***

20. Luku Hyökkäys

Oli ollut rauhallista jo melkein toista kuukautta, eikä Vladimiristakaan ollut kuulunut mitään, joten kukaan ei tietenkään osannut varautua siihen, että tämä päättäisi yrittää jotakin.

Esaias oli juuri opettamassa Arthurille miekkailun alkeita, kun pihamaalle astui astui joukko miehiä, Vladimir etunenässä.

”Voi kuinka herttaista”, Vladimir naurahti häijysti.

”Vladimir”, Esaias sylkäisi nimen suustaan ja katsoi Vladimiria murhaavasti.

”Petturi”, Vladimir sihisi hampaidensa välistä.

”Murhaaja”, Esaias ärisi takaisin.

Hän tiesi, että Arthur oli saatava pois paikalta, sillä muutoin Vladimir saattaisi tehdä tälle jotain. Toistaiseksi tämän huomio oli kiinnittynyt muualle, mutta se ei kestäisi kauaa, jos hän keksisi jotain paljon kiinnostavampaa.

”Ja mikäs sinä sitten olet?” Vladimir kysyi häijysti ja asteli edestakaisin. Hän nautti saadessaan kiusata Esaiasia ja kuitenkin hän oli huomannut jotain paljon kiinnostavampaa, jotain, joka toisi hänelle ehkä keinon päästä käsiksi vallankahvaan.

Esaias huomasi tämän ja päätti, ettei päästäisi Vladimiria tai yhtäkään tämän roistoista lähellekään Arthuria.

”Arthur, kun minä sanon, niin sinä juokset niin lujaa, kuin jaloistasi pääset, etkä katso taaksesi”, Esaias kääntyi Arthurin puoleen ja katsoi tätä tiukasti, ”etsi käsiisi vartijat ja kerro mitä tapahtui”, hän lisäsi.

”Mutta”, Arthur aloitti.

”Arthur, ole niin kiltti”, Esaias pyysi. Hän tosiaan piti kovasti pojasta, joka oli hänelle yhtä rakas, kuin jos tämä olisi ollut oma poika.

Arthur ei sanonut mitään, nyökäytti vain päätään. Häntä pelotti, eikä hän pitänyt Vladimirista ja tämän mukana tulleista miehistä. Arthur tiesi, että Esaias oli vahva kuin härkä, muttei kuitenkaan uskonut, että tämä pärjäisi yksin kaikkia vastaan, ei ainakaan niin kauan, että kukaan ehtisi tulla hätiin.

Mutta sen enempää Arthur, kuin Esaiaskaan ei ehtinyt liikahtaakaan, kun Vladimir antoi häijysti naurahtaen hyökkäyskäskyn.

Esaias kaappasi Arthurin syliinsä, suojaten tätä miesten iskuilta. Hän taisteli miehiä vastaan, suojaten poikaa parhaansa mukaan.

”Senkin imbesillit! Olkaa varovaisia, sillä pojasta on enemmän hyötyä elävänä!” Vladimir karjui, sillä tajusi itsekin, että jos poika kuolisi, hän olisi pahassa pulassa, eikä hänellä olisi minkäänlaista valttikorttia jonka avulla keplotella itseään vapaaksi.

Esaias tyrmäsi yhden miehen yhdellä ainoalla nyrkin iskulla ja kaatoi kaksi muuta nurin, juosten kohti tammiovea, suojellen Arthuria ruumiillaan.

”Pidä tiukasti kiinni, äläkä katso, vaikka kuulisit mitä”, Esaias käski hengästyneellä äänellä. Häntä heikotti, sillä muutama saaduista iskuista oli haavoittanut häntä pahasti.

”Esaias”, Arthur aloitti, mutta vaikeni kun näki, ettei tämä aikonut vastata.

Hän tiesi, että jotain vakavaa oli tekeillä ja näki, että Esaias oli pahasti haavoittunut. Se pelotti häntä, sillä hän tiesi, että moisiin vammoihin saattoi kuolla, eikä hän halunnut sen tapahtuvan Esaiasille, josta hän niin kovasti piti.

Esaias työnsi yhden raskaan tammioven auki, työnsi Arthurin sisälle ja hoippui itse perässä, teljeten huolellisesti oven sisäpuolelta. Jopa Arthur tiesi, että raskas tammiovi oli niin paksu, ettei sitä kovin helpolla saanut auki. He olisivat turvassa jonkin aikaa, jolleivät vartijat äkkäisi pian tunkeilijoita. Esaias peruutti ovelta hieman ja silloin jalat pettivät hänen altaan ja hän lysähti kylmälle kivilattialle kyljelleen.

”Esaias!” Arthur kiljaisi pelästyneenä ja juoksi tämän luokse. Hän näki miten kaksi suurta punaista länttiä levisi tämän vasempaan kylkeen.

Arthur kutsui miestä uudelleen nimeltä, mutta tämä ei liikahtanutkaan. Arthur kiersi Esaiaksen toiselle puolelle ja sai vaivoin käännettyä tämän selälleen.

”Esaias?” Arthur kysyi ja laski kätensä tämän verisen kyljen päälle. Miten pieneltä hänen kätensä näyttikään ison miehen kylkeä vasten. Hän tajusi sen, että oli vain pieni poika, mutta silti, hän halusi auttaa tätä miestä, josta oli tullut hänelle hyvä ystävä ja opettaja.

”Arthur”, Esaias henkäisi ja raotti hieman raskaita luomiaan, ”näetkö tuon toisen oven tuolla takan vieressä?” Hän kysyi.

”Näen”, Arthur vastasi ja oli ymmällään.

”Minä haluan, että sinä menet siitä. Sitä kautta pääsee vartiotupaan ja voit hälyttää apua, jolleivät ole jo huomanneet noita tunkeilijoita”, Esaias sanoi ja keräsi kaiken voimansa pysyäkseen tajuissaan.

”Entä sinä? Tuletko sinä mukaani?” Arthur kysyi ja katsoi Esaiasia surullisena.

”Ei, minä en tule”, Esaias vastasi hengittäen raskaasti.

”Miksi et? Haluan että sinä tulet! Käsken sinua tulemaan mukaani!” Arthur huusi ja kuumat kyyneleet vierähtivät hänen poskilleen. Hän tiesi kyllä, että Esaias oli kuolettavasti haavoittunut, mutta hän ei silti halunnut uskoa sitä.

”Ja minä haluan tulla, mutta en voi”, Esaias sanoi ja pörrötti kevyesti pojan punaisia hiuksia.

”Esaias”, Arthur niiskutti, sillä hän ei halunnut jättää ystäväänsä näin.

”Mene, kun vielä voit”, Esaias sanoi lämpimästi ja hätkähti, kun ovelta kuului voimakas räsähdys, joka kieli, ettei menisi kauankaan, kun roistot pääsisivät läpi. Hän oli kuullut tasaisen jyskytyksen ovelta ja raskaat kiroukset, kun miehet hakkasivat ovea jollakin isolla ja raskaalla esineellä.

”Mutta”, Arthur yritti vielä.

”Mene!” Esaias kähähti ja työnsi poikaa kauemmaksi itsestään.

Arthur nousi jaloilleen ja juoksi huoneen perällä olevalle ovelle. Esaias kuuli pojan itkun ja se tuntui pahalta, mutta ainakin hän oli pitänyt Edmundille antamansa lupauksen suojella poikaa kaikin keinoin.

Kuului edellistä voimakkaampi räsähdys oven antaessa lopulta periksi, jolloin Vladimir ja hänen roistonsa ryntäsivät sisälle. Arthur oli jo poissa, turvassa, Esaias ajatteli, kun kuuli askeleiden lähestyvän ja pysähtyvän viereensä. Luomiensa raosta hän näki Vladimirin, jonka kasvoilla oli ylimielinen hymy ja tämän tummista huokui kylmyys.

”Enpä olisi uskonut näkeväni sinua alakynnessä”, Vladimir sanoi hiljaa ja katsoi Esaiasia kylmästi.

Esaias ei kyennyt vastaamaan ja vain katsoi takaisin. Hänen sormensa nykivät hieman, kuin hän olisi halunnut kietoa ne Vladimirin kaulan ympärille.

”Tämä on loppusi, petturi”, Vladimir sähähti ja iski kahdesti miekkansa keskelle Esaiasin leveää rintaa. Esaiasin suusta karkasi heikko äännähdys, minkä jälkeen hän vain makasi alallaan, punaisen läntin levitessä rintaan, silmät tyhjyyteen tuijottaen.

***

Esaiaksen käskystä huolimatta Arthur oli jäänyt oven taakse seuraamaan tapahtumia. Hän katseli ovenraosta, kun Vladimir ja tämän miehet saartoivat lattialle lyyhistyneen Esaiasin. Arthur tunsi sydämensä jyskyttävän niin lujaa, että hän pelkäsi noiden roistojen kuulevan sen. Hän ei kuitenkaan uskaltanut liikahtaakaan paikaltaan, sillä tiesi, että hänen oli oltava hyvin hiljaa, sillä muutoin nuo roistot huomaisivat hänet.

Hän kuuli pahantahtoisen äänen puhuvan, muttei saanut sanoista selvää ja tulisi muistamaan tuon äänen niin kauan kuin eläisi. Raostaan hän näki, kun mies, joka oli juuri puhunut asteli hetken edestakaisin, pysähtyi ja nosti miekkaa puristavan käden ylös. Käsi nousi ja laski kahdesti, jonka jälkeen miekan kiiltävä terä värjäytyi punaiseksi Esaisasin verestä.

Arthur kuuli, kuinka Esaias ähkäisi heikosti ja vaikeni sitten, maaten liikkumattomana paikallaan.

"Ei", Arthur henkäisi hiljaa, eikä kyennyt millään estämään tukahtunutta nyyhkäystä, joka karkasi hänen huuliltaan.

Hän painoi nopeasti käden suunsa eteen ja tuskin uskalsi hengittää, kuumien kyyneleiden vierähdellessä hiljalleen alas ja kastellessa hänen poskensa.

"Etsikää poika, mutta älkää vahingoittako häntä", kuului tuo ääni kovana ja kylmänä, aivan oven läheltä, "hän ei taida olla kovinkaan kaukana", ääni lisäsi häijysti, kuin sihisevä käärme.

Arthur kuuli jokaisen sanan ja hengähti säikähtäneenä ja irrotti otteensa ovesta, jonka raosta oli juuri kurkistellut. Ovi painui kiinni hiljaa kolahtaen, jolloin Arthur perääntyi hieman ovelta, sydän jyskytti entistä kiivaammin ja hän ei tiennyt mitä tehdä. Hän tiesi, että hänen pitäisi mennä, mutta jalat eivät totelleet.

"Meillä taitaa olla täällä rotta", Vladimir naurahti ja kiskaisi oven auki.

Täsmälleen samalla hetkellä Arthur käännähti kannoillaan ja pinkaisi juoksuun. Hän juoksi niin lujaa kuin jaloistaan pääsi pitkin mutkittelevaa käytävää. Hän kuuli sydämensä jyskeen korvissaan, samoin kuin takaansa kantautuvat raskaat askeleet ja karkeat kiroukset.

***

Käytävää tuntui jatkuvan loputtomiin, kunnes hän viimein saapui isoon huoneeseen, jonka tajusi vahtituvaksi. Arthur tiesi, että vahtituvassa oli aina jonkin verran sotilaita ja niin oli nytkin. Hän näki Marcuksen, joka seisoi ison karkeasti rakennetun kivisen takan luona.

"Marcus", Arthur läähätti hengästyneenä ja sai tämän huomion kääntymään itseensä.

"Teidän korkeutenne, mitä te täällä teette? Eikös teidän pitänyt olla Esaiasin kanssa?" Marcus kysyi ja katsoi poikaa, joka oli juuri juossut paikalle, kuin itse piru olisi ollut tämän kannoilla.

"E-Esaias on haavoittunut pahasti!" Arthur parahti ja katsoi kyyneleisin silmin Marcusta. Muuta hän ei sitten ehtinytkään sanoa, kun häntä jahdanneet miehet tulivat käytävästä vahtitupaan.

"Poika tänne, tai kuolette!" Vladimir karjaisi.

"Ei onnistu", Marcus sanoi ja veti Arthurin taakseen suojaan, "Larry pidättele noita roistoja niin kauan kuin pystyt. Ben käy hälyttämässä lisää miehiä. Minä vien Prinssin pois täältä", hän jakeli käskyjä, sillä tiesi, että oli toimittava nopeasti tai nuo roistot veisivät prinssin mukanaan.

"Käskystä!" Kajahti huuto ja Ben ja Larry suuntasivat suorittamaan annettuja tehtäviä.

"Arthur, tule. Minun on vietävä sinut pois täältä, sillä täällä on pian täysi rähinä päällä, eikä teidän sovi jäädä sen keskelle", Marcus sanoi ja alkoi ohjata Arthuria pois.

"Minne sinä kuvittelet meneväsi!" Vladimir ärähti, huomatessaan Marcuksen aikeet.

"Ei kuulu sinuun, mutta jos se minusta riippuu, niin sinä et koske poikaan", Marcus ärisi ja ote miekankahvasta kiristyi. Hän oli totisesti valmis taistelemaan, eikä antaisi prinssiä tuon tunteettoman miehen käsiin.

"Poika tänne tai en vastaa seurauksista, petturi!" Vladimir karjui, huitoen miekallaan ilmaa.

"Arthur, painu pois täältä, minä yritän hidastaa häntä. Älä käänny katsomaan, kuulitpa mitä tahansa", Marcus käski ja veti miekkansa esiin, sillä taistelutta hän ei antautuisi. Hän oli vannonut suojelevansa kuningastaan, sekä kuninkaallista perhettä ja sen hän myös tekisi.

"Mutta", Arthur aloitti.

"Teidän korkeutenne, menkää. Nyt!" Marcus sanoi käskevään ääneen, joka ei sietänyt vastaväitteitä.

Arthur ei vastannut, mutta perääntyi ja juoksi ulos, läpi pihan, painuen suurista raudoitetuista ovista suoraan suureen saliin. Hän pysähtyi ja jäi katsomaan seinää, jolla oli seinävaatteita, miekkoja ja tikareita koristeina.

Hän asteli päättäväisenä seinälle ja nappasi käteensä yhden tikareista, joka koon puolesta oli hänelle kuin pieni miekka.

Tikari kourassaan hän alkoi päättäväisenä astella pihalle, jonne Marcus ja Vladimir olivat siirtyneet taistelun tuoksinassa.

Arthur oli päättänyt, ettei enää katsoisi vierestä, kun tuo mies tappaisi hänelle tärkeitä ihmisiä. Hän tiesi kyllä, ettei hänestä ollut vastusta aikuiselle miehelle, sillä hän ei osannut vielä läheskään niin hyvin miekkailla, kuin sotilaat, vaikka Esaias olikin hänelle yhtä ja toista opettanut. Mutta nopea hän oli ja sen oli Esaiaskin sanonut monta kertaa ja nyt hän halusi kokeilla, onnistuisiko edes pienesti haavoittamaan yhtäkään roistoista.

Arthur pysähtyi oviaukkoon ja näki miten Marcus ja Vladimir taistelivat. Kipinät sinkoilivat, kun miekan terät osuivat toisiinsa ja kaikki keinot tuntuivat olevan käytössä. Kun Vladimir tajusi jäävänsä toiseksi, hän kaivoi tikarin vaatteidensa kätköistä ja aikoi iskeä sen pahaa aavistamattoman Marcuksen selkään.

Arthur huomasi tämän ja juoksi noiden kahden luo ja viilsi syvän haavan Vladimirin nilkkaan. Ennen kuin Vladimir ehti tajuta, mitä oli tapahtunut, Arthur iski tikarinsa voimalla hänen jalkapöytänsä läpi.

"Aaaargh! Senkin pieni piru, minä tapan sinut!" Vladimir karjui raivoissaan. Hänen kätensä heilahti voimakkaasti ja kuului läimäys ja muksahdus, kun Arthur lensi maahan

"Senkin ruoja!" Marcus karjaisi ja hyökkäsi kohti Vladimiria.

Vladimir tajusi, ettei voisi voittaa, vaan perääntyi nopeasti ja ontui kiroillen pakoon. Vain kaksi hänen alaisistaan pääsi pakoon, muiden joko kuollessa taistelussa tai jäädessä kiinni.

Marcus antoi Vladimirin mennä ja harppoi nopein askelin Arthurin luo, joka kömpi juuri istumaan.

”Teidän korkeutenne, oletteko kunnossa?” Marcus kysyi ja katseli samalla poikaa, jonka posket olivat kyyneljuovilla. Hän näki, että toinen poski helotti punaisena, siitä kohden, mihin Vladimirin kämmen oli osunut.

”Olen”, Arthur sanoi hiljaa ja painoi katseensa alas.

Hänestä tuntui pahalta ja hän pelkäsi, ettei Esaias selviäisi, sillä niin huonolta mies oli näyttänyt, kun hän oli tämän nähnyt viimeisen kerran

Marcuksella ei ollut sydäntä moittia poikaa siitä, ettei tämä ollut pysynyt poissa taistelun melskeestä, vaikka hän olikin niin käskenyt. Hän näki, että poika oli kokenut jo ihan tarpeeksi sille päivälle ja kaipasi nyt vain tukea ja rakkautta.

”Annas kun autan sinut ylös”, Marcus sanoi lempeästi ja ojensi kätensä kohti poikaa. Arthur otti miehen kädestä kiinni ja antoi tämän nostaa itsensä jalkeille.

”Kiitos”, Arthur sopersi ja nosti hitaasti katseensa Marcukseen, jonka kasvot olivat vakavat, mutta kuitenkin lämpimät. Niillä ei nyt näkynyt sitä tavanomaista hymyä, mutta silmissä oli yhä tuo lämmin katse, ”entä Esaias?” Hän kysyi viimein, kyyneleen vierähtäessä hänen poskilleen.

Marcus oli vaiti, eikä ehtinyt vastata, kun eräs sotilaista tuli juoksujalkaa hänen luokseen.

”Sir”, sotilas aloitti ja vilkaisi sitten nopeasti nuorta prinssiä ja veti Marcuksen hieman sivummalle ja sanoi hiljaa, ”se on nyt varmistettu, että Esaias on kuollut”

”Kiitos”, Marcus vastasi, mielen synkistyessä entisestään, ”voitte mennä, mutta pyydän sinua sitä ennen hakemaan kuninkaan tänne”, hän pyysi, sillä kaikkein parasta olisi, jos Arthur voisi olla vanhempiensa parissa.

Liian paljon, oli nuori prinssi joutunut kokemaan, liian lyhyessä ajassa.

”Kyllä sir, tapahtuu heti sir”, sotilas sanoi ja kumarsi. Sen kummempia kyselemättä hän painui juoksujalkaa toteuttamaan annettua tehtävää.

Marcus kääntyi Arthurin puoleen ja laskeutui polvensa varaan tämän eteen, miettien kuinka kertoa prinssille totuuden, sillä hän näki pojan kasvoista, että tämä toivoi Esaiakseksen selvinneen, vaikka oli varmasti nähnyt, miten pahasti tämä oli haavoittunut.

”Arthur”, Marcus uskaltautui puhuttelemaan nuorta prinssiä nimeltä ja katseli tätä tutkivasti.

”Niin”, Arthur kysyi ja henkäisi syvään, sillä arvasi jo ettei mitään hyviä uutisia ollut tiedossa.

”Olen hyvin pahoillani, että joudun kertomaan tämän teille”, Marcus aloitti ja vaikeni hetkeksi, ”mutta Esaias ei selvinnyt”, hän jatkoi ja katsoi pojan vakavia kasvoja.

”Mutta...” Arthur aloitti ja vaikeni sitten. Vaikka hän olikin elätellyt toivoa siitä, etteivät vammat olisikaan olleet niin pahoja, oli hän sisimmässään tiennyt karun totuuden. Hän vain ei ollut halunnut ajatella sitä, sillä miten joku niin iso ja voimakas, kuin Esaias, voisi kuolla.

”Olen pahoillani”, Marcus sanoi uudelleen ja katsoi poikaa, jonka alahuuli väpätti.

Hän veti Arthurin käsiensä suojaa, kuten olisi tehnyt omalle pojalleen, sillä tiesi, että tämä tarvitsi nyt aikuisen tukea ja turvaa. Hän tunsi, miten pojan hoikka vartalo vavahteli nyyhkytyksistä ja tunsi itsensäkin surulliseksi, sillä hän tiesi, miten paljon tämä oli Esaiaksesta pitänyt.

Marcus itsekin oli ystävystynyt Esaiaksen kanssa, tiesi että jäisi kaipaamaan miehen isoa olemusta, naurua ja leikinlaskua.

Arthur nojautui miehen leveää olkaa vasten ja antoi itkun tulla, vaikka olikin ollut aina sitä mieltä, että itkeminen oli tyttöjen juttu. Mutta nyt hän ei voinut sille mitään, sillä menetyksen tuska oli liian suuri kestettäväksi ja toki hän tiesi, että oli vain poika ja aikuisuuteen oli vielä pitkä matka.

Syvän hiljaisuuden katkaisi askelten kaiku, josta saattoi päätellä, että tulijalla oli kiire. Marcus käänsi katseensa äänen suuntaan ja valmistautui puolustamaan prinssiä kaikin keinoin, jos tulija olisi vihollinen, sillä hän ei tiennyt kuinka paljon Vladimirilla oli miehiä ollut mukanaan ja oliko joku heistä kenties jäänyt vielä hiiviskelemään linnan käytäville.

Hän huokaisi helpotuksessa, nähdessään Edmundin, joka harppoi paikalle, kasvoillaan huolestunut ilme. Aivan tämän kannoilla tuli kuningatar Birgitta, joka muitta mutkitta ohitti miehensä ja syöksyi katsomaan, oliko Arthur kunnossa.

Marcus päästi pojasta irti ja antoi kuningatar Birgitan ottaa tämän hoiviinsa.

”Teidän korkeutenne”, Marcus sanoi ja kumarsi kummallekin.

”Mitä oikein tapahtui?” Edmund kysyi ja katsoi Marcusta tiukasti.

Sotilas oli kyllä lyhyesti kertonut, mitä oli tapahtunut, mutta hän halusi silti tarkemmat tiedot tapahtuneesta ja mikä tärkeintä, varmistua siitä, että Arthur oli kunnossa.

”Vladimir, teidän korkeutenne”, Marcus sanoi ja kertoi juurta jaksain, sen mitä itse tiesi tapahtuneesta.

”Miten tämä on mahdollista?” Edmund kysyi kulmat kurtistuen, sillä ketään ei päässyt vartion huomaamatta sisälle linnaan.

”Hän tappoi porttia vartioineet sotilaat”, Marcus kertoi ja tiesi, että hänellä oli vielä raskas velvollisuus ilmoittaa näiden vartiosotilaiden omaisille tapahtuneesta, tosin hän tiesi kyllä, että näiden elämä tulisi järjestymään, sillä Edmund oli tarkka siitä, että hänen alaisensa pärjäisivät ilman elättäjääkin, olipa se sitten ollut isä tai poika.

”Hemmetti”, Edmund sanoi ja mietti mitä tehdä, sillä ei halunnut, että yksikään Vladimirin lurjuksista pääsisi lähellekään Arthuria tai linnaa, ”kaksinkertaistakaa vartio ja jos Vladimir yrittää päästä sisälle, tappakaa hänet. Hänestä on ollut aivan tarpeeksi vaivaa”, hän jatkoi ja katsoi tuikeasti Marcusta.

”Kyllä teidän korkeutenne”, Marcus sanoi, ”kuten jo varmaan tietänette, Esaias menehtyi saamiinsa vammoihin suojellessaan teidän poikaanne", hän jatkoi.

Edmundin ilme synkentyi entisestään, sillä hänkin oli pitänyt Esaiaksesta ja monet kerrat katsellut ikkunasta, miten tämä oli isällisesti opettanut Arthurille miekkailun saloja.

”Se on hyvin ikävä kuulla”, Edmund sanoi viimein ja huokaisi, ”minä käyn henkilökohtaisesti kertomassa suruviestin hänen veljelleen ja haluan, että hänen perheestään pidetään hyvä huoli. Michaelin, kuin myös luostarille voisi lähettää lisää sotilaita turvaksi, nyt kun se ketku kerran on vieläkin vapaalla jalalla, eikä epäröi tappaa ja todennäköisesti hän kohdistaa tappion tuoman vihansa johonkuhun minulle tärkeistä henkilöistä”, hän jatkoi, sillä halusi suojata viattomat ihmiset Vladimirin vihalta, jota tämä epäilemättä kohdistaisi kehen tahansa vastaan tulevaan.

”En ole varma haluaako Vladimir hetkeen tapella, sillä teidän poikanne silpoi hänen jalkaansa tikarilla, vaikka käskin häntä poistumaan taistelun melskeestä”, Marcus kertoi.

”Urhea poika, joskin myönnettäköön, että tuo temppu oli tyhmänrohkea. Mutta olen silti iloinen siitä, ettei hänelle tapahtunut mitään ja että hän on kunnossa”, Edmund sanoi ja kääntyi vaimonsa puoleen, ”Birgitta kultaseni, veisitkö Arthurin huoneeseensa. Minulla on vielä asioita hoidettavana, mutta tulen kyllä myöhemmin, sillä haluan keskustella Arthurin kanssa”, hän lisäsi, kääntyen katsomaan vaimoaan.

”Totta kai”, Birgitta vastasi ja katsahti sitten Arthuria, ”tule, mennään”, hän lisäsi ja alkoi ohjata poikaansa pois pihamaalta, Edmundin jäädessä vielä keskustelemaan Marcuksen kanssa.

Toivon toki myös palautettanne, sillä se innostaa tekemään lisää jatkoa tähän tarinaan. :)

19. Luku Torni

Aika kului tasaiseen tahtiinsa ja Esaiaksen ja Arthurin ystävyys syveni. Esaias opasti Arthuria isällisen lempeästi miekkailun saloihin, opettaen samalla muutakin. Kärsivällisesti hän jaksoi vastailla pojan kysymyksiin, joita tämä toisinaan kysyi mieluummin häneltä, kuin isältään.

Toisinaan Arthurin serkku 15 vuotias Rafael otti osaa miekkailuharjoituksiin. Hän oli ottanut Arthurin suhteen isoveljellisen asenteen ja joskus vähän kiusasikin viisi vuotta nuorempaa Arthuria.

Enimmäkseen Rafael kuitenkin vietti aikaansa serkkunsa kanssa, koska piti tästä. Hän auttoi Arthuria läksyissä, sillä nuoren kruunuprinssin tuli osata muutakin kuin miekkailua, kuten lukemaan ja kirjoittamaan, sekä hovin etiketti piti tuntea ja paljon muuta, mitä poika piti varsin pitkästyttävänä. Mutta pakko mikä pakko, sillä tulevan kuninkaan vastuu oli suuri.

Ei hän toki vielä pitkään aikaan nousisi valtaistuimelle, sillä Edmund oli vielä voimissaan ja hallitsisi vielä hyvin pitkään.

***

Päivät linnalla kuluivat rauhallisesti, eikä ulkomaailmastakaan kantautunut tietoja Vladimirin roistojoukkion tihutöistä. Ei ainakaan niin paljon, kuin aiemmin, mutta silti tuo joukkio levitti kauhua tavallisten ihmisten keskuudessa.

Muuta tietoa Vladimirin liikkeistä kuitenkin tuli tasaiseen tahtiin, Marcus kävi niin usein kuin mahdollista, kertomassa Vladimirin mahdollisista suunnitelmista. Ei hän koskaan kovin paljoa saanut tietoa, mutta sen mitä sai, oli se silti arvokasta ja antoi Edmundille aikaa reagoida ja turvata alaisiaan roistojoukkion hyökkäyksiltä.

Marcus viipyi poissa hyvinkin pitkiä aikoja kerrallaan, joskus päiviä, useimmiten viikkokausia, mutta mitä pidempään hän oli poissa, sitä parempia tietoja hän toi. Linnalla hän ei koskaan viipynyt pitkiä aikoja, sillä hän tiesi, miten epäluuloinen Vladimir oli ja tiesi, miten herkästi tämä oli valmis antamaan tappokäskyn, jos kokisi asemansa uhatuksi.

Sir Nathanielin lähdön jälkeen Vladimirista oli tullut, jos mahdollista, vieläkin vainoharhaisempi ja julmempi. Marcus oli jo ehtinyt nähdä, miten raa'asti tämä kohtelin alaisiaan ja kuinka muutama oli päässyt hengestään ihan mitättömästäkin syystä.

Vladimir ei juurikaan luottanut alaisiinsa ja vain harva oli päässyt tarpeeksi lähelle häntä ja niistäkin jo muutama oli päässyt hengestään, Vladimirin oikkujen tähden. Häntä kaihersi Nathanielia vastaan käydyssä taistelussa koettu tappio, sekä se että perhe oli lähtenyt tuon kaksinaamaisen miehen matkaan.

Niinpä Vladimir sitten suuntasi kaiken raivonsa niihin, jotka talossa vielä oli, nimittäin palvelijoihin, jotka joutuivat kärsimään äärimmäisestä julmuudesta. Pelko oli niin suuri, ettei yksikään palvelijoista uskaltanut nousta julmaa tyrannimaista isäntäänsä vastaan, joka rankaisi aivan olemattomastakin rikkeestä äärimmäisen julmalla ja raa'alla tavalla.

Hyvin pitkän ja kärsivällisen työskentelyn tuloksena Marcus oli päässyt melko lähelle Vladimiria. Luottamusta tosin ei ollut paljoakaan, mutta saavutettu asema oli kuitenkin tyhjää parempi ja tietoa tihkui hänen korviinsa huomattavasti enemmän, kuin ihan alussa. Asiaa saattoi toki auttaa se, että hän oli onnekseen ottanut kaksi Vladimirin kiinni jäänyttä alaista avukseen. Nämä olivatkin ilomielin ottaneet tehtävän hoitaakseen, kun olivat nähneet miten armollinen kuningas Edmund oli.

Nytkin oli luvannut näille kahdelle armahduksen teoistaan, mikäli tehtävä onnistuisi ja Marcus pysyisi hengissä. Toistaiseksi kaikki näyttikin hyvältä. Miehet olivat itsekin ymmärtäneet, että Vladimirin puheet olivat vain ilkeämielisiä valheita, kun he nyt olivat omin silmin nähneet Edmundin.

Hiljalleen Marcus sai kokoon tiedonjyväsiä, joiden perusteella hänelle alkoi selvitä Ewartin olinpaikka. Asiaa tietenkin edesauttoi se, että Vladimir määräsi Marcuksen ryhmään, jonka oli tarkoitus hakea Ewart Vladimirin linnoitukseen teloitusta varten.

Marcus tiesi, että nyt oli kiire, mikäli hän aikoi saada Ewartin pelastettua, joten hyvän tilaisuuden tullen hän kiirehti kuninkaanlinnalle kertoakseen tietonsa. Tietenkään hän ei voisi jäädä linnalle, sillä herättäisi epäilykset ja kaikki se huolella tehty työ menisi hukkaan. Niin paljon kuin Marcus vihasikin Vladimirin alaisena olemista, tiesi hän, että hänen oli hoidettava tehtävä loppuun asti.

Niin hän sitten yöllä ratsasti tuulispään lailla linnalle ja juoksi Edmundin makuukammioon, herättämään hänet.

***

”Olen pahoillani, että joudun häiritsemään teitä tähän aikaan ylhäisyys, mutta asiallani on kiire”, Marcus sanoi ja kumarsi.

”Ei se mitään” Edmund sanoi viskatessaan peittonsa syrjään, ”sen kuin kerrot tietosi”, hän lisäsi.

”Ylhäisyys, sain selville, missä Vladimir pitää Esaiaksen veljeä”, Marcus sanoi.

”Hienoa”, Edmund sanoi tyytyväisenä.

”Ei sitten yhtään hienoa, ylhäisyys”, Marcus sanoi.

”Kuinka niin?” Edmund kysyi ja rypisti kulmiaan.

”Vladimir antoi käskyn hakea Ewart ja viedä hänet Vladimirin linnakkeelle teloitettavaksi”, Marcus selitti.

”Se ei käy laatuun” Edmund napautti.

”Tiedän sen ylhäisyys ja siksi kiirehdinkin kertomaan asian teille mitä pikimmin”, Marcus sanoi.

”Milloin tämä olisi tarkoitus tapahtua?” Edmund kysyi ja veti samalla vaatteita ylleen.

”Heti aamusta, herrani”, Markus vastasi nopeasti.

”Huomennako?” Edmund kysyi ja mietti riittäisikö aika tarvittaviin toimenpiteisiin.

”Kyllä herrani”, Marcus vastasi, ”ja siksi minä tulinkin tähän aikaa teitä häiritsemään. Jäisin mielelläni teidän avuksenne, mutta minun on palattava, ennen kuin Vladimir alkaa epäillä jotakin. Hän näet määräsi minut tuohon ryhmään, jonka on tarkoitus hakea ja teloittaa vanki”, hän jatkoi.

”Hyvä on, minä en pidättele sinua kauempaa, kerro vain se olin paikka”, Edmund sanoi ja asteli Marcuksen perässä ulos makuukammiostaan.

”Häntä pidetään tornissa, kalmanummen toisella puolella”, Marcus kertoi.

”Minä kiitän” Edmund sanoi ja antoi Marcuksen mennä.

Edmund tiesi kyllä paikan, sillä hänen ollessa vielä lapsi, äiti oli ankarasti kieltänyt häntä menemästä sinne, luultavastikin juuri petollisen nummen takia, jossa olevat salakavalat suonsilmäkkeet saattoivat imaista pahaa-aavistamattoman kulkijan sisäänsä, jos astui polulta harhaan.

Marcuksen mentyä Edmund kutsui luokseen palvelijan, jonka hän käski mennä herättämään Michaelin ja Matthewin. Nuo kaksi tulivatkin pian unisen palvelijan perässä, mutteivät yksin, sillä heidän takanaan asteli Esaias.

”Kuulin, että olitte saanut veljeni olinpaikan selville”, Esaias sanoi, palvelijan poistuttua.

”Niin olen, mutta toivoin että olisit jäänyt tänne”, Edmund huomautti, ”mutta en minä voi estääkään, joten kai minun on otettava sinutkin mukaan”, hän lisäsi.

”Minä kiitän”, Esaias sanoi ja kumarsi.

”Me lähdemme liikkeelle mitä pikimmin, sillä matka ei ole helppo, vaikka paikka ei kaukana täältä olekaan ja tarkoitus on, että ehdimme perille ennen Vladimirin konnia”, Edmund sanoi ja vilkaisi ohimennen pöydälle auki levitettyjä karttakääröjä, joista näkyi tuo pahamaineinen suo.

”Vai kalmanummi”, Michael sanoi, sillä paikka oli tuttu hänellekin ja muutaman ystävänkin hän oli tuon paikan petolliseen hetteikköön menettänyt.

”Niin”, Edmund myönsi, ”suosittelen varovaisuutta, sillä en haluaisi menettää ketään teistä”, hän muistutti.

”Vladimir on piru mieheksi, ei kukaan muu olisi moista paikkaa keksinyt”, Esaias murahti.

”No, mutta meidän on syytä pitää kiirettä, mikäli mielimme ehtiä tuolle tornille ennen Vladimirin miehiä”, Edmund muistutti, sillä halusi viimeiseen asti välttää taistelua ja mitä vähemmän Vladimir tietäisi, sitä paremmin Marcus pääsisi pois, kun tehtävä olisi suoritettu, ”haluan välttää kahnauksia, jos mahdollista, varsinkin kun Marcus on vielä toistaiseksi Vladimirin alaisena”, hän lisäsi.

Kaikki kolme nyökäyttivät päätään myöntymyksen merkiksi, eikä Edmundin tarvinnut edes käskeä, kun he jo painuivat valmistautumaan lähtöön. Edmund antoi palvelijalleen käskyn laittaa hevosensa valmiiksi, minkä jälkeen hän kävi vielä hyvästelemässä Birgitan. Eihän sitä koskaan tiennyt, mitä päivä toisi tullessaan ja hän halusi ainakin nähdä vaimonsa, ennen lähtöään.

Edmund ei tietenkään voinut kuluttaa kovin paljon aikaa tähänkään, sillä heillä oli kiire, eikä hänkään halunnut hidastaa lähtöä yhtään enempää, kuin oli pakko.

Niin hän sitten pukeutui ripeästi, käväisi Birgitan luona ja tuon hellän hetken jälkeen suuntasin pihalle, jossa hänen hevosensa oli jo valmiina, kuin myös Michael, Matthew ja Esaias, sekä kourallinen sotilaita.

Edmund nousi hevosensa selkään, vilkaisten muita ääneti.

”Muistuttaisin vielä, että kun saavumme nummelle, älkää poiketko polulle, sillä se voi olla viimeinen erheenne”, hän muistutti ja katsoi tiukasti kaikkia, ennen kuin suuntasi ulos portista.

Koko porukka seurasi kuningastaan, Esaias ja Michael ratsastaen tämän rinnalla ja Matthew takana. Matthewin perässä tulivat sotilaat.

Matka suolle eteni ripeästi, eikä aurinkokaan ollut vielä noussut, mutta kaukana horisontissa alkoi jo häämöttää kapea valokaistale. Vielä oli edessä matkan vaarallisin osuus, kalmanummen ylitys.

Tuo joukko kulki jonossa, tarkasti seuraten edessään olevaa, sillä ketään ei haluttanut vajota sen enempää yksin kuin hevosensakaan kanssa suonsilmäkkeeseen. Kulku oli hidasta, sillä varovaisuutta ei voinut olla liikaakaan. Alkoi olla jo hämärää, kun he vihdoin pääsivät nummen toiselle laidalle, jossa itse kukin huokaisi syvään, sillä ylitys oli onnistunut ilman mies tai hevostappioita.

Tästä ei ollut enää pitkä matka tornille ja loppumatka oli muutenkin helpompi, kun ei tarvinnut alituiseen pelätä joutuvansa suohon. Tuo osuus sujui nopeasti ja pian torni jo häämöttikin edessä, nousevan auringon säteiden värjätessä, sen sammaloituneen pinnan punaisilla ja kultaisilla sävyillä.

Pihamaa oli kivikkoinen ja vaikeakulkuinen. Siellä täällä rehotti isoja hoitamattomia pensaita ja rapautuneen seinän pintaa peitti paksu kasvillisuuskerros.

Tornille päästäkseen oli ylitettävä silta, joka oli tehty hyisen tummavetisen esteen yli, joka kiersi koko tornin ympäri. Torni ei totisesti ollut helppopääsyinen, se oli varmaa. Mutta he eivät antaneet sen estää itseään.

Edmund antoi käskyn jättää hevoset sillan toiselle puolelle, sillä silta oli liian ahdas hevosille ja näytti muutenkin siltä, kuin olisi romahtamaisillaan. Hän jo mietti strategiaansa ja oli aikeissa sanoa mitä kukin tekisi, kun Esaias hyppäsi alas hevosensa selästä ja suuntasi sillan yli puolijuoksua.

”Esaias, odota!” Edmund huusi ja laskeutui alas hevosensa selästä, mutta turhaan. Esaias oli työntänyt puolilahon oven väkivalloin auki ja kadonnut sisälle.

***

Esaias kipusi jyrkät portaat ylös puolijuoksua ja totesi tulleensa huoneeseen, jossa ei ollut niin mitään. Ensin hän ajatteli, että häntä oli huijattu, mutta sitten hän näki tikapuut, jotka oli nostettu seinää vasten nojaamaan. Hän tajusi, että ne oli siellä tarkoituksella ja hän nosti katseensa ylös.

Katossa oli luukku, joka oli teljetty niin, ettei sitä saanut toiselta puolelta auki lainkaan.

Hän nappasi tikapuut nurkastaan ja nosti ne paikalleen.

Tämän jälkeen hän kipusi ylös ja availi kädet täristen kaikki vahvatekoiset salvat ja työnsi sitten raskaan luukun auki, joka tömähtikin yläpuolella olevaa lattiaa vasten.

Esaias työntyi luukusta sisälle ja näki miten karu huone oli. Siellä ei ollut mitään muuta kuin kasa heiniä lattialla vuoteen virkaa tekemässä ja katonrajassa yksi ikkuna, josta tuli vain vähän valoa huoneeseen. Lisäksi hän saattoi haistaa, miten saastaiselta koko huone haisi, kun ei vanki ollut muuallekaan päässyt.

Esaias katseli ympärilleen hämärässä ja näki miehen kyyhöttävän heinäkasalla.

”Ewart!” Esaias huudahti ja melkein juoksi veljensä luokse. Hän näki miten tämä hätkähti ja yritti pelästyneenä vetäytyä kauemmaksi.

”Ei”, Ewart sopersi hiljaa ja yritti suojata itseään käsin.

”Ewart, se olen minä. Esaias”, Esaias sanoi ja polvistui Ewartin vierelle.

”Esaias”, Ewart henkäisi ja yritti haparoida sinne suuntaan, mistä oli kuullut veljensä äänen. Vasta silloin Esaias käsitti, ettei Ewart nähnyt ja huomasi likaisen kangaskaistaleen, jolla tämän silmät oli peitetty.

Kun hän nyt lähemmin tarkasteli veljeään hän näki, että tämän ihoa peitti paksu likakerros ja vaatteet olivat riekaleina. Hän näki miten laiha Ewart oli, vain varjo siitä, mitä tämä oli ennen ollut. Lisäksi hän näki ilkeänpunaiset juomut Ewartin selässä, jotka kielivät siitä, että tätä oli ruoskittu.

Viha Vladimiria kohtaan kasvoi ja hän vannoi että tämä saisi tuta nahassaan, sen mitä oli tehnyt muille.

”Sinä olet turvassa nyt, minä vien sinut pois täältä”, Esaias sanoi ja kietoi kätensä veljensä ympärille.

”Ne tappoivat hänet. Tappoivat Minervan”, Ewart sopersi ja purskahti itkuun.

”Minä tiedän”, Esaias sanoi ja yritti nieleskellä palaa, joka oli noussut hänen kurkkuunsa, kun hän piteli sylissään veljeään, joka vavahteli itkusta.

”Mitä taivaan nimessä hänelle on tehty?” Kysyi Michael, joka nousi luukusta huoneeseen.

”Minä...” Esaias aloitti, muttei pystynytkään jatkamaan, sillä tunnehyöky oli liian voimakas.

Michael oli hiljaa, hän näki kyllä miten paljon Ewart oli muuttunut ja tiesi, ettei tämä enää olisi se iloinen ja elämänhaluinen nuorimies.

”Ne siat, ovat kohdelleet häntä huonosti”, Esaias sai viimein sanotuksi, ”he ovat puhkaisseet hänen silmänsä”, hän lisäsi ja tiesi miten se vaikutti Ewartin elämään.

Esaias aina oli tiennyt että Ewart oli halunnut olla seppä, kuten isäkin aikanaan ja oli tehnyt töitä sen eteen. Mutta nyt tuon kaiken sai unohtaa, sillä silmät olivat yksi tärkeimmistä ominaisuuksista, joita seppä työssään tarvitsi, hyvän kunnon ja taidon lisäksi.

”Olen aina tiennyt, että Vladimir on julmuri, mutta en uskonut, että hän olisi mennyt näin pitkälle”, Michael sanoi ja katsoi kulmat kurtussa Esaiasta ja Ewartia.

”Lähdetään, haluan viedä Ewartin pois täältä”, Esaias sanoi auttaen samalla Ewartin jalkeille.

”Hyvä on”, Michael sanoi ja katsoi vielä kerran tätä lohdutonta paikkaa, jossa Ewart oli ollut vankina.

Sen hänkin näki, että jos Ewart olisi ollut täysin kunnossa, olisi tämä varmasti jo paennut, mutta sokeana ja huonossa kunnossa, se ei tietenkään ollut käynyt päinsä. Hän ymmärsi hyvin, että ilman näköään, mies olisi saattanut taittaa niskansa yrittäessään yksin huteria tikkaita pitkin alas.

”Ewart, autan sinut täältä pois, joten sinun on kuunneltava tarkasti ja tehtävä, kuten sanon, sillä en halua sinun taittavan niskaasi”, Esaias sanoi, ohjatessaan varovaisesti Ewartia kohti luukkua, josta pääsi vapauteen.

”Hyvä on”, Ewart sanoi hiljaa ja piteli tiukasti kiinni, veljensä voimakkaasta käsivarresta.

Ewart ei ollut uskonut, että kukaan tulisi häntä pelastamaan, joten tämä oli hänelle suuri helpotus, vaikka toki hän tajusi, ettei vaara ollut vielä ohi, sillä tuskinpa Vladimir antaisi vankinsa päästä pakoon noin vain.

”Michael, mene sinä ensin ja ole valmiina, jos hänen ote pettääkin”, Esaias pyysi ja kääntyi sitten veljensä puoleen, ”minä en anna sinun pudota”, hän sanoi ja alkoi auttaa veljeään, kun Michael oli ensin mennyt luukusta ja kavunnut portaat nopeasti alas.

”Esaias.... toivottavasti tämä onnistuu”, Ewart henkäisi ja hapuili käsin ympäristöään, vaikka tunsikin Esaiaksen pitelevän kiinni tiukasti ja kuuli tämän rauhallisen äänen, kun tämä ohjeisti tikapuiden kanssa.

”Hyvin se menee”, Esaias rauhoitteli Ewartia, ohjaten tämän kättä kohti tikapuita, neuvoen samalla.

Hitaasti mutta varmasti Esaias ja Michael saivat autettua Ewartin tikapuita alas.

Loppu matka olisikin helpompi, kun oli vain kierreportaita, jotka tosin olivat jyrkät, mutta se oli silti pienempi paha, kuin huterat tikapuut.

Kun Ewart oli turvallisesti tikapuiden alapäässä, Esaias tuli perässä ja yhdessä Michaelin kanssa auttoi Ewartin alas kierreportaita pitkin ja lopulta ulos ja yli sillan, jonka toisella puolella Edmund, Matthew ja sotilaat odottivat.

Esaias auttoi ja tuki veljeään, ohjatessaan tämän yli sillan ja kohti hevosia. Hevosten luona hän ojasi Ewartin istumaan läheiselle kivelle ja kaivoi satulalaukustaan vesileilin ja huovan. Hän ojensi ensin vesileilin veljelleen, joka joi pitkin siemauksin, sillä tornin vesi oli ollut kuvottavaa, eikä hän ollut sitä juonut kuin vasta sitten, kun oli ollut ihan pakko.

Ewart ojensi leilin takaisin Esaiakselle, joka laittoi sen takaisin satulalaukkuunsa ja kääntyi sen jälkeen kietomaan huovan Ewartin ympärille, sillä tämä oli värähdellyt kylmästä, tuntiessaan viileän aamuilman paljaalla ihollaan. Riekaleiset vaatteet eivät todellakaan lämmittäneet kovin hyvin.

”Ewart, joudun kohta auttamaan sinut hevosen selkään, sillä emme voi jäädä tähän kovin pitkäksi aikaa, sillä Vladimirin konnajoukkio on tulossa tänne”, Esaias sanoi, mutta jätti kuitenkin kertomatta miksi nämä olivat tulossa.

”Hyvä on”, Ewart sanoi hiljaa ja kietoi huopaa tiukemmin ympärilleen.

”Viedään hänet linnalle, hän saa olla siellä minun vieraanani, kunnes on tarpeeksi hyvässä kunnossa pärjätäkseen omillaan”, Edmund sanoi, sillä ymmärsi kyllä, ettei Ewart vielä ollut niin hyvässä kunnossa, että pärjäisi itsekseen, saati voisi olla kenellekään avuksi. Lisäksi linnassa hän olisi paremmassa suojassa, jos Vladimir yrittäisi juonia jotain uutta Ewartin päänmenoksi.

”Hyvä on, mutta saanen pyytää jonkinlaista suojelusta Michaelille, sillä Vladimir takuulla hätyyttää miehensä heidän kimppuun, kun huomaa vankinsa paenneen”, Esaias pyysi, vaikka tiesi kyllä hyvin Michaelin mielipiteen asiasta.

”Tietenkin, enhän voi jättää parasta metsästäjääni oman onnensa nojaan”, Edmund tokaisi ja päätti, että heti linnalla käskisi muutaman sotilaan Michaelin mukaan, jotta tällä olisi jotain suojaa, sillä vaikka tällä aikuinen poika olikin, ei tästä olisi paljoakaan apua, jos Vladimir päättäisi lähettää isommankin joukkion tilalle riehumaan.

Michael oli aikeissa sanoa, että pärjäisi hyvin itsekin, mutta näki kuitenkin päättäväisen ilmeen Edmundin kasvoilla ja tajusi, ettei tämän mieltä kovin helpolla muutettaisi.

”Hyvä on, arvoisa kuningas”, Michael hymähti ja oli oikeastaan tyytyväinen, sillä tokihan hän tiesi olevansa jo vanha ja että jos tosiaan saisivat isommankin joukkion vieraaksi, ei näin vähäisellä miesvoimalla sille pärjäisi. Muusta perheestä puhumattakaan.

Esaias auttoi Ewartin hevosensa selkään ja heilautti itsensä tämän taakse, jotta saisi pidettyä veljestään kiinni, sekä ohjastettua hevosta.

Matka saattoi alkaa ja alku oli jälleen helppo ja nopea, mutta nummella oli taas kuljettava varoen.

Matka oli nummen poikki oli hidas ja vaivalloinen, mutta se onnistui taas ongelmitta. He kaikki huokasivat helpotuksesta, kun he viimein pääsivät pois nummelta ja tiesivät, ettei sinne tarvinnut mennä enää ja matka taittuisi tästä eteenpäin joutuisasti, joskin he joutuisivat olemaan tarkkana, etteivät törmäisi Vladimirin roskajoukkioon.

Edmund toivoi, että Marcus hidastaisi roskajoukon kulkua sen verran, ettei heidän tiensä risteäisi. Hänen toiveensa kaiketi kuultiin jossain, sillä he saivat kulkea linnalle kohtamaatta mitään muuta, kuin metsän eläimiä. Oli jo valoisaa, kun he viimein saapuivat linnalle.

***

Linnalla Esaias ohjasi Ewartin sairastuvalle ja jäi sinne vähäksi aikaa veljensä seuraksi, kun tämä kylvetettiin, haavat puhdistettiin ja sen jälkeen päälle puettiin puhtaat vaatteet. Jo tämä sai Ewartin rauhoittumaan paljonkin, sillä olo tuntui huomattavasti paremmalta. Varsinkin kun sai vielä ruokaa, juotavaa ja sen jälkeen levätä pehmeällä vuoteella, kovan lattian ja pistelevien heinien sijasta.

Kun Esaias näki, että Ewartilla kaikki oli hyvin, saattoi hän poistua, sillä halusi vielä tietenkin pyytää Edmundilta luvan jäädä linnalle siihen asti, kunnes Ewart olisi paremmassa kunnossa.

Niin hän sitten harppoi suureen saliin, jossa Edmund oli vielä. Michael ja Matthew olivat jo lähteneet paluumatkalle kotiinsa, mukanaan muutama sotilas, jotka Edmund oli heidän mukaansa määrännyt.

Esaias harppoi valtaistuimen luokse ja polvistui sen eteen, painaen päänsä alas, sillä hän todellakin kunnioitti kuningastaan.

”Teidän ylhäisyytenne”, hän aloitti, kun Edmund keskeytti hänet ja nousi seisomaan.

”Esaias, nouse. Sinä tunnet minut, eikä sinun tarvitse kumartaa minua”, Edmund sanoi.

”Mutta minä lupasin teille, että palvelen teitä kuolemaani asti, maksuksi rikoksistani”, Esaias sanoi, sillä halusi tosissaan pitää sanansa, ”lisäksi tahtoisin pyytää lupaanne, jäädä linnaanne niin kauaksi aikaa, kun veljeni on täällä teidän hoidettavananne”, hän jatkoi, puhuen mahdollisimman kohteliaasti ja kunnioittavasti.

”Tiedän, mutta kuten sanoin, ette ole minulle mitään velkaa”, Edmund sanoi ja katsoi Esaiasia ystävällisesti, ”ja tietenkin saat jäädä vieraakseni niin pitkäksi aikaa kuin haluat. Minulla ei ole tapanani häätää apua tarvitsevia pois”, hän jatkoi ja laski kätensä Esaiasin isolle hartialle.

”Olette ehkä sitä mieltä, etten ole velkaa, mutta minä olen ja todellakin haluan palvella teitä, jos se vain sopii teidän ylhäisyydellenne”, Esaias sanoi ja ymmärsi, miten hyvä mies Edmund oli, todellakin, isänsä poika, hän ajatteli.

”Hyvä on, kyllä se sopii”, Edmund sanoi ja hymyili ystävällisesti, ”mutta koska sinun ei ole turvallista liikkua nyt linnan ulkopuolella on parempi, että jatkat poikani henkivartijana ja opastajana”, hän lisäsi.

”Tietenkin, teidän ylhäisyytenne”, Esaias sanoi ja kumarsi, ”jos sallitte, palaan takaisin katsomaan veljeäni”, hän huomautti ja kumarsi uudelleen.

”Se sopii”, Edmund sanoi ja katseli, kun Esaias harppoi takaisin kohti sairastupaa.

***

Vaikka hän olikin tyytyväinen, oli hän myös huolissaan, sillä ei ollut vielä kuullut Marcuksesta mitään. Mitä pidemmälle päivä eteni, sitä voimakkaammaksi huoli kasvoi ja sen huomasi myös Birgitta, joka yritti rauhoitella häntä.

”Edmund, rakkaani. Hänellä on hyvä koulutus, joten hän kyllä osaa pitää puolensa, jos se liero yrittää jotakin”, Birgitta sanoi ja laski kätensä miehensä hartialle.

”Tiedänhän minä, mutta olen silti huolissani ja toivon koko sydämestäni, ettei minun tarvitse viedä hänen perheelleen suru-uutista”, Edmund sanoi ja katsoi vaimonsa lempeitä kasvoja.

”Kaikki menee kyllä hyvin, toivon ainakin niin”, Birgitta sanoi ja painoi hellän suudelman Edmundin poskelle.

”Mihin joutuisinkaan ilman sinua, rakkaani”, Edmund huoahti noustessaan seisomaan ja vetäessään Birgitan hellään syleilyyn.

”Rakas hupsu mieheni”, Birgitta naurahti ja vastasi syleilyyn painamalla huulensa Edmundin huulia vasten.

Siinä he seisoivat pitkän aikaa lähekkäin ja kiihkeästi suudellen, sillä tätä he molemmat olivat kaivanneet. Lopulta he molemmat erkanivat toisistaan ja katselivat toisiaan lempeästi. Edmund huomasi, miten paljon hän oli kuluttanut aikaansa valtakunnan asioita hoitaessaan, että oma rakas vaimo oli meinannut vallan unohtua.

”Pärjäätkö varmasti kultaseni?” Birgitta kysyi ja tarkasteli Edmundin kasvoja, jonne huolet olivat jo alkaneet kaivertaa uria.

”Pärjään, kun tiedän että olet rinnallani”, Edmund vastasi ja katsoi vaimoaan hellästi.

”Minä odotan sinua illalla”, Birgitta sanoi kohottaen hieman toista kulmaansa hymyili ilkikurisesti.

”Ja minä tulen varmasti”, Edmund naurahti ilkikurisesti ja läpsäisi kevyesti Birgitan takapuolta.

Birgitta vilkaisi miestään, kasvoillaan sellainen ilme, kuin olisi halunnut nuhdella, mutta se kuitenkin suli hymyyn. Viimein hän käänsi katseensa ja suuntasi kulkunsa omiin tiloihinsa, jossa hän viettäisi lopun iltaa tyttäriensä seurassa ja ehkä myös tyttöjen serkku Rachel tulisi myös.

***

Päivä eteni verkkaisesti ja kääntyi lopulta illaksi. Oli pimeää, kun Marcus viimein palasi, mikä sai Edmundin olon huojentumaan. Varsinkin kun Marcus näytti päälisin puolin olevan kunnossa

.

”Teidän ylhäisyytenne”, Marcus sanoi ja kumarsi.

”Et usko kuinka iloinen olen nähdessäni sinut”, Edmund sanoi asteli Marcuksen luokse.

”No se olikin tipalla etten olisi jäänyt tulematta, mutta onneksi minulla on sentään toimivat korvat, eivätkä aivan kaikki Vladimirin alaisista ole järin teräviä”, Marcus sanoi ja alkoi kertoa miten Vladimir oli raivostunut Ewartin paosta.

”Uskon kyllä, ettei hän ollut mielissään ja on tämän jälkeen jos mahdollista vieläkin vainoharhaisempi”, Edmund totesi, kun Marcus sai asiansa kerrottua.

”Aivan varmasti. Hän nimittäin määräsi minutkin kidutettavaksi, mutta kuten jo sanoin, sain sen tietooni onneksi ajoissa ja lisäksi mies jonka tehtävä oli pidättää minut, ei ollut kovin nopeaälyinen, joten pääsin pakoon, ne kaksi muuta jotka olivat kanssani, eivät päässeet pakenemaan ja todennäköisesti lavertelevat pakotettuna Vladimirille kaiken, joten en voi näyttää naamaani enää siellä”, Marcus kertoi.

”Tiedän ja siksi en sinua sinne enää lähetä”, Edmund sanoi ja asteli levottomana edestakaisin, ”Itse asiassa olet tehnyt niin hyvää työtä, että ansaitset ylennyksen”, hän lisäsi ja katseli, miten Marcuksen suu loksahti auki.

”Ylennyksen?” Marcus toisti, eikä voinut uskoa korviaan, sillä ylennys merkitsi hänelle aseman parannusta.

”Saat hoidettavaksesi vartiotuvan ja suuren osan linnan turvallisuudesta”, Edmund sanoi ja tunsi hyvää mieltä siitä, että oli tehnyt miehen iloiseksi, ”koska sinulla tulee olemaan kädet täynnä töitä, Esaias saa toimia poikani henkivartijana”, hän lisäsi.

”Minä... kiitos oikein paljon, teidän korkeutenne”, Marcus sanoi ja kumarsi. Hän tuskin malttoi odottaa, että pääsisi kertomaan vaimolleen, joka myös ilahtuisi uutisista.

***

Nyt kun Marcus oli turvassa, Edmund saattoi itsekin rauhoittua ja suuntasi kulkunsa makuukammioon, jossa Birgitta jo odotti. Hän itsekin odotti sitä, sillä oli tosissaan jo kaivannut vaimonsa seuraa ja mietti miten saisi jatkossa asian järjestettyä, vaikka tiesi kuitenkin että valtakunnan asiat oli hoidettava, mikäli hän mieli olla hyvä kuningas. Mutta hän halusi olla sitä myös vaimonsa silmissä.

Edmund työnsi makuukammion oven auki asteli sisälle. Huoneessa oli hämärä valaistus ja ainoat valonlähteet olivat yksi kynttelikkö pöydällä ja takka, joka lämmitti muuten niin kolean huoneen mukavan lämpöiseksi.

Edmund riisui päällysvaatteensa ja sujahti vuoteeseen vaimonsa vierelle. Tämä todellakin oli odottanut ja veti Edmundin hellään syleilyyn.

Nuo kaksi nauttivat toisistaan, kosketuksesta, vartalon lämmöstä. Viimein nuo kaksi nukahtivat sylikkäin ja nukkuivat rauhallisina aamuun asti.

***

Siitä päivästä lähtien Esaias ja Marcus aloittivat uusissa tehtävissään. Marcuksella riittikin töitä, sillä paljon oli tehtävää niin linnassa, kuin sen ulkopuolella, varsinkin nyt, kun Vladimirista alkoi tulla oikea maanvaiva ja koska tätä ei vielä oltu saatu kiinni.

Edmund ei ollut vielä harkinnutkaan kiinniottamista, sillä halusi hoitaa sen mahdollisimman vähillä miestappioilla, mikä ei onnistuisi, niin kauan kun Vladimirilla oli uskollisia alaisia, joissa oli jos jonkinlaista roistoa ja murhamiestä, jotka saivat vapaasti rellestää.

Päivät vierivät tasaiseen tahtiin ja Esaias toimi Arthurin henkivartijana ja oli lähes kaikkialla tämän mukana, sillä oli äärimmäisen tärkeää, ettei kuninkaan ainoalle perilliselle kävisi mitään. Varsinkaan, kun Vladimir melko varmasti halusi raivata tieltään niin kuninkaan, kuin kaikki mahdolliset perijät, että voisi sitten itse ottaa vallan teräviin kynsiinsä.

Tämän työnsä ohella Esaias kävi, aina kun mahdollista, katsomassa veljeään, jonka vointi parani huimaa vauhtia, vaikka näköä ei ollutkaan mahdollista korjata.

18. Luku Esaias ja Arthur

Ensitöikseen Edmund asteli Matthewin luo, sillä halusi tämän vievän vangit tyrmään ja samalla tulisi tilaisuus keskustella kaikessa rauhassa Marcuksen ja Esaiaksen kanssa.

”Matthew, olisitko niin ystävällinen, että ottaisit Henryn, Samuelin ja Nathanielin avuksesi ja veisitte vangit tyrmään odottamaan, kunnes minulla on paremmin aikaa miettiä kuinka menetellä heidän suhteensa”, Edmund pyysi kohteliaasti.

”Toki, teidän ylhäisyytenne”, Matthew sanoi, kumarsi ja paineli toteuttamaan annettua käskyä.

”Esaias, Marcus. Seuraisitteko minua, haluan keskustella teidän kanssanne eräästä tärkeästä asiasta”, Edmund sanoi viitaten näitä tulemaan mukaansa.

Nuo kolme harppoivat suureen saliin, joka sillä hetkellä oli tyhjä, mikä sopi hyvin Edmundin suunnitelmiin. Marcus ja Esaias aavistelivat kumpikin, että asia liittyi jotenkin Ewartin pelastamiseen, mutta olivat vaiti. He tiesivät, ettei ollut heidän asiansa udella kuninkaan aivoituksia, tämä kyllä kertoisi, kun katsoisi sen sopivaksi.

Edmund asteli edestakaisin mietteisiinsä vaipuneena. Hän tiesi jo mitä hänen pitäisi tehdä, mutta ei ollut varma toimisiko suunnitelma ja moni muukin asia huoletti häntä, sillä hän ei mielellään halunnut vaarantaa kenenkään henkeä, jos ei ollut ehdottoman pakko. Se ainakin oli varmaa, ettei hän voisi lähettää Esaiasia hoitamaan asiaa, sillä Vladimir tunsi tämän jo liian hyvin.

Tietenkin Esaias pärjäisi taistelussa, mutta nyt oli tärkeätä saada kiskotuksi tietoja siitä, missä Ewart oli ja siihen hommaan Marcus sopi hyvin, sillä häntä Vladimir ei ollut vielä kertaakaan kohdannut kasvokkain. Tosin Vladimir oli aina ollut ylimielinen ja pitänyt itseään muita ylempänä, joten ei ollut vaivautunut katsomaan kenenkään kasvoihin, jos tämä sattui olemaan häntä alempi, naisia kenties lukuun ottamatta.

Viimein Edmund pysähtyi ja jäi katsomaan miehiä, kulmat kurtussa. He olivat uskollisia ja hyviä miehiä ja kummankin menetys olisi suuri isku, mutta hän tiesi, että joskus oli pakko ottaa riski ja tässä oli nyt yhden viattoman ihmisen henkikin pelissä.

”Minulla olisi teille kummallekin tehtävä, joskaan en mielelläni niitä teille soisi, sillä siinä on omat riskinsä”, Edmund aloitti, harkiten tarkkaan jokaista sanaansa.

”Teidän vuoksenne olemme valmiit tekemään mitä vain te tahdotte”, Esaias sanoi ja painoi päänsä pieneen kumarrukseen, Marcuksen tehdessä samoin.

”Minä tiedän sen, mutta en halua ehdoin tahdoin asettaa hyviä ihmisiä hengenvaaraan”, Edmund huomautti ja katsoi kumpaistakin miestä tyynesti. Hän näki miesten kasvoista, että nämä olivat valmiit antamaan henkensä hänen puolestaan.

”Älä sinä turhaan murehdi meistä, sillä osaamme pitää puolemme”, Marcus sanoi, mikä oli totta, sillä kumpikin oli taitavia käsittelemään miekkaa ja lisäksi Esaias oli voimakas kuin härkä.

”Minä tiedän”, Edmund sanoi ja hymyili. Tosiaan tämän uskollisempia alaisia saa hakea, hän ajatteli tyytyväisenä.

”Mitä teidän ylhäisyytenne sitten tahtoo meidän tekevän?” Esaias kysyi ja katsoi nuorta kuningasta, jonka kasvoille oli piirtynyt huolen tuomia uurteita.

”Marcus, sinä saat lähteä Vladimirin luo ja yrittää kaivaa tietoosi Ewartin olinpaikan”, Edmund sanoi, kääntyen Marcuksen puoleen, ”pyydän sinua olemaan varovainen, sillä se mies ei kaihda mitään keinoja, jos tajuaa sinut vakoojaksi.”

”Kyllä herrani”, Marcus sanoi kohteliaasti ja ymmärsi kyllä mikä riski siihen liittyi. Hän toivoi, että ehtisi vielä hyvästellä vaimonsa ja lapsensa, ennen lähtöä.

”Tiedät varmaankin kuinka sinun voi käydä, mutta älä huoli, minä henkilökohtaisesti katson, että perheesi turvallisuus taataa, samoin kuin toimeentulo pahimman tapahtuessa”, Edmund sanoi, sillä tiesi että se oli ainakin vähintä, mitä hän voisi tehdä uskollisen alaisensa hyväksi.

”Herrani, te olette hyvin jalomielinen”, Marcus sanoi ja kumarsi syvään, ”mutta entä teidän poikanne? Enhän voi jättää tehtävääni”, hän huomautti.

”Se järjestyy kyllä”, Edmund sanoi ja hymyili, ”Esaias, koska Marcus joutuu olemaan nyt paljon poissa, saat sinä ottaa siksi aikaa hänen paikkansa poikani henkivartijana”, hän jatkoi.

”Sen teen, herrani” Esaias sanoi ja kumarsi, ”kai se sopii teillekin?” Hän kysyi ja kääntyi Marcuksen puoleen.

”Tietenkin se käy”, Marcus vastasi, sillä hän luotti kuninkaan ihmistuntemukseen, eikä epäillyt tämän valintoja.

”Hyvä”, Edmund sanoi, ”Esaias, sinun toimesi alkaa heti ja voit mennä, poikani on pihalla harjoittelemassa miekkailua. Marcus, jää vielä hetkeksi, niin kerron tarkemmin tehtävästäsi”, hän jatkoi.

”Kyllä herrani”, kajahti yhtä aikaa ja kumpikin kumarsi uudelleen. Tämän jälkeen Esaias suuntasi kulkunsa pihamaalle, Edmundin jäädessä vielä keskustelemaan Marcuksen kanssa.

***

”Marcus, tiedät varmaankin, että saatat joutua vaikeisiinkin tilanteisiin ja mahdollisesti tahraamaan kätesi viattomien vereen”, Edmund aloitti.

”Tiedän, herrani”, Marcus sanoi tyynesti. Toki hän tiesi, että tehtävä oli vaativa, mutta hän päätti edes yrittää välttää epämieluisia tilanteita mahdollisimman pitkään, etenkin jos ne sisältäisivät viattomien veren vuodatusta.

”Hyvä. Minä toivotan sinulle onnea ja toivon totisesti, ettet joudu hankalien valintojen eteen”, Edmund sanoi ja laski kätensä Marcuksen hartialle, ”kuten sanoin aiemmin, minä takaan että perheesi on ja pysyy turvassa, niin kauan kuin minussa henki vielä pihisee”, hän jatkoi.

”Minä kiitän teitä, teidän jalomielisyytenne”, Marcus sanoi ja kumarsi syvään, ”takaan, ettette joudu pettymään minuun”, hän lisäsi.

”Olisin hyvin iloinen, jos palaisitte takaisin hengissä ja yhtenä kappaleena”, Edmund sanoi.

”Niin minäkin”, Marcus totesi, ”jos suotte, niin kävisin mielelläni hyvästelemässä perheeni, ennen lähtöäni”, hän jatkoi.

”Tietenkin” Edmund sanoi, sillä tokihan hän sen soisi miehelle, kun ei koskaan voinut tietää milloin tämä seuraavan kerran näkisi rakkaansa.

***

Esaias harppoi pihamaalle ja näkikin siellä punakutrisen pojan, joka harjoitteli miekkailua puisella miekalla, vastustajanaan puinen ukko, joka oli jo aikaa sitten nähnyt parhaat päivänsä. Hän huomasi kyllä, että tässä oli kuninkaan ainoa poika, Arthur. Hän näki, että poika oli perinyt isänsä jalot piirteet, kuin myös isänisän Erikin piirteitä ja tummanruskeat silmät.

Esaias jäi sivummalle katsomaan pojan harjoituksia, sillä halusi edetä hitaasti, sillä arveli, ettei poika välttämättä ollut mielissään muutoksesta, josta isä ei ollut edes kertonut hänelle mitään. Hän halusi tutustumisen tapahtuvan pojan ehdoilla, jolloin tämän olisi kenties helpompi hyväksyä tämä muutos.

Esaiasin tosin oli pakko myöntää, että poika osasi jo vallan hyvin käsitellä puista miekkaansa, vaikka tietenkin oli paljon, mitä tämän tulisi vielä oppia. Marcus oli ollut hyvä opettaja, hän ajatteli ja hymyili.

Esaias päätti astella hivenen lähemmäksi, kun poika viimein huomasi, ettei ollut yksin.

”Marcus!” Kuului pojan huudahdus ja tämä kääntyi katsomaan tulijaa. Esaias näki, miten pojan ilme muuttui, kun tämä havaitsi, ettei tulija ollutkaan Marcus.

”Kuka te olette ja millä oikeudella te tulette häiritsemään harjoituksiani ja missä on Marcus?” Poika kysyi ja katsoi Esaiasia tiukasti, vailla pelkoa.

Esaias yritti pitää kasvonsa peruslukemilla, vaikka häntä hieman huvittikin pojan käytös. Kyllä tästä varmasti vielä kuoriutuisi hyvä kuningas aikanaan, hän ajatteli.

”Minä olen Esaias”, Esaias esittäytyi ja kumarsi, sillä halusi tietenkin olla mahdollisimman kohtelias kuninkaallisen suvun vesan edessä, ”isänne määräsi minut väliaikaisesti teidän henkivartijaksenne, sillä Marcuksella on tällä hetkellä kiireellinen tehtävä, josta syystä hän on estynyt hoitamaan tehtäväänsä henkivartijananne”, hän sanoi, miettien sanansa tarkoin.

”Mph”, poika tuhahti ja nyrpisti nenäänsä.

”Olen kovin pahoillani tästä järjestelystä ja jos se ei teitä miellytä, olette vapaa keskustelemaan asiasta isänne kanssa”, Esaias sanoi ja painoi päänsä kumarrukseen.

Hänen täytyi myöntää, että pojassa tosiaan oli luonnetta. Tämä oli aivan erilainen kuin mitä Erik oli ollut, vaikka silmät olivatkin aivan samanlaiset.

”Hyvä on, mutta älä tule lähemmäksi”, poika komensi ja sipaisi punaisen hiuskiehkuran pois otsaltaan.

”Kuten tahdotte”, Esaias sanoi, eikä voinut olla hymyilemättä pojan tomeruudelle. Hän kuitenkin hävitti hymyn kasvoiltaan, sillä ei tietenkään halunnut suututtaa poikaa enempää, sillä ymmärsi hyvin tämän närkästyksen muutoksen johdosta.

Esaias asteli hieman kauemmaksi pojasta ja pysähtyi. Hän ei halunnut väkisin tunkea pojan seuraan, vaan päätti, että tämä saisi itse tulla tekemään tuttavuutta, kun katsoisi sen sopivaksi.

Hän veti miekan huotrastaan, katseli sitä ja huokaisi, sillä niin monen viattoman veri oli tuolla terällä vuodatettu, josta auringon valo heijastui ja niitä tekoja hän katui syvästi. Hän henkäisi syvään ja alkoi liikutella miekkaansa tarkoin harkituin liikkein.

Sulava kaari toisensa jälkeen piirtyi ilmaan ja silmäkulmastaan hän näki, pojan seisahtuneen paikalleen ja kääntyneen katsomaan. Hän oli tyytyväinen, sillä pojan mielenkiinto oli selvästi herännyt. Hän ei silti ollut vielä huomaavinaankaan poikaa, vaan jatkoi omaa harjoitustaan. Hienoinen hymy hiipi hänen suupieliinsä, kun hän kuuli pojan astelevan luokseen.

”Tuota, mitenkä tuo tehdään?” Arthur kysyi viimein ja katsoi Esaiasin liikehdintää peittelemättömän kiinnostuneena.

Esaias lopetti harjoittelunsa ja laski miekkansa alas, kääntyen katsomaan poikaa, iloinen pilke silmissään.

”Voinhan minä sen opettaa teille, jos niin haluatte”, hän sanoi ja hymyili.

”Voitko?”Arthur kysyi innostusta äänessään.

”Tietenkin”Esaias sanoi ja katsoi poikaa tyytyväisenä.

”Hienoa!” Arthur hihkaisi kasvot innosta hehkuen, mutta vakavoitui sitten, ”minä olin äsken töykeä ja unohdin esitellä itseni” hän lisäsi.

”Ei se mitään”, Esaias sanoi hyväntahtoisesti naurahtaen.

”Minä pyydän kuitenkin anteeksi typerää käytöstäni”, Arthur sanoi, sillä halusi olla samanlainen kunnian mies, kuin isäkin oli, ”minun nimeni on Arthur”, hän jatkoi ja katsoi totisena tuota karhunkokoista miestä.

”Anteeksipyyntö hyväksytty, vaikkei teidän olisikaan tarvinnut pyytää anteeksi” Esaias sanoi, ”jospa kuitenkin aloittaisimme harjoittelun”, hän lisäsi hymyillen.

”Hyvä on”, Arthur sanoi ja leveä hymy valaisi hänen kasvonsa.

Mutta nyt enemmittä löpinöittä, päästän teidät lukemaan.

17. Luku

Armollinen kuningas Edmund

Ajatuksiinsa vaipuneena Edmund asteli edestakaisin teltassa. Hän oli saapunut leirille jo edellisenä iltana, jolloin leirin turvatoimia oli kiristetty. Tietenkään hän ei ollut jättänyt linnaa suojatta, sillä tiesi että Vladimir todennäköisesti ei jättäisi käyttämättä niin hyvää tilaisuutta yrittää päästä linnaan. Ei, Edmund halusi suojella omaa perhettään ja olikin jättänyt Luciukselle tarkat ohjeet siitä linnan turvatoimien tiukentamisesta.

Hän pysähtyi aloilleen, kun telttakangas käännettiin sivuun ja Marcus harppoi sisälle Ignatius ja Esaias perässään.

”Vieraanne olkaa hyvä, teidän korkeutenne”, Marcus sanoi kumartaen kohteliaasti.

”Minä kiitän”, Edmund sanoi ja nyökäytti päätään.

Marcus kumarsi uudelleen ja perääntyi teltan oviaukolle vahtimaan, jottei sisälle pääsisi yhtään kutsumatonta vierasta.

Ignatius pysähtyi paikalleen ja painoi päänsä kumarrukseen, jolloin Edmund asteli hänen luokseen, laskien kätensä hänen hartialleen.

"Ignatius, parahin ystäväni ja oppi-isäni, sinä et kumarra minua", Edmund sanoi syvää kunnioitusta äänessään, "et uskokaan, kuinka paljon ilahdun nähdessäni sinut elossa", hän lisäsi hymyillen ja halasi Ignatiusta ystävällisesti.

"Ihan turhaan sinä minusta huolehdit", Ignatius naurahti lämpimästi ja katseli nuorta kuningasta hymyillen.

Esaias seisoi hieman sivummalla ja katsoi tätä lämmitä tapaamista. Hän ymmärsi nyt kuinka läheiset välit noilla kahdella oli. Paljon läheisemmät, kuin hän olisi koskaan voinut kuvitellakaan.

Pieni toivonkipinä syttyi hänen sydämessään, sillä hän muisti, että Ignatius oli luvannut puhua hänen puolestaan. Se ei kuitenkaan vienyt pois kalvavaa syyllisyyttä, jota Esaias tunsi syvällä sisimmässään.

"Edmund, haluaisin esitellä sinulle miehen, joka auttoi minua, sekä muita munkkeja ja hänen ansiostaan kuolonuhrit jäivät vähäisemmiksi, kuin olisi voinut olla", Ignatius puhui rauhalliseen tapaansa ja viittoi samalla Esaiasta tulemaan lähemmäksi.

Esaias asteli lähemmäksi ja tuskin uskalsi edes katsoa kuninkaaseen. Hän tunsi syvää syyllisyyttään siitä pahasta, minkä oli tehnyt ennen tätä. Hän toivoi, että voisi korvata sen kaiken jotenkin, vaikka siitä olikin korkea hinta maksettava.

"Te lienette Esaias", Edmund sanoi pysähtyen Esaiasin eteen, "olen kuullut teistä ystävältäni Michaelilta paljon ja enimmäkseen pelkkää hyvää", hän jatkoi silmät lämpimästi tuikkien.

"Te oikeassa teidän jalosukuinen korkeutenne, mutta en menisi sanomaan, että kaikki mitä olen tehnyt, olisi hyvää", Esaias sanoi kohteliaasti, laskeutuen polvilleen Edmundin eteen ja painoi päänsä nöyrään kumarrukseen.

"Nouse Esaias, älkääkä vähätelkö itseänne. Minä olen kuullut teistä vain pelkkää hyvää ja te pelastitte Ignatiuksen hengen", Edmund sanoi kohteliaan kunnioittavaan sävyyn.

"Kuninkaani, valtiaani, minä en ole niin hyvä kuin on kerrottu. Olen saanut aikaan enemmän pahaa kuin hyvää ja kärsin mielelläni sen rangaistuksen, jonka te katsotte parhaimmaksi, teidän korkeutenne", Esaias sanoi liikkumatta paikaltaan.

"Te teitte sen pakosta ja siksi armahdan teidät. Olette vapaa menemään, jos niin tahdotte", Edmund sanoi puhuen yhä samaan kohteliaan kunnioittavaan sävyyn.

"Minä jään teille velkaa henkeni ja kiitollisuuteni osoituksena, asetun palvelukseenne sellaisena kuin olen kuolemaani asti", Esaias sanoi, "pysyn teille uskollisena aina, sillä te olette niin hyvä ja armollinen, kuin on kerrottu ja minä suojelen teitä ja jaloa perhettänne hengelläni", hän sanoi, tuntien syvää kunnioitusta ja kiitollisuutta tuota nuorta kuningasta kohtaan. Hänen sydämensä totisesti on puhdasta kultaa, Esaias ajatteli.

"Tehän herkeätte kaunopuheiseksi", Edmund naurahti hyväntahtoisesti, "mutta hyvä on, teillä on vapaus tehdä kuten haluatte ja se suotakoon teille. Te ja sukunne on aina tervetullut linnaani", hän lisäsi ystävällisesti hymyillen.

"Te totisesti olette isänne poika. Te olette yhtä kunnollinen ja hyväsydäminen, kuten hänkin oli", Esaias sanoi kunnioittavaan sävyyn, "olkoon suvullanne onni myöden nyt ja aina, sillä sen te olette totisesti ansainneet", hän lisäsi kumartaen syvään.

"Minä kiitän teitä kauniista sanoistanne ja toivon, että te olette yhtä sukkela käyttämään miekkaanne, kuin kohteliaissa puheissanne", Edmund sanoi naurahtaen ja nyökäytti päätään kohteliaasti.

"Kyllä osaan, teidän kuninkaallinen korkeutenne", Esaias vastasi ja kumarsi.

Esaiasin päätös palvella ja suojella Edmundia lujittui entisestään ja hän päätti, ettei Vladimir, tai yksikään tämän roistoista pääsisi lähellekään kuningasta tai tämän perhettä.

"Minä olen teidän sotilaanne ja palvelijanne tästä päivästä alkaen ja minä palvelen teitä kuolemaani saakka armollinen kuninkaani", Esaias sanoi juhlallisesti.

"Siispä käytän kaiken valtani ja voimani, jotta saamme veljenne takaisin", Edmund sanoi ja puristi ystävällisesti ja rohkaisevasti Esaiasin hartiaa.

"Minä kiitän teitä mitä syvimmin, teidän jalomielisyytenne", Esaias sanoi syvää kunnioitusta äänessään.

”Nyt kun tämä on hoidettu, siirtykäämme itse asiaan”, Edmund tokaisi ja kehotti vieraitaan istuutumaan tuoleille, joita telttaan oli tuotu.

”Niin, sain kuulla että poikani oli saanut nuo karkuun lähteneet lurjukset kiinni ja heidät on tuotu tänne”, Michael sanoi.

”Aivan, olivat tulleet tänne, vähän ennen kuin minä saavuin. En ole vielä itsekään päässyt katsomaan, että minkälaisten miesten kanssa olemme tekemisissä”, Edmund kertoi.

”Menisimmekö sitten katsomaan saalistamme. Ehkä saamme heistä jotakin irti”, Michael ehdotti ystävällisesti.

”Minä jään tänne odottamaan”, Ignatius sanoi, sillä hän tiesi, että Edmund, Esaias ja Michael pärjäisivät hyvin ilmankin häntä. Eikä hän kaivannut enempää jännitystäkään elämäänsä.

”Hyvä on”, Edmund sanoi päätään nyökäyttäen, ”minä pyydän rakennusmiehiäni korjaamaan luostarinne ensitilassa, että te pääsette omaan rauhaanne mahdollisimman pian”, hän lisäsi.

”Minä kiitän”, Ignatius sanoi ja painoi päänsä pieneen kumarrukseen.

”Mitä turhia, olet ansainnut sen, sillä ilman sinua asiat voisivat olla huonomminkin”, Edmund sanoi ja laski kätensä Ignatiuksen hartialle.

Ignatius ei sanonut mitään, vaan tyytyi vain hymyilemään seesteisesti ja istuutui yhdelle tuolille.

Hän tiesi, ettei ollut enää nuori, vaan ikä painoi jo ja seikkailut olivat hänen osaltaan ohi. Eikä hänellä olisi mitään pelättävääkään, sillä Edmund ei jättäisi telttaa vartiotta.

Tosiaan, Edmund käski Marcuksen hakea avukseen pari sotilasta ja vahtia huolellisesti telttaa, jottei sinne pääsisi kukaan, sillä välin kun hän itse olisi kuulustelemassa kiinniotettuja miehiä.

Marcus teki kuninkaansa toiveen mukaan, sillä tiesi oikein hyvin, miten tärkeä Ignatius oli tälle ja piti hän itsekin tuosta vanhasta ystävällisestä munkista.

***

Edmund harppoi eteenpäin, Michaelin johdattaessa häntä kohti aukeaa, jossa kiinniotetut miehet istuivat maassa tarkoin vartioituna, etteivät he pääsisi pakoon. Myös Michaelin ja Matthewin koirat lepäsivät, ne olivat hyvän jahdin päätteeksi saaneet ison annoksen lempiherkkujaan ja raikasta vettä juodakseen. Vaikka koirat näennäisesti näyttivätkin nukkuvan, olisivat ne kuitenkin silmänräpäyksessä hereillä, jos roistot yrittäisivät edes harkita pakoa.

”Tässäkö he ovat?” Edmund kysyi ja antoi katseensa kiertää miehestä toiseen. Hän näki, etteivät heidän vankinsa olleet kovinkaan tyytyväisiä tilanteeseen ja epäili, että Vladimir oli varmaankin pelotellut heitä sillä, mitä kaikkea he joutuisivat kokemaan, jos jäisivät kiinni.

”Tässä”, Matthew vastasi ja katsahti vankeja, joita ei ollut viittä enempää.

”Hyvä”, Edmund sanoi ja kysyi, ”oletteko saaneet heistä mitään irti?”

”Eivät he ainakaan vielä ole olleet halukkaita puhumaan”, Matthew totesi tyynesti.

”Ymmärrän”, Edmund totesi ja asteli mietteliäänä edestakaisin. Hän halusi toki tietoja, mutta halusi myös välttää turhaa voimankäyttöä, siitä huolimatta että miehet olivatkin kovan luokan rikollisia ja saisivat joka tapauksessa kovan rangaistuksen kaikista pahoista teoistaan.

Pitkän tovin oli hiljaista, eikä kukaan pukahtanutkaan, kaikkein vähiten vangit. Viimein Edmund pysähtyi ja kääntyi katsomaan vankejaan tiukasti.

”Minä tiedän, että te olette Vladimirin palveluksessa. En tiedä mitä hän on teille kertonut, mutta uskoisin suuren osan hänen puheistaan olleen silkkaa valhetta”, Edmund puhui, valiten sanansa tarkoin, ”Minä en todellakaan harrasta vankien kiduttamista, en usko siihen, kun kerran on olemassa vähemmän kivuttomiakin keinoja saada ihminen puhumaan”, hän jatkoi, pitäen katseensa yhä miehissä.

Osa miehistä katsoi nuorta kuningasta peittelemättömän hämmentyneesti. He eivät voineet uskoa kuulemaansa, sillä se oli ihan päinvastaista, mitä Vladimir oli sanonut. Osa alkoi hiljalleen ymmärtää, että mies, joka heitä johti oli saanut heidät valhein tekemään tekoja, jotka nyt alkoivat kaduttaa.

”Miksi hän on vapaa?” Yksi miehistä kysyi ja nyökäytti päätään Esaiasia kohti, ”hän on yhtä paha kuin me ja tehnyt yhtä hirveitä tekoja. Eikö hänen pitäisi saada sama rangaistus kuin mekin?”

”Hän on vapaa minun tahdostani ja koska luotan häneen”, Edmund tyytyi toteamaan, ”tiedän kyllä, mitä hän on tehnyt ja tiedän senkin, että hän katuu tekojaan. Voin harkita teidän rangaistuksienne keventämistä, jos te kerrotte, mitä Vladimirilla on mielessään ja sen, missä hän pitää Esaiasin veljeä” hän jatkoi ja katsoi tyynenä vankeja, joista osalla loksahti suu auki hämmästyksestä.

”En minä tiedä, mitä Vladimir suunnittelee, enkä sitäkään mihin hän on vankinsa vienyt. Tosin välillä hän puhuu jostain tornista, muttei koskaan ole vaivautunut kertomaan sen enempää”, mies sanoi.

”No on tuo ainakin hyvä alku”, Edmund sanoi tyytyväisenä.

”Jostain tornista hän tosiaan on välillä puhunut, mutta koskaan hän ei ole maininnut sen tarkkaa sijaintia, halusi vain kiusata minua”, Esaias kertoi ja katseli isoja käsiään.

”Älä huoli, kyllä me sen tornin löydämme”, Edmund rauhoitteli miestä.

”Minä ainakin toivon niin, sillä haluan saada veljeni takaisin”, Esaias sanoi hiljaa. Hän tiesi, että näillä tiedoilla oltiin vielä aika kaukana Ewartin löytymisestä.

”Minä teen kaikkeni, että hän löytyy, mutta nyt palatkaamme takaisin linnalle”, Edmund sanoi ja kääntyi ohjeistamaan Matthewia, jonka vastuulle jäi kuljettaa roistot tyrmään.

Tämän jälkeen hän suuntasi kulkunsa takaisin teltalle, jonne Ignatius oli jäänyt. Hän halusi vielä nähdä tämän, ennen linnalle palaamista.

Pitkän tovin hän keskustelikin Ignatiuksen kanssa ja ilmaisi toiveensa siitä, että tämä palaisi takaisin nunnaluostariin, jossa viettäisi aikaansa siihen asti, kunnes munkkiluostari olisi kunnostettu asuinkelpoiseksi.

”Te olette aivan liian jalo”, Ignatius sanoi ja painoi harmaantuneen päänsä kumarrukseen.

”Mitä turhia, te olette sen ansainneet, sillä teillä jos kenellä on hyvä sydän”, Edmund sanoi ja tiesi olevansa oikeassa.

”Olen silti kiitollinen, kuten myös veljeskuntani, saamastamme avusta, jota te niin jalomielisesti tarjoatte meille”, Ignatius sanoi kohteliaasti.

”Ignatius, ilman sinua ei minuakaan olisi tässä. Sinä ohjasit isäni oikealle tielle aina kun hän siltä eksyi, vaikka mitään pahaa hän ei koskaan tehnytkään”, Edmund sanoi ja laski kätensä vanhan munkin hartialle.

”Enhän voinut jättää häntä pulaankaan”, Ignatius sanoi toteavaan sävyyn, ”tämä kun on kutsumus ja minä seurasin vain sydämeni ääntä”, hän jatkoi omaan rauhalliseen tapaansa.

”Sen tiedän”, Edmund sanoi, ”Michael saattaa sinut takaisin nunnaluostariin, joten et jää vartiotta” hän jatkoi.

”Minä kiitän”, Ignatius sanoi.

”Ei sinun tarvitse teititellä minua, saati kumarrella minulle, sinä olet kunnia vieras linnassani, jonne olet terve tullut aina”, Edmund sanoi, ”ja linnasta puheen ollen, pitäisi minunkin sinne jo palata. Birgitta lienee huolissaan poissaoloni vuoksi”, hän lisäsi.

He vaihtoivat vielä muutaman sanan keskenään, ennen kuin muuan palvelija kävi sanomassa, että ratsut olivat valmiina.

***

Vähän myöhemmin Michael pääsi keskustelemaan Matthewin kanssa.

”Matthew, minä palaan kotiin, tulet perässä sitten kun ehdit, mutta ymmärtänet varmaan, että äitisi odottaa meitä ja on varmaan jo hyvin huolissaan”, Michael sanoi, puhuen omaan rauhalliseen tapaan pojalleen, ”saatan vain Ignatiuksen ensin nunnaluostarille takaisin”, hän lisäsi.

”Hyvä on isä, sano äidille, että minulla voi kestää jonkin aikaa, ennen kuin pääsen palaamaan takaisin”, Matthew sanoi ja laski kätensä isänsä hartialle.

”Hyvä on, minä sanon”, Michael sanoi tyytyväisenä. Hän luotti poikaansa ja tiesi, että tiukan paikan tullessa, tämä osaisi kyllä pitää puolensa, ”näkemiin poikani ja pidä hyvä huoli itsestäsi”, hän jatkoi ja painoi suuren kätensä poikansa hartialle.

”Tietenkin isä”, Matthew sanoi, ”näkemiin”, hän jatkoi ja katsahti isäänsä, ennen kuin kääntyi ja paineli sotilaiden luo, jotka parhaillaan varmistelivat, etteivät roistot voineet päästä pakenemaan.

***

Michael kävi vielä hyvästelemässä Esaiaksen ja Edmundin ja hakemassa Ignatiuksen mukaansa, kunnes suuntasi kulkunsa ratsujen luo. Hän auttoi Ignatiuksen tämän oman hevosen selkään, minkä jälkeen hän heilautti itsensä ratsunsa selkään ja vihelsi, jolloin kolme koiraa juoksi hännät heiluen hänen luokseen.

”Mennään”, Michael sanoi ja käänsi ratsunsa kohti tietä, joka veisi, heidät ensin nunnaluostarille ja sitten kotiin, jonne hän jo niin kovasti kaipasikin. Koirat seurasivat isäntäänsä, sillä tiesivät saavansa hyvän palkkion kotiin päästyään.

***

Leiri laitettiin kasaan ja Kuningas Edmundin johdolla koko konkkaronkka suuntasi kulkunsa kohti linnaa. Matka sinne taittui nopeasti, sillä ei leiri kovin kaukana siitä sijainnut.

Oli iltapäivä jo, kun seurue pääsi linnalle.

Yritän tässä lähiaikoina saada ainakin vielä pari osaa aikaiseksi ja jos oikein innostun, niin ehkäpä enemmänkin. Mutta enemmittä puheitta päästän teidät lukemaan.

Luku musiikiksi laitan tähän

Anna Puu - Säännöt Rakkaudelle Tää vaan on kyllä edellisessä osassa, mutta kun tää jotenkin sopii Ignatiukselle ja Marylle. :)

***

16. Luku

Uusia Suunnitelmia

Oli jo valoisaa, kun Ignatiuksen tietoisuus ympäröivästä maailmasta palasi ja hän tajusi lepäävänsä vuoteessa, lämpimien vällyjen alla.

”Heräsithän sinä viimein”, kuului lämmin naisen ääni ja Ignatius huomasi vuoteensa vierellä tummaan nunnan asuun pukeutuneen naisen.

”Mary?” Ignatius kysyi hämmentyneenä, sillä ei muistanut, miten oli tuohon paikkaan päätynyt.

Hiljalleen muistikuvat alkoivat kuitenkin palailla takaisin. Mielipaha häivähti hänen kasvoillaan, mutta katosi, kun katse kohtasi Maryn katseen.

Mary istuutui Ignatiuksen vuoteen reunalle ja laski kätensä tämän ahavoituneen käden päälle. Ignatius ei siirtänyt kättään, vaan katseli Marya lempeästi. Pieneksi hetkeksi hän palasi ajatuksissaan menneeseen ja muisti ne hellät hetket, joita hän ja Mary olivat yhdessä viettäneet. Kuinka he olivat suunnitelleet yhteistä tulevaisuutta, jota ei sitten kuitenkaan tullut. Mutta sittenkin hän oli onnellinen, olivathan he tavanneet toisiaan sen jälkeenkin, vaikka kaikki muu heidän väliltään olikin kielletty.

”Ignatius. Mikä on vointisi?” Mary kysyi lämpimällä äänellä ja tarkasteli Ignatiuksen kaitoja kasvoja, joilta hän saattoi lukea ne samat ajatukset, joihin hän itsekin palasi.

”Olen minä paremminkin voinut, mutta enköhän minä henkiin jää”, Ignatius hymähti ja katsoi lämpimästi Marya.

”Polttivat luostarinne”, Mary sanoi äänen värähtäessä hieman. Hän kyllä tajusi mitä olisi voinut käydä ja sen ajatteleminen oli musertaa hänen sydämensä. Oli ollut niin pienestä kiinni, että hän olisi menettänyt ihmisen, jota oli koko ikänsä rakastanut.

”Niin tekivät, mutta älä sinä siitä huolehdi Mary kulta. Se on nyt ohi ja minä ja muut veljet olemme turvassa”, Ignatius sanoi lämpimästi, sillä ymmärsi kyllä Maryn huolen, ”me tosin menetimme yhden ja roistot pääsivät pakoon”, hän lisäsi ja sipaisi kyyneleen pois Maryn poskelta.

”Minä olen niin iloinen, että selvisit. En tiedä mitä tekisin ilman sinua”, Mary sanoi ja katsoi Ignatiusta hellästi.

Ignatius oli vaiti, eikä tiennyt mitä sanoa, sillä hän tunsi samoin, oli aina tuntenut. He katsoivat toisiaan ja kuin huomaamatta heidän huulensa kohtasivat.

Ympäröivä huone ja maailma tuntui katoavan ja kaikki paha pyyhkiytyi mielestä pois tuon pienen hetken ajan.

Ovelta kuuluva huvittunut rykäisy sai heidät tempautumaan erilleen ja kääntämään pelon ja hämmästyksen sekaiset katseet ovelle.

”Näen että olette hyvissä käsissä Ignatius”, Esaias sanoi huvittuneena ja näki miten puna kohosi niin Maryn kuin Ignatiuksen poskille, heidän vilkuillessaan toisiaan, kuin olisivat olleet tekemässä kovinkin luvatonta.

”Tuota... näyt itsekin voivan paremmin”, Ignatius sanoi hivenen nolostuneena ja yritti vaihtaa puheenaihetta.

”No mikäs tässä, eihän se ollut kuin pieni naarmu”, Esaias vähätteli ja istuutui vapaalle penkille.

Ääneti hän katseli Ignatiusta ja Marya. Hän arveli, että näillä kahdella oli jotain muutakin yhteistä, kuin vain se että he olivat Jumalan palvelijoita. Mutta koska Ignatius ei selvästikään halunnut keskustella aiheesta, ei Esaias välittänyt jatkaakaan siitä, sillä hän ymmärsi hyvin, ettei asia hänelle kuulunut.

”Pieni naarmu vai”, Ignatius sanoi ja muisti kyllä, miten haavasta oli pulpunnut verta ihan kunnolla.

”No olen minä pahempiakin kolhuja kokenut ja hyvin ovat Sisaret minua hoitaneet, joten kyllä tämä tästä paranee”, Esaias sanoi hieraisten terveellä kädellä vioittunutta hartiaa kuin ohimennen ja hymyili, ”minä jään sinulle ja näille ystävällisille Sisarille kiitoksen ja henkeni velkaa”, hän lisäsi sitten.

”Et ole minulle mitään velkaa, sillä sinä pelastit henkeni, olisin muuten palanut luostarin mukana, jos et olisi raahannut minua ulos sieltä”, muistutti Ignatius.

”Miten vain”, Esaias hymähti, ”ja mitä roistoihin tulee, Paul ei enää vaivaa ketään, sillä hän on kuollut ja Michaelin poika, Matthew lähti niiden loppujen perään”, hän lisäsi.

Huoneeseen laskeutui jälleen syvä hiljaisuus ja Esaias huokasi raskaasti. Hän tiesi, että tulisi saamaan kovan rangaistuksen huolimatta siitä, että olikin toiminut kunniallisesti ja oikein luostarilla. Hän tiesi, ettei se riittäisi korvaamaan kaikkea sitä pahaa, jota hän oli joutunut tekemään tuon roskajoukkion mukana kaikkien näiden pitkien vuosien aikana.

Toki sille oli syynsä, mutta se ei silti helpottanut Esaiasin oloa. Hän tunsi syyllisyyttä teoistaan ja toivoi, että hänen veljensä vielä pelastuisi, vaikka hän itse joutuisikin hirteen tekosistaan. Toisaalta hän mietti miten asiat olisivat menneet, jos hän ei olisi ollut mukana. Tuo ajatus kylmäsi hänen sydäntään, sillä hän tiesi, että ilman häntä luostarin kaikki asukkaat olisi kylmäverisesti tapettu ja poltettu luostarin mukana.

”Esaias, minä tiedän mitä ajattelet ja luulen voivani auttaa sinua”, Ignatius sanoi ja katseli Esaiasia lempeästi.

”En tiedä. Minä olen tehnyt niin paljon pahaa, enkä minä siitä maksutta selviä”, Esaias sanoi ja painoi katseensa alas, ”minun käteni ovat jo pahoin tahraantuneet viattomien verestä, vaikka yritinkin sitä vältellä viimeiseen asti”, hän lisäsi, tuijottaen lapion kokoisia käsiään.

”Mutta minä voin auttaa, minä tunnen kuninkaan ja voin puhua hänelle”, lupasi Ignatius, ”hän jos kuka ymmärtää ahdinkosi ja on armollinen”, hän lisäsi.

”Ei ystävä hyvä, en usko että olen hänen armollisuuttaan ansainnut, sillä minä olen yhtä paha kuin muutkin tuosta roistojoukkiosta. Siitä ei pääse yli eikä ympäri”, Esaias huokaisi, nostamatta katsettaan käsistään, joiden kautta oli niin moni henkensä menettänyt. Niin moni viaton, hän ajatteli ja katui syvästi tekojaan.

”Esaias, ystäväni. Hän ymmärtää varmasti, että jouduit pakosta lähtemään tuon joukkion mukaan ja tekemään niitä kamaluuksia. Minä tiedän, että sinulla on hyvä sydän, sillä ethän muuten olisi estänyt niitä roistoja tappamasta minua ja muita luostarin asukkaita”, Ignatius sanoi itsepintaisena, ”Minä tosiaan tunnen kuninkaan ja minä tunsin myös hänen isänsä ja olet ehkä hänet tavannutkin kerran”, hän lisäsi ja tumma varjo häivähti hänen silmissään, kun hän muisti Erikin.

”Olenko? En minä vaan sellaista muista”, Esaias sanoi hämmentyneenä.

”No sinä olitkin tuolloin vasta pieni poika”, Ignatius naurahti, ”mutta muistat varmaan Veli Simonin”, hän huomautti.

”Veli Simon”, Esaias sanoi hämmentyneenä ja hänen hiljalleen hänen mieleensä nousi kuva tummatukkaisesta hoikasta miehestä, jolla oli ystävälliset kasvot ja surumielinen katse tummissa silmissä.

”Nyt kun sanoit nimen, niin muistan. Minä pidin hänestä, sillä hän oli aina niin ystävällinen ja lempeä. En ole sittemmin kuullut hänestä mitään”, hän jatkoi ja nosti katseensa Ignatiukseen. Esaias näki, miten vanhan miehen silmät olivat tummuneet ja kasvoille tullut surullinen ilme.

”Minun täytyy sanoa, että valitettavasti hän on poistunut keskuudestamme jo vuosia sitten”, Ignatius huokaisi raskaasti ja kulmat kurtistuivat, ”hänen elämänsä oli onneton, mutta lopulta hän sai takaisin sen, mikä hänelle kuului ja hänen poikansa Edmund nousi valtaistuimelle pian sen jälkeen”, hän kertoi ja noiden tapahtumien muisto nousi voimakkaana hänen mieleensä ja sai surun nousemaan pintaan. Ignatius muisti Erikin hyvin ja sen miten oli toivonut tälle vain pelkkää hyvää, vaikka tämän elämä lopulta oli ollut niin kovin synkkää ja lohdutonta.

”En tiedä mitä sanoa, mutta olisin niin halunnut tavata hänet kaikkien näiden vuosien jälkeen”, Esaias sanoi ja oli pahoillaan, ”Sopiiko minun tiedustella, mitä hänelle sitten tapahtui?” Hän kysyi ja katsoi nöyränä Ignatiusta.

”Voi, se on pitkä tarina kerrottavaksi, mutta voisinhan minä sen sinulle kertoa”, Ignatius sanoi, ”tämän kertominen on minulle tuskallista, sillä hän oli minulle kuin oma poika. Hänen oikea nimensä oli Erik MacBear ja hän oli kuninkaan poika, joka kohtalon oikusta oli erotettu perheestään ja tuomittu elämään kurjuudessa”, hän jatkoi ja alkoi kertoa Erikin tarinaa.

Esaias kuunteli hiljaa vanhan munkin tummaa, sointuvaa ääntä, kun tämä kertoi noista menneistä tapahtumista, jotka selvästi tuntuivat yhtä pahoilta, kuin ne olisivat tapahtuneet aivan äskettäin.

”Olen pahoillani hänen vuokseen, hän jos kuka olisi ansainnut paljon paremman elämän” Esaias sanoi, kun Ignatius sai tarinansa kerrottua.

”No hän on nyt paremmassa paikassa”, Ignatius sanoi ja huokaisi, ”ja hänen poikansa hallitsee valtakuntaa hyvin. Olen kuullut hänestä vain pelkkää hyvää”, hän lisäsi.

”Minä luotan sinuun ja annan sinun keskustella Kuninkaan kanssa, mutta sen sanon, että olen kuitenkin valmis kärsimään tuomioni, jos sellaisen saan, sillä ei minunkaan tekemiäni rikoksia saa tekemättömiksi”, Esaias sanoi kunnioittavaan sävyyn.

Hän arvosti syvästi Ignatiusta ja tämän hyvyyttä, sekä oikeamielisyyttään ja hän arvosti myös nuorta kuningasta, josta oli kuullut tähän mennessä vain pelkkää hyvää, lukuun ottamatta Vladimirin sanomia ikäviä asioita, joihin ei ollut luottamista.

Molemmat hiljentyivät hetkeksi, eikä Marykaan halunnut häiritä kumpaakaan. Hän ymmärsi, että heillä oli nyt niin paljon mietittävää, joka häntä itseäänkin askarrutti. Hän tiesi Erikin tarinan hyvin, sillä hän oli auttanut Ignatiusta piilottamaan Erikin vaimon luostariinsa synnytykseen asti, jossa Ignatius oli ollut apuna. Tämän jälkeen he olivat odottaneet taas jonkin aikaa, kunnes Marian saattoi siirtää uuteen paikkaan, joka oli kaukana paikoista, joissa Julianin kätyreitä olisi saattanut liikkua, mutta joka oli kuitenkin tarpeeksi lähellä kumpaakin luostaria, jotta he saisivat tarvittaessa apua nopeasti.

Hän oli kerran tavannutkin Erikin, tuolloin tämä tosin oli ollut vielä munkki ja hän oli pitänyt miehestä. Hän oli aistinut voimakkaasti Erikistä huokuvan hyvyyden ja oli tietenkin pahoillaan, kuultuaan miten miehelle oli sittemmin käynyt. Äkkiä hiljaisuuden rikkoi kova koputus ovelta, joka työnnettiin auki. Jokainen silmäpari tuijotti ovelle ja Esaias oli varuillaan. Hän oli valmis puolustamaan ystäväänsä, jos sieltä tulisikin joku Vladimirin kätyreistä.

Mutta niin ei onneksi käynyt ja hän saattoi huokaista helpotuksesta, kun näki, että ovella seisova mies olikin vain Michael. Hän katsoi miestä, jonka kasvoihin menneet vuodet olivat piirtäneet syviä uurteita ja jonka ennestään vaaleat hiukset olivat nyt miltei valkeat.

”Terve tavattuamme”, Esaias sanoi kohteliaasti ja oli iloinen nähdessään Michaelin hieman rauhallisemmissa merkeissä.

”Terve tavattuamme, Esaias, sinua minä etsinkin", sanoi Michael, joka astui huoneeseen.

"Michael, mikä hätänä?" Esaias kysyi ja kulmat kurtistuivat.

"Sain juuri viestin leiriltämme", Michael vastasi, "Matthew on palannut takaisin ja hän toi mukanaan luostarilta karkuun lähteneet roistot, jotka he onnistuivat saamaan kiinni pitkällisen ajojahdin päätteeksi", hän lisäsi tyytyväisenä.

"Mutta, sehän on hyvä", Esaias sanoi, vaikka tiesikin etteivät nuo roistot olisi kovinkaan ystävällisiä häntä kohtaan, jos he vielä kohtaisivat.

"Ajattelin, että haluat tietää", Michael sanoi naurahtaen ja läimäytti toverillisesti Esaiasin terveelle hartialle, "minun on palattava leirille viimeistään huomenissa, sillä haluan itse kuulustella niitä roistoja. Oletan, että vaikka eivät sinulle olekaan pukahtaneetkaan, epäilemättä Vladimirin käskystä, että he tietävät veljesi olinpaikan", hän lisäsi.

"Voi olla, mutta älä odota liikoja, sillä ne miehet eivät ole niin teräviä, että Vladimir olisi vaivautunut kertomaan heille mitään niin tärkeää, kenties Paulia ja minua lukuun ottamatta", Esaias huomautti, ”eikä hän minullekaan ole suvainnut aivan kaikkea kertoa, kuten olen joutunut huomaamaan”, hän lisäsi.

"Ymmärrän, mutta haluan lypsää miehistä kaiken vähäisenkin tiedon, josta voisi olla hyötyä meille", Michael totesi, sillä tiesi, että jokainen pienikin tiedon murunen oli nyt tärkeä, sillä se saattaisi auttaa heidät lähemmäksi Vladimirin kiinni ottamista.

Vladimir oli joka tapauksessa saatava nujerrettua, ennen kuin tämä pääsisi käsiksi vallan kahvaan ja tapattaisi kaikki, jotka vähänkin olisivat häntä vastaan ja se taas ei tullut kyseeseen.

”Tuota, jos sinulle vain sopii, minä tulisin mukaan. Yhtä paljon kuin sinä, minäkin haluan tietää veljeni olinpaikan”, Esaias sanoi, vaikka epäilikin, ettei Michael välttämättä haluaisi ottaa häntä mukaansa ja syystäkin.

”Itse asiassa halusinkin pyytää sinut mukaasi, lisäksi itse kuningas on tulossa leirille. Hän haluaa selvittää tämän sotkun pohjamutia myöden”, Michael sanoi.

”Minä kiitän”, Esaias sanoi ja painoi päänsä kevyeen kumarrukseen.

”Mitä turhia, sillä tämä koskee meitä molempia yhtä lailla. Olemme molemmat menettäneet tärkeitä ihmisiä Vladimirin vuoksi ja päätellen siitä, mitä olen kuullut, hän on oikea piru mieheksi”, Michael sanoi synkästi, ”hän on arvaamaton ja kaksinaamainen, joten häneen ei voi luottaa, mutta se on varmaa, ettei hän aio antautua taistelutta”, hän lisäsi mietteliäänä.

”Jos vain sopii ja jos Mary päästää minut, niin tuppautuisin mukaanne. Haluaisin näet, keskustella kuninkaan kanssa eräästä asiasta”, Ignatius sanoi kohteliaasti.

”Tietenkin se sopii. Olettehan te yhtä paljon tässä sopassa, kuin mekin”, Michael tokaisi, vaikka arvasikin oikein hyvin, miksi vanha munkki tahtoi mukaan. Tiesihän hänkin osaltaan kuninkaan isän tarinan. Tai ainakin sen osan, minkä oli kuullut ystävältään Marcukselta.

”Minä kiitän”, Ignatius sanoi kohteliaasti ja nyökäytti päätään.

”Hyvä, me lähdemme sitten aikaisin aamulla, sillä vaikka leirille ei kovin pitkää matkaa ole, niin ei tästä sentään niin nopeaa reittiä ole”, Michael sanoi, ”levätkää nyt, niin että jaksatte huomenna”, hän lisäsi ja katsoi kumpaistakin miestä silmät iloisesti tuikahtaen.

”Huomiseen siis”, Esaias sanoi ja katsoi kun Michael asteli ulos huoneesta.

Esaias jäi vielä toviksi Ignatiuksen ja Maryn seuraan, kunnes lopulta päätti siirtyä huoneeseen, joka annettu hänen käyttöönsä.

”Oletko, varma että jaksat lähteä mukaamme?” Esaias kysyi vielä.

”Olen varma, en minä nyt niin huonossa kunnossa ole”, Ignatius sanoi ja hymyili seesteisesti.

”Hyvä on”, Esaias naurahti, ”minä jätän sinut nyt Maryn huostaan”, hän lisäsi kiusoitellen ja häipyi huoneesta hyväntahtoisesti nauraen.

Ignatius pyöritti päätään hymyillen, kun ei voinut suuttuakaan Esaiakselle. Oikeassahan tämä tietenkin oli ja varmasti oli arvannut, että hänen ja Maryn välit olivat paljon lämpimämmät, kuin päällepäin näytti.

”On parasta, että lepäät nyt”, Mary sanoi ja katsoi Ignatiusta hellästi.

”Hyvä on”, Ignatius myöntyi, kun ei halunnut väittää vastaankaan.

Päivä ja seuraava yö kului verkkaan, kunnes aamu alkoi hiljalleen valjeta. Ignatius oli noussut jo paljon ennen kukonlaulua, sillä halusi ennen lähtöään käydä aamujumalanpalveluksessa, jonne kovin haukottelevat Michael ja Esaias tulivat myös. Tämän jälkeen kolmikko alkoi pakata tavaroitaan ja valmistautua lähtöön, jotta pääsisivät mahdollisimman nopeasti liikkeelle.

Mary katseli, kun Ignatius, Michael ja Esaias nousivat hevostensa selkään ja suuntasivat kulkunsa tielle, joka kulki metsän kautta.

Mielessään hän toivoi luojan suojelusta kaikille, mutta etenkin Ignatiukselle.

Osamusiikkia, ainakin alkuun sopivaa(siis Abbedissan ja Ignatiuksen välejä kuvaamaan).

Anna Puu - Säännöt Rakkaudelle

****

Aika oli vierinyt eteenpäin luostarillakin ja näkyi nyt sen vanhimman jäsenen kasvoilla syvinä uurteina ja hiuksina, joista tumma väri oli haalennut pois. Mutta silmiin ei ikä ollut yltänyt, niissä oli yhä tuo sama lempeä tuike, kuin silloin, kun hän oli estänyt nuorta poikaa paleltumasta jouluyönä ja ojentanut tälle auttavan kätensä, välittämättä lainkaan siitä mitä muut ihmiset tästä olivat puhuneet.
Sellainen Ignatius oli aina ollut ja tulisi aina olemaan. Hän jatkoi auttamistyötään, sillä viihtyi ihmisten parissa hyvin. Kaikki tiesivät, että hänellä oli kyky nähdä pintaa syvemmälle, niin että apua saivat nekin, jotka toisten silmissä olivat hylkiöitä tai muulla tavoin toivottomia tapauksia.
Hän oli pidetty ihminen, niin veljeskunnassaan, kuin tavallisten ihmisten keskuudessa ja kuitenkin hän oli aina yhtä vaatimaton, eikä tahtonut mitään itselleen, sillä hänelle riitti se miten sai hymyn sellaisenkin ihmisen kasvoille, joilla ei ollut ollut syytä hymyyn.
Nyt hän johti luostaria lempeällä, mutta lujalla kädellä ja piti paikan ovet avoinna niille, jotka apua tarvitsivat ja kuitenkin takasi rauhan muille munkeille, jotka sitä olivat paikasta tulleet hakemaan.

Lähellä oli toinenkin luostari, jota johti abbedissa rautaisella tahdolla. Hän tunsi tuon naisen omasta nuoruudestaan, sillä he olivat olleet kerran rakastavaisia, mutta koska perheille ei heidän suhteensa sopinut, olivat kumpikin päätyneet luostariin, mikä tosin ei estänyt heitä tapaamasta toisiaan ja olemasta yhdessä, vaikka se sääntöjen mukaan olisikin ollut kiellettyä.
Vanhemmiten tapaamisetkin vähenivät, mutta rakkaus ei silti vähentynyt.



Vaikkeivät he varsinaisesti salanneetkaan suhdettaan, eivät he myöskään mainostaneet sitä, sillä se ei antaisi kovin hyvää kuvaa luostareista. Tosin, eivät he kahdenkeskisinäkään hetkinä edenneet niin pitkälle kuin olisivat voineet mennä. Varsinkin Ignatius oli sitä mieltä, että kun he kerran eivät koskaan olleet naimisiin päässeet, ei hänellä ollut oikeutta viedä naisen kunniaa. Hän kunnioitti tätä ja halusi tälle vain pelkkää hyvää. Kyllä hän tiesi, että he kumpikin halusi toisinaan vähän enemmänkin, mutta heistä kumpikaan ei rikkonut sitä näkymätöntä rajaa, jonka he itselleen olivat asettaneet.
Vaikka he muistivat nuoruutensa kultaisen ajan, eivät he silti olleet katkeria. Päinvastoin, he olivat onnellisia niistä vuosista, joita heille oli suotu, vaikkeivät he olleetkaan voineetkaan elää sitä elämää, josta he nuorina olivat unelmoineet.
Heillä oli silti onnellisia muistoja ja he toivoivat että niin olisi siihen asti, kunnes kummankin maallinen vaellus päättyisi.

Vaikka kumpaiseenkin luostariin oli kantautunut huhuja tuosta ryöstelevästä ryövärijoukkiosta, joka terrorisoi lähialueita, elettiin molemmissa paikoissa rauhallista elämää normaalissa rytmissään.
Tietenkin Ignatius oli huolissaan noista huhuista ja toivoi, että luostarit saisivat jäädä omaan rauhaansa, kun ei heillä varsinaisesti mitään omaisuutta ollut. He edustivat sitä suuntaa, joka halusi elää köyhyydessä ja rauhassa. Heille maallinen mammona ei ollut niin tärkeää, kuin henkinen rikkaus.

Näistä ei silti ollut apua, kun eräänä iltana tuo joukkio päätti viimein hyökätä.

Luostarin asukkaat olivat juuri aloittaneet päivän viimeisen hartaushetken, kun kappelin ovet reväistiin auki sellaisella voimalla, että ne osuivat kiviseen seinään voimakkaan pamauksen säestyksellä. Avoimista ovista asteli sisälle röyhkeän itsevarmasti kymmenkunta resuista miestä, jotka levittäytyivät nopeasti niin, ettei kukaan voisi päästä heidän ohitseen huomaamatta.

Munkit katsoivat tulijoita syvän hiljaisuuden vallassa, osa hivenen paheksuvin katsein, sillä heidän päivittäinen iltahartautensa oli tylysti keskeytetty.

Ignatius kääntyi katsomaan tulijoita, kasvoillaan tyyni, rauhallinen ja lähes lempeä ilme, joka oli omiaan rauhoittamaan luostarin väkeä. Tuo tyyni ilme ei kuitenkaan ulottunut aivan hänen vihreänruskeisiin silmiinsä asti.
Vaikka hän näyttikin nukkavierulta, oli hänessä silti arvovaltaisuutta ja luostarin väki kunnioitti häntä. Ignatius tosin oli perinyt Luukaksen paikan, kun tämä oli muutamaa vuotta aikaisemmin kuollut iän ja sairauden heikentämänä.
Ignatius oli näennäisen rauhallinen ja seurasi tarkkaan miehiä, jotka vähät välittivät äänettömästä paheksunnasta, joka huokui munkeista, jotka yhä seisoivat paikallaan ja tuijottivat vakavin kasvoin tunkeilijoita.
Ignatius ei vieläkään sanonut mitään, mietti vain mitä Esaias oikein haki luostarista tähän aikaan illasta. Hän vain seurasi rauhallisena tulijoita ja odotti että nämä itse ilmaisisivat mitä varten olivat niin myöhään liikkeellä.
”Esaias, haluaisitko mahdollisesti kertoa, millä asioilla sinä ja toverisi täällä liikutte?” Ignatius kysyi viimein ystävällisellä ja arvovaltaisella äänellä, joka kaikui sointuisana ja tummana kappelin syvässä hiljaisuudessa. Hän pelkäsi, mutta ymmärsi olla näyttämättä sitä päällepäin, sillä halusi välttää paniikkia, jollainen epäilemättä syntyisi, jollaisen nuo juuri sisään astuneet miehet saattaisivat hyökätessään aiheuttaa.
Ignatius katsoi kulmat kurtistuen, isoa miestä, joka seisoi nyt paikallaan, eikä selvästi osannut päättää mitä tehdä. Miehet hänen ympärillään katsoivat häntä kuin käskyä odottaen. Ignatius tunsi miehen hyvin jo niiltä ajoilta, kun tämä oli ollut vielä pieni poika. Hänen mieleensä nousi kuva nuoresta pojasta, joka tuskastuneena, yritti päntätä päähänsä aakkosia ja kuinka hän oli poikaa kärsivällisesti opettanut. Vahvimmin hän kuitenkin muisti, miten poika oli suojellut muutamaa vuotta nuorempaa veljeään, kun isommat pojat olivat kiusanneet tätä. Mutta ne ajat olivat jääneet taakse ja hänen edessään seisoi nyt mies, jolla oli ahdistunut katse ja vierineet vuodet olivat nekin jättäneet jälkensä tämän kasvoille.
Ignatius näki miehen kasvoilta ristiriitaiset tunteet, hämmennyksen ja pelon, jotka ahdistuksen lisäksi risteilivät tämän kasvoilla. Hän selvästi oli aikeissa tehdä jotain, mutta ei sitten halunnutkaan tehdä sitä enää, hän päätteli.
"Veli Ignatius, olen pahoillani, mutta minun on pakko tehdä tämä." Esaias sanoi ja katsoi nukkavieruun asuun pukeutunutta miestä totisena. "Ihan totta, en haluaisi tehdä tätä, mutta minun on pakko. Ignatius, lähde pois, kun vielä voit ja vie toverisi pois täältä." Hän jatkoi ja Ignatius näki, miten miehen ahdistunut katse muuttui epätoivoiseksi.

Esaias oli joitain vuosia aiemmin käynyt ripittäytymässä Ignatiuksen luona, mutta hän tunsi miehen jo vuosien takaa ja oli jo tuolloin pitänyt tästä. Ignatius oli silloin, kuin myös tuona päivänä muutama vuosi aiemmin kuunnellut ja rauhoitellut häntä parhaansa mukaan ja sitä hän olikin tarvinnut. Nyt kun piti pistää suunnitelma käytäntöön, ei hän voinutkaan tehdä sitä. Hän ei voisi pettää miestä, joka oli häntä, kuten montaa muutakin auttanut välittämättä siitä mitä muut heistä sanoivat tai ajattelivat.
"Esaias?" Ignatius kysyi ja aavisti, ettei kaikki ollut kohdallaan. "Kuule, sinun ei tarvitse tehdä sitä. Mene, minä en kerro että kävit täällä." Hän sanoi lempeästi.
"En haluaisi satuttaa teitä, sillä te olette niin hyvä ihminen ja olette olleet hyvä niin minulle kuin monille muillekin." Esaias sanoi ja ote miekan kahvasta kiristyi. "Mutta minun on pakko, tai ne tappavat minun veljeni. Siksi pyydän ja rukoilen, että pakenet nyt kun vielä voit. Mene, ole niin kiltti." Hän jatkoi ja nielaisi. Ristiriitaiset tunteet repivät häntä sisältä. Hän ei halunnut satuttaa ihmisiä, jotka eivät olleet tehneet hänelle mitään. Varsinkaan hän ei halunnut satuttaa Ignatiusta, jonka oli tuntenut siitä asti, kun oli pienenä poikana aloittanut pyhäkoulun, jossa tämä oli opettanut.



"Ei. Minä en lähde, sillä hengen miehenä, minun paikkani on täällä." Ignatius sanoi rauhallisesti. Esaias näki, ettei tämä liikkuisi mihinkään. Hän ei halunnut tehdä tätä. Ei tälle miehelle.
"Ignatius, minä pyydän." Esaias sanoi onnettomana.
"Senkin pelkuri." Kuului kärisevä ääni viereltä ja äkkiä miehet marssivat Esaiasin ohitse ja alkoivat ilman käskyä tuhota kappelia.
"Ignatius, anna anteeksi." Esaias sanoi ja painoi murheellisena katseensa alas. Hän ei voinut katsoa tätä, muttei voinut estääkään miehiään, sillä muutoin nämä kielisivät Vladimirille, joka taas kostaisi epäonnistumisen Ewartille ja sitä Esaias ei voinut sallia.
Hän nosti katseensa ja näki Ignatiuksen yhä seisovan siinä, mihin oli astellut, seisten nyt tyynenä paikallaan, vain rukousnauhaa tämä tuntui liikuttelevan nopeasti sormissaan. Esaias ei voinut olla ihailematta ja kunnioittamatta miehen rauhallisuutta ja tyyneyttä, vaikka tälle pyhää paikkaa oltiin repimässä kappaleiksi, häpäisemässä.
Niin kovasti, kuin Esaias tahtoikin mennä väliin, tieto veljestä esti häntä. Hän niin halusi suojella tuota rauhallista miestä, joka oli ristinyt sormensa rukoukseen ja odotti mitä tuleman piti.
Muutama mies asteli Ignatiuksen luo, muttei vielä tehnyt mitään. He kääntyivät kysyvänä Esaiaksen puoleen.
"Mitä tälle tehdään?" Toinen kysyi ja jäi odottamaan saisiko luvan.
"Hänet jätetään rauhaan." Esaias sanoi ja katsoi tiukasti miestä. "Jos katkaisette yhden hiuksenkin hänen päästään, vastaatte siitä minulle hengellänne." Hän sanoi matalalla uhkaavalla äänellä.
"Siinä tapauksessa meiltä voisi lipsahtaa Vladimirille tieto siitä, ettet sinä tee kuten hän on käskenyt." Kärisevä-ääninen mies sanoi.
"Siinä tapauksessa minä revin kielesi irti ja syötän sen koirille." Esaias sähähti ja mulkoili kuivakkaa miestä rumasti.

"Ja sinulta kun ei kysytä. Olen jo aivan tarpeeksi katsonut sinun johtamistasi ja nyt on tullut aika jättää sinulle hyvästit." Paul kärisi vihaisesti. Hän oli halunnut johtajaksi pitkään ja nyt siihen oli tullut tilaisuus.
"Sopii yrittää." Esaias sanoi, sillä tiesi Paulin olevan taitava taistelija, huolimatta siitä, että näyttikin heikolta ja laihalta kuin nälkävuosi. Hän ei aikonut tämän ulkomuodon pettää itseään, etenkin kun Paul oli kiero kuin korkkiruuvi ja sai yleensä sen mitä halusi, tavalla tai toisella.
Paul ei aikaillut ja hetkeä myöhemmin hän lävisti miekallaan Esaiaksen olkavarren.



Esaias ei ehtinyt varautua ja parahti tuskasta tuntiessaan miekan terän leikkaavan lihaansa. Hän lyyhistyi polvilleen lattialle, veren pulputessa haavasta ja sotkien jo ennestään kuluneen tunikan verestä punaiseksi.
"No niin, nyt saat katsoa, kun me vähän leikimme ystäväsi kanssa." Paul sihisi tyytyväisenä ja antoi merkin miehille, jotka tarrasivat kiinni Ignatiukseen.
"Ei! Antakaa hänen olla, hän ei ole tehnyt teille vääryyttä!" Esaias huusi ja toivoi, että voisi auttaa Ignatiusta.
"Sinulta ei kysytä." Paul sähähti ja kumartui aivan lähelle Esaiasta. "Voit muuten sanoa hyvästit veljellesi." Hän jatkoi ja nauroi hinkuvaa, kärisevää naurua.
"Senkin paskiainen!" Esaias mylväisi ja nousi jaloilleen, vaikka huimasi verenhukan vuoksi. Hän ei ehtinyt liikahtaakaan, kun yksi miehistä iski nyrkkinsä hänen vatsaansa. Hän ei osannut varautua siihen, joten ilmat pakenivat hänen keuhkoistaan ja hän taittui kaksinkerroin.
"Sitokaa hänet ja katsokaakin, ettei hän pääse irti tai olette päätänne lyhyempiä." Paul sylkäisi käskyn.
”Minun on pyydettävä teitä poistumaan. Herran huoneen rauha on pyhä, eikä sitä sovi rikkoa.” Ignatius puuttui puheeseen, huolimatta siitä, että pelkäsi. Hänen äänensä sävy viileni ja tiukentui huomattavasti. Hän oli kyllä nähnyt vaarallisen väläyksen miehen silmissä ja tiesi, että oli keksittävä jotain ja pian, sillä tuo mies vaikutti arvaamattomalta.
”Millä ajattelit estää meitä vanhus? Rukouksellako?” Paul kärisi ja katsoi Ignatiusta rumasti.

”Vaikka olen vanha, en vielä ole sokea ja tiedät kyllä itsekin, etten minä tai toverini mahtaisi teille mitään, mutta kai saan silti pyytää.” Ignatius vastasi totuudenmukaisesti, sillä tiesi ettei hän tai muutkaan munkit mahtaisi mitään karskeille, aseistetuille miehille, jotka olivat tietoisia ylivoimastaan ja tottuneita taistelemaan. ”Me olemme aseettomia, emmekä halua tapella.” Hän jatkoi, pysyen paikallaan ja katsoi nyt suoraan miehen silmiin.
”Ole vaiti!” Paul sähähti ja hänen kätensä sivalsi ilmaa kuin piiska ja osui läiskähtäen Ignatiuksen kasvoihin, jolloin tältä pääsi tahaton voihkaisu, sillä isku oli ollut luja ja poskipäästä säteili nyt kipu pitkin poskea, leukaa ja ohimoa.
”Saanen muistuttaa, että olen jumalan palvelija, eikä teillä ole oikeutta koskea minuun.” Ignatius huomautti terävästi ja liikahti tuskin havaittavasti taaksepäin ja oli törmätä toiseen mieheen, joka seisoi hänen takanaan.
”Ja siihen kun minä en kysy lupaa.” Paul ärähti uhkaavasti. ”Väisty, ettei minun tarvitse heittää sinua.”
”En väisty. En salli teidän astuvan edemmäs...” Ignatius aloitti tiukasti, mutta samassa Paulin luisevat sormet kietoutuivat kovina ja voimakkaina Ignatiuksen kaulan ympärille.



”Minähän varoitin sinua vanhus ja nyt saat kärsiä itsepäisyydestäsi.” Paul ärisi ja kiristi otettaan, Ignatiuksen haukkoessa ilmaa epätoivoisena.
”Päästä hänet irti senkin ruoja!” Veli Thomas karjaisi ja nousi seisomaan kasvot raivosta vääristyneinä, sillä ei voinut vain katsoa vierestä Ignatiuksen hätää.
Esaias yritti epätoivon vimmalla päästä ranteitaan kiristävistä köysistä, sillä ei vain voinut toimettomana katsoa, kun vanha ystävä ja opettaja tapettaisiin hänen silmiensä alla. Ei, sitä hän ei voisi antaa tapahtua Ignatiukselle.
”Ei.” Ignatius pihisi ja katsoi kauhuissaan miten toinen mies iski silmänkään räpäyttämättä puukkonsa Veli Thomasin rintaan. Veli Thomas tömähti selälleen lattialle eikä liikahtanutkaan enää. Veli Fransiscus tarkasti heti Thomasin voinnin, mutta näki heti ettei tämän hyväksi voinut enää tehdä mitään.
Hän nosti katseensa Thomasista ja katsoi miestä, joka yhä piteli Ignatiusta otteessaan. Fransiscus näki, miten huonolta Ignatius alkoi jo näyttää.
”Minä pyydän, päästäkää hänet.” Fransiscus pyysi hiljaisella äänellä ja katsoi anoen Pauliin, vaikka näki, ettei tämä kovin helposti heltyisi.
Mies mulkaisi inhoavasti Fransiscusta ja paiskasi sitten Ignatiuksen lattialle, niin että tämä löi päänsä lähellä olevan puisen penkin käsinojaan.
Hitaasti ja hieman haparoiden Ignatius nousi käsiensä varaan. Hän oli pökerryksissä hapenpuutteen ja iskun jäljiltä.
”Ignatius?” Fransiscus kysyi hätääntyneenä ja yritti auttaa Ignatiusta.

”Kyllä tämä tästä.” Ignatius mutisi ja lysähti lattialle istumaan, selkä tuolia vasten nojaten. Ignatius tunsi lämpimän veren noruvan alas korvan vieritse ja kaulalle ohimoon tulleesta haavasta. Hän ei ehtinyt enempää sanomaan, kun yhden roiston iso jalka osui kivuliaasti hänen kylkeensä.
”Ole hiljaa.” Mies sähähti häijysti ja mulkoili rumasti Ignatiusta.
Voimattomina Ignatius ja Fransiscus katsoivat kuinka roistot rikkoivat paikkoja ja veivät kaiken vähänkin arvokkaan mukanaan. Jopa kolehtilippaan he tyhjensivät, vaikkei sinne ollutkaan kertynyt kuin pari lanttia.
Niin paljon kuin munkit olisivatkin halunneet estää tapahtuvan hävityksen, he eivät voineet muuta kuin katsoa vierestä, miten kaikki heille tärkeä ja rakas hajotettiin pirstaleiksi ja revittiin riekaleiksi. He saattoivat vain hiljaa mielessään rukoilla apua ja suojelusta Jumalalta.

Viimein rosvot tuntuivat saaneen tarpeekseen ja valmistuivat lähtöön, kun heidän johtajansa pysähtyi ja katseli alaisiaan, tyytyväinen hymy kasvoillaan.
”Polttakaa koko paikka ja katsokaakin, ettei kukaan pääse karkuun.” Johtaja antoi käskyn.
”Pyydän, älkää tehkö sitä.” Ignatius pyysi ja nousi huojahtaen seisomaan. ”Tai päästäkää ainakin heidät menemään.” Hän sanoi viitaten munkkeihin.
”Ole vaiti.” Paul ärähti ja vilkaisi kylmästi Ignatiusta.
”Minä pyydän ja rukoilen, päästäkää heidät menemään. He ovat vielä nuoria ja heillä on elämä edessään, kun taas minun elämäni polku on jo päättymässä.” Ignatius anoi epätoivoisena. ”Kuunnelkaa minua, olkaa niin kiltti.” Hän vetosi nyt koko sydämestään.
Hän mieluusti jäisi, jos se vain pelastaisi muut ahnailta liekeiltä.
”Ignatius, ei.” Fransiscus älähti ja katsoi kauhistuneena Ignatiusta.



”Fransiscus, älä sinä minusta huolehdi, vaan johdata muut ulos, jos nuo antavat. Ole niin kiltti.” Ignatius pyysi väsyneellä äänellä ja asteli rikotun alttarin luo ja polvistui maahan sen eteen. Hän ei voinut katsoa Fransiscusta, joka oli hänen pitkäaikainen ystävänsä ja seuraajansa.
”Hyvä on.” Paul murahti ja karjaisi. ”Vauhtia sitten, ennen kuin muutan mieleni!”
”Paul, ole kiltti ja päästä myös Ignatius menemään.” Esaias pyysi epätoivoisena.
”Ole vaiti.” Paul sanoi tylysti. ”Sinä jäät tänne hänen seurakseen.” Hän lisäsi.
”Paul, senkin sydämetön paskiainen.” Esaias karjui ja olisi varmasti murjonut Paulin vaikka paljain nyrkein, jos hänen kätensä olisivat olleet vapaina.
Ignatius henkäisi syvään, muttei kääntynyt katsomaan. Hän kuuli askelten kaiun, kun munkit astelivat ripein askelin kohti vapauttaan. Hän tunsi Fransiscuksen katseen itsessään, muttei voinut katsoa tätä, ei voinut kohdata tämän katsetta. Tämä oli hänen valintansa, jonka hän teki sydämestään ja tekisi toistekin, jos olisi pakko.
Ignatius puristi rukousnauhaansa ristittyjen sormiensa välissä ja painoi päänsä alas, alkaen hiljaa rukoilla. Hän pelkäsi ja pyysi nyt voimia kestää tuleva koettelemus.

Enää kuului humahduksia, kun roistot sytyttelivät paikkoja tuleen ja heidän raskaiden askeltensa kaiku kun he harppoivat munkkien perässä ulos.
Ignatius kuuli kun ovet suljettiin ja teljettiin ulkoa päin.
”Pater noster, qui es in caelis, sanctificetur nomen tuum. Adveniat regnum tuum; fiat voluntas tua sicut in caelo et in terra. Panem nostrum cotidianum da nobis hodie; et dimitte nobis debita nostra, sicut et nos dimittimus debitoribus nostris. Et ne nos inducas in tentationem. Sed libera nos a malo. Quia tuum est regnum et potentia et gloria per omnia saecula. Amen.” Ignatius mutisi hiljaa rukousta ja tunsi lämmön kohoavan kappelissa sitä mukaa, kun liekit levisivät laajemmalle rakenteisiin.
Viimein hän nousi ja asteli rauhallisesti Esaiaksen luokse.



Vaikka häntä pyörrytti ja heikotti, ei hän antanut sen estää itseään, vaan laskeutui polvilleen ja alkoi aukoa tiukkaan sidotun köyden solmuja.
”Ignatius, pelasta itsesi, kun vielä voit.” Esaias sanoi ja katsoi Ignatiusta.
”En voi jättää sinua tänne. Se olisi vastoin kaikkea sitä, mitä olen oppinut.” Ignatius sanoi rauhalliseen tapaansa.
”Älä ole niin itsepäinen.” Esaias sanoi ja hänen ääneensä oli hiipinyt hienoista ärtyneisyyttä. ”Jätä minut tänne, minä olen tehnyt niin paljon pahaa noiden roistojen kanssa kulkiessani, eikä sitä voi millään selittää. Minä saisin joka tapauksessa kuolemantuomion, jos jäisin kiinni. Ignatius, ole niin kiltti ja mene, kun vielä voit.” Hän yritti.
”Katuva saa aina anteeksi.” Ignatius sanoi lehmämäisen rauhallisesti ja sai viimein tiukat solmut höltymään niin paljon, että sai köydet auki.
”Ja te olette toivoton.” Esaias sanoi.
”Kenties.” Ignatius sanoi tyynesti. ”Mutta tapoihini ei kuulu jättää ketään pulaan.” Hän jatkoi rauhalliseen tapaansa ja auttoi Esaiasilta tiukkaan kiedotut köydet pois ranteiden ympäriltä.
Esaias hieroi kipeytyneitä ranteitaan ja katsahti Ignatiukseen. Hän ymmärsi, ettei saisi vanhan miehen päätä käännettyä.
”Mennään.” Esaias sanoi ja nousi vaivalloisesti seisomaan. Häntä huimasi verenhukan vuoksi, mutta hän ei näyttänyt sitä millään tavoin Ignatiukselle.
Sinä aikana, kun Ignatius oli availlut tiukkoja solmuja, tuli oli levinnyt nopeasti, pureutuen ahnaasti kuiviin puisiin osiin. Aivan liian myöhään he tajusivat puisen suuren oven olevan liekeissä. He kumpikin käsittivät, ettei siitä pääsisi läpi, polttamatta itseään.
”Taidamme olla ansassa.” Ignatius sanoi yrittäen pysyä rauhallisena, vaikka tunsikin kauhun kohottavan päätään.
Kuumuus oli tukahduttavaa, kaikkialla oli savua, mikä teki hengittämisen vaikeaksi.
”Meidän on päästävä ulos täältä, tai palamme elävältä.” Esaias sanoi hermostuneena ja antoi katseensa kiertää liekehtivää kappelia.
”Tiedän.” Ignatius sanoi rajusti yskien ja valahti polvilleen lattialle.
”Odota hetki.” Esaias sai vaivoin sanotuksi yskänpuuskan lomasta.
”Esaias, ei! Älä!” Ignatius huudahti, ja yritti estää tätä menemästä. Mutta liian myöhään, Esaias juoksi jo kohti liekkien ympäröivää ovea. Hetkeä myöhemmin kuului rytinää ja liekkien keskelle ilmaantui miehen mentävä aukko.
”Esaias!” Ignatius huusi, muttei saanut vastausta.
Hän asteli kohti aukkoa, muttei ehtinyt sinne asti, kun suuri tuttu hahmo ryntäsi takaisin sisälle.
”Tule.” Kuului Esaiaksen käheä käsky ja hän tunsi, kuinka Esaiaksen iso koura tarttui hartiasta kiinni ja mies alkoi johdattaa häntä kohti vapauteen vievää aukkoa.



Enempiä miettimättä Ignatius nyökkäsi ja antoi Esaiaksen johdattaa itsensä ulos palavasta kappelista.
Viimein he olivat ulkona, missä Esaias veti Ignatiuksen kauemmas kappelista, josta nyt kuului voimakasta rytinää, kun kattorakenteet antoivat periksi ja katto, sekä kellotapuli romahtivat alas.

Ignatius ja Esaias lysähtivät kumpikin nurmikolle istumaan ja pitkään aikaan he eivät tehneet muuta kuin vetivät raikasta ilmaa keuhkoihinsa.
”Olisi pitänyt sitoa molemmat.” Kuului häijy sihahdus, jonka jälkeen Ignatius tunsi kipua takaraivostaan, tietoisuuden haipuessa pimeyteen.



”Paul” Esaias ärähti ja pomppasi jaloilleen, vaikka olo oli kaikkea muuta paitsi hyvä.
”Esaias, sinä saatkin katsoa, kun päästän vanhuksen vaivoistaan.” Paul käkätti häijysti, miekkaa pitelevä käsi koholla.
”Ei!” Esaias mylväisi raivoisasti ja hyökkäsi Paulin kimppuun.
Esaiasin hyökkäyksen rajuus ja raivokkuus yllätti Paulin täysin. Tappelu vaikutti ensin tasaväkiseltä, mutta viimein Esaias iski suuren nyrkkinsä Paulin kasvoihin. Paul tömähti selälleen nurmikolle ja jäi siihen retkottamaan.
Esaias oli silti varuillaan, sillä tiesi kuinka petollinen ja arvaamaton Paul saattoi olla. Kun hän oli täysin varma, ettei Paulista olisi vaaraa, hän asteli Ignatiuksen luokse.
”Ignatius?” Esaias kysyi hiljaa ja tutki missä kunnossa tämä oli.
”Esaias! Varo!” Kuului karjaisu ja heti perään kuului Paulin epäuskoinen äännähdys. Esaias nousi huudon kuultuaan ylös ja kääntyi katsomaan. Hän näki Paulin makaavan maassa kasvoillaan ja kaksi vahvatekoista nuolta törrötti selässä.
Esaias kääntyi katsomaan suuntaan, josta pelastava karjaisu oli kuulunut ja näki tutun hahmon saapuvan ratsun selässä. Kädessään tällä oli yhä varsijousi.
”Michael.” Esaias sanoi kiitollisena. ”Taidan olla sinulle henkeni velkaa.” Hän jatkoi vakavaan sävyyn.
”Mitäpä tuosta.” Michael sanoi, laskeutuen hevosensa selästä. ”Tietänet varmasti, miksi olen täällä.” Hän jatkoi toteavaan sävyyn.



”Tiedän, enkä minä aio vastustella lainkaan.” Esaias sanoi rauhallisesti.
”Niin arvelinkin.” Michael sanoi tyynesti.
”Saitteko muut kiinni, vai pääsivätkö ne pakoon?” Esaias kysyi.
”Pakenivat häntä koipiensa välissä.” Michael sanoi ja Esaias saattoi kuulla harmin miehen äänestä.
”Pahus.” Esaias manasi. ”Nyt ne ketaleet rientävät Vladimirin luo ja kertovat kaiken.” Hän jatkoi ja tunsin syvää huolta veljensä puolesta.
”Me löydämme heidät kyllä.” Michael lupasi.
”Vaan, ehdimmekö ajoissa.” Esaias sanoi synkeänä ja pelkäsi enemmän kuin koskaan ennen, ettei näkisi enää koskaan veljeään elossa.
”Minä toivon, että me ehdimme.” Michael sanoi ja huokaisi raskaasti. ”Minä totisesti toivon, että me ehtisimme.” Hän toisti.
”Jos me emme ehdi ajoissa, minä en vastaa seurauksista, kun saan Vladimirin hyppysiini.” Esaias murahti äreänä. Hän oli peloissaan, vihainen ja huolissaan veljensä vuoksi. ”Minä revin sen irstailevan paskiaisen kappaleiksi paljain käsin.” Hän lisäsi ja näytti niin hirvittävältä, että jopa Michael perääntyi askelen taaksepäin.
”Minä teen parhaani, että saamme Ewartin takaisin, elossa.” Michael sanoi ja kääntyi antamaan komennon alaisilleen. ”Lähdetään liikkeelle.”
Tämän jälkeen hän heilautti itsensä hevosen selkään.
”Emmekö lähde heidän peräänsä?” Esaias kysyi.
”Emme.” Michael sanoi. ”Sinä et ole siinä kunnossa, että jaksaisit kovin pitkää matkaa ratsastaa ja tuo ystäväsi tarvitsee myös hoitoa.” Hän lisäsi.
”Mutta ne pääsevät pakoon.” Esaias vänkäsi vastaan.
”Poikani Matthew lähti niiden lurjuksien peräänsä.” Michael rauhoitteli Esaiasia.
”Hyvä on.” Esaias myöntyi. ”En edes ehtinyt katsoa, kuinka Ignatius voi.”



”Hän on vain tajuton.” Michael vastasi. ”Kaikeksi onneksi Paul ei ehtinyt tehdä hänelle mitään.” Hän lisäsi.
”Luojan kiitos.” Esaias sanoi. ”Edes jotain hyvää, vaikka aika huonolta hän silti näyttää.” Hän lisäsi.
”En usko, että olisi mitään, mitä Abbedissa Mary ei osaisi hoitaa.” Michael naurahti.



Ignatius palaili sen verran tajuihinsa, että antoi Esaiaksen auttaa itsensä ratsun selkään. Tämän jälkeen Esaias heilautti itsensä Ignatiuksen taakse istumaan ja hoputti hevosensa Michaelin perään.
Kesken matkan Ignatius menetti jälleen tajuntansa ja Esaias sai pitää tiukasti kiinni tästä, jotta tämä ei olisi pudonnut alas ratsailta.
Kesti kauan, ennen kuin he pääsivät perille nunnaluostariin, joka oli samanlainen karu rakennus, kuin munkkiluostarikin.
Heitä vastaan ilmaantui heti kaksi mustaan nunnan asuun pukeutunutta naista, jotka ilman enempiä kyselemisiä alkoivat auttaa Ignatiusta ja Esaiasta.

****

No niin, tässä olikin sitten tämän kertainen osa, toivottavasti piditte. Muistakaa jättää kommentti. :)

Vuodet vierivät rauhallisina eteenpäin ja Maria nautti tästä kaikesta, vaikka alkoikin tuntea iän painavan jäseniään.
Joitain vuosia pienen prinssin syntymän jälkeen, he saivat kuulla, että apotti Luukas oli nukkunut pois. Hän olikin ollut jo varsin iäkäs, mutta silti tieto tuli yllätyksenä, sillä mies oli ollut yksi Erikin ainoista ystävistä.
Veli Ignatius oli vanhimpana ottanut luostarin johtaakseen, vaikkei hän apotti ollutkaan. Ehkä vielä ajan kanssa, jos luoja soisi, tämä sanoi aina seesteisesti, kun asia tuli puheeksi. Maria, Edmund ja Elisabeth kävivät mahdollisimman usein luostarilla, sillä se oli heille tärkeä paikka ja se oli ollut tärkeä paikka Erikille. Lisäksi Ignatius oli perheen luotettu ystävä ja häneltä oli helppo pyytää neuvoja ja apua hengenasioissa.

Hyvä on, seuraa minua.” Marcus sanoi ja saattoi miehen suureen saliin ja pyysi tätä odottamaan vähän aikaa.

Ei kestänytkään kauaa, kun Edmund saapui saliin. Mies, jonka Marcus oli istuttanut puisen pöydän ääreen, nousi ylös kumartaakseen, kuninkaalle, kun Edmund esti sen ja pyysi ystävällisesti miestä istuutumaan takaisin.





”Istukaa vain.” Edmund sanoi ja tarkasteli miestä istuutuessaan tätä vastapäätä.
”Mutta...” Mies sopersi.
”Antaa muodollisuuksien nyt olla, teidän asianne on selvästi tärkeämpi, kuin turhantärkeät käytöstavat.” Edmund sanoi rauhoitellen. ”Oletteko saaneet syödäksenne?” Hän kysyi sitten ja tarkasteli laihaa resuista miestä, joka näytti murtuneelta. Tässä oli jotain hyvin samaa, kuin isässä oli ollut, hän ajatteli ja ohjasi miehen pöydän ääreen. Hän kääntyi Marcuksen puoleen ja pyysi tätä hakemaan keittiöstä miehelle jotain syötävää ja juotavaa.



”Minä kiitän, teidän armollinen korkeutenne.” Mies sanoi ääni väristen liikutuksesta. ”Te olette juuri niin hyvä, kuin mitä teistä on kerrottu.” Hän jatkoi ja kumarsi kohteliaasti.
”Sepä on kauniisti sanottu.” Edmund sanoi hyväntahtoisesti. ”Tahtoisitteko kertoa mitä teillä oli asiaa.” Hän pyysi kohteliaasti.
”Ne tulivat aivan yllättäen. Ei mitään varoitusta ja ne siat tappoivat lapseni ja raiskasivat vaimoni, ennen kuin tappoivat hänetkin.” Mies kertoi kyyneleiden vierähdellessä hänen poskilleen. ”He veivät mukanaan kaiken vähänkin arvokkaan, mikä ei ollut kovin paljoa ja sitten he sytyttivät pienen talomme tuleen. Minut he hakkasivat ja jättivät liekkien keskelle kuolemaan.” Hän jatkoi ja painoi päänsä käsiinsä.
Edmund katsoi miestä myötätuntoisena ja mietti, millainen oli se ihminen, joka saattoi tehdä tällaista.
”Minun taitaa olla aika puuttua asiaan.” Edmund sanoi, sillä tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun hän sai tällaista kuulla. ”Mutta te syötte ja juotte nyt ja sen jälkeen Marcus saattaa teidät sairastuvalle saamaan hoitoa. Te saatte olla vieraanani juuri niin kauan kuin haluatte..” Hän lupasi, sillä ei hänellä ollut sydäntä häätää miestä poiskaan, kun tämä oli joka tapauksessa menettänyt kaiken, eikä tällä edes ollut enää paikkaa minne mennä.
”Minä kiitän teitä, oi jalomielinen korkeutenne.” Mies sanoi kiitollisena. Hän tiesi nyt, että heillä todellakin oli kuningas, joka pitäisi huolta kansastaan. ”Minä vain haluan, että ne ihmishirviöt joutuisivat maksamaan teoistaan, joita ei voi edes sanoin kuvata.” Hän jatkoi nyyhkäisten.
”He joutuvat oikeuden eteen, sen voin taata.” Edmund sanoi äänellä, josta kuulsi peräänantamattomuus. Hän ei lopettaisi, ennen kuin koko joukkio saataisiin kiinni ja tilille tekosistaan. Silti, jokin häiritsi häntä, sillä ei tuollainen joukkio ryöstelisi köyhiä, kun varakkaampiakin kohteita olisi tarjolla. ”Marcus.” Hän sanoi sitten ja kääntyi tämän puoleen.



”Niin, herrani.” Marcus sanoi ja painoi päänsä pieneen kumarrukseen.
”Haluan tietää enemmän tästä porukasta, sillä jokin ei nyt täsmää.” Edmund sanoi. ”Lisäksi toivoisin, että kokoaisit jonkinlaisen ryhmän etsimään noita roistoja. Heidän touhunsa on lopetettava alkuunsa tai tietyt tahot saavat päähänsä, etten minä pystykään hallitsemaan, niin kuin pitäisi.” Hän jatkoi. Enemmän hän kuitenkin huolissaan oli alaisistaan, kuin siitä miltä näyttäisi ylimystön silmissä. Hän antoi piunpaut moiselle, sillä tiesi millaista köyhän elämä oli.



”Kyllä herrani, heti herrani.” Marcus sanoi ja kumarsi. ”Jos teille suinkin sopii, niin ottaisin yhteyden erääseen ystävääni, josta olisi apua. Hän on metsästäjä ja toimii teidän alaisuudessanne, teidän korkeutenne.” Hän jatkoi.
”Tietenkin, miksen itse sitä tullut ajatelleeksi. Etsi hänet käsiisi ja kerro, että jos hän vain suinkin ottaa asian hoidettavakseen, odottaa häntä ruhtinaallinen palkkio.” Edmund sanoi tyytyväisenä.
”Sen teen mitä pikimmin, herrani.” Marcus sanoi, kumarsi ja katosi suorittamaan annettuja tehtäviä.

*****

Ensimmäisenä Marcus päätti lähteä käymään kuninkaan metsästäjän, Michaelin luona, sillä mitä nopeammin hän toimisi, sitä nopeammin saisi nuo roistotkin satimeen ja mikä siihen paremmin sopisikaan heidän avuksi, kuin kokenut metsästäjä, jollainen Michael Archer oli.
Ilma suhisi ja vinkui hänen korvissaan, kun hän kiisi hevosen selässä nopeinta tietämäänsä oikoreittiä pitkin kohti herra Archerin tilaa.
Ei kestänytkään kovin kauaa, kun Marcukselle tuttu rakennus tuli jo näkyviin ja hän hidasti laukan käyntiin. Hetkeä myöhemmin hän oli vanhan ja kuluneen aidan luona. Hän talutti hevosen aidan toiselle puolelle, sitoakseen sen sopivaan paikkaan odottamaan.
Melkein samassa, kun hän oli astunut portista sisälle, juoksi häntä vastaan kolme isokokoista koiraa raikuvasti haukkuen. Kun koirat tunnistivat tulija, ne kieppuivat häntä heiluen ja iloisesti haukahdellen Marcuksen ympärillä, rapsutuksia odottaen.
”Mukava nähdä teitäkin.” Marcus sanoi iloisesti ja rapsutti vuoron perään jokaista koiraa.
”Terä, Aada, Iisa! Tänne!” Kuului matalaääninen käsky ja koirat juoksivat häntä iloisesti vispaten kutsujan luo.
Marcus katsoi äänen suuntaan ja näki isokokoisen miehen, jonka vierelle koirat asettuivat siivosti istumaan. Hymy levisi miehen kasvoille, kun tämä tunnisti tulijan.
”Marcus, mikä sinut tänne lennätti?” Michael kysyi ja katsoi vanhaa ystäväänsä hymyillen.
”Kuninkaan asiat.” Marcus vastasi ja sidottuaan viimein hevosensa, harppoi Michaelin luo.



”Kuninkaan asiat?” Michael kysyi ja katseli mietteliäänä ystäväänsä.
”Olen pahoillani, että joudun sinua näin häiritsemään, mutten tiennyt ketään toista, joka pystyy jäljittämään mitä vain ja nopeasti, niin kuin sinä ja mainiot koirasi.” Marcus sanoi.
”Nyt sinä liioittelet.” Michael naurahti ja ohjasi Marcuksen tuvan puolelle istumaan, jonne saapui hetkeä myöhemmin Michaelin jo aikuiseksi kasvanut poika Matthew.
Matthew oli vaiti ja istahti tyhjälle tuolille istumaan. Hän ei kysellyt, mitä tulija oli vailla, sillä oli jo pienestä pojannaskalista asti oppinut, ettei turhia sopinut kysellä. Kyllä sitä myöhemminkin saisi tietää, jos asia niin tärkeä olisi, hän tuumi ja jäi hiljaisena kuuntelemaan noiden kahden rupatusta.



”Ja sinä olet vaatimaton, kuten aina.” Marcus naurahti ja katsoi ystäväänsä. Vasta nyt hän tummat varjot miehen silmien alla ja kenties ahavoituneisiin kasvoihin oli ilmaantunut muutama ylimääräinen ryppy. Mitä oli tapahtunut, hän huomasi miettivänsä ja huomasi, että jotain oli toisin. ”Kuinka olet voinut?” Hän kysyi sitten, ikään kuin tunnustellen.
”Hyvinhän minä.” Michael sanoi, mutta vaikeni sitten. Ei ollut vielä kovin helppoa jutella tapahtuneesta, kun siitä ei vielä kovin pitkää aikaa ollut.
Marcus oli vaiti ja katseli kulmat hivenen kurtistuen ystäväänsä. Jotain oli tapahtunut, jotain vakavaa, josta Michael ei selvästikään halunnut keskustella.
”Se on hyvä kuulla.” Marcus sanoi ja jatkoi sitten. ”Niin se asia, jonka vuoksi tulin. Kuningas tosiaan tarvitsisi nyt kipeästi kaltaistasi jäljittäjää ja koska olet paras jonka tiedän, tulin pyytämään sinua.”
”Ja mitähän minun olisi jäljitettävä?” Michael kysyi.
”Eräs rosvojoukkio, joka on nyt terrorisoinut pidemmän aikaa lähialueita ja lähikylien asukkaita.” Marcus sanoi ja kertoi sen minkä tiesi. Kesken kaiken hän vaikeni ja jäi tuijottamaan Michaelia, jonka kasvoilta väri oli paennut. ”Michael?” Hän kysyi ja katsoi huolestuneena ystäväänsä.
”Vaikken halunnutkaan kertoa erästä asiaa, on minun näemmä pakko siitä kertoa.” Michael aloitti ja katsoi Marcuksen huolestuneita kasvoja.
”Mitä ja miten se liittyy tähän?” Marcus kysyi hämmentyneenä.
”Kuulet sen kohta ja se liittyy tähän kaikin tavoin.” Michael huokasi ja alkoi kertoa. Mitä pidemmälle hän eteni, sitä vakavammiksi Marcuksen kasvot kävivät.
”Sinä siis tunnet miehen, tämän Esaiasin, joka johtaa tuota joukkiota.” Marcus kysyi, eikä oikein tiennyt miten suhtautua asiaan.
”Niin, mutta hän ei ole paha, eikä hän halunnut tuohon joukkoon ensinkään. Hänet on pakotettu siihen.” Michael kertoi ja suru Minervan kuolemasta nousi pintaan voimakkaana hyökynä. ”Minähän kerroin, että se liero, Vladimir, vei Ewartin ja kiristää sillä Esaiasia. Tiedän kyllä, ettei hän siellä itse ollut, mutta lähetti roskajoukkonsa asialle.” Hän jatkoi.
”Ymmärrän.” Marcus sanoi, vaikka sitä olikin vaikea uskoa. ”Mutta hän on silti yhtä syyllinen kuin ne muutkin siinä porukassa ja joutuu maksamaan saman hinnan niistä teoista, mitä se joukkio on tehnyt.” Hän jatkoi.
”Tiedän.” Michael sanoi raskaasti huokaisten ja painoi katseensa alas. ”Hän on silti hyvä mies. Ainakin oli se Esaias, jonka minä tunsin Tavallaan minä ymmärrän häntä, sillä menisin itsekin vaikka maailman ääriin, jos kyse olisi vaimostani tai lapsistani.” Hän jatkoi.
”Ymmärrän.” Marcus toisti. ”Mutta tuo joukkio on saatava kiinni ja oikeuden eteen, ennen kuin asiat menevät liian huonosti.”
”Tiedän ja olen valmis auttamaan, vaikka teenkin sen raskain sydämin.” Michael sanoi. ”Haluan itse ottaa hänet kiinni, enkä usko, että hän kenellekään muulle antautuisikaan. Annathan minun hoitaa tämän omalla tavallani?” Hän pyysi ja toivoi, että voisi tehdä jotain Esaiasin hyväksi, vaikka tilanne vaikuttikin toivottomalta ja hän tiesi, että miestä odotti kuolemantuomio tehdyistä teoista.
”Hyvä on, se käy.” Marcus sanoi, sillä olisi valmis itsekin tekemään samoin, Michaelin suhteen, jos tilanne sellainen joskus olisi.
”Minä kiitän.” Michael sanoi ja syvä huokaus karkasi hänen huuliensa välistä. ”Tämä on ollut raskasta aikaa, eikä ikävä hellitä koskaan, mutta minäkin haluan kovasti kiinni ne ihmishirviöt, jotka niin julmasti kohtelivat tytärtäni ja häpäisivät hänen ruumiinsa. Ne ihmispaholaiset eivät ole sen arvoisia, että kelpaisivat edes koiran ruuaksi.” Hän ärisi ja hetken paloi raivon tuli hänen silmissään.
”Luulen, että saamme ison joukon värvätyksi, sillä taitaa olla monia, jotka haluavat saada kiinni ne roistot.” Marcus sanoi.
”Älä kuitenkaan unohda, että heitä johtaa se liero, Vladimir. Hänen päänsä minä haluan vadille tästä hyvästä, mutta sitä ennen hän saakoon kokea saman tuskan kuin uhrinsa.” Michael sanoi kasvojen ilmeiden koventuessa. ”Se paholainen ei ansaitse elää.” Hän lisäsi.
”No siitä me emme voi päättää ja minun on tuo seikka ilmoitettava kuninkaalle, jotta hän tietää varautua siihen, että Vladimir voi yrittää jotain konnuutta, jos tajuaa juonensa tulleen ilmi. Tosin en kyllä tiedä, mitä hän oikein yrittää saada aikaiseksi sillä, että kiusaa viattomia ihmisiä.” Marcus sanoi.
”Lähden kanssasi jo tänään ja otan poikani ja koirani mukaani. En nimittäin tiedä ketään kenen koiralla olisi parempi nenä, kuin näillä veitikoilla.” Michael sanoi ja näytti piristyvän hieman. ”Minun on vain ensin hyvästeltävä perheeni, mistä tulikin mieleeni, että olisin ikuisesti kiitollinen, jos saisin jotain suojaa perheelleni, sillä ei minun nuoresta tyttären pojastani, saati naisväestä ole mitään vastusta, jos ne ihmispaholaiset päättävät hyökätä tänne.” Hän jatkoi sitten.
”Tietenkin. Luuletko, että jättäisin sinut suojatta. Minulla itsellänikin on pieni perhe, joten ymmärrän erittäin hyvin huolesi.” Marcus sanoi. ”Jos alkaa oikein huonolta näyttää, perheesi hoidetaan turvaan linnanmuurien sisäpuolelle.” Hän lisäsi.
”Kiitos oikein paljon.” Michael sanoi ja ojensi kätensä Marcukselle, joka tarttui siihen ja puristi lämpimästi. ”Jättäisin poikani tänne, mutta tarvitsen hänet mukaani, sillä alan jo olla vanha." Hän lisäsi.
”Ei kestä, kuomaseni.” Marcus sanoi ja asteli ulos odottamaan Michaelia. Hän halusi olla hienotunteinen ystäväänsä kohtaan ja antaa tälle rauhan toimittaa perheensä hyvästelyn, ilman ylimääräistä silmäparia.



Kesti tovin jos toisenkin, jonka Marcus vietti koirien parissa ja yritti vaihtaa muutaman sanan Matthewin kanssa, kunnes Michael viimein asteli ulos, Johanna perässään.
”Olettehan varovaisia.” Johanna pyysi ja jäi ovelle seisomaan.
”Ainahan minä olen varovainen ja Matthew osaa jo pitää puolensa.” Michael lupasi, vaikka aavistelikin, ettei noita lurjuksia saisi kiinni ilman taistelua, joskin Esaias saattaisi antautuakin ilman vastarintaa. Mutta jotenkin hän aavisteli, että jotain vielä tapahtuisi.
Hän halasi vaimoaan lujasti ja painoi mieleensä hennon miellyttävän tuoksu, jolle Johanna tuoksui ja tämän kasvot ja jokaisen pienenkin yksityiskohdan niistä, jotta muistaisi ne aina. Että voisi niitä iltasella muistella, jos siihen vain jäi aikaa, jota hän epäili, ettei heillä kovin runsaasti ollut.
Viimein hän oli valmis ja painui taakseen katsomatta talliin hakemaan hevosensa. Tämän jälkeen hän nousi ratsunsa selkään ja antoi koirilleen käskyn seurata ja ne juoksivat hevosten perässä häntä heiluen, sillä ne tiesivät että tämä tarkoitti aina hyvää metsästystä, olipa saalis mitä tahansa.





Ilta oli jo vaihtumassa pimeäksi yöksi, kun Marcus ja Michael saapuivat linnalle. Marcus johdatti Michaelin suureen saliin, jossa kuningas Edmund jo odottikin, mutta hän ei ollut yksin. Lucius oli hänen seurassaan, samoin kolme muuta miestä.
Lucius istui ääneti paikallaan ja katseli uteliaana tulijoita. Kaksi muuta miestä seisoi paikallaan kuin vartijat, jotka odottivat käskyä, kolmannen seisoessa hieman sivummassa ja näyttäen hyvin nöyrältä ja katuvalta.
 

****

Marcuksen lähdettyä, Edmund alkoi suorittaa kaikenlaisia järjestelyitä, alkaen Ebenezeriksi paljastuneesta miehestä, joka sai linnasta itselleen majoituksen niin pitkäksi aikaa, kun tämä halusi jäädä. Lisäksi Ebenezerille lahjoitettiin uusi puhdas vaatekerta ja sairastuvan henkilökunta puhdisti ja sitoi hänen saamansa haavat ja kolhut.
Ebenezerin olo kohentuikin hieman tämän jälkeen ja hiukan lisää, kun hän sai syödäkseen. Mies oli kiitollisuutta tulvillaan ja halusi hyvittää Edmundille kaiken, mitä tämä oli hänen hyväkseen tehnyt.
Suru ei silti väistynyt, eikä tulisi koskaan väistymään, sen Edmund tiesi paremmin kuin hyvin. Hän nimittäin näki surun äitinsä silmissä ja tiesi, että tämä yhä kaipasi isää ja eikä varmasti lakkaisi koskaan kaipaamasta.
Kun Ebenezerin asia oli saatu hoidettua, alkoi Edmund tekemään muita järjestelyitä. Hän arveli, että oli paras täyttää sairastuvan varastot varmuuden vuoksi, sillä yhteenottoja voisi varmasti tulla ja vähintäänkin lisää tuon roskajoukon uhreiksi joutuneita, jotka tarvitsisivat huolenpitoa ja hoitoa.
Myös vartiointi tuplattiin, sillä Edmund jotenkin vaistosi, että tuo joku, joka ehkä ohjaili roskajoukkoa, varmasti saattaisi pian ottaa kohteeksi linnan ja sen lähialueet.
Hän tuskin ehti nähdä Birgittaa ja sisartaan hoidellessaan asioitaan ja lähetellessään viestejä menemään lähialueiden pieniin linnoituksiin, joiden sotilaat hän määräsi suojelemaan kylien asukkaita tuolta roskajoukolta.
Vasta puolenpäivän maissa hänellä oli vähän enemmän aikaa, jolloin hän vietti aikaansa vaimonsa ja lastensa kanssa.





Hän halusi lapsilleen kunnollisen tulevaisuuden, halusi heille valtakunnan, jossa olisi mahdollisimman vähän levottomuuksia.
Hän ei halunnut huolestuttaa Birgittaa, joten hän kertoi tälle mahdollisimman vähän tuosta rosvojoukkiosta, joka terrorisoi valtakuntaa.
Tuo lyhyt hetki Birgitan seurassa sai hänet jaksamaan töiden alla, jotka jo hiljalleen alkoivat jättää uurteita nuoren miehen kasvoihin. Edmund tiesi kyllä vastuunsa ja kantaisi sen hamaan loppuun asti, mutta oli hänelläkin hetkiä, kun hän toivoi, että olisi voinut olla jotain muuta kuin kuningas. Nuo ajatukset kuitenkin hälvenivät aina, sillä isän surullinen elämä nousi mieleen ja hän tiesi, että olisi oltava kiitollinen siitä, että kaikki oli hyvin. Ainakin paremmin, kuin isällä oli ollut.

Päivä eteni ja alkoi hiljalleen kallistua illaksi. Edmund kutsutti Luciuksen paikalle, sillä halusi keskustella tämän kanssa asiasta, saadakseen toisenkin mielipiteen ja ehkä uusia näkökulmia asiaan. Lisäksi hän lähetti toisen vartijan hakemaan linnan tyrmistä ne kaksi miestä, jotka oli sinne lähettänyt isän hautajaisten jälkeisenä iltana.
Edmund jäi yksin ja nosti katseensa, kun kuuli oven avattavan.



Hän ajatteli ensin, että sieltä olisi tulossa Lucius, mutta hän hämmentyi kun ovenraosta siilautuvassa valossa seisoi huppuun ja viittaan verhoutunut hahmo. Hän nousi seisomaan valtaistuimeltaan, jossa hän oli mietteisiinsä vaipuneena istunut, käsi miekankahvalla ja tuijotti tuikeasti tulijaa.





”Seis, ei enää askeltakaan edemmäksi.” Edmund käski ja sormet puristivat miekankahvaa tiukasti. Vielä hän ei kuitenkaan vetänyt.
Yllättäen tuo hahmo nosti hupun päästään ja laskeutui polvilleen, kuin armoa anoakseen. Edmund tunnisti miehen ja tämän punaiset hiukset.



”Teidän armonne, minä tulin tänne antautuakseni ja koska minulla olisi tietoja, joita te ehkä kaipaatte.” Nathaniel sanoi ja katsoi nuorta kuningasta anoen. Hän tarkoitti jokaista sanaa, sillä oli tullut siihen tulokseen, että Vladimir oli niin paha, että tämä voisi olla itse paholainen lihaksi ja vereksi muuttuneena.
Hän ei enää halunnut olla mukana miehen juonitteluissa. Oli aika valita puolensa ja hän halusi kerrankin tehdä oikein, sillä tähän asti hän oli vain tehnyt vääriä valintoja, joiden palkka olisi ennen pitkää kuolema.
"Olen pahoillani, että jouduin tekemään tällä tavoin, mutta tämä oli ainoa keino päästä teidän puheillenne, teidän armollisuutenne." Nathaniel sanoi ja painoi päänsä nöyrään kumarrukseen.
"Saanko kuulla asianne, ennen kuin pyydän vartijani tänne." Edmund käski ja katsoi Nathanielia tiukasti.
"Tämä on mennyt liian pitkälle. Vladimir on mennyt aivan liian pitkälle ja siitä on tultava loppu." Nathaniel aloitti, hengähtäen syvään. "Tiedän kyllä, etten ole mikään syytön mies, mutten voi antaa hänen jatkaa." Hän puhui ja alkoi näyttää hermostuneelta.
"Mitä hän sitten on tehnyt?" Edmund kysyi epäluuloisena.
"Hän on kaikkien niiden hyökkäyksien takana ja hän aikoo tuhota munkkiluostarin." Nathaniel kertoi ja painoi katseensa maahan, hän voinut enää katsoa Edmundia silmiin.
"Mitä!" Edmund huudahti ja tuijotti Nathanielia pöyristyneenä. "Mitä sinä oikein yrität sanoa?" Hän kysyi raivoisana ja astahti kohti Nathanielia.
"Olkaa niin hyvä ja uskokaa minua. Se on hänen suunnitelmansa." Nathaniel pyysi ja tunsi ensi kertaa pelkoa ja katumusta.
"Sinun on paras puhua totta, tai annan pistää tuomiosi käytäntöön heti." Edmund sanoi ja mulkoili Nathanielia tuimasti.
"Minä puhun totta. En kestänyt enää, sitä mitä hän on tekemässä. En voi enää ottaa niitä viattomia ihmisiä tunnolleni." Nathaniel sanoi "Olen niin pahoillani." Hän lisäsi hiljaa ja tajusi nyt miten paljon hänen tekonsa oli tuon nuoren kuninkaan elämään vaikuttanut.
"Olen hyvilläni, että tulit kertomaan, mutta kuten sanoin, jos puheesi ilmenevät valheeksi tai juonitteluksi, sinua odottaa kivulias kuolema, joka pannaan täytäntöön mitä pikimmin." Edmund sanoi hivenen rauhoittuneena, mutta ääni yhä raudanlujana. Hän ei ollut heti valmis luottamaan mieheen, joka oli yrittänyt riistää hänen henkensä ja joka oli riistänyt kahden hienon miehen hengen ja ties mitä muuta sitä ennen.



"Minä ymmärrän, teidän ylhäisyytenne ja olen valmis vaikka kuolemaan, jos sanani osoittautuvat vääriksi." Sir Nathaniel sanoi ja tiesi nyt, että hänen oli hyvitettävä nuorukaiselle tämän isän kuolema ja näin se kävisi parhaiten.
”Ja minä olen valmis kuuntelemaan, joten annahan tulla. Milloin Vladimir haluaa roskajoukkonsa iskevän luostariin, mikäli siis olet puhunut totta.” Edmund sanoi, ollen yhä varuillaan.
”Hän ei ilmaissut sitä minulle missään vaiheessa. Sanoi vain, että sitten kun aika on kypsä.” Nathaniel kertoi. ”Hän on hieman vainoharhainen, eikä luota kehenkään muuhun kuin itseensä.” Hän lisäsi sitten ja tiesi, ettei Vladimir ollut luottanut häneen yhtään.
”Harmillista.” Edmund sanoi ja alkoi astella edestakaisin.
”Todellakin.” Nathaniel sanoi ja muisti sitten. ”Minulla olisi yksi pyyntö, jos te vain haluaisitte sen kuulla ja ymmärrän kyllä, jos ette halua minun hyväkseni mitään tehdä.” Hän jatkoi.
”No, anna tulla.” Edmund tokaisi.
”Kun lähdin, sai pitkällisen suostuttelun jälkeen Vladimirin perheen mukaani. He odottavat nyt tuolla pihalla ja minä toivoin, että jos te olisitte heille niin suopea ja tarjoaisitte heille turvapaikan, sillä se mies on oikea hirviö heitä kohtaan.” Nathaniel selitti nöyränä.



”Tietenkin se käy, sillä he ovat viattomia, eivätkä millään lailla osallisia Vladimirin toimiin.” Edmund sanoi ja tiesi, ettei hänen isänsäkään olisi kääntänyt selkäänsä niille, jotka tarvitsivat apua. ”Se vain, ettei Vladimir ihan taida pitää tästä tempauksestasi.” Hän lisäsi.
”Ei, en usko, että olen enää tämän jälkeen hänen ystävänsä.” Nathaniel myönsi ja tiesi, että jos hänen ja Vladimirin tiet vielä risteäisivät, se ei kävisi verettömästi, sillä Vladimir oli hyvin kostonhimoinen ja julma, eikä varmasti antaisi moista röyhkeyttä anteeksi. ”Hän todennäköisesti haluaa hakata minut pieniksi palasiksi ja syöttää ne koirille.” Hän lisäsi ja värähti jo pelkästä ajatuksesta ja nielaisi. Hän tiesi, että teki niin tai näin, ei tulevaisuus silti kovin valoisalta näyttänyt. Kuolema odotti häntä muodossa tai toisessa joka tapauksessa.
”No minä en ajatellut hakata sinua pieniksi kappaleiksi, vaikka epäilemättä olisitkin sen ansainnut, sillä minulla olisi käyttöä sinunlaisellesi miehelle, joka osaa käsitellä miekkaa taiten.” Edmund sanoi ja jatkoi. ”Voit osan tekemästäsi korvata minulle, ryhtymällä palvelukseeni, sillä epäilemättä taistelutta me emme saa kiinni Vladimiria ja hänen joukkiotaan.”
”Sen teen mielihyvin, armollinen kuninkaani” Nathaniel sanoi ja painoi päänsä kumarrukseen. ”Ja jos sanani syön, voitte katkaista kaulani korkeimman omakätisesti ja niin nopeasti kuin te itse tahdotte.” Hän lisäsi ja tajusi kuinka vähällä oli oikeastaan päässyt, vaikka Vladimirille ei enää ollut meneminen, sillä se ihmiseksi muuttunut paholainen ei tuntenut armoa, vaan kostaisi hyvin julmalla ja kivuliaalla tavalla, ennen kuin tappaisi.
”Näin olkoon.” Edmund totesi ja viittasi Nathanielia istuutumaan pöydän ääreen, minkä tämä tekikin.
Hetkeä myöhemmin kaksi vartijaa saapui paikalle, mukanaan kaksi miestä, jotka näyttivät likaisilta, nälkiintyneiltä ja muutenkin rähjääntyneiltä. Siinä olivat Henry ja Samuel.
”Tässä he nyt ovat.” Vartija sanoi ja kumarsi.
”Minä kiitän.” Edmund sanoi ja kääntyi miehiin päin. ”Tulin siihen päätökseen, että teidän kaltaistenne miesten paikka on taistelussa, ei hirsipuussa ja tyrmässä te olette jo istuneet aivan tarpeeksi sovittamassa rikostanne. Nyt voinen antaa teille täyden armahduksen, jos liitytte palvelukseeni.” Hän puhui, katse tiukasti miehissä, jotka olivat nöyrinä painaneet päänsä alas.



”Me astumme palvelukseenne sellaisina kuin olemme ja palvelemme teitä kuolemaamme asti.” Samuel ja Henry sanoivat yhteen ääneen.
”Hyvä.” Edmund sanoi tyytyväisenä. ”Nyt jos seuraisitte vartijoita, niin pääsette pesulle ja saatte uuden vaatekerran yllenne, sen jälkeen palatkaa tänne takaisin, niin saatte tarkemmin tietää mistä oikein on kysymys.” Hän jatkoi.
”Kiitos teidän majesteettinne, te olette armollisuudessanne niin hyvä.” Samuel sanoi ja tunsi syvää kunnioitusta tuota nuorta kuningasta kohtaan.
Henry kumarsi yhtä syvään kuin Samuel ja molemmat seurasivat vartijoita, jotka veivät miehet vartioston pesutiloihin peseytymään ja vaihtamaan vaatteet. Tähän operaatioon ei kovin paljoa aikaa kulunut, sillä molemmat miehet halusivat toimia ripeästi, näyttääkseen hyvältä kuninkaansa edessä.
Viimein he olivat siistiytyneet ja vartijat saattoivat heidät suureen saliin palaten sen jälkeen takaisin vartiopaikoilleen.
Edmund viittasi miehiä istuutumaan Nathanielin seuraksi.
”Oikein mukava tavata, Nathaniel.” Samuel sanoi, mutta hänen äänessään ei ollut lämpöä.



”En ole samaa mieltä.” Henry murahti ja vilkaisi sitten Nathanielia. ”Sinulla on tainnut olla lokoisat oltavat sinä aikana, kun me olemme viruneet tyrmässä, kiitos sinun typerän ideasi.” Hän jatkoi vihaa tihkuvalla äänellä.
”Tuota, taidan olla anteeksipyynnön velkaa.” Nathaniel sanoi nolona. ”Myönnän, että vika oli minun.” Hän lisäsi.
”Millaiseen liemeen sinä olet saattanut itsesi, kun olet palannut tänne häntä koipiesi välissä?” Henry kysyi ivallisena.



”Todella pahaan liemeen.” Nathaniel sanoi.
”Sillä lailla.” Samuel sanoi, muttei jaksanut enempää ärsyttää Nathanielia, joka epäilemättä saisi oman osuutensa rangaistuksesta.
Palvelijan saapuminen keskeytti miesten sanailun ja sai heidän huomionsa kiinnittymään muualle.
”Ilmoittaisin, että neuvonantajanne Lucius Black saapuu puheillenne, teidän majesteettinne.” Palvelija sanoi ja kumarsi kohteliaasti.
”Minä kiitän ilmoituksestanne.” Edmund vastasi ja melko pian sen jälkeen, Lucius asteli saliin.
”Te tahdoitte tavata, majesteetti.” Lucius sanoi.
”Se on Edmund sinulle.” Edmund huomautti huvittuneesti.
”Hyvä on. Koetin vain olla muodollinen.” Lucius sanoi hymyillen ja istuutui pienemmälle valtaistuimelle, joka oli Edmundin valtaistuimen vieressä. ”Mutta itse asiaan, miksi halusit minut tänne?” Hän kysyi.
”On tapahtunut sellaisia asioita, että halusin saada mielipiteesi tähän asiaan.” Edmund sanoi ja selosti sitten nopeasti asianlaidan.



”Sen minä vain sanon, että Nathanieliin en luottaisi, hän on osoittanut petollisuutensa jo aikaisemmin.” Lucius sanoi ja vilkaisi Nathanielia viileästi.
”Tiedän, mutta me tarvitsemme kunnollisia miekkamiehiä, jos aiomme käydä Vladimiria vastaan ja Nathaniel tuntee Vladimirin paremmin kuin kukaan.” Edmund sanoi.
”Ymmärrän, mutta neuvonantajanasi suosittelen silti varovaisuutta hänen suhteensa.” Lucius sanoi.
”Hyvä on.” Edmund myöntyi. ”Mutta me tarvitsemme häntä ja hän tietää kyllä itsekin oikein hyvin, että kuolemantuomio pannaan täytäntöön heti, jos hän yrittääkin jotain.” Hän huomautti.
”Oikein hyvä.” Lucius sanoi tyytyväisenä. ”Entä tämä Vladimir, kuulostaa aika inhalta otukselta, jos Nathanielin sanoihin on luottaminen.” Hän kysyi sitten.
”En oikeastaan itsekään tiedä sen enempää, kuin mitä huhuja on kantautunut tännekin.” Edmund sanoi. ”Ainakin jos vanhoja akkoja ja juorukelloja on uskominen, mies on itse saatana lihallisessa muodossaan ja miehen tekemisistä on jos jonkinlaista tarinaa liikkeellä, joskin epäilen, että osaa niistä on hieman liikaa väritetty ja liioiteltu.”
”Sen kyllä uskon.” Lucius totesi.
”Enemmän minua huolettaa se hänen rosvojoukkionsa ja se mitä he aikovat tehdä. En haluaisi, että viattomat sivulliset joutuvat kärsimään.” Edmund huokasi.
”No ainakin voit luostarin kohdalla ennakoida ja lähettää sinne jonkun vahtimaan.” Lucius sanoi.
”Niin minä vähän ajattelin.” Edmund totesi.
He keskustelivat vielä jonkin aikaa asiasta ja sitten Edmund kääntyi noiden kolmen puoleen.
”Yksi teistä tietääkin jo asioiden laidan, mutta on aiheellista kertoa se teillekin ja minä pyydän, että yrittäisitte nyt tulla toimeen, sillä tarvitsen teitä kaikkia.” Edmund sanoi ja katsoi vakavana kaikkia. Hetken hiljaisuuden jälkeen hän kertoi kahdelle muulle Vladimirista.
”Henry, Samuel, toivoisin, että te menette vahtimaan luostaria, sillä Vladimir ei välttämättä aio luopua suunnitelmastaan, mutta saattaa ehkä muuttaa tekohetkeä.” Edmund pyysi.
”Kyllä herrani.” Samuel ja Henry sanoivat yhteen ääneen.
”Milloin tahdotte meidän menevän sinne?” Henry kysyi.
”Huomisaamuna.” Edmund sanoi, sillä hänen mielestään ei ollut kovin viisasta lähteä yöllä matkaan.
”Hyvä on.” Henry sanoi.
Melkein samalla hetkellä Marcus asteli suureen saliin vanavedessään kaksi rotevaa miestä, joista toinen oli vaaleampi ja vanhempi, toinen nuori ja tumma. Miesten kintereillä lönkytti kolme kookasta koiraa. Ne tuntuivat tottelevan isäntänsä jokaista pientäkin elettä.



”Hyvää iltaa teidän majesteettinne.” Marcus sanoi ja kumarsi kohteliaasti.
”Hyvää iltaa Marcus ja terve tavattuamme Michael. Siitä onkin pitkä aika, kun viimeksi kohtasimme.” Edmund sanoi kohteliaasti.



”Hyvää iltaa teidän korkeutenne.” Michael sanoi ja painoi päänsä pieneen kumarrukseen. Hän käski koiransa makuulle pöydän viereen, istuutuessaan itse penkille.
”Ylhäisyys, ajattelin että me tarvitsemme hänenlaisensa miehen avuksemme. Hän on seudun paras metsästäjä ja hänellä on parhaat koirat koko valtakunnassa, kuten varmasti tiedätte.” Marcus selitti ja jatkoi. ”Lisäksi hänellä on kertoa teille tietoa, jonka te ehkä haluatte kuulla.”
”Hyvin toimittu Marcus.” Edmund sanoi hyväksyvästi ja asteli Michaelin luo. ”Saanen kai kuulla, mitä teillä on kerrottavananne.” Hän sanoi kohteliaasti.



”Saatte totisesti.” Michael sanoi ja alkoi kertoa. Mitä edemmäs hän pääsi tapahtumien selvittelyssä, sitä synkemmäksi Edmundin kasvot muuttuivat. ”Esaias toi Minervan ja Ewartin lapset meille ja sanoi etsivänsä veljensä. Minä kyllä varoitin häntä, mutta hän on niin kuumapäinen, etenkin kun kyse on hänen pikkuveljestään.” Hän jatkoi.
”Esaias on siis nyt tuon rosvojoukkion mukana.” Edmund tarkensi.
”On, mutta pakosta.” Michael vastasi.
”Ymmärrän ja hänen kohdallaan voimme tehdä poikkeuksen, vaikka hänkin on ollut osallisena monessa pahassa, mitä tuo hirviömäinen joukkio on tehnyt.” Edmund sanoi. ”Ota Henry ja Samuel mukaasi ja menet luostarin läheisyyteen vahtimaan. Pysykää näkymättömissä, etteivät ne lurjukset huomaa teitä ja livistä tiehensä. Haluan heidät elävinä.” Hän jatkoi.
”Sen teen.” Michael sanoi ja nyökkäsi.”Minä haen matkalla vielä muutaman miehen mukaan. Ovat sellaisia, joihin luotan ja joiden kanssa minä ja Matthew olemme useamminkin metsällä olleet.



”Hyvä.” Edmund sanoi ja tunsi, että asiat alkoivat nyt edetä. Hän toivoi, että tuo rosvojoukkio jäisi nopeasti kiinni, sillä hän ei halunnut että kukaan enää joutuisi kärsimään niiden miesten käsissä, joilla ei tuntunut olevan lainkaan omaatuntoa, ehkä yhtä lukuun ottamatta.
Mutta hän ei tiennyt, miten pahoiksi asiat vielä menisivät.

****

No niin, tässäpä oli tämä osa. Nyt vielä muutama ekstrakuvanen iloksenne.


Lucius ja Rafael


Ewartin vanhin poika


Naisia vähintäänkin kolmessa polvessa. Takana Elisabeth ja Maria. Etualalla Elisabethin tytär Rachel(tumma) ja Edmundin vanhin tytär Arianna(vaalea).


Taas vähän kuvaa Edmundista, jolla muuten on aika kiva kyömynenä. :)


Kaunis Kuningatar Birgitta.




Ja pari perhekuvaa vielä.