelleen kätensä alas.
”Olethan sinä kunnossa, tai tietenkään et ole mutta siis.” Kuningas yritti sanoa.
”Olen minä.” Erik vastasi ja katsoi kuningasta surumielisesti hymyillen. ”Minulla on vielä paljon opittavaa, sillä olen elänyt elämäni muualla, enkä tiedä tuon taivaallistakaan hovielämästä, enkä tiedä mitä kaikkea minun pitäisi tehdä tai tietää... prinssinä.” Hän sanoi sitten varovaisesti ja hymyili pienesti.
”Se on järjestettävissä.” Kuningas sanoi tyynesti, hymyn valaistessa hänen kasvonsa pitkästä aikaa.

Nuo kaksi keskustelivat pitkään ja monesta asiasta, joskaan Kuningas ei kertaakaan kysynyt Erikiltä tämän entisestä elämästä, sillä ajatteli että tämä saisi kertoa itse sitten, kun parhaaksi näkisi.

****

Julian kyyhötti kopin kylmällä lattialla ja odotti sitä päivää, jolloin hänet teloitettaisiin. Hän oli vihainen, hautoi kostoa ja oli miettinyt päänsä puhki, keksimättä yhtään järkevää ideaa, jolla päästä pois tuosta loukosta pakenemaan.

Julian tiesi tarvitsevansa avaimet tai jonkin muun keinon, jolla saada kopin ovi auki. Tosin hän oli huomannut jo aikaa sitten, että yksi vartijoista ei vaikuttanut järin älykkäältä, joten kaikella todennäköisyydellä hänellä oli edes jonkinlainen mahdollisuus päästä pakoon.
Niin hän sitten pisti aivonystyränsä liikkeelle ja keksi pian juonen, jolla pääsisi vapaaksi ja sitten hän kostaisi kokemansa vääryyden kuninkaalliselle perheelle. Hän siis heittäytyi lattialle tuon ison miehen tullessa ja makasi alallaan kuin kuollut.

Julian oli ollut oikeassa siinä, ettei vartija mikään erityisen älykäs tapaus ollut, sillä hänen esityksensä meni vartijalle täydestä. Tämä kääntyi kannoillaan ja juoksi hakemaan apua, jättäen oven auki. Siinä oli tilaisuus jota Julian oli odottanut.

Heti kun vartija katosi, Julian pomppasi jaloilleen ja pakeni avoimesta ovesta käytävälle, minkä jälkeen hän suuntasi kulkunsa ulos. Jotenkin hänen onnistui välttää vartijat ja ulos päästyään hän etsi ensitöikseen sopivan piilon, jossa olla siihen asti kunnes pahin hälinä olisi ohitse ja hän toivoi, että olisi myös aikaa keksiä suunnitelma, jolla saada tuo kuninkaallinen perhe raivattua ja päästä käsiksi vallankahvaan, jota hän niin himoitsi.

****

Erik ja kuningas olivat istuneet jo tuntikausia penkillä ja jutelleet monenmoisesta. Hiljalleen Erik oli uskaltautunut kyselemään asioista, jotka kiinnostivat häntä ja hienoinen toivo eli hänen sisällään. Toivo siitä, että tämä ehkä olisi pysyvää.
Äkkiä heidän keskustelunsa keskeytti sotilas, joka juoksi puuskuttaen huoneeseen ja pysähtyi sitten paikalleen ja teki kunniaa kuninkaalleen, kuten sotilaan kuuluikin.

”Anteeksi ylhäisyys, mutta tulin ilmoittamaan, että Julian on paennut.” Sotilas sanoi ja jäi odottamaan kuninkaan käskyjä.
”Etsikää hänet viipymättä. Yksikään ei lepää ennen kuin se ketku saadaan kiinni.” Kuningas sanoi nousten seisomaan.
”Heti ylhäisyys.” Sotilas sanoi ja häipyi.

Sotilaan mentyä tuli hiljaista ja kuningas seisoi paikallaan katsellen yhä suuntaan, jonne sotilas oli pää kolmantena jalkana juossut.

”Se kai oli sitten siinä.” Erik sanoi apeana ja tunsi miten hyvä mieli valui hiljalleen pois hänestä ja epätoivo valtasi jälleen alaa.
”Mitä sinä höpötät, eihän sinun tarvitse lähteä mihinkään.” Kuningas sanoi ja kääntyi katsomaan Erikiä, jonka ryhti oli kadonnut ja tämä istui alallaan pää painuksissa.

”Mikä estää Juliania kertomasta kaikelle kansalle tuosta kirotusta polttomerkistä, joka on lihaani poltettu kauan sitten.” Erik sanoi hiljaa. ”Jos hän ehtii kertoa, ihmiset ehtivät kuulla, eivätkä he halua kirottua jumalan hylkäämää miestä prinssikseen, eivätkä hallitsijakseen.” Hän jatkoi ja nousi hitaasti seisomaan.
”Mutta tuo merkki on poltettu nahkaasi väärin perustein.” Kuningas sanoi ja yritti miettiä miten asian saisi selvitettyä lopullisesti, sillä siitä tuntui olevan vain haittaa, miettipä sitä miltä kantilta tahansa.
”Ihmiset eivät siitä piittaa, he näkevät vain tuon polttomerkin ja ajattelevat sen tuovan epäonnea, jopa kuolemaa pariinsa. He haluavat siitä eroon.” Erik vastasi tyhjällä ontolta äänellä, joka kieli kuninkaalle siitä surusta ja ahdistuksesta, jota tämä asian vuoksi tunsi.
”On pakko löytyä keino, sillä en halua menettää poikaani uudestaan.” Kuningas sanoi lujasti ja katsoi Erkiä, joka oli nähnyt enemmän elämää ja sen nurjaa puolta kuin muut hänen ikäisensä koskaan. ”Ihmiset on saatava ymmärtämään, joko hyvällä tai pahalla.” Hän jatkoi järkähtämättömällä äänellä.

”Ei isä. Älä satuta kansaasi, he ovat vain ihmisiä ja tavallaan minä ymmärrän heitä.” Erik sanoi ja katsoi kuningasta kasvot totisina. ”Minä toivoin niin, että minulla olisi koti täällä, mutta kai kohtalo on määrännyt toisin, eikä minun ole lupa pyytää enempää kuin saan.” Hän huokasi ja alkoi astella raskain mielin takaisin huoneeseensa.
”Ei, sinä et lähde enää mihinkään. Sinä asut täällä minun kanssani ja olet tuleva hallitsija, sanoivat ihmiset mitä tahansa.” Kuningas sanoi astellen Erikin perään, käänsi tämän ympäri ja veti tämän lähelleen, syleillen poikaansa ensimmäisen kerran sitten tämän varhaislapsuutensa.

”Isä.” Erik sanoi hiljaa epätoivoisella äänellä ja vastasi halaukseen.
”Ikävöin sinua niin paljon ja pelkäsin sinun kuolleen, mutta nyt sinä olet siinä, enkä halua sinun joutuvan enää erilleen perheestäsi.” Kuningas sanoi liikuttuneena, sillä oli todellakin kaikki nämä vuodet toivonut, että voisi nähdä poikansa, ennen kuin kuolisi pois. Hän näki millaiseksi Erik oli kasvanut ja näki, että tämä oli ikäistään vanhemmaksi ja viisaammaksi kasvanut ja olisi loistava hallitsija, jos tuota kirottua polttomerkkiä ja häijyä neuvonantajaa Juliania, ei olisi ollut pilaamassa tätä kaikkea.
”Isä.” Erik sanoi ja astahti kauemmaksi. ”En minäkään haluaisi lähteä, nyt kun olen perheeni löytänyt, mutta viisainta olisi, että lähden, niin en saata sinun huonettasi häpeään.” Hän jatkoi katsoen isäänsä totisena.
”Ei. Me etsimme tähän ratkaisun, sillä sinä olet joutunut kärsimään ihan tarpeeksi, enkä halua sinun kärsivän enempää.” Kuningas sanoi päättäväisellä äänellä. ”Ja nyt vien sinut takaisin huoneeseesi, sillä sinut on levättävä. Kenties Mariakin jo odottaa sinua.” Hän lisäsi ja vinkkasi silmäänsä ilkikurisesti hymyillen.
”Isä.” Erik aloitti, mutta näki isänsä kasvojen ilmeestä, etteivät vastaväitteet käyneet päinsä. ”Hyvä on.” Hän myöntyi ja asteli isänsä vierellä, kun hän johdatteli häntä linnan käytäviä pitkin kohti makuukammiota.
Kuningas ei pitänyt kiirettä, sillä halusi olla mahdollisimman pitkään poikansa seurassa ja koska näki, ettei tämän jalka ollut vielä siinä kunnossa, että kestäisi kovempaa menoa. Kuningas katseli ääneti Erikiä ja näki, että tuo polttomerkki ja Julian karkaaminen vaivasivat tämän mieltä, kovin, vaikka tämä yrittikin olla näyttämättä sitä.

He pysähtelivät välillä ja kuningas kertoi seinällä roikkuvien kankaiden tai aseiden tarinoita. Tarinoita hänen sukunsa miehistä, jotka olivat aikanaan hallinneet valtakuntaa ja eläneet näissä saleissa.
Mutta vaikka he kuinka olivat kulkeneet hitaasti, olivat he mielestään liian nopeasti makuukammion oven edessä. He astuivat sisään ja kumpikin säikähti ensin, kun jokin syöksyi avoimesta ovesta suoraan Erikin kaulaan ja rauhoittui, kun näkivät, että syöksyjä oli Maria.

”Erik, olin huolissani.” Maria nuhteli Erikiä, punastui ja astahti sitten kauemmaksi miehestä, nähtyään kuninkaan tämän mukana. ”Anteeksi ylhäisyys.” Hän sanoi nolostuneena ja teki hoviniiauksen.

”Ehkäpä jätän teidät kahdestaan.” Kuningas sanoi huvittuneena ja perääntyi takaisin ovelle.
”Olen pahoillani käytöksestäni.” Maria pyysi anteeksi.
”Ei sinun tarvitse pyytää anteeksi.” Kuningas naurahti ja hänen silmiinsä oli palannut se tuike, jota niissä ei ollut näkynyt sen jälkeen, kun Erik oli ryöstetty. ”Hyvä se vain on, että pidät hänestä huolta.” Hän jatkoi ja hymyili leveästi.
”Kiitos ylhäisyys.” Maria sanoi ja niiasi uudelleen ja painoi päänsäkin pieneen kumarrukseen.
”Jätän hänet nyt huostaasi Maria.” Kuningas sanoi ja poistui, jättäen nuoret keskenään Erikin makuukammioon.

”Anteeksi Erik.” Maria sanoi heti, kun kuningas oli mennyt.
”Ei se mitään.” Erik sanoi ja tunsi syvää hellyyttä tuota neitoa kohtaan. Hän ymmärsi, että tämä pysyisi aina hänen rinnallaan, eikä koskaan lähtisi pois. Erik veti Marian lähelleen ja suuteli tätä hellästi. ”Minä rakastan sinua.” Hän kuiskasi hiljaa, kun he erkanivat toisistaan.
”Niin minäkin sinua.” Maria vastasi, pidellen yhä kiinni Erikin kädestä. Erik tunsi miten pehmeät ja lämpimät neidon sirot kädet olivat hänen omiin työn kovettamiin käsiinsä verrattuna.
Hetken he olivat vain lähekkäin, tunteakseen toistensa kosketuksen. Viimein Erik istuutui vuoteensa reunalle, Marian jatkaessa keskeytyneitä askareitaan. Hän seurasi Mariaa katsellaan ja tunsi sisällään ristiriitaisia tunteita tätä kohtaan.
Erik rakasti syvästi tuota neitoa, joka niin ennakkoluulottomasti vastasi tunteisiin, eikä kaikonnut kauhusta huudahtaen nähdessään ikävän polttomerkin käsivarressa. Kuitenkaan hän ei olisi halunnut tuomita tyttöä samaan helvettiin, jossa hän itse oli ikänsä elänyt. Hänen sydämensä oli pakahtua näistä ristiriitaisista tunteista, toiveista ja niistä karvaista pettymyksiä joita hän oli kokenut enemmän kuin olisi halunnutkaan.
”Erik, oletko kunnossa?” Kysyi Maria, joka oli nähnyt tunteiden vaihtelevan tämän kalpeilla ja alakuloisilla kasvoilla.
”Olen. Minä... minä vain mietin, tuleeko tämä kuitenkaan onnistumaan.” Erik sanoi viimein ja huokaisi raskaasti. ”Tai siis, olen onnellinen nyt ja haluan viettää elämäni kanssasi, mutta pelkään, että tuomitsen sinutkin samaan helvettiin, jossa olen ollut koko ikäni.” Hän sanoi viimein ja painoi häpeillen katseensa lattiaan.
”Erik, jos niin käy, niin minä olen siellä sinun kanssasi.” Maria sanoi ja istuutui Erikin viereen. ”Olet ollut jo niin kauan yksin ja minä haluan auttaa sinua jakamalla taakkasi, jos se sitten on kohtaloni.” Hän jatkoi ja silitteli Erikin laihaa käsivartta.
”Mutta... en voisi antaa itselleni anteeksi, jos joutuisit häpeään. En voi tehdä sitä sinulle.” Erik sanoi onnettomana. Hän ymmärsi kyllä, miten vahva nuori nainen Maria oli ja että tämä pysy sanojensa takana, mutta sittenkin hän halusi säästää tuon viattoman olennon kaikelta maailman pahuudelta, jonka hän oli jo ehtinyt kohdata.
”Minä ymmärrän sinua ja sanon vielä kerran, että pysyn aina rinnallasi, jouduimmepa minne tahansa.” Maria sanoi ja painoi hellän suudelman Erikin poskelle. Erik tunsi Marian lämpimän hengityksen kutittelevan ihoaan ja miten pehmeiltä ja helliltä tämän huulet tuntuivatkaan. ”Minä rakastan sinua. En kruunuasi, en jaloa syntyperääsi, vaan sinua. Vain ja ainoastaan sinua.” Hän jatkoi ja katsoi Erikiä silmiin.
”Mutta mitä sukusikin sanoisi, jos he näkisivät tämän.” Erik sanoi huolissaan ja laski kätensä vasemman olkavartensa päälle.
”Voi, he eivät sano mitään, sillä vanhempani kuolivat minun ollessani vielä pieni. Sisaruksia minulla ei ole ja minun mummini, joka minut kasvatti, kuoli toissa talvena.” Maria sanoi ja tunsi itsensä surulliseksi, sillä ymmärsi Erikiä hyvin ja rakasti tätä siksi niin syvästi. Hän halusi olla Erikin lähellä, tehdä tämän onnelliseksi, sillä niin kauan tämä oli jäänyt siitä paitsi.
”Anteeksi. Olen pahoillani, minun olisi pitänyt tajuta.” Erik sanoi nolostuneena ja katseli varpaidensa kärkiä.
”Älä ole.” Maria sanoi lempeästi. ”Olethan itse ollut perhettä vaille ja minä jos kukaan tiedän miltä se tuntuu.” Hän jatkoi.
”Sinulla on silti ollut aina tuki ja turva.” Erik muistutti. ”Minun elämässäni on ollut vain muutama ihminen, joille olen yhä kiitollisuuden velassa ja sinä olet yksi heistä.” Hän jatkoi ja hymyili surumielisesti.
”Nyt sinä hupsit.” Maria sanoi posket hehkuen punaisina ja hymyili ujosti.
”Olen tosissani.” Erik sanoi ja viimein hänen huulensa kaartuivat pieneen hymyyn. ”Jään sinulle velkaa, sillä sinä pidit minut hengissä siellä loukossa, vaikken sinua kovin usein ehtinytkään nähdä.” Hän jatkoi.
”Voi Erik.” Maria sanoi punastuen voimakkaammin.
”Minä rakastan sinua Maria.” Erik sanoi ja katsoi suoraan Marian lempeisiin silmiin.
”Niin minäkin sinua.” Maria vastasi ja katsoi Erikin tummanruskeita silmiä, joista hän saattoi nähdä surun, joka oli tummiin syvyyksiin jäänyt asumaan.

Huoneeseen laskeutui syvä hiljaisuus, kummankin vain katsellessa toista. Kuin huomaamatta heidän kätensä vaeltelivat toisen vartalolla ja huulet etsiytyivät toisen huulille. He hätkähtivät ja tempautuivat äkkiä erilleen kun ovi kolahti ja kuului kevyt rykäisy.

”Anteeksi teidän korkeutenne.” Maria sopersi ja katsoi paikalle ilmaantunutta Kuningatarta kasvot hehkuen punaisina.
”Ehkäpä meidän on syytä pitää häät mitä pikimmin, sillä muutoin te kaksi teette vielä jotain peruuttamatonta.” Kuningatar sanoi ja katsoi hymyillen kumpaistakin.
”Niin, häät.” Erik mutisi hämmentyneenä.
”Erik, isäsi haluaa pitää juhlat kunniaksesi.” Kuningatar sanoi ja katsoi poikaansa onnellisena siitä, että oli saanut tämän takaisin luokseen.
”Juhlat.” Erik sanoi ja meni yhä enemmän hämilleen. ”En minä tiedä, en oikein perusta moisista.” Hän lisäsi vaivaantuneena. Hän ei ollut juuri koskaan juhlinut mitään, vain kerran oli ollut luostarissa hänelle syntymäpäivät, kun hän saavutti täysi-ikäisyyden.
”Mutta isäsi haluaisi.” Kuningatar sanoi ja katsoi lempeästi poikaansa. Hän ymmärsi hyvin tämän vastahakoisuuden. Vastahan hänelle oli niin moni asia selvinnyt ja uuteen elämään totuttelemiseen menisi vielä aikaa.
”No hyvä on.” Erik myöntyi vastahakoisesti ja pyysi, ettei juhlista kovin suuria tehtäisi hänen vuokseen.
”Hienoa.” Kuningatar sanoi hymyillen ja painoi kevyen suudelman poikansa poskelle.
”Öh... tuota...” Erik alkoi takellellen, kun ei oikein tiennyt miten muotoilisi asian. ”Kuule, kun haluaisin, että minun ja Marian häät olisivat pienimuotoiset. En haluaisi kovaa hälinää sen vuoksi. Kun... kun tämä on uutta minullekin.” Hän jatkoi selittäen asiansa katkonaisesti ja väänteli hermostuneena sormiaan.
”Mitä vain sinä haluat rakas poikani.” Kuningatar sanoi lempeästi ja kosketti kevyesti poikansa leukaa. ”Katsotaan mitä voin järjestää.”
”Ajattelin, että Veli Ignatius vihkisi meidät. Hänellä on lupa tehdä sellaista ja hän on hyvä ystäväni.” Erik jatkoi hieman rauhoittuneena, kun hänen pyyntöään ei tyrmätty. ”Hän on ainoa ystäväni Marian lisäksi.” Hän jatkoi ja katseli varpaitaan.
”Se sopii oikein hyvin.” Kuningatar sanoi astuen ovelle ja kääntyi sitten. ”Maria, tulisitko mukaani.” Hän pyysi ystävällisesti.
”Kyllä teidän armollinen korkeutenne.” Maria sanoi ja kumarsi pienesti. ”Hei sitten Erik. Nähdään pian taas.” Hän sanoi ja suuteli Erikiä nopeasti, ennen kuin melkein juoksi Kuningattaren perään.
Erik jäi yksin ja istahti vuoteensa reunalle. Siinä hän istui ties kuinka kauan ja tuijotteli onnellinen hymy huulillaan eteensä.
Vieläkin hän hieman epäröi tuossa isossa asiassa, mutta tiesi sydämessään mitä halusi ja hän halusi olla Marian rinnalla kuolemaansa asti.
Hieman myöhemmin Maria palasi Erikin luokse, joka jäi tuijottamaan tätä, sillä neito oli nyt henkeäsalpaavan kaunis prinsessalle sopivassa asussaan.
”Sinä olet kaunis.” Erik henkäisi saamatta katsettaan irti Mariasta.
”Sinä höpsit taas.” Maria sanoi hymyillen ja posket punaisina hehkuen.
”En ole koskaan nähnyt mitään sinua ihanampaa neitoa.” Erik sanoi ja tunsi miten sydän takoi lujasti rinnassa. Hän halusi vain olla Marian kanssa, pitää tästä huolta ja suojella kuin hentoa kukkasta kämmenellään. Oli kuin jokin tuli olisi roihunnut hänen rinnassaan, sillä niin voimakkaana tuo tunne toista kohtaan hänen sisällään paloi. Niin voimakkaasti hän tunsi, sillä niin kauan olivat nuo tunteet olleet kiellettyjä häneltä.
”Erik, puhut niin kauniisti.” Maria henkäisi ja katsoi miestä onnellisena. Hän näki tunteenpalon miehen silmissä ja tiesi, että yksi asia johtaisi pian toiseen, jos he jäisivät pidemmäksi aikaa kahden. ”Halusin tulla katsomaan sinua, ennen kuin menen nukkumaan.” Hän sanoi sitten.
”Minä kiitän.” Erik sanoi astahtaen eteenpäin ja otti hellästi Marian käden omaansa ja painoi suudelman tämän pehmoiselle kämmenselälle. ”Hyvää yötä rakkaani.” Hän jatkoi ja veti naisen lähemmäksi painaen kiihkeän suudelman tämän punaisille huulille.

”Hyvää yötä Erik rakkaani.” Maria sanoi ja asteli pois huoneesta. Hän oli hieman muissa maailmoissa, sillä oli nähnyt miten voimakkaasti Erik tunsi ja halusi olla tämän rinnalla. Halusi tämän saavan kokea kaikkea sitä mitä muutkin tavalliset ihmiset, kaikkea sitä, mitä tämä oli elämänsä aikana jäänyt paitsi.

Muutamaa päivää myöhemmin vietettiin Erikin ja Marian häät, mutta paikalla ei ollut montaakaan ihmistä, koska Erik ei halunnut pitää asiasta hälyä, eikä hänellä ollut edes ketä kutsua, sillä muut munkit, ehkä apottia lukuun ottamatta, eivät tulisi. Eikä hän uskonut, että apottikaan ehtisi, sillä hänellä oli luostari hoidettavanaan, eikä hän halunnut tätä häiritä. Erik lähetti tälle kuitenkin kirjeen, kertoen kaikesta, mitä hänelle oli tapahtunut.

Toimitus meni kuitenkin sen kaavan mukaan, jolla se kuninkaallisilla kuului mennäkin, vaikka itse häät muutoin vaatimattomat olikin.
Häiden jälkeen oli pienimuotoiset juhlat, jonka jälkeen Maria ja Erik vetäytyivät heille valmistettuun huoneeseen.
Vihdoin he olivat kahden. Vihdoin he saivat näyttää tunteensa toisille, sen olematta luvatonta. Erik veti Marian lähelleen ja suuteli tätä intohimoisesti.

Hän tunsi naisen lämpimän vartalon omaansa vasten tunsi tämän kädet, jotka uteliaina vaeltelivat pitkin hänen vartaloaan, kuten hänen omatkin kädet vaeltelivat pitkin naisen vartaloa, koskettaen tätä hellästi ja varoen, kuin tämä olisi ollut haurainta lasia.
Kaikki tapahtui kuin itsestään ja he kumpikin olivat toisilleen helliä, sillä kerta oli molemmille ensimmäinen. Kumpikin odotti toista, antoi toiselle aikaa, kosketteli, käsin ja huulin, kunnes viimein myöhään yöllä he nukahtivat sylikkäin ja nukkuivat pitkälle aamuun.

*****

Extra kuvia

Oikea ensisuukko

Erikin kosinta

Tässä källeen tuore osa luettavaksenne ja jälleen oikein suuret ja lämpimät kiitokset Mustangille hänen kirjoituspanoksestaan, eli niistä tekstiosuuksista, joita hän on tähän osaan kirjoittanut. Seuraavassa osassa onkin sitten pelkästään mun tekstisöherryksiä. :)

Mutta pidemmittä puheitta itse tarinaan, olkaapa hyvät.

*****

Tästä päivästä lähtien Erik oli taas omillaan. Hän ei mennyt kylään, sillä sen asukkaat tunsivat hänet ja olisivat varmasti vaikka kivittäneet, jos hän sinne menisi. Mielessään hän halusi palata takaisin luostarille, sillä ikävöi joitain hetkiä siellä ja Veli Ingnatiusta, joka oli ollut hänelle tuki ja turva viimeiseen asti.
Erikin tie vei hänet kaukaisiin maihin ja matkallaan hän yritti tehdä mahdollisimman paljon hyvää, sillä niin oli hänelle opetettu luostarissa. Viimein hän saapui kaupunkiin, jossa ei ollut käynyt sitten syntymänsä, mutta hän ei sitä tiennyt, eikä hän aikonutkaan mennä ensimmäiseksi vaatimaan hänelle kuuluvaa osaa.

Ei, hän halusi toimia toisin ja vähän kenties katsella ympärilleen. Hän siis asteli pitkin kaupungin mukulakivisiä katuja, kunnes päätyi kappeliin. Hän laskeutui polvilleen alttarin eteen ja rukoili itselleen voimia ja suojelusta suorittaa tehtävänsä. Hän tosin epäili, tokko häntä kukaan uskoisi, etenkään jos näkisi ensin tuon häpeällisen merkin.

Rukoiltuaan hän poistui kappelista ja koska taivas alkoi tummeta yötä kohden, etsi hän itselleen nukkumapaikan kadun varrelta. Majataloihin hän ei mennyt, sillä niissä syntyi helposti kahnauksia, kun hän näytti ryysyläiseltä, eikä hänellä ollut rahaa. Vielä isompi melu nousisi, jos joku sattumalta näkisi häpeän merkin. Näitä kokemuksia oli ihan tarpeeksi, joten hän mieluummin vältteli niitä.

Hän käpertyi syrjäiseen nurkkaan, kiskoen matkan kuluttamia vaatteitaan tiukemmin ympärilleen. Hän aikoi nousta aamun sarastaessa ja jatkaa sitten matkaansa kuninkaanlinnalle, mutta niin ei käynyt, sillä ennen aamua hän havahtui siihen, että kaksi sotilasta ravisteli häntä kovakouraisesti.

”Ylös siitä.” Toinen rähähti ja potkaisi lujasti.
”Hyvä on.” Erik sanoi rauhallisesti ja nousi jalkeille.
”Ja sitten lähdet meidän matkaamme.” Toinen sotilaista sylkäisi käskyn suustaan ja nappasi Erikiä käsivarresta kiinni.
”Mitä minä nyt olen tehnyt?” Erik kysyi hätääntyneenä.
”Jaa, taidatkin olla melkoinen rikollinen.” Toinen naurahti ja tuuppasi Erikin liikkeelle.
”Mitä? En.” Erik sanoi, mutta katsoi parhaaksi totella sotilaita, sillä tiesi että hangoittelusta seuraisi vain lisää ikävyyksiä.

Sotilaat raahasivat hänet mukanaan linnalle ja siellä tyrmiin. He paiskasivat hänet yhteen pieneen pimeään koppiin odottamaan jatkoa. Tämän jälkeen toinen jäi vartioon, toisen mennessä etsimään kuninkaan neuvonantajaa, joka oli kaiken tämän takana.
Erik polvistui kopin kylmänkostealle lattialle ja risti kätensä. Hän rukoili ja mietti saattoiko tämä tästä enää pahemmaksi muuttua. Hän odotti ja odotti, kunnes viimein kuului askelia. Hetkeä myöhemmin ovi avattiin ja koppiin astui hienoon tummaan asuun pukeutunut mies, perässään sotilas, joka kantoi kädessään soihtua.
”Käskitte kertoa ja pyytää teidät tänne kun löydämme hänet herrani.” Sotilas sanoi ja kumarsi miehelle.
”Minä kiitän.” Julian sanoi rauhalliseen venyttelevään sävyyn, josta kuulsi läpi kylmyys ja tunteettomuus. Tämän jälkeen mies kääntyi katsomaan Erikiä, joka yhä kyyhötti kylmällä lattialla polvillaan.
Hän teki pienen merkin ja toinen sotilas asteli Erikin luo ja veti oikean käden hihan ylös, jolloin syntymämerkki tuli näkyviin.
”Toden totta, hän se on. Ihme, että hän on yhä elossa.” Julian sanoi tyytymättömänä.

Erik ei sanonut sanaakaan, mutta katseli miestä ihmeissään. Hän ei voinut ymmärtää mistä mies puhui, sillä ei ollut koskaan ennen tätä tavannut, vaikka nyt kun hän katsoi tarkemmin miehen kasvoja, näytti tämä etäisesti tutulta. Hän ei tiennyt missä ja milloin olisi tämän kohdannut. Kenties ohimennen jossain matkoillaan hän arveli, muttei ilmaissut asiaa ääneen.
Hän oli yhä vaiti ja paikoillaan, tietämättä mitä tehdä tai kysyä. Mieluummin hän oli provosoimatta ketään noista kolmesta ja odotti tyynesti mitä tuleman piti. Aivan yllättäen mies repäisi hihan irti vasemman olkavarren päältä, jolloin polttomerkki paljastui.
”Tämäkin sinulla on yhä.” Julian naurahti ja katsoi tyytyväisenä Erikin pelokasta olemusta, kun tämä häpeillen kiskoi hihan ylös ja yritti peittää merkkiä. ”Te tiedätte mitä tehdä.” Hän sanoi viimein ja kääntyi katsomaan kumpaakin sotilasta.
”Kyllä herra.” Sotilaat sanoivat yhtä aikaa.
”Hänellä oli nämä mukanaan.” Toinen sotilaista sanoi ja ojensi Erikiltä takavarikoimansa pergamentit miehelle.
”Sinä siis tiedät.” Julian sanoi ja katsoi Erikiä tarkasti.
”En aivan kaikkea.” Erik sanoi totuudenmukaisesti ja alkoi aavistella jo syitä, miksi hän oli tähän päätynyt.
”Siinä tapauksessa sinä pysyt täällä niin kauan kuin minä haluan.” Julian sanoi ja astui pois kopista sotilaat perässään.

Erik jäi yksin pimeyteen, tietämättä mitä hänelle tulisi tapahtumaan. Juurensa hän oli löytänyt, vaikka tiedoissa yhä aukkoja olikin, mutta sen hän tiesi nyt, että tuo mies oli jotenkin vastuussa tapahtumista ja jostain syystä tämä halusi raivata hänet tieltään.
Häntä tuskin kaipaisi kukaan ja koska hän ei ollut tavannut kuninkaallisiakaan, eivät nämäkään tienneet hänen olemassa olostaan.
Erik totesi, että tilanne näytti toivottomalta, eikä varmaankaan siitä paranisi, jos nyt ei tapahtuisi ihmettä. Jos asiat olivatkin huonosti, oli niissä sentään valoisakin puoli, hänellä sentään oli katto päänsä päällä, tavallaan. Mutta hän ei tiennyt kuinka kovaa hänen elämänsä voisi vielä olla.
Hyvin nopeasti Erik kadotti ajantajunsa tyrmässään, koska siellä ei ollut lainkaan ikkunoita ja ikuinen hämärä ympäröi hänet saaden kaiken ajan tuntumaan samanlaiselta, tylsältä ja merkityksettömältä. Kun hänet oli jätetty rauhaan, hän jatkoi keskeytynyttä untaan. Herätessään hän huomasi sellinsä ulkopuolella hieman itseään nuoremman tytön, joka oli pukeutunut palvelustytön asuun. Tyttö katsoi häntä uteliaana ja säpsähti huomatessaan hänen heränneen.

"Toin sinulle ruokaa. Vankien ruokkiminen kuuluu moniin tehtäviini", tyttö sanoi työntäen kaltereiden välistä kulhon keittoa, hieman leipää ja juomavettä. "Mikä sinun nimesi on? Kuulin vartijoiden pohtivan, että viivyt täällä pitkään", tyttö kysyi uteliaana.
"Nimeni on Erik", nuorukainen sanoi ujosti. Hän oli täysin tytön kauniiden kasvojen ja punertavanvaalean tukan pauloissa.
"No heipä hei, Erik. Minä olen Maria", tyttö esitteli vuorostaan itsensä. "Tulemme tapaamaan usein."
Tyrmän portaikosta kuului huutoa. Maria vilkaisi hermostuneena äänen suuntaan.
"Minun täytyy nyt mennä. Nähdään taas, Erik", tyttö huikkasi vielä, ennen kuin kiiruhti rappuset ylös korinsa kanssa.

"Nähdään. En malta odottaa", mutisi Erik edelleen kuin lumottuna vastaukseksi tyhjille seinille.

Erik ei voinut millään lakata ajattelemasta kaunista Mariaa. Tyttö toi nuorukaiselle joka ikinen päivä ruokaa ja pikkuhiljaa he tutustuivat toisiinsa. Marian vierailuista tuli Erikin päivän kohokohta ja jos tytöllä ei ollut kova kiire, jäi hän nuorukaisen kanssa juttelemaan. Tyttö ei säpsähtänyt Erikin polttomerkkiä, vaan oli hyvin myötätuntoinen kovia kokenutta nuorukaista kohtaan. Erik kertoili Marialle elämästään luostarissa ja Maria taas viihdytti poikaa kertomalla linnan muurien sisäpuolisista asioista. Hyvin pian nuorukainen tajusi olevansa rakastunut tuohon iloiseen tyttöön.
Eräänä päivänä kevään kynnyksellä Erikille tuli kuuma sellissään auringon lämmittäessä linnan kivisiä perustuksia. Hän kääri hihansa ylös ja laskeutui maate vankilansa lattialle. Hän torkahti, kunnes kuuli Marian tuttujen askelten lähestyvän. Hän nousi hymyillen istumaan odottamaan, että tyttö ojentaisi hänelle hänen päivällisensä. Sen tehtyään Maria istahti sellin eteen. Hetken he juttelivat niitä näitä, kunnes Marian silmät suurenivat hämmästyksestä ja tämä nosti kädet suulleen.

"Mikä sinulle nyt tuli?" kysyi Erik huolissaan, kunnes huomasi Marian katsovan silmät suurina hänen syntymämerkkiään.
"Miksi sinä et kertonut minulle olevasi kauan kadoksissa ollut prinssi?" Maria kuiskasi järkyttyneenä.
Erik käski tytön rauhoittua ja hiljaisella äänellä alkoi kertoa siitä päivästä, jona hänet karkotettiin luostarista ja lähti etsimään juuriaan. Aina välillä ääntä kuullessaan hän keskeytti, jotta voisi varmistua siitä, etteivät vartijat kuunnelleet. Lopulta hän pääsi siihen yöhön, kun hänet oli pidätetty ja teljetty linnan tyrmään.
"Kuten huomaat, tilanteeni on toivoton", Erik päätti kertomuksensa. "Ole kiltti, äläkä kerro kenellekään siitä, mitä juuri sinulle kerroin. Joutuisit vain ikävyyksiin ja minulta vietäisiin viimeinenkin iloni." Maria punastui kuullessaan nuorukaisen sanat ja lupasi olla kertomatta kenellekään. Sisimmässään hän kuitenkin päätti edes yrittää saada nuorukaisen vapaaksi.
Maria hoiti kierroksensa loppuun, mihin ei kulunut kovinkaan pitkää aikaa, sillä Erik oli syvimmän käytävän perimmäisessä kopissa ja ainoa vanki koko käytävällä. Muiden olemassa olosta Erik ei edes tiennyt, koska ne äänet eivät koskaan kantautuneet hänen pieneen pimeään koppiinsa.
Hän oli alkanut odottaa niitä hetkiä, jolloin sai nähdä Marian, mutta hänen epäonnekseen tuo orastava ystävyys oli huomattu, eikä Marialla enää ollut lupaa tulla lähellekään hänen koppiaan. Tytön teki kovasti mieli rikkoa tätä uutta sääntöä, mutta pelkäsi liikaa sitä mitä siitä seuraisi, niinpä Erik sitten oli aivan yksin, eikä saanut enää edes ruokaakaan, sillä vartiosotilaat eivät vaivautuneet sitä hänelle tuomaan.
Erik oli aina ollut hyvin laiha ja nyt hän laihtui entisestään ja alkoi olla vain nahkaa ja luuta. Mutta hän ei siitä välittänyt, sillä oli kokenut kovaa nälkää jo ennen vankeuttaan, eikä tämäkään ollut mikään poikkeus.
Ajoittain jano vaivasi enemmän, suu oli alituiseen kuiva ja hän odotti jokaista vesipisaraa kuin kuuta nousevaa, joskin vartiosotilaat toivat vettä milloin muistivat ja joskus siihen meni aikaa niin kauan, että sitä odotellessa Erikillä ehti olla tukalat oltavat ja hänen oli alennuttava arveluttaviin keinoihin saadakseen edes pari tippaa suuhunsa. Hän ei mielellään sitä tehnyt, mutta joskus oli pakko, jos vartiosotilaita ei näkynyt päiväkausiin. Muulloin hän lepäsi rauhallisesti nurkassaan, sillä tiesi, että liika reutominen saisi olon vain huonommaksi ja hän toivoi, että jumala auttaisi häntä näinä kammottavina alennuksen hetkinä ja se toi pientä lohtua, vaikka ajatukset karkasivatkin milloin entiseen elämään luostarilla, milloin Mariaan, jota hän ei ollut enää aikoihin nähnyt. Se ainoa ilo oli häneltä riistetty ja hän tiesi oikein hyvin kuka sen takana oli.
Se oli tuo kauhea mies, joka ei vielä ollut nimeään kertonut ja joka tuntui jollain tasolla nauttivan tästä tilanteesta ja siitä, että saattoi tehdä vankinsa elämän jos mahdollista vieläkin tukalammaksi.
Jos elämä olikin ollut tukalaa, niin sen teki vieläkin tukalammaksi se, että tuo mies keksi pistää vartiosotilaat pieksemään häntä aika ajoin, niin että selkä nahka oli nyt verisillä juomuilla, joihin tuskin saattoi koskeakaan.

Ensimmäisen kerran jälkeen Erik oli vain maannut alallaan nurkassaan, pystymättä liikkumaan, sillä jokainen pienikin liikahdus tuntui herättävän kirvelevän tuskan hänen selkänahassaan. Kyyneliäkään hän ei voinut estää tulemasta ja hän toivoi sillä hetkellä enemmän kuin koskaan elämänsä aikana kuolemaa, sillä jos hän jollain ihmeen konstilla pääsisikin pakoon, ei elämä vapaanakaan mitään herkkua ollut.
Vaikka Erik olikin iältään vielä nuori, oli hän ikääntynyt ennen aikojaan. Kasvoille oli ilmaantunut syviä uurteita ja tummia hiuksia koristi muutama harmaa raita.

Ajan taju meni pahemmin sekaisin, vain siitä hän tiesi, että oli päivä ja vieläpä kesä, kun muurit lämpenivät auringon paahteessa kesän kuumimpina hetkinä. Talvisin oli kylmää ja jos mahdollista vieläkin kosteampaa.
Hän ei tiennyt montako vuotta oli kulunut, kun eräänä päivänä nuo vartiosotilaat taas tulivat ja sitoivat hänet kiinni katossa roikkuvaan ketjuun. Erik valmistautui ottamaan vastaan iskut, joita saisi jälleen kerran. Oli kuin hän olisi turtunut kipuun, sillä tuskin huomasikaan ensimmäisiä iskuja, jotka läjähtivät selkään. Nuo iskut saivat seuraa yhä uusista ja uusista, kunnes vartiosotilas viimein lopetti.
Vartiosotilas käski toverinsa irrottaa Erikin, joka putosi mytyksi lattialle. Vartiosotilas ei välittänyt mihin käveli ja tallasi suurella haarniskoidulla lattajalallaan niin voimallisesti Erikin säärelle, että kuului voimakas poksahtava ääni, joka kertoi säären luiden napsahtaneen painon alla poikki, mikä nyt ei paljoa tarvinnut, sillä Erikin luut olivat haurastuneet nälkiintymisen myötä.
Kipua se ei silti vienyt ja Erik ulvoi tuskasta, joka raateli hänen jalkaansa. Hän huusi, kunnes tajuttomuus armahti hänet.
Pitkän pimeyden jälkeen hän havahtui hereille ja pieni tahaton liikahdus sai jalassa uinuneen tuskan heräämään ja hänet voihkaisemaan kivusta. Hän ei liikkunut paikaltaan, sillä jokainen pieni liike sai tuskan leimahtamaan murtuneessa jalassa. Hän saattoi nähdä hämärässä, miten pahasti vääntynyt hänen luiseva säärensä oli ja arveli, ettei kukaan sitä hoitaisi kuntoon. Seuraava ajatus oli, että tokko sitä tarvitsisikaan korjata, sillä ehkä armahtava kuolema saattaisi korjata hänet sitä ennen.

Aika kului hitaasti pimeässä ja pitkän ajan kuluttua alkoi käytävältä kuulua askelia, pian ne pysähtyivät. Kuului avainnipun kilahdus, kolahdus ja kitinää kun ovi avattiin. Pian kaksi vartiosotilasta astui sisälle, toinen soihtua kannatellen ja heidän perässään asteli yhtä ylpeän ja lipevän näköisenä kuin aikaisemminkin, tuo tummiin pukeutunut mies.

”No niin, eiköhän tämä ala olla jo tarpeeksi.” Julian hymähti tyytyväisenä ja Erik näki miten tämän silmät välähtivät soihdun valossa. ”Nyt me pistämme lopun tälle, tarvitsemme vain Kuninkaan suostumuksen ja minä haluan että hän näkee sinut ja sinä hänet, ennen kuin sinut teloitetaan maanpetturuudesta ja juonittelusta Kuningasta kohtaan.” Hän jatkoi tyynesti ja naurahti tyytyväisenä.
Erik ei vastannut, sillä mitäpä hän vähäpätöinen ryysyläinen voisi tässä tilanteessa tehdä. Hän oli täysin tuon miehen vallassa ja vaikka hän yrittäisi kertoa jollekulle, niin kukapa häntä uskoisi Mariaa lukuun ottamatta. Ei kukaan ja varsinkin jos näkisi häpeän merkin, niin silloin vielä vähemmän. Hän siis vain kyyhötti paikallaan pää painuksissa ja toivoi, että edes loppu olisi nopea, sillä hän oli jo kärsinyt ihan tarpeeksi tämän kurjan elämänsä aikana.
Hän toivoi myös, ettei kenenkään hänelle rakkaaksi tulleen ihmisen tarvitsisi nähdä sitä mitä tulisi tapahtumaan, etenkään hän ei halunnut, että Maria ja Veli Ignatius koskaan näkisi, sillä hän halusi, että heillä olisi parempia muistoja hänestä.
”Kiskokaa hänet mukaan, sillä ensin me menemme tapaamaan Kuningasta, hän tahtonee kuulla sinun vehkeilystäsi.” Julian sanoi tyytyväisenä.
”Hän tahtonee varmasti kuulla, mitä sinä olet tehnyt.” Erik naurahti ilottomasti ja sai heti palkkioksi iskun kasvoihinsa.
”Sinä pidät suusi soukemmalla.” Julian ärähti ja Erik oli kuulevinaan hienoista pelkoa tämän äänessä.
”Tai sinä mitä?” Erik kysyi ivallisesti. ”Onko mitään, mitä et jo ole tehnyt?” Hän lisäsi ja lattajalkainen vartiosotilas tallasi kipeästi hänen murtuneelle jalalleen ja sai hänet ulvahtamaan tuskasta.
”Siitä puhumme myöhemmin. Katsokin että pidät suusi kiinni tai leikkaan kielesi irti.” Julian ärähti vihaisesti.
”Ihan vapaasti, vaikka kuka minua uskoisi. Minähän olen vanki ja jumalan hylkäämä mies.” Erik naurahti katkerana tuota ilotonta naurua, joka kuulosti lähinnä raakkumiselta. ”Sinä olet vienyt minulta kaiken.” Hän lisäsi hiljaa ja ulahti taas tuskasta, kun sotilaat kiskaisivat hänet pystyyn ja murtunut jalka ilmoitti olemassa olostaan.
”Mennään.” Julian antoi äkäisen käskyn ja vartiosotilaat raahasivat Erikin mukanaan, välittämättä siitä miten paljon tähän sattui.
Erik yritti olla parahtamatta tuskasta joka ikinen kerta, kun murtunut jalka kolahti kivetykseen tai milloin minnekin. Hän yritti liikkua vähän itsekin, mutta murtunut jalka ei kannattanut häntä lainkaan.
Hän sokaistui auringon valossa, kun he tulivat ulos vankityrmistä ja saapuivat pihalle, jonka poikki hänet raahattiin. Oli jo päivä, mutta Erik ei nähnyt mitään sillä hänen silmänsä olivat tottuneet hämärään, niin että kirkas auringonvalo sattui häntä silmiin. Kesti hyvin pitkään, ennen kuin hän alkoi erottaa yhtään mitään.
Sotilaat työnsivät suuren tammioven auki ja astelivat eteenpäin, kunnes he pysähtyivät ja paiskasivat hänet kivilattialle. Murtunut jalka osui kipeästi kovaan lattiaan ja sai hänet voihkaisemaan tuskasta.
Erik pysyi aloillaan ja katseli varovaisesti ympärilleen, silmien tottuessa vähitellen tähän hieman pehmeämpään valoon.

Hän näki edessään korokkeen, jolla oli kaksi valtaistuinta, joista toisessa istui ylväs mies ja toisessa kaunis nainen ja kummallakin oli kultainen kruunu päässä.
Vaikka Erik tiesikin syntymämerkistään, joka oli oikean käden kyynärtaipeessa ja että nuo kaksi ehkä olivat hänen oikeat vanhempansa, heräsi epäilys hänessä ja hän ajatteli, ettei voisi mitenkään olla noiden ylväiden ihmisten jälkeläinen. Ei hänessä ollut mitään ylvästä, pelkkä jumalan hylkäämä ryysyläinen hän oli, hän ajatteli ja painoi surkeana katseensa kiviseen lattiaan.

Maria oli seurannut sotilaita ja kirkas kyynel vierähti hänen poskelleen, kun hän näki miten kurjassa kunnossa Erik oli. Hän toivoi miehelle parempaa, vaikka nyt näytti siltä että toivoa ei ollut. Hän aikoi juosta tämän luo ja puolustaa tätä oman vapautensa menetyksenkin uhalla, kun tunsi luisevien sormien tarraavan olkapäähänsä.
Hän sai juuri ja juuri tukahdutettua huudahduksen ja kääntyi katsomaan hoikkaa munkinkaapuun pukeutunutta miestä, joka seisoi piilossa syvennyksessä. Mies nosti sormensa huuliensa eteen hiljaisuuden merkiksi.

”Anna anteeksi neiti, tarkoitukseni ei ollut pelästyttää teitä.” Mies sanoi ystävällisesti.
”Kuka te olette ja miksi te ette anna minun auttaa Erikiä?” Maria kysyi ja katsoi tuikeasti miestä, vaikka tämä selvästi oli jumalan palvelija.
”Minä olen Veli Ignatius ja olen pahoillani, että tein näin, mutta on toinenkin keino. Sitä paitsi luuletko, että he uskovat palvelusneitoa noin vain.” Veli Ignatius sanoi ja oli oikeassa. ”Tuolla neuvonantajalla on tällä hetkellä valtaa enemmän kuin sinulla ja Erikillä. Anna minun hoitaa tämä, pääset kyllä hoivaamaan Erikiä myöhemmin, jos vain suinkin onnistun.” Hän lisäsi ja huokasi raskaasti.
”Mitä te sitten aiotte tehdä?” Maria kysyi nyt rauhoittuneena, mutta tunsi yhä, että hänen olisi mentävä Erikin rinnalle.
”Näet sen sitten. Minulla saattaa ehkä olla valtaa yli kieron neuvonantajan, sanoissa siis, vaikka luulen, että hän yrittää tehdä kaikkensa saadakseen suunnitelmansa toteutettua.” Veli Ignatius sanoi kulmat kurtussa.

”Mitä tämä on?” Kysyi kuningas nousten seisomaan valtaistuimeltaan ja katsoi neuvonantajaansa kysyvästi, katseen siirtyessä hitaasti lattialla makaavaan tärisevään myttyyn.
”Oi Majesteetti, halusin että te näette miehen, joka on vehkeillyt teitä vastaan.” Julian sanoi lipevällä äänellä, kumartaen samalla syvään.
”Tuoko ryysyläinen?” Kuningas kysyi ja näki miten piinattu katse tuolla lattialla kyyhöttävällä miehellä oli. Silmät olivat painuneet syville kuopille ja kalpeat kasvot olivat melkein pääkallomaiset, sillä niin laiha tuo säälittävä olento oli.
”Hän tosiaan, oi Majesteettini.” Julian sanoi. ”Ehdottaisin, että hänet teloitettaisiin mitä pikimmin ja jätetään roikkumaan hirsipuuhun varoitukseksi muille.” Hän jatkoi ja vilkuili samalla Erikiä, kuin peläten, että tämä sanoisi jotakin.
”Minä haluan kuulla, onko vangilla jotain sanottavaa puolustuksekseen.” Kuningas sanoi välittämättä neuvonantajansa mielipiteistä.
”Oi Majesteetti, ei hän ole sen arvoinen. Minä tiedän mitä hän on tehnyt.” Julian sanoi nopeasti.

”Vaikene Julian, sinä tiedät lain.” Kuningas jyrähti ja asteli Erikin luo.
Askelet kuullessaan Erik nosti varovaisesti katseensa, mutta painoi sen pian takaisin alas, sillä koki, ettei ollut tuon jalon miehen arvoinen.
”Mitä sanot puolustukseksesi?” Kuningas kysyi ja Erik nosti katseensa varoen ja pelkoa tuntien.

"Minulla ei ole sanottavaa teidän Majesteettinne." Erik sanoi hiljaa ja vältteli kuninkaan tutkivaa katsetta. "Minä..." Hän aloitti, mutta vaikeni, sillä samassa hän näki Kuninkaan takana seisovan Julianin liikahtavan kohti Kuningasta käsi kohotettuna. Sydän takoi hurjana hänen rinnassaan, kun hän nousi huterille jaloilleen, välittämättä kivusta, jota vähäisenkin painon laskeminen murtuneelle jalalle tuotti. Hän ehti juuri ajoissa työntää Kuninkaan sivuun, kun Julian tuli päin. Sen sijaan että olisi osunut Kuninkaaseen, Julianin kauniin tikarin terä upposi Erikin rintaan.

Erik kuuli kuninkaan huudahtavan hämmentyneenä ja Julianin kiroavan rumasti sotilaille, näiden napatessa tämän tiukkaan otteeseensa. Erik seisoi huojuen alallaan ja tunsi itsensä irralliseksi koko tästä kaoottisesta tilanteesta, jonka äänet pian muuttuivat epämääräiseksi puuroksi hänen korvissaan.
Hän huojahteli pahemmin, kunnes varoittamatta kaikki voimat tuntuivat kadonneen hänen jäsenistään ja hän vaipui lattialle, osumatta kuitenkaan kylmälle kivetykselle, sillä joku kaappasi hänet syliinsä.

Kuningas nousi seisomaan ja katsoi hämmentyneenä Juliania, joka nyt seisoi sotilaiden pihtimäisessä otteessa. Hänen katseensa siirtyi tuohon mieheen, joka juuri oli pelastanut hänen henkensä ja joka nyt lepäsi paikalle ilmaantuneen munkin käsivarsilla. Munkin viereen oli ilmaantunut palvelustyttö, joka katsoi surullisena tuota miestä, joka oli vanhentunut ennen aikojaan, vaikka iältään nuori olikin.
”Nyt haluan tietää mistä on kyse.” Kuningas sanoi tiukasti, sillä oli ymmällään ja monet kysymykset, jotka kohosivat hänen mieleensä, kaipasivat vastausta.
"Ylhäisyys, kysymykset saavat vielä hetken odottaa, täällä tarvitaan nyt parantajaa", Veli Ignatius sanoi järkevästi. "Lupaan vastata totuudenmukaisesti kaikkiin kysymyksiinne niillä tiedoilla, mitä minulla on, kunhan suojattini on ensin toimitettu hoitoon."
Kuningas käski parin vartijan heti kantaa Erikin henkilökohtaisten parantajiensa luo ja lupasi Veli Ignatiukselle, että hänen pelastajansa saisi parhaan mahdollisen hoidon. Niin alkoi Erikin siihenastisen elämän vaikein kamppailu - kamppailu elämästä. Hän oli nälkiintynyt, runneltu ja menettänyt paljon verta. Parantajat työskentelivät yötä päivää saadakseen hänen tilansa vakaaksi. Murtunut jalka lastoitettiin, hän sai ruokaa ja yrttejä tikarinpistoon. Koko ajan häntä piinasivat kamalat tuskat ja tasainen korkea kuume sai hänet näkemään painajaisia. Kertaakaan Maria ei poistunut nuorukaisen viereltä tämän kamppaillessa hengestään. Julian suljettiin saman tien siihen samaan selliin, jossa Erik oli aikanaan saanut niin huonoa kohtelua, odottamaan totuuden selviämistä ja kohtaloaan.

Kun Erik oli saatu hoitoon, jäi Veli Ignatius keskustelemaan kuninkaan kanssa. Hän kertoi hallitsijalle Erikin elämän vaiheet, sen kuinka hän oli jäänyt orvoksi ja oli sittemmin kuljeskellut ympäriinsä kuulumatta mihinkään. Hän kertoi häpeämerkistä, joka oli valheellisesti poltettu tämän lihaan nuorella iällä. Kuningas kuuli Erikin vaiheista luostarissa ja karkotuksesta. Sen jälkeen tarinaan tuli vaihe, jonka tapahtumista Veli Ignatius ei tiennyt, kunnes oli vuosi sitten huolestunut, kun Erikin lähettämät kirjeet olivat jo aikaa sitten lakanneet tyystin. Munkki oli saapunut paikalle etsimään Erikiä, tätä kuitenkaan löytämättä. Hiljalleen hänelle kuitenkin oli selvinnyt Julianin suunnitelmat ja hän itse oli alkanut miettiä, miten Erik saataisiin pinteestä. Silloin kaikki oli mennyt aivan pieleen ja Erik oli saanut tikarin rintaansa.

"Siitä ei ole epäilystäkään, olen itse lukenut maanne tarinat ja nähnyt syntymämerkin. Erik on kauan kadoksissa ollut poikanne. Nyt kun olen nähnyt armolliset kasvonne, tiedän olevani oikeassa", Veli Ignatius päätti tarinansa. Hetkeen kuningas ei osannut sanoa mitään.
"Kutsutte häntä Erikiksi. Sen nimen annoin aikoinaan ainoalle pojalleni", kuningas sanoi murheellisin silmin. "Mennään katsomaan poikaa. Syntymämerkki todistaa asian. Saamme viimein tietää, onko poikamme elossa. Jos näin on, sinua odottaa suuri palkkio."
"Itselleni en tahdo mitään, olenhan sentään munkki ja antanut Jumalalle köyhyyslupaukseni. Minulle riittää palkaksi Erikin onni", Veli Ignatius vastasi heidän kävellessään kohti sairastupaa.

"Mikä on nuorukaisen tilanne?" kuningas kysyi parantajiltaan.
"Pojan tila on hieman vakaampi ja todennäköistä on, että hän selviää", yksi parantajista vastasi.
"Sepä hyvä", Veli Ignatius sanoi ja huolen aiheuttamat rypyt silisivät hänen kasvoiltaan. "Jumala on edelleen hänen kanssaan."

Hän asteli nuorukaisen vasemmalle puolelle ja nosti hihaa. Karhuntassunmuotoinen syntymämerkki paljastui likaisen ihon pinnalta. Kuningas henkäisi terävästi. Kyynel valui kuninkaan poskelle tämän katsellessa nuoren miehen, poikansa, kärsimystä. Hän päätti siinä hetkessä Julianin teloituksesta. Joskin tuo entinen neuvonantaja saisi virua kopissaan ja odottaa teloitustaan siihen asti, kunnes Erik olisi paremmassa kunnossa. Näytti siltä, että Erikin parantuminen veisi vielä pitkään.
Hän oli päiviä kuumehorteessa, tietämättä tuon taivaallista maailman menosta, tietämättä siitä miten hyvin hänestä pidettiin huolta.

Extra kuvia

Pieni kaupunki

Erikiä lapsettaa. :)

Ihan ensialkuun mainitsen että tässä pätkässä suurin osa tekstistä ei ole minun käsialaani, vaan Mustangin, joten suuret kiitokset hänelle. Kiitos, että olet jaksanut kirjoittaa tätä mun kanssani. :)

Ja nyt itse tarinaan.

***

Aamu valkeni kauniina ja aurinkoisena. Erik avasi silmänsä ja katseli hetken ympärilleen askeettisessa huoneessa muistellen edellisillan tapahtumia. Hän muisti Veli Ignatiuksen, tuon miehen, joka oli ollut niin hyvä hänelle. ”Herramme on sanonut, että kaikki ovat hänen lapsiaan ja heistä on huolehdittava. Enkä minä halua, että kukaan joutuu olemaan yksin ja ulkona tässä säässä näin Jouluna," tämä oli sanonut hänelle. Ajatus hämmensi hänet. Erik palasi huoneeseen, jossa hän oli syönyt ja peseytynyt. Hän meni kiviselle vadille ja pesi kätensä ja kasvonsa virkistävässä vedessä. Veli Ignatius tuli huoneeseen.
"Huomenta, Erik", tämä sanoi hymyillen.
"Huomenta, Veli", Erik vastasi.
"Nukuitko yösi hyvin?" Veli Ignatius kysyi sitten.
"Paremmin, kuin vuosiin. Olen sinulle paljosta velkaa", Erik vastasi ja hänen silmänsä saivat surumielisen sävyn. Veli Ignatius hymyili edelleen lämpimästi ja johdatti Erikin aamiaiselle. Paikalla oli muitakin munkkeja, jotka ottivat Erikin vastaan lämpimästi. Nuorukainen ei muistanut, milloin viimeksi olisi ollut niin onnellinen ja tuntenut kuuluvansa jonnekin. Päivä kului erilaisissa askareissa. Munkit neuvoivat häntä niissä kärsivällisesti ja Erik oli innokas ja nopea oppimaan. Iltapäivällä Veli Ignatius ja Erik jäivät jälleen kahden.

"Tiedän, että asia on sinulle arka, mutta näyttäisitkö minulle vielä merkkiä käsivarressasi?" Veli Ignatius kysyi Erikiltä. Erik kaivoi merkin esiin häpeillen. Polttomerkki oli pyöreä. Sitä reunusti käärme, jonka sisässä oli puu. Se oli rujo ja ruma, kuin märkivä haava, joka ei koskaan parantuisi. Kaikki ihmiset, jotka olivat merkin nähneet, kaihtoivat häntä kuin tautista. Mutta ei Veli Ignatius.

"Ah, nyt minä ymmärrän ja kaikki kertomasi käy järkeen. Käärme merkissä merkitsee Raamatun käärmettä, joka viekoittelee Eevan pahoille teille ja puu Paratiisin kiellettyä puuta. Symbolia käytetään merkitsemään ne, jotka ovat Jumalan hylkäämiä. Ihmiset pelkäävät tulevansa kirotuiksi, jos ovat kanssasi tekemisissä puhumattakaan sinun auttamisestasi", Veli Ignatius kertoi. Erikin ryhti lysähti. Hän oli siis toivoton tapaus. Hän oli kaiken avun ulottumattomissa. Aivan sama, jos hän kuolisi pois. Hänen olisi jätettävä luostari, ennen kuin hän aiheuttaisi pahaa ja kiroaisi ne ainoat ihmiset, jotka olivat olleet hyviä hänelle. Hän nousi hitaasti ylös ja kyynelet virtasivat hänen poskilleen.
"Kiitoksia kaikesta", hän sanoi. "Kai minä tästä sitten lähden jatkamaan matkaani."
"Mitä sinä höpiset, hyvä mies?" Veli Ignatius kysyi Erikiltä hämillään. "Ei ole ihmisten asia tuomita ihmisiä, vain Jumalalla on siihen valta. Minä näen sinun silmistäsi, ettet ole paha ja toivoton. Sielusi on puhdas ja olet ansainnut toisen mahdollisuuden."
Hämillään Erik katseli lämpimiin vihreänruskeisiin silmiin, joiden vilpitön katse sai hänet tärisemään ja uusien kuumien kyynelten vierimään hänen poskilleen. Hän syleili tuota miestä, joka oli niin hyvä ja oikeudenmukainen.
"Mitä minun täytyy tehdä tullakseni kaltaiseksesi? Minä ryhdyn munkiksi ja alan palvella Jumalaa, jonka ansiosta noin hyviä miehiä on vielä olemassa", Erik vannoi sitten.

Luostarin sääntöihin kuului, että uusi munkkikokelas viettäisi kuukauden mietiskellen eristyksissä muista nauttien vain välttämättömän määrän ruokaa. Kokelaan tuli myös luopua kaikesta maallisesta omaisuudestaan, mikä ei tuottanut Erikille ongelmia. Hän kun ei omistanut mitään vanhojen räsyvaatteidensa lisäksi. Erik vetäytyi syrjäiseen kappeliin hiljentymään, puhdistautumaan ja rukoilemaan. Kuukauden kuluttua vietettäisiin seremonia, jossa Erik antaisi valansa ja hänet vihittäisiin munkiksi muiden joukkoon. Hän tunsi vihdoin löytäneen elämällensä suunnan.
Myöhemmin Veli Ignatius johdatteli Erikin tapaamaan luostarin johtajaa apotti Luukasta. Hän oli jo aikaisemmin kertonut Luukakselle asioiden laidan ja omat huomionsa. Lisäksi hän oli luvannut ottaa vastuun pojasta. Luukas oli ollut hyvin ymmärtäväinen ja halusi nyt nähdä pojan, joka oli saanut ylleen puhtaan, joskin koruttomat ja karkeat vaatteet.
Erik seisoi Ignatiuksen vieressä ja mietti mitenkähän tässä mahtaisi tapahtua. Se että Veli Ignatius seisoi hyvin rauhallisena paikallaan, oli omiaan rauhoittamaan pelokkaan pojan mieltä ja niinpä tämä antoikin katseensa kiertää apotin huonetta, joka sekin oli ankaran yksinkertainen, joskin pöydän takana oleva hyllykkö oli täynnä pergamenttirullia ja paksuja nahkakantisia teoksia. Pergamentteja oli lisää pöydällä, jossa lisäksi oli mustepullo, sulkakynä, pieni koristeellinen risti ja iso kirja, joka epäilemättä oli raamattu. Muutoin pöytä, kuten tuolikin olivat hyvin yksinkertaisia ja huoneen seinät olivat valkeaksi kalkitut ja valoa tulvi sisälle vain kahdesta pienestä ikkunasta.
Apotti nousi seisomaan ja katseli tarkasti Erikiä pippurin mustilla silmillään. Erik katseli varovaisesti takaisin ja huomasi, että apotin hiukset olivat jo valkeat ja tämän seesteisillä ja tiukoilla kasvoilla oli paljon vuosien jättämiä juonteita.

”Olen kuullut, että haluaisit liittyä meihin.” Apotti Luukas sanoi viimein ja hänen äänensä oli paljon tummempi ja syvempi kuin Veli Ignatiuksella.
”Niin.” Erik sanoi varovaisesti ja pelko siitä, että hänet heitettäisiin pois täältäkin heräsi.
”Ignatius on varmaankin kertonut sinulle jo millainen käytäntömme on ja mitä sinun on tehtävä saavuttaaksesi munkin arvon.” Apotti sanoi toteavaan sävyyn.
”Kyllä.” Erik sanoi ja pelko sisällä kasvoi entisestään.
”Hyvä.” Apotti Luukas sanoi sitten äänen hivenen pehmentyessä, mutta pysyen silti hyvin arvovaltaisena. ”Tiedä siis, että sitoudut noudattamaan luostarimme sääntöjä ja tekemään töitä ruokasi eteen, kun sinut vihitään noviisiksi. Noviisi aikasi kestää kolme vuotta, jona aikana sinulla on mahdollisuus lähteä halutessasi.” Hän jatkoi pitkä luiseva sormi pystyssä.
”Minä lupaan pyhästi noudattaa sääntöjänne ja teen kaiken mitä vain haluatte minun tekeväni ja jos rikon teitä vastaan, kärsin rangaistukseni mukisematta.” Erik sanoi ja painoi päänsä pieneen kumarrukseen.
”Hyvä.” Apotti Luukas sanoi, pienen pilkkeen käydessä hänen tummissa silmissään, jotka tuuheat ja yhä tummat kulmakarvat miltei peittivät. ”Veli Ignatius on kertonut sinun... hmm.. pienestä ongelmastasi, joten ehkä on parempi, että pysyt luostarin muurien sisäpuolella. Näin sinä vältyt ongelmilta, emmekä mekään niitä saa.” Hän lisäsi viitaten Erikin olkavarressa olevaan polttomerkkiin, joka oli tällä hetkellä hihan alla piilossa.
”Tuota...” Erik aloitti varovaisesti. ”Minä en tiedä mistä minä sen merkin olen saanut ja miksi. En edes muista oikeita vanhempiani. Minun kasvattiäitini sanoi monet kerrat, ettei ole äitini ja kertoi että minulla on vanhemmat, mutta en saa tavata heitä. Kun kysyin syytä, hän ei suostunut kertomaan sitä minulle ja kielsi myös näyttämästä minun syntymämerkkiäni kenellekään.” Hän jatkoi katseen poukkoillessa apotista Ignatiukseen. Hän nosti hihaa, paljastaen oikean käsivartensa, joka nyt oli puhdas ja lähellä kyynärtaivetta saattoi nähdä merkin joka oli muodoltaan kuin karhuntassun jälki.
”En ole uskaltanut näyttää sitä kenellekään, sillä ajattelin senkin olevan jokin paha merkki.” Erik sanoi ja katsoi miehiä pelokkaana.
”Ei tuo ole paha merkki.” Veli Ignatius sanoi ja katsoi hymyillen poikaa.
”Ei todellakaan.” Apotti Luukas sanoi ja yritti nähdä merkin tarkemmin.
”Jos tuo on se, mitä epäilen, niin ihmettelen miksi...” Veli Ignatius aloitti mietteliäänä ja vaikeni sitten.
Hän muisti, että kuninkaallisissa kirkonkirjoissa oli merkitty kaikki syntyneiden kuninkaallisten lasten nimet ja tuntomerkit ja tuo karhuntassunjäljen muotoinen syntymämerkki oli niissä mainittu. Ei kylläkään tässä kirkossa, mutta hän oli käynyt matkoillaan naapurimaan kirkossa ja tutkinut erääseen toiseen tapaukseen liittyen noita tärkeitä papereita, jotka yleensä eivät kuuluneet muiden silmille, eikä rahvas siihen koskenutkaan, koska useimmat eivät edes osanneet lukea.
”No oli miten oli, sinä tiedät nyt minun kantani. Veli Ignatius opastaa sinua, häneltä voit kysellä enemmän.” Apotti Luukas sanoi.
”Minä kiitän teitä.” Erik sanoi nöyränä ja kiitollisena ja hän painoi päänsä syvään kumarrukseen.
Ääneti hän seurasi Veli Ignatiusta, johdatti hänet takaisin kappelille, luvaten tulla noutamaan hänet myöhemmin. Erikin teki mieli kysyä Veli Ignatiukselta, miksi tämä oli sanonut niin kuin oli sanonut, mutta päätti olla vaiti. Ei varmastikaan ollut soveliasta tentata asioita auttajaltaan, jotka eivät hänelle kuuluneet, hän mietti ja polvistui alttarin eteen jatkaakseen sitä minkä oli tämän lyhyen apotin luona vierailun tähden keskeytynyt.
Vaikka Veli Ignatiuksen reaktio häntä hieman hämmensikin, ei se silti vähentänyt hänen kiitollisuuttaan ja muuttanut hänen päätöstään siitä, että hän halusi jäädä ja hän tiesi, että apotti oli oikeassa sanoessaan, että hänen olisi jäätävä mieluummin muurien sisäpuolelle. Niin hän halusikin tehdä, sillä ei halunnut saattaa luostaria häpeään. Erik päätti, että ennemmin kuolisi, kuin antaisi kenenkään tehdä pahaa näille ihmisille, jotka olivat olleet hänelle niin hyviä.

Aika kului ja Erik tavallaan nautti saadessaan olla kerrankin rauhassa. Oli hieman hämmentävääkin, kun ei kukaan tullutkaan potkimaan häntä tai huutelemaan solvauksia ja häätämään pois kuin syöpäläistä. Hän noudatti Veli Ignatiuksen opettamia sääntöjä tiukasti, rangaisten välillä itse itseään, jos huomasi tekevänsä jotain väärin.
Hän oli vaatimaton, kiltti ja nöyrä ja teki kaiken, mitä häneltä pyydettiin. Hän auttoi muita välillä kysymättäkin ja opetteli kaikenlaisia askareita, kuin myös lukemaan, kirjoittamaan ja puhumaan latinaa, jolla kielellä useimmat uskonnolliset teokset luostarilla ja kirkolla olivat.
Vaikka hän ajoittain miettikin mitähän ulkomaailmassa mahtoi tapahtua, ei hän silti sinne kaivannut, sillä oli löytänyt itselleen paikan, jossa hänet hyväksyttiin sellaisena kuin hän oli. Tosin ei hän silti uskaltanut esitellä muille munkeille vasenta olkavarttaan, sillä epäili, etteivät aivan kaikki munkitkaan olleet välttämättä enää niin ystävällisiä, jos saisivat tietää. Riitti että Veli Ignatius ja apotti Luukas tiesivät asian.

Kolme vuotta kului ja Erik oli elämäänsä tyytyväinen ja melkeinpä onnellisempi kuin oli koskaan elämänsä aikana ollut. Vähäinen ruoka ja vesi olivat hänelle kuin juhla-ateria joka ikinen kerta, sillä ennen luostariin saapumistaan hän oli nähnyt nälkää ja ollut päiväkausia syömättä, jollei löytänyt jotain mätäneviä tähteitä toripaikoilta tai tunkiolta.
Joka ikinen kerta Erik kiitti Jumalaa ateriastaan, sillä oli sitä mieltä, että tämä oli häntä tuona kylmänä yönä johdattanut ja ei näin ollen varmasti ollut hylännyt häntä. Hän oli mielestään saanut enemmän kuin oli uskaltanut pyytää ja toivoa ja halusi maksaa velkansa, mutta hänellä ei ollut antaa muuta kuin itsensä.
Hän tyytyi muutenkin vähään ja pysyi laihana, koska teki useimmiten ruumiillista työtä autellen muita milloin pienen yrttitarhan, milloin pellon hoidossa tai muissa hommissa, sillä halusi tehdä jotain.
Veli Ignatius oli hänelle se ihminen, jota hän saattoi pitää isänään, sillä mies ohjasi ja neuvoi häntä lempeästi ja kärsivällisesti kaikessa. Tuo mies oli ainoa, jonka kanssa Erik saattoi keskustella asioistaan ja hän toivoi, että voisi jollain tavoin korvata tälle kaiken, sillä ilman tämän ystävällisyyttä, hän olisi todennäköisesti paleltunut hengiltä tuona yönä, joka nyt oli paras kaikista jouluista, joita hän oli surkean elämänsä aikana viettänyt.

Niin saapui se päivä, jolloin Erik vihittiin munkiksi ja hän sai kasteessa uuden nimen. Hänestä tuli Veli Simon.
Hän eli nyt munkin askeettista elämää, joka oli hänelle parempaa, kuin hänen katuelämänsä oli koskaan ollut. Hän rukoili paljon, paastosi, mikä ei tuottanut lainkaan ongelmia hänelle, eikä haikaillut ulkomaailmaan, sillä hän halusi pysyä paikassa, jota hän nyt saattoi nimittää kodiksi.

Erään kerran hän oli Veli Thomasin kanssa pellolla, kun kaatui ja kaapu repesi käden kohdalta. Hän kiskoi nopeasti osin irronnutta hihaa ylemmäs, mutta Veli Thomas oli jo nähnyt merkin ja kavahti taaksepäin silmät järkytyksestä suurina. Erik veti häpeissään kaavun hihaa merkkinsä peitoksi.

Hän tunsi punan nousevan poskilleen ja turhautumisen kyynelten kihoavan silmiinsä nähdessään inhon ja pelon Veli Thomaksen kasvoista. Lapio kirposi Veli Thomasin kädestä. Hetkeen mies ei voinut kuin tuijottaa. Kun tämä oli selvinnyt suurimmasta järkytyksestään juoksi hän takaisin luostariin.

Veli Simon vajosi mutaiseen maahan ja antoi kyynelten tulla valtoimenaan. Hän rukoili Jumalalta opastusta ja turvaa. Hän tiesi hyvin, että hänen onnensa oli vaarassa, kun muut munkit saisivat tietää. Oli todennäköistä, että hän joutuisi lähtemään luostarista. Veli Simon heilutteli itseään ja lausui ääneen rukouksia, itku sai hänen äänensä värisemään. Hän ei tiennyt, oliko kulunut tunteja vai minuutteja, kun hän tunsi lohduttavan käden olkapäällään. Hän nosti katseensa ja näki Veli Ignatiuksen lohduttavan hahmon.

"Mennään sisään", hän sanoi Veli Simonille. Veli Ignatius auttoi suojattinsa ylös ja puoliksi raahasi tätä kohti sisätiloja.

Hän auttoi Veli Simonia siistiytymään ja haki uuden kaavun repeytyneen tilalle. Heitä katseltiin hieman kyräillen heidän kulkiessaan ohi. Sana oli jo lähtenyt kiirimään. Veli Ignatius auttoi Veli Simonin lepäämään. Hetken päästä yksi uusista noviiseista tuli ilmoittamaan hänelle, että Veli Simonin kohtalosta pidettäisiin illalla neuvonpito. Murhe täytti Veli Ignatiuksen, joka tiesi Veli Simonin olevan hyvä ja nöyrä.
Ilta tuli ja Veli Ignatius käveli Veli Simonin tukena kohti apotin huonetta. Tämä ilta ja tämä neuvonpito ratkaisisi Veli Simonin tulevaisuuden. He astuivat sisään apotin huoneeseen, jossa olivat jo koolla muut munkit ja noviisit ja itse apotti, joka katseli murheellisin silmin Veli Simonia. Puheensorina täytti huoneen kun tuo nuori mies asteli sisään. Siinä hän nyt oli. Seurakunnan häpeäpilkku. Kun viimeisetkin olivat paikalla, aloitti Apotti neuvonpidon.

"Kuten jokainen teistä varmasti on kuullut, myös Veli Simonilla on takanaan menneisyys, kuten kaikilla muillakin. Kenties se menneisyys on pimeämpi, kuin monen muun, mutta sen kulkuun Veli Simon ei ole voinut itse vaikuttaa. Minä ja Veli Ignatius tiesimme alusta saakka tuosta merkistä, jonka ihminen on polttanut Veli Simonin lihaan tämän ollessa pieni. Hän on ollut meidän vastuullamme ja toiminut munkkina esimerkillisesti, sitä tuskin kukaan teistä voi kiistää", Apotti puhui muiden munkkien kuunnellessa lähes hypnoottisesti.
"Minusta on epäreilua, ettei meille kerrottu Veli Simonin merkistä alusta saakka", Veli Thomas huusi. "Minusta hänen tulisi lähteä, ennen kuin onnettomuus kohtaa meitä kaikkia!" Kuului hyväksyvää muminaa.

"Emme kertoneet, koska tiesimme, miten osa teistä reagoi! Ei ole ihmisten tehtävä tuomita ketään Jumalan hylkäämäksi, kyllä sinäkin tiedät sen raamatun miehenä", Veli Ignatius huusi vastaan silmät hurjina. Veli Simon ei ollut koskaan nähnyt tuota lempeää miestä niin vihastuneena.
"Me emme voi tietää, onko Jumala oikeasti hylännyt hänet", Veli Thomas sanoi silmät kipinöiden.
"En voi muuta, kuin antaa teidän äänestää. Haluan kuitenkin tehdä tiettäväksi, että teen sen hyvin raskain mielin, sillä Veli Simonin tuntien uskon hänen olevan hyvä, puhdas ja oikeamielinen. Ihmiset ovat jo häntä rankaisseet sen synnin tähden, johon hän ei ole itse syyllinen. Pyydän mitä nöyrimmin, että mietitte sitä, ennen kuin langetatte tuomion tälle miehelle ja viette häneltä kaiken, mitä hänellä on", Apotti puhui käyttäen viimeisen puheenvuoronsa.
Lopulta tuli aika äänestää. Veli Simonin lähtöä kannattivat kaikki muut, paitsi apotti ja Veli Ignatius. Veli Simon henkäisi terävästi. Hänen pahimmat pelkonsa olivat käyneet toteen. Hän ei voinut jäädä tuohon huoneeseen kaikkien niiden ihmisten katseiden kohteeksi, joiden keskellä hän oli ollut niin onnellinen. Veli Ignatius seurasi Veli Simonia tämän huoneeseen. Hän auttoi tätä pakkaamaan, haki hänelle keittiöstä hyvät eväät ja saattoi suojattinsa luostarin portille.

"Olen hyvin pahoillani, että tässä kävi näin Veli Simon. Vai pitäisikö sanoa Erik, saat nyt syntymänimesi takaisin", Veli Ignatius sanoi murheellisesti. Erik halasi Veli Ignatiusta.
"Sinulla ei ole mitään anteeksipyydettävää, olen sinulle elämäni velkaa. Minä itse tiedän, ettei Jumala ole minua hylännyt. Älä vihaa noita ihmisiä, jotka päättivät, että minun on aika lähteä, he eivät ole pahoja. He ovat vain peloissaan."
"Sinusta on kasvanut jalo ja viisas mies", Veli Ignatius sanoi hymyillen. Kyynel kimalsi tämän silmäkulmassa. "Ai niin, melkein jo unohdin. Olen sitä mieltä, että sinun pitäisi alkaa etsiä juuriasi", Veli Ignatius sanoi ojentaen Erikille kaapunsa suojista pergamenttikäärön. Erik avasi sen hämillään. Siinä oli kaukaisen kuningashuoneen merkit, lista syntyneistä lapsista ja erityistuntomerkit. Kuningassuvussa kulki verenperintönä syntymämerkki. Tismalleen samanlainen, joka koristi Erikin käsivartta. Hänen sydämensä sykähti, kun hän otti käteensä seuraavan liuskan jossa kerrottiin traaginen tarina nuoresta prinssistä, joka oli kaapattu vauvana ja josta ei sen koommin kuultu mitään. Nuoren prinssin löytämiseksi oli luvattu valtaisa löytöpalkkio, sillä perheeseen ei koskaan syntynyt muita poikia, jotka olisivat voineet jatkaa kruununperinnettä ja kuningassuku oli kuolemassa. Erikin ikä täsmäsi täydellisesti tarinassa esitettyyn. Silmät ihmetyksestä loistaen hän halasi Veli Ignatiusta uudelleen ja kuiskasi: "Kiitos. Ihan kaikesta."
”Mitä turhia. Olet ansainnut enemmän hyvää, kuin mitä olet saanut.” Hän sanoi ja katsoi nuorukaista isällisen lempeästi. Vielä pitkään hän seurasi tämän loittonevaa selkää ja toivoi, että aurinko paistaisi nuorukaisen elämään, joka tähän mennessä oli ollut niin kova ja kivinen tie kuljettavaksi.

Ekstra kuvia!

Erikin synttärit.

Elämää luostarissa

Veli Fransiscus(aka Max). Kiitokset kuitenkin vupiille komiasta simistä. Ehkäpä keksin hänen varalleen jotain kivaa. :D

Olisko sittenkin pitänyt nimetä hänet Maximukseksi. :)

Sotilaat palasivat Julianin luo, joka suuttui, kun poika ei ollutkaan näiden mukana. Hän olisi halunnut viedä pojan kuninkaansa luo ja väittää pelastaneensa hänet. Mutta toisaalta hän pelkäsi, kuinka paljon poika muisti ja tunnistaisiko tämä hänet.

”Senkin aivottomat imbesillit!” Julian raivosi. ”Minä annoin teille tarkat ohjeet, ettekä te luupäät osanneet noudattaa sitä!” Hän jatkoi niin, että koko huone kaikui.
”A...anteeksi herra.” Toinen sotilaista änkytti peloissaan, eikä toinenkaan näyttänyt kovin tyytyväiseltä saatuun palautteeseen. Etenkin kun oli läimäissyt poikaa lähtiessään.
”Te painutte takaisin mökille ja haette pojan tänne, tai en vastaa seurauksista.” Julian äyskähti käskyn sotilaille.
”Kyllä herra, heti herra.” Toinen sanoi ja perääntyi kumarrellen, toisen luimistellessa vierellään.

Kumpikin sotilaista oli enemmän tai vähemmän tyytymätön asiain tilaan, sillä matkassa kestäisi kauan ja siihen mennessä se pentu olisi varmasti jo kadonnut, mutta pakko oli silti jotain tehdä, vaikka vain näön vuoksi.

Niin he sitten kumpikin hakivat hevosensa ja suuntasivat kulkunsa kohti tuota tupaa. Päivä toisensa jälkeen kului, kun he ensin matkasivat ohi laajojen peltoalueiden läpi. Tuota peltoaluetta täplitti hajanaisesti siellä täällä maanviljelijöiden ja vieläkin alhaisimpien kansalaisten ränsistyneet ja sään pieksemät puumökit. Viimein alava maa alkoi muuttua metsäisemmäksi, kunnes viimein muuttui ikivanhaksi metsäksi. Siellä täällä kasvoi kuhmuisia vääntyneitä puita ja isoja vanhoja mäntyjä, joiden latvat kurottelivat korkeuksiin.

Ilma metsässä oli tiheämpää, eikä aurinko valaissut kunnolla muhkuraisia polkuja, joilla heidän hevosensa nyt kompastelivat, kunnes Sotilaat hyppäsivät alas ratsuiltaan ja taluttivat näitä mukanaan.

Viimein pitkän ajan kuluttua he saapuivat Fannyn mökille todetakseen, että lintu oli lentänyt häkistään. Poika ei ollut mailla, eikä halmeillakaan. Mökin lattiaa peitti paksu lika- ja pölykerros, joka kieli ettei mökissä oltu asuttu moneen päivään.
”Täällä ei ole enää ketään.” Sanoi Dick joka oli nopeasti tutkinut pienen ränsistyneen tuvan.

”Hemmetti, Dick mitäs nyt tehdään?” Gideon kysyi ja tunsi pelon hiipivän sisuskaluihin, sillä tiesi, ettei neuvonantaja Julian pitäisi uutisista.
”Pakko se on mennä takaisin ja kertoa.” Dick murahti ja harppoi hevosensa luo.
Enää sanaakaan sanomatta nuo molemmat nousivat ratsujensa selästä ja jättivät pienen mökin lumen keskelle ja suuntasivat takaisin linnalle, vaikka se kovin epämieluisalta tuntuikin.

Yö yllätti tämän kaksikon, joten he päättivät leiriytyä pienen kallioseinämästä iloisesti pulppuilevan puron viereen.
Yö kului hyvin hitaasti, sillä kumpikaan ei oikeastaan saanut unta, sillä pelko siitä, mitä moisesta töppäyksestä seuraisi vei yöunet tehokkaasti. Lisäksi oli hyvin kylmää, eikä nahkainen teltta kovin paljoa suojaa ja lämpöä antanut.
Kun aamu viimein alkoi valjeta, he nousivat, söivät niukan aamiaisen, purkivat leirin ja valmistelivat hevosensa ja lähtivät.
Vielä jokusen päivän heillä meni ja viimein takaisin päästyään, he näyttivät hyvin rähjääntyneiltä. Vastentahtoisesti he marssivat Julianin luo ja jäivät luimistellen odottamaan tuomiotaan.

Ja oikeassahan he olivat olleetkin, sillä Julian raivostui silmittömästi ja haukkui molempia sotilaita mitä moninaisemmin nimin ja uhkasi, että heidän selkänahkansa tulisi pian olemaan hellänä.
Viimein purettuaan pahimman raivonsa hän käski tylysti sotilaita etsimään pojan ja takaisin ei olisi tulemista, ennen kuin poika löytyisi.
Nöyrinä ja pelokkaina nuo kaksi lähtivät. He etsivät ja etsivät, mutteivät löytäneet. Poika näytti kadonneen kokonaan. Sotilaat eivät enää uskaltaneet palata tyhjin käsin vaan katosivat jäljettömiin hekin.

*****

Vuodet vierähtelivät ja Erik kulki siellä täällä. Hän yritti silloin tällöin saada töitä, mutta kukaan ei häntä huolinut ottaa töihinsä, ei edes vähäpätöisimpiin töihin, jotka useimmiten annettiin kaikkein alimman kastin tehtäväksi.
Hän siis tyytyi kerjäämään tai kaivelemaan jätekasoja ja söi mitä käsiinsä sai. Metsässä ollessaan hän nautti metsän antimista, mutta varovasti, sillä valtakunnan hallitsija tuskin pitäisi siitä, jos joku luvatta kaataisi riistaa hänen metsässään. Niinpä hän tyytyi vain pienriistaan tai vain marjoihin ja sieniin, jos niitä löytyi tai kalaan, jos sopiva vesistö osui kohdalle.
Nukkumapaikka oli yleensä taivasalla, sillä kukaan ei huolinut ottaa luokseen rähjäistä poikaa, jolla lisäksi oli häpeän merkki käsivarressaan. Vaatteet olivat jo niin repeilleet, että oli miltei mahdoton peittää ihmisiltä tuota merkkiä, vaikka hän niin kovin sitä tahtoi. Niin hän sitten pysyi erillään muista ihmisistä ja eli yksinäistä elämää, vailla yhtään ystävää.

****

Lumihiutaleet leijailivat alas hitaasti ja peittivät pienen öisen kylän valkeaan vaippaan. Tuon pimeän rikkoi ikkunoista loistava keltainen lämmin kutsuva valo ja tien varsiin laitetut lyhdyt. Oli juuri sellainen ilta, jolloin perheet ja vähän tuntemattomammatkin ihmiset olivat yhdessä, jakoivat lahjoja ja nauttivat pöydän antimista. Kaikki oli tervetulleita, paitsi eräs, joka tälläkin hetkellä vaelsi ulkona kylmässä ja etsi itselleen suojaisaa paikkaa, jossa viettää yönsä.

Erik laahusti hartiat lysyssä eteenpäin ja kietoi rääsyjään tiukemmin ympärilleen, vaikkeivät ne sanottavammin lämmittäneetkään. Tuo nuori mies, tuskin viittätoista vanhempi, oli ikänsä elänyt kaduilla, eikä hän ollut suosittu edes kadun kasvattien keskuudessa, eikä näin ollen päässyt edes köyhille tarkoitettuun suojaan.

Hän ei muistanut omia vanhempiaan, vain naisen, joka oli hänet kasvattanut omanaan siihen asti, kun hän oli täyttänyt kymmenen. Sitten nainen jostain syystä pidätettiin, eikä hän ollut nähnyt tätä enää koskaan.
Erik tiesi olevansa erilainen, sillä hänen vasemmassa olkavarressaan oli merkki, jonka nähdessään useimmat ihmiset joko kauhistuivat ja pakenivat tai sitten käskivät vihaisena painumaan matkoihinsa ja monesti auttoivat vielä kengänkärjellään tai nyrkillään.
Hänellä oli myös toisenlainen merkki oikeassa käsivarressaan, pieni karhunjalanjälkeä muistuttava syntymämerkki, jota hän ei ollut uskaltanut näyttää kenellekään. Se oli nytkin paksun likakerroksen alla piilossa. Tuo toinen häpeällisempi ja ilmeisen pelottava merkki taas oli sellainen, ettei sitä saanut piiloon kunnolla, eivätkä räsyt sitä edes peittäneetkään kunnolla.
Syvä huokaus karkasi Erikin huulilta ja hän katsoi surullisena pieniä ikkunoita ja mietti, millaistakohan olisi ollut olla siellä muiden kanssa ihan tavallisena ihmisenä, vailla huolia ja murheita. Hitaasti hän käänsi katseensa pois ikkunoista ja jatkoi kulkuaan kohti kylän kirkolle, toivoen saavansa edes täksi yöksi katon päänsä päälle, sillä yöstä oli tulossa kylmin moneen vuoteen.

Varovaisesti hän asteli ylös jyrkät kiviportaat, joiden kylmyyden hän tunsi paljaissa jaloissaan. Hän työnsi raskaan oven auki ja astui sisälle kirkkoon, jossa ainoa valo tuli alttarin luona olevista kynttilöistä. Hän asteli pitkin keskikäytävää ja pysähtyi alttarin eteen ja katsoi sen takana seinällä riippuvaa krusifiksia.
Hän polvistui alttarin eteen, risti luisevat sormensa ja katsoi kauniisti tehtyä krusifiksia uudelleen.
”Herra, jos kuulette minua, niin toivon vain että saisin viettää tämän yön huoneessasi. Muuta en tahdo.” Hän kuiskasi hiljaa ja painoi päänsä alas, kuumien kyynelten vierähdellessä hiljaa hänen luiseville, kalpeille poskilleen.

Hän luki vielä hiljaisen rukouksen ja piirsi ristinmerkin ilmaan, jonka jälkeen asteli aivan kirkon perälle ja asettui lepäämään yhdelle kovalle penkille, peittonaan vain omat rääsynsä. Eihän sekään mikään erityisen hyvä nukkumapaikka ollut, mutta voitti aina ulkona nukkumisen.

Erik ei ehtinyt ummistaa silmiään, kun hän kuuli tasaiset askeleet, joiden kaiku poukkoili kivisiltä seiniltä. Varovaisesti hän nousi istumaan ja näki nukkavieruun asuun pukeutuneen miehen astelevan pitkin keskikäytävää. Hän nousi paikaltaan ja livahti ulos, sillä tiesi ettei ollut tervetullut mihinkään, joten miksi tämäkään olisi ollut poikkeus.
Hän lähti mieluusti pois, ennen kuin häädettiin, sillä ei halunnut haastaa riitaa kenenkään kanssa, etenkään näin jouluna.

Kylmä tuuli riepotteli hänen yllään olevia ryysyjä, jotka eivät pitäneet hyytävää kylmyyttä loitolla, kun hän laahusti hartiat alas painuneina, pää riipuksissa ja kylmästä täristen pimeässä eteenpäin ja lopulta käpertyi erääseen suojaisaan nurkkaan.
Eihän se lämmin ollut, mutta tarjosi edes jonkinlaista suojaa.

Katkeransuolaiset kyyneleet vierähtivät hänen likaisille poskilleen ja jäätyivät pakkasessa. Hän vilkaisi taas valaistuja ikkunoita ja toivoi, että olisi voinut olla edes sen yhden illan sisällä lämpimässä ja ehkä saada jotain syötävääkin.
Viimein Erik painoi päänsä alas ja kietoi räsyjään tiukemmin ympärilleen, vaikkeivät ne karkottaneetkaan kylmää. Hän tiesi, että jos nyt paleltuisi siihen, ei kukaan tulisi kaipaamaan häntä, ei kukaan. Hänellä ei ollut edes ruokaakaan, sillä oli viimeisen leipäpalansa lahjoittanut kaksi päivää aikaisemmin kahdelle nälkäiselle pikkulapselle, jotka olivat hänen mielestään tarvinneet sitä enemmän kuin hän itse.
Erik tunsi syvää epätoivoa ja uupumusta ja mietti, että ehkä oli sittenkin parempi vain kuolla pois, eipähän ainakaan enää olisi kenenkään vaivoina.
Jonkin ajan kuluttua hän ei enää tuntenut kylmää ja väsymys sai hänen luomensa painumaan kiinni.

”Täällähän sinä olet.” Kuului tumma, lämmin ja ystävällinen ääni, joka sai Erikin hätkähtämään hereille horroksestaan.
Hän katsoi miestä pelästyneenä ja yritti paeta, mutta ruumis oli pakkasen kohmettama.
”Sinähän olet aivan jäässä.” Mies sanoi ystävällisesti ja laskeutui aivan Erikin tasolle, katsoen tätä lempeä katse vihreänruskeissa silmissään. Ennen kuin Erik ehti tehdä mitään, mies alkoi hieroa hänen kohmeisia käsiään ja jalkojaan.

”Etkö... etkö häädäkään minua pois?” Erik kysyi hiljaa ja katsoi miestä hämmentyneenä, sillä ei ollut tottunut saamaan ystävällistä kohtelua keneltäkään.
”Miksi minä niin tekisin?” Mies kysyi ihmeissään ja katsoi Erikiä kulmat hivenen kurtistuen.
”En tiedä.” Erik sanoi hiljaa ja painoi katseensa alas. ”Koska kaikki tekevät niin.” Hän jatkoi lopulta.
”Mutta minä en tee niin.” Mies vastasi ja katsoi Erikiä lempeät kasvot vakavina.
”Kiitos.” Erik sanoi ja katsoi miestä kiitollisena.
”No niin, pystytkö nousemaan ylös?” Mies kysyi ystävällisesti.
”En tiedä. Ehkä.” Erik vastasi liikutellen hitaasti yhäkin kohmeessa olevia jalkojaan ja nousi seisomaan.
”No niin ja nyt me palaamme kirkolle, siellä on lämpimämpää kuin täällä ulkona.” Mies sanoi hyväntuulisesti ja kysyi sitten. ”Onko sinulla nimeä, poikaseni?”
”On.” Erik vastasi ja melkein meinasi kertoa ne lukuisat ilkeät nimitykset, joilla häntä useimmiten kutsuttiin ja huudeltiin perään, mutta päätti sitten tyytyä vain sanomaan etunimensä. ”Erik.”
”Erik.” Mies sanoi ikään kuin tunnustellen nimeä ja katsoi Erikiä hymyillen. ”Minä olen Veli Ignatius ja kuulun läheisen luostarin munkkiveljeskuntaan. ” Hän kertoi sitten.
”Minä jään ikuiseen kiitollisuuden velkaan sinulle Veli Ignatius.” Erik sanoi kiitollisena, äänen värähtäessä. ”Siitä on kauan kun kukaan on ollut minulle ystävällinen.” Hän jatkoi ja nosti räsyä pois vasemman olkavartensa päältä, jolloin Ignatius näki polttomerkin, jonka täytyi olla jo vuosia vanha.
”Mistä tuo merkki on tullut?” Veli Ignatius kysyi ja lisäsi. ”Se näyttää aika vanhalta.”
”Se... se on ollut minulla niin kauan kuin muistan.” Erik sanoi häpeillen ja painoi katseensa alas.
”No antaa tämän nyt olla, mietitään asiaa myöhemmin.” Veli Ignatius sanoi ja katsoi Erikiä lämpimästi. ”Sillä ensin hoidetaan muutama asia kuntoon, alkaen kylvystä.” Hän lisäsi.
”Miksi olette ystävällinen minulle?” Erik kysyi hämmentyneenä. ”En ole sen arvoinen.” Hän lisäsi surkeana.
”Miksi en olisi?” Veli Ignatius kysyi ja katsoi lempeästi Erikiä. ”Herramme on sanonut, että kaikki ovat hänen lapsiaan ja heistä on huolehdittava. Enkä minä halua, että kukaan joutuu olemaan yksin ja ulkona tässä säässä näin Jouluna.” Hän jatkoi katsoen lämmin pilke silmäkulmassaan Erikiä.
Erik seurasi Ignatiusta hiukan varautuneesti, sillä oli koko ikänsä joutunut pakenemaan ihmisiä, jotka katsoivat häntä kuin ruttotautista ja häätivät pois ilkeitä solvauksia perään huudellen.

Ignatius johdatti Erikin kirkon yhteydessä olevaan luostariin. Siellä Erik sai peseytyä ja syödäkseen, minkä jälkeen Ignatius johdatti hänet pieneen hyvin karuun huoneeseen, jossa oli vain sänky ja seinässä pääpuolen yläpuolella puinen risti.

Erikille huone oli luksusta verrattuna siihen, missä hän normaalisti yönsä vietti. Hän katsahti hymyillen Veli Ignatiukseen, joka seisoi vielä ovensuussa.
”Kiitos todella paljon.” Erik sanoi. ”Minä toivoin vain katon pääni päälle yhdeksi yöksi ja sainkin paljon enemmän.” Hän lisäsi ja pyyhkäisi kyyneleen pois silmäkulmastaan.

Koko linna, sen ympäristö, sekä maat ja mannut niin pitkälle kuin valtakuntaa riitti, käännettiin ympäri, mutta Erikiä ei vain löytynyt. Hän oli ja pysyi kateissa.
Hallitsija pari vaipui synkkyyteen, mutta eivät luovuttaneet vielä. He jaksoivat toivoa, että vielä jonain päivänä näkisivät poikansa.
Richard ilmoitti kansalle, että se joka löytäisi Erikin, saisi ruhtinaallisen palkkion. Tämäkään ei tuottanut tulosta. Poika oli ja pysyi edelleen kateissa.

***

Erik kasvoi Fannyn huostassa ja olot olivat kohtalaiset.
Fanny joi edelleen paljon, vaikka silloin tällöin yrittikin ryhdistäytyä. Hänen luonaan kävi kaiken kirjavaa sakkia, eikä Erik silloin saanut tulla kamariin. Tosin, eipä hän sinne muulloinkaan päässyt, vaan nukkui tuvan puolella, milloin lattialla milloin korissa, jos Fanny hänet sinne muistilaittaa, ennen omaa nukkumaan menoaan.

Monet kerrat Fanny vain unohti Erikin ja joko raahautui omaan sänkyynsä kuorsaamaan tai sammui pöydän ääreen tai lattialle nukkuen siinä humalansa.

Erikistä kasvoi silti kiltti ja ystävällinen poika. Hän oli käytännöllisesti katsoen se, joka hoiti talossa kaikki ne askaret, jotka olisivat kuuluneet Fannylle.
Hän tiskasi likaiset astiat, siivosi, hoiti huonossa kunnossa kituuttavaa puutarhaa, josta he saivat vain vähän syötävää ja Fanny mieluummin joi kuin söi.

Omatoimisuudessakin oli puolensa, sillä Erik osasi jo huolehtia itsestään, sillä Fanny saattoi olla joskus päiväkausiakin poissa, ”tienaamassa” kuten hän itse sitä sanoi. Sillä jos asiakkaita ei käynyt hänen luonaan, lähti hän kaupunkiin.
Erik ei enää muistanut sitä, mitä tapahtui ennen hänen saapumistaan Fannyn luo. Myös muistikuvat sitä edeltäneestä elämästä olivat vain hyvin hataria ja hajanaisia. Kuin unikuvia vain ja hän epäili tokko hänellä oikeasti sellainen elämä oli ollut. Eikä hänelle paljoa jäänytkään aikaa ajatella muistojaan, kun monet askaret odottivat.
Lisäksi hän kävi pientä kouluntapaista, mutta sielläkin hän oli yksin. Hänellä ei ollut ystäviä ja monet vieroksuivat häntä siksi, koska hän asui Fannyn luona. Äpäräksikin joku saattoi nimitellä toisinaan.
Monet kerrat hän sai isommilta pojilta selkäänsä ihan vain siksi, että asui Fannyn kanssa. Kaiken tuon keskellä Erik muisti pitää hihan ikävän polttomerkin peittona, jottei sitä kukaan näkisi. Myöskään hänellä ei ollut lupa näyttää oikean käden kyynärtaipeessa olevaa syntymämerkkiään kenellekään.

Aika kului ja vaikka Fanny välillä joikin, oli hän tietyllä tapaa iloinen Erikistä. Ainakin selvinä hetkinään, joita vain oli hyvin harvoin.
Vuodet kuluivat ja Erikin täyttäessä kymmenen, hänen elämänsä muuttui jälleen. Hän oli lähtenyt kylän koululle ja saapuessaan takaisin hän näki kaksi sotilasta tuvassa. Hän juoksi sisälle, eikä voinut ymmärtää miksi nämä siellä olivat, sillä sotilaat harvemmin halusivat palveluksia Fannylta, joka ei erityisen hehkeältä näyttänyt.
Erik ei kuitenkaan uskaltanut kysyä, vaan yritti hoidella tavanomaisia askareita, kuunnellen samalla, mistä nuo kolme keskustelivat.
Äkkiä äänet kohosivat ja sotilaat nappasivat Fannya molemmista käsistä kiinni ja alkoivat raahata häntä pois.

”Minne te viette hänet?” Erik kysyi ja juoksi perään.
”Älä sinä puutu tähän äpärä!” Toinen sotilaista ärähti ja läimäytti Erikiä niin lujaa, että tämä lensi nurin lattialle ja löi päänsä.

Pitkän aikaa tähdet sinkoilivat Erikin silmissä, kunnes viimein hän alkoi taas ymmärtää jotain tämän maailman menosta. Hitaasti hän nousi istumaan, mutta pieni äkkinäinen liike sai pään särkemään ja huonon olon aallon vellomaan pojan sisällä.

Erik katsoi ympärilleen ja näki, että oli aivan yksin. Ketään ei ollut enää tuvassa, paitsi hän itse ja lankkujen alla vilistävät hiiret.
Sotilaat olivat menneet ja vieneet Fannyn mukanaan. Kyyneleet vierähtelivät Erikin tuhruisille kasvoille, kun tämä itki niin pelkoaan kuin kipuaankin.

Viimein hän ryhdistäytyi, sillä tiesi, ettei voisi vain seistä siinä ja märytä kohtaloaan. Hän vietti viikkoja tuvassa odottaen, että Fanny palaisi takaisin, mutta tämä ei palannut, joten pian hän päätti lähteä. Jo siksikin, että pelkäsi sotilaiden tulevan ja hakevan hänetkin ja toisekseen, ettei hän yksi pärjännyt. Vaikka tupa olikin pieni, oli siinä sittenkin liian paljon hoidettavaa pienelle pojalle.
Erik tiesi, ettei häntä kukaan huolisi töihin, mutta ehkä tuolla maailmalla olisi paremman mahdollisuudet kuin tässä pienessä tuvassa keskellä korpea.

Aamuaurinko värjäsi MacBearien linnoituksen muurit kullan ja purppuraisin sävyin. Linnassa vietettiin nyt hyvin onnellisia aikoja, sillä Kuningas ja Kuningatar olivat saaneet toivomansa pojan.
Aluksi oli näyttänyt MacBearien elämä hyvin synkältä, kun Richardin isä Frederick oli yllättäen kuollut, ollessaan poikansa kanssa taltuttamassa pientä kahakkaa, joka oli syntynyt valtakunnan rajalla.
Murheellisin mielin oli Richard ottanut paikkansa kuninkaana ja nainut kauniin naapurimaan prinsessan, kuten ajan tapa oli ollut. Alkuun hän ei ollut, ollut innostunut pakkoavioliitosta, mutta oli sitten myöhemmin kumminkin rakastunut kauniiseen Hermioneen, joka tunsi samoin häntä kohtaan.

Vuosi avioliittoon astumisen jälkeen, Hermione lahjoitti Richardille suloisen pojan, josta tulikin molempien silmäterä. Richard oli onnellinen, hänellä oli rakastava vaimo, suloinen poika ja valtakunnassakin oli rauhallista.
Richard katsoi, että häneltä jäi aikaa hallinnollisilta asioilta, myös olla poikansa ja vaimonsa seurassa. Itse asiassa hän viettikin paljon aikaansa poikansa kanssa ja kun tämä oli nukkumassa, oli hänellä aikaa Hermionelle.

Päivät kuluivat ja tuntui kuin mikään paha ei voisi milloinkaan rikkoa tätä idyllistä perhettä ja valtakuntaa, mutta voi miten väärässä he olivatkaan, sillä paha vaani heitä aivan lähellä kuninkaallisen neuvonantajan muodossa.
Julian Black, kuninkaallinen neuvonantaja halusi saada itselleen sen, mitä Richardilla oli; valtaa ja rikkauksia, joskaan hän ei pistäisi pahakseen, jos vielä kuningatar Hermionen saisi puolisokseen.
Niin hän sitten kutsui linnaan MacLaggenin veljekset, jotka olivatkin hänen luottomiehiään. Hän jo tiesi miten suuresta summasta kultaa nuo kaksi olivat valmiita tekemään hänen pyytämiään asioita. Tällä kertaa hän aikoi raivata tieltään tuon kirotun perijän, Erikin. Hän ei tappaisi lasta, kun sitä saattoi käyttää toisellakin tapaa kuningasta vastaan.
Hän ei pyytäisi vielä tässä vaiheessa haluamaansa lapsen henkeä vastaan, vaan hänellä oli aivan jotain muuta mielessä, jotain joka pitäisi kuninkaankin niin, että hän itse saisi rauhassa hoitaa asiat oman mielensä mukaisesti kuninkaan puuttumatta asioihin ja epäilemättä mitään.
Hänen oli vain varmistettava, että nainen, joka oli hänelle palveluksen velkaa osaisi pitää suunsa kiinni. Hieman häntä epäilytti se, että nainen oli portto ja juoppo. Hän toivoi, voivansa pelotella naisen niin, ettei tämä viinipäissään lörpöttelisi asioista kylillä.

Julian odotti, että kuningas ja kuningatar siirtyivät yöksi kuninkaan kammioon, jonka jälkeen hän kiiruhti päästämään Gabrielin ja Georgen sisälle. Yhdessä näiden kanssa hän suuntasi pienen prinssin makuukammioon.
Vaikka he pääsivätkin ääneti sisälle, oli poika hereillä ja katseli tulijoita uteliaana, vailla pelon häivääkään. Erik jokelteli iloisesti tunnistaessaan Julianin, eikä vastustellut kun tämä nosti hänet syliin.
Eihän pieni poika tietenkään ymmärtänyt, että miehellä oli pahat mielessään, vaan luotti tähän kuten aina. Julian tunsi pienen piston sisimmässään katsoessaan pojan viattomia, innokkaita kasvoja, mutta vaiensi sen ja kovetti mielensä.
”Mennään.” Hän sihahti ja vilkaisi nopeasti kumpaakin MacLaggenin veljestä. Nämä nyökkäsivät ja alkoivat harppoa Julianin perässä ulos.
He pääsivät linnan tyrmiin kenenkään estämättä heitä, johtuen siitä, että Julian oli tietyille vartijoille maksanut muutaman ylimääräisen kultarahan siitä hyvästä, että nämä katsoisivat sinä yönä toisaalle ja pitäisivät suunsa kiinni. Erik ei vieläkään itkenyt tai metelöinyt vaan oli kiltisti Julianin sylissä ja luullen leikiksi tätä yöllistä retkeä.
Tuo pieni viaton lapsi ei vielä tiennyt miten paljon hänen maailmansa tuli muuttumaan ja että hän tulisi oppimaan mitä oli pelko.
Gabriel ja George jäivät tyrmän suulle vahtiin, kun Julian harppoi poika sylissään pitkin pimeitä käytäviä, joita valaisi vain siellä täällä soihtu. Erikiä pelotti hieman tämä pimeä paikka, jossa ei ollut vielä koskaan käynyt ja hän painautui lähemmäksi Juliania, tietämättä kuinka petollinen tuo mies saattoikaan olla.

Viimein he saapuivat isoon tilaan, jossa oli hämärä valaistus. Hämärästä valaistuksesta huolimatta näkyi seinillä roikkuvat luurangot, lattialla lainehtiva veri ja kaiken roskan seassa puikkelehtivat rotat.
Erikiltä pääsi pieni pelästynyt äännähdys ja hän tarrautui lujemmin kiinni Julianiin, jolloin tämä kiskoi tylysti pojan pienet kädet irti tunikanrinnuksistaan. Mies katsoi poikaa inhonilme kasvoillaan ja esti tätä tarraamasta uudelleen kiinni, jolloin tämä purskahti itkuun.

Ei kukaan koskaan ollut kohdellut häntä näin.
”Hoida asia.” Julian sylkäisi käskyn huppupäiselle miehelle ja käänsi katseensa pois pojasta. Hän ei voinut katsoa tätä, ei nyt kun tämän elämä muuttuisi lopuksi ikää.
”Hyvä on.” Mies kähähti ja nosti hehkuvan raudan ahjosta, samalla kun pojan paidanhiha käärittiin ylös. Erikin itku kaikui poukkoili huoneen kivisistä seinistä ja kohosi kauhunkirkunaksi, kun huppupäinen mies iski tulikuuman raudan vasten käsivarren ihoa.
Erik kirkui ja yritti rimpuilla itsensä vapaaksi, muttei onnistunut. Tuo kirkuna jäisi kummittelemaan Julianin mieleen pitkäksi aikaa.
”Valmista tuli.” Huppupäinen mies kähähti ja ojensi kätensä kohti Juliania, joka laski kämmenelle pienen kasan kultarahoja.
”Kiitos ja katsokin ettet lörpöttele tai olet kuoleman oma."
Huppupäinen mies murahti jotain vastaukseksi ja harppoi pois paikalta, Julianin häipyessä itkuinen Erik mukanaan ulos.

Hän ja MacLaggenin veljekset lähtivät liikkeelle. Matkaa kesti yön ja seuraavan päivän, kunnes viimein myöhään illalla he saapuivat pienen ränsistyneen torpan pihaan. Pihamaa oli hoitamaton ja ne vähäiset eläimet, joita mökin omistajalla oli saivat juosta pitkin poikin kenenkään vahtimatta tai välittämättä siitä mitä niille tapahtui.
Julian käski MacLaggenin veljeksiä jäämään ulos, kun hän itse harppoi koputtamatta sisälle pieneen tupaan. Sisällä oli yhtä hoitamatonta ja korutonta kuin ulkonakin ja lisäksi haisi vanhalle viinille, lialle ja ummehtuneelle.
”Fanny!” Julian karjaisi ja pian pienestä peräkamarista tuvan puolelle hoippui tukeva nainen, jonka silmät harittivat ja jonka kasvot punoittivat.
”Niin mitä.” Nainen töksäytti sammaltaen.
”Muistat kai sopimuksemme Fanny.” Julian kysyi ja nyrpisti nenäänsä haistaessaan mitä moninaisempia hajuja, joita naisesta lehahti tämän astellessa hieman haparoivin askelin lähemmäksi.

”Joo, muistan.” Fanny vastasi ja yritti kohdistaa katseensa Julianiin.
”Muistat kai mitä sinun käy, jos lörpöttelet kylillä tai sanallakaan kerrot mitään pojalle, vaikka tämä kuinka kyselisi.” Julian sanoi paljonpuhuvalla äänellä.
”Muistan.” Fanny vastasi ja alkoi hiljalleen selvitä humalastaan.
”Hyvä.” Julian murahti ja tuuppasi Erikin Fannyn syliin. Ihme kyllä poika ei inahtanutkaan. Ei kai jaksanut, mutta katseli vähän kummissaan punanaamaista naista, jonka syliin oli joutunut.
Julian vilkaisi vielä naista, joka huojahteli hieman ja häipyi sitten tuvasta.
Fanny kuunteli ulkoa kantautuvia ääniä, jotka vähän myöhemmin vaimenivat ja katosivat kotonaan.
”No niin. Nyt sitä ollaan kahden.” Fanny sanoi ja katseli samein silmin pientä poikaa, jonka likaantuneet kasvot olivat kyyneljuovilla.
Erik katseli hämmentyneenä ympärilleen, kunnes purskahti jälleen itkuun tajutessaan, ettei tämä ollut koti.

”No, no. Ei tässä ole hätää.” Fanny sammalsi ja tunsi jotain äidillisiksikin luettavia tunteita pientä poikaa kohtaan. ”Fanny täti on täällä ja pitää sinusta huolen.” Fanny höpötteli vaihtaessaan pojalle yöpaidan ja laittaessa tämän nukkumaan seinustalla roikkuvaan punottuun koriin, joka oli sopivan kokoinen juuri Erikille.

Tämän jälkeen Fanny päätti siemaista muutaman pikarillisen ja sammui. Siinä hän nukkui kasvot pöytää vasten koko yön, Erikin nukkuessa ensimmäisen yönsä uppo oudossa paikassa, jossa tulisi elämään pitkään.

 *****

Richard heräsi kesken uniensa tunteeseensa, ettei kaikki ollut hyvin. Hän nousi ylös, mihin Hermione heräsi ja he molemmat astelivat Erikin huoneeseen. Huoneessa oli hiljaista. Liiankin hiljaista ja huolimatta siitä, että paha aavistus vahvistui, he astelivat Erikin kehdolle ja joutuivat toteamaan, ettei poika ollut siellä.
”Erik.” Hermione henkäisi ja katsoi kauhunsekaisin tuntein tyhjää kehtoa. ”Hän on poissa.” Hän sanoi ja kääntyi katsomaan Richardia, joka seisoi paikallaan kuin kuvapatsas. Kasvot ilmeettöminä ja se lämmin tuike, joka tämän silmissä yleensä oli, oli nyt poissa.
”Me saamme hänet vielä takaisin vaikka minun pitäisi kääntää ympäri koko linna ja maat ja mannut sen ympäriltä.” Richard sanoi puristaen sormensa nyrkkiin ja samalla hetkellä kuului pihalta hevosten hirnuntaa.
Richard harppoi läpi salien, läpi suuren salin ja ulos, muttei nähnyt mitään. Se joka siellä olikin ollut, oli jo ehtinyt lähteä ja epäilemättä heillä oli poika mukanaan.
”Vartijat!” Richard karjui niin, että koko piha kaikui ja linnan ikkunoihin alkoi syttyä valoja.
”Te kutsuitte ylhäisyys.” Sanoi muuan täydessä sotavarustuksessa oleva mies.
”Etsikää se... se.... eih, en keksi hänelle sopivaa nimeä. Se roisto, joka varasti poikamme. Lähetä kaikki miehesi etsimään häntä ja takaisin ei ole tulemista, ennen kuin poikamme löytyy.” Richard sanoi äänen täristessä pidätellystä raivosta, kauhusta ja surusta.
”Heti ylhäisyys.” Mies sanoi ja katosi paikalta juoksujalkaa.
Richard asteli raskain mielin takaisin sisälle ja pysähtyi keskelle suurta salia seisomaan. Hän oli ollut onnellinen vielä eilen, mutta nyt suru ja huoli pojasta kalvoivat mieltä, kun ei tiennyt mitä tuo joku tästä tahtoi tai aikoi tälle tehdä.
”Richard?” Kuului Hermionen lempeä ääni ja tämä asteli miehensä luo.
”Hermione.” Richard sanoi paksulla äänellä.
”Meidän poikamme, hänet on viety eikö niin.” Hermione sanoi silmät kyynelissä.
”Niin, rakkaani.” Richard sanoi ja kietoi kätensä vaimonsa ympärille, kuin suojellakseen tätä kaikelta pahalta. ”Mutta minä teen kaikkeni saadakseni hänet takaisin.” Hän jatkoi ja kyynel vierähti hänen poskelleen.

Arvoistat lukijat, tervetuloa seuraamaan kuninkaallisten simieni sekavaa elämää kovalla keskiajalla (aikajana kutakuinkin 1200-1400). Jahka tässä saan aikaiseksi räpsäistä muutaman kuvan, niin laittanen sen ensimmäisen osasenkin teidän luettavaksenne.

Parhain terveisin Yavannah