No niin, tässä taas yksi osanen MacBeareja ja pahoittelen, että on vähän tylsähkö osanen. Lisää tulee, jahka saan aikaiseksi kuvattua lisää ja sen verran voinen paljastaa, että jatkossa on vähän enemmän toimintaa. Pahoittelen myös sitä, että kuvia on noin vähän. Yritän saada tuleviin osiin vähän enemmän kuvia.
Mutta nyt enemmittä löpinöittä, päästän teidät lukemaan.
17. Luku
Armollinen kuningas Edmund
Ajatuksiinsa vaipuneena Edmund asteli edestakaisin teltassa. Hän oli saapunut leirille jo edellisenä iltana, jolloin leirin turvatoimia oli kiristetty. Tietenkään hän ei ollut jättänyt linnaa suojatta, sillä tiesi että Vladimir todennäköisesti ei jättäisi käyttämättä niin hyvää tilaisuutta yrittää päästä linnaan. Ei, Edmund halusi suojella omaa perhettään ja olikin jättänyt Luciukselle tarkat ohjeet siitä linnan turvatoimien tiukentamisesta.
Hän pysähtyi aloilleen, kun telttakangas käännettiin sivuun ja Marcus harppoi sisälle Ignatius ja Esaias perässään.
”Vieraanne olkaa hyvä, teidän korkeutenne”, Marcus sanoi kumartaen kohteliaasti.
”Minä kiitän”, Edmund sanoi ja nyökäytti päätään.
Marcus kumarsi uudelleen ja perääntyi teltan oviaukolle vahtimaan, jottei sisälle pääsisi yhtään kutsumatonta vierasta.
Ignatius pysähtyi paikalleen ja painoi päänsä kumarrukseen, jolloin Edmund asteli hänen luokseen, laskien kätensä hänen hartialleen.
"Ignatius, parahin ystäväni ja oppi-isäni, sinä et kumarra minua", Edmund sanoi syvää kunnioitusta äänessään, "et uskokaan, kuinka paljon ilahdun nähdessäni sinut elossa", hän lisäsi hymyillen ja halasi Ignatiusta ystävällisesti.
"Ihan turhaan sinä minusta huolehdit", Ignatius naurahti lämpimästi ja katseli nuorta kuningasta hymyillen.
Esaias seisoi hieman sivummalla ja katsoi tätä lämmitä tapaamista. Hän ymmärsi nyt kuinka läheiset välit noilla kahdella oli. Paljon läheisemmät, kuin hän olisi koskaan voinut kuvitellakaan.
Pieni toivonkipinä syttyi hänen sydämessään, sillä hän muisti, että Ignatius oli luvannut puhua hänen puolestaan. Se ei kuitenkaan vienyt pois kalvavaa syyllisyyttä, jota Esaias tunsi syvällä sisimmässään.
"Edmund, haluaisin esitellä sinulle miehen, joka auttoi minua, sekä muita munkkeja ja hänen ansiostaan kuolonuhrit jäivät vähäisemmiksi, kuin olisi voinut olla", Ignatius puhui rauhalliseen tapaansa ja viittoi samalla Esaiasta tulemaan lähemmäksi.
Esaias asteli lähemmäksi ja tuskin uskalsi edes katsoa kuninkaaseen. Hän tunsi syvää syyllisyyttään siitä pahasta, minkä oli tehnyt ennen tätä. Hän toivoi, että voisi korvata sen kaiken jotenkin, vaikka siitä olikin korkea hinta maksettava.
"Te lienette Esaias", Edmund sanoi pysähtyen Esaiasin eteen, "olen kuullut teistä ystävältäni Michaelilta paljon ja enimmäkseen pelkkää hyvää", hän jatkoi silmät lämpimästi tuikkien.
"Te oikeassa teidän jalosukuinen korkeutenne, mutta en menisi sanomaan, että kaikki mitä olen tehnyt, olisi hyvää", Esaias sanoi kohteliaasti, laskeutuen polvilleen Edmundin eteen ja painoi päänsä nöyrään kumarrukseen.
"Nouse Esaias, älkääkä vähätelkö itseänne. Minä olen kuullut teistä vain pelkkää hyvää ja te pelastitte Ignatiuksen hengen", Edmund sanoi kohteliaan kunnioittavaan sävyyn.
"Kuninkaani, valtiaani, minä en ole niin hyvä kuin on kerrottu. Olen saanut aikaan enemmän pahaa kuin hyvää ja kärsin mielelläni sen rangaistuksen, jonka te katsotte parhaimmaksi, teidän korkeutenne", Esaias sanoi liikkumatta paikaltaan.
"Te teitte sen pakosta ja siksi armahdan teidät. Olette vapaa menemään, jos niin tahdotte", Edmund sanoi puhuen yhä samaan kohteliaan kunnioittavaan sävyyn.
"Minä jään teille velkaa henkeni ja kiitollisuuteni osoituksena, asetun palvelukseenne sellaisena kuin olen kuolemaani asti", Esaias sanoi, "pysyn teille uskollisena aina, sillä te olette niin hyvä ja armollinen, kuin on kerrottu ja minä suojelen teitä ja jaloa perhettänne hengelläni", hän sanoi, tuntien syvää kunnioitusta ja kiitollisuutta tuota nuorta kuningasta kohtaan. Hänen sydämensä totisesti on puhdasta kultaa, Esaias ajatteli.
"Tehän herkeätte kaunopuheiseksi", Edmund naurahti hyväntahtoisesti, "mutta hyvä on, teillä on vapaus tehdä kuten haluatte ja se suotakoon teille. Te ja sukunne on aina tervetullut linnaani", hän lisäsi ystävällisesti hymyillen.
"Te totisesti olette isänne poika. Te olette yhtä kunnollinen ja hyväsydäminen, kuten hänkin oli", Esaias sanoi kunnioittavaan sävyyn, "olkoon suvullanne onni myöden nyt ja aina, sillä sen te olette totisesti ansainneet", hän lisäsi kumartaen syvään.
"Minä kiitän teitä kauniista sanoistanne ja toivon, että te olette yhtä sukkela käyttämään miekkaanne, kuin kohteliaissa puheissanne", Edmund sanoi naurahtaen ja nyökäytti päätään kohteliaasti.
"Kyllä osaan, teidän kuninkaallinen korkeutenne", Esaias vastasi ja kumarsi.
Esaiasin päätös palvella ja suojella Edmundia lujittui entisestään ja hän päätti, ettei Vladimir, tai yksikään tämän roistoista pääsisi lähellekään kuningasta tai tämän perhettä.
"Minä olen teidän sotilaanne ja palvelijanne tästä päivästä alkaen ja minä palvelen teitä kuolemaani saakka armollinen kuninkaani", Esaias sanoi juhlallisesti.
"Siispä käytän kaiken valtani ja voimani, jotta saamme veljenne takaisin", Edmund sanoi ja puristi ystävällisesti ja rohkaisevasti Esaiasin hartiaa.
"Minä kiitän teitä mitä syvimmin, teidän jalomielisyytenne", Esaias sanoi syvää kunnioitusta äänessään.
”Nyt kun tämä on hoidettu, siirtykäämme itse asiaan”, Edmund tokaisi ja kehotti vieraitaan istuutumaan tuoleille, joita telttaan oli tuotu.
”Niin, sain kuulla että poikani oli saanut nuo karkuun lähteneet lurjukset kiinni ja heidät on tuotu tänne”, Michael sanoi.
”Aivan, olivat tulleet tänne, vähän ennen kuin minä saavuin. En ole vielä itsekään päässyt katsomaan, että minkälaisten miesten kanssa olemme tekemisissä”, Edmund kertoi.
”Menisimmekö sitten katsomaan saalistamme. Ehkä saamme heistä jotakin irti”, Michael ehdotti ystävällisesti.
”Minä jään tänne odottamaan”, Ignatius sanoi, sillä hän tiesi, että Edmund, Esaias ja Michael pärjäisivät hyvin ilmankin häntä. Eikä hän kaivannut enempää jännitystäkään elämäänsä.
”Hyvä on”, Edmund sanoi päätään nyökäyttäen, ”minä pyydän rakennusmiehiäni korjaamaan luostarinne ensitilassa, että te pääsette omaan rauhaanne mahdollisimman pian”, hän lisäsi.
”Minä kiitän”, Ignatius sanoi ja painoi päänsä pieneen kumarrukseen.
”Mitä turhia, olet ansainnut sen, sillä ilman sinua asiat voisivat olla huonomminkin”, Edmund sanoi ja laski kätensä Ignatiuksen hartialle.
Ignatius ei sanonut mitään, vaan tyytyi vain hymyilemään seesteisesti ja istuutui yhdelle tuolille.
Hän tiesi, ettei ollut enää nuori, vaan ikä painoi jo ja seikkailut olivat hänen osaltaan ohi. Eikä hänellä olisi mitään pelättävääkään, sillä Edmund ei jättäisi telttaa vartiotta.
Tosiaan, Edmund käski Marcuksen hakea avukseen pari sotilasta ja vahtia huolellisesti telttaa, jottei sinne pääsisi kukaan, sillä välin kun hän itse olisi kuulustelemassa kiinniotettuja miehiä.
Marcus teki kuninkaansa toiveen mukaan, sillä tiesi oikein hyvin, miten tärkeä Ignatius oli tälle ja piti hän itsekin tuosta vanhasta ystävällisestä munkista.
***
Edmund harppoi eteenpäin, Michaelin johdattaessa häntä kohti aukeaa, jossa kiinniotetut miehet istuivat maassa tarkoin vartioituna, etteivät he pääsisi pakoon. Myös Michaelin ja Matthewin koirat lepäsivät, ne olivat hyvän jahdin päätteeksi saaneet ison annoksen lempiherkkujaan ja raikasta vettä juodakseen. Vaikka koirat näennäisesti näyttivätkin nukkuvan, olisivat ne kuitenkin silmänräpäyksessä hereillä, jos roistot yrittäisivät edes harkita pakoa.
”Tässäkö he ovat?” Edmund kysyi ja antoi katseensa kiertää miehestä toiseen. Hän näki, etteivät heidän vankinsa olleet kovinkaan tyytyväisiä tilanteeseen ja epäili, että Vladimir oli varmaankin pelotellut heitä sillä, mitä kaikkea he joutuisivat kokemaan, jos jäisivät kiinni.
”Tässä”, Matthew vastasi ja katsahti vankeja, joita ei ollut viittä enempää.
”Hyvä”, Edmund sanoi ja kysyi, ”oletteko saaneet heistä mitään irti?”
”Eivät he ainakaan vielä ole olleet halukkaita puhumaan”, Matthew totesi tyynesti.
”Ymmärrän”, Edmund totesi ja asteli mietteliäänä edestakaisin. Hän halusi toki tietoja, mutta halusi myös välttää turhaa voimankäyttöä, siitä huolimatta että miehet olivatkin kovan luokan rikollisia ja saisivat joka tapauksessa kovan rangaistuksen kaikista pahoista teoistaan.
Pitkän tovin oli hiljaista, eikä kukaan pukahtanutkaan, kaikkein vähiten vangit. Viimein Edmund pysähtyi ja kääntyi katsomaan vankejaan tiukasti.
”Minä tiedän, että te olette Vladimirin palveluksessa. En tiedä mitä hän on teille kertonut, mutta uskoisin suuren osan hänen puheistaan olleen silkkaa valhetta”, Edmund puhui, valiten sanansa tarkoin, ”Minä en todellakaan harrasta vankien kiduttamista, en usko siihen, kun kerran on olemassa vähemmän kivuttomiakin keinoja saada ihminen puhumaan”, hän jatkoi, pitäen katseensa yhä miehissä.
Osa miehistä katsoi nuorta kuningasta peittelemättömän hämmentyneesti. He eivät voineet uskoa kuulemaansa, sillä se oli ihan päinvastaista, mitä Vladimir oli sanonut. Osa alkoi hiljalleen ymmärtää, että mies, joka heitä johti oli saanut heidät valhein tekemään tekoja, jotka nyt alkoivat kaduttaa.
”Miksi hän on vapaa?” Yksi miehistä kysyi ja nyökäytti päätään Esaiasia kohti, ”hän on yhtä paha kuin me ja tehnyt yhtä hirveitä tekoja. Eikö hänen pitäisi saada sama rangaistus kuin mekin?”
”Hän on vapaa minun tahdostani ja koska luotan häneen”, Edmund tyytyi toteamaan, ”tiedän kyllä, mitä hän on tehnyt ja tiedän senkin, että hän katuu tekojaan. Voin harkita teidän rangaistuksienne keventämistä, jos te kerrotte, mitä Vladimirilla on mielessään ja sen, missä hän pitää Esaiasin veljeä” hän jatkoi ja katsoi tyynenä vankeja, joista osalla loksahti suu auki hämmästyksestä.
”En minä tiedä, mitä Vladimir suunnittelee, enkä sitäkään mihin hän on vankinsa vienyt. Tosin välillä hän puhuu jostain tornista, muttei koskaan ole vaivautunut kertomaan sen enempää”, mies sanoi.
”No on tuo ainakin hyvä alku”, Edmund sanoi tyytyväisenä.
”Jostain tornista hän tosiaan on välillä puhunut, mutta koskaan hän ei ole maininnut sen tarkkaa sijaintia, halusi vain kiusata minua”, Esaias kertoi ja katseli isoja käsiään.
”Älä huoli, kyllä me sen tornin löydämme”, Edmund rauhoitteli miestä.
”Minä ainakin toivon niin, sillä haluan saada veljeni takaisin”, Esaias sanoi hiljaa. Hän tiesi, että näillä tiedoilla oltiin vielä aika kaukana Ewartin löytymisestä.
”Minä teen kaikkeni, että hän löytyy, mutta nyt palatkaamme takaisin linnalle”, Edmund sanoi ja kääntyi ohjeistamaan Matthewia, jonka vastuulle jäi kuljettaa roistot tyrmään.
Tämän jälkeen hän suuntasi kulkunsa takaisin teltalle, jonne Ignatius oli jäänyt. Hän halusi vielä nähdä tämän, ennen linnalle palaamista.
Pitkän tovin hän keskustelikin Ignatiuksen kanssa ja ilmaisi toiveensa siitä, että tämä palaisi takaisin nunnaluostariin, jossa viettäisi aikaansa siihen asti, kunnes munkkiluostari olisi kunnostettu asuinkelpoiseksi.
”Te olette aivan liian jalo”, Ignatius sanoi ja painoi harmaantuneen päänsä kumarrukseen.
”Mitä turhia, te olette sen ansainneet, sillä teillä jos kenellä on hyvä sydän”, Edmund sanoi ja tiesi olevansa oikeassa.
”Olen silti kiitollinen, kuten myös veljeskuntani, saamastamme avusta, jota te niin jalomielisesti tarjoatte meille”, Ignatius sanoi kohteliaasti.
”Ignatius, ilman sinua ei minuakaan olisi tässä. Sinä ohjasit isäni oikealle tielle aina kun hän siltä eksyi, vaikka mitään pahaa hän ei koskaan tehnytkään”, Edmund sanoi ja laski kätensä vanhan munkin hartialle.
”Enhän voinut jättää häntä pulaankaan”, Ignatius sanoi toteavaan sävyyn, ”tämä kun on kutsumus ja minä seurasin vain sydämeni ääntä”, hän jatkoi omaan rauhalliseen tapaansa.
”Sen tiedän”, Edmund sanoi, ”Michael saattaa sinut takaisin nunnaluostariin, joten et jää vartiotta” hän jatkoi.
”Minä kiitän”, Ignatius sanoi.
”Ei sinun tarvitse teititellä minua, saati kumarrella minulle, sinä olet kunnia vieras linnassani, jonne olet terve tullut aina”, Edmund sanoi, ”ja linnasta puheen ollen, pitäisi minunkin sinne jo palata. Birgitta lienee huolissaan poissaoloni vuoksi”, hän lisäsi.
He vaihtoivat vielä muutaman sanan keskenään, ennen kuin muuan palvelija kävi sanomassa, että ratsut olivat valmiina.
***
Vähän myöhemmin Michael pääsi keskustelemaan Matthewin kanssa.
”Matthew, minä palaan kotiin, tulet perässä sitten kun ehdit, mutta ymmärtänet varmaan, että äitisi odottaa meitä ja on varmaan jo hyvin huolissaan”, Michael sanoi, puhuen omaan rauhalliseen tapaan pojalleen, ”saatan vain Ignatiuksen ensin nunnaluostarille takaisin”, hän lisäsi.
”Hyvä on isä, sano äidille, että minulla voi kestää jonkin aikaa, ennen kuin pääsen palaamaan takaisin”, Matthew sanoi ja laski kätensä isänsä hartialle.
”Hyvä on, minä sanon”, Michael sanoi tyytyväisenä. Hän luotti poikaansa ja tiesi, että tiukan paikan tullessa, tämä osaisi kyllä pitää puolensa, ”näkemiin poikani ja pidä hyvä huoli itsestäsi”, hän jatkoi ja painoi suuren kätensä poikansa hartialle.
”Tietenkin isä”, Matthew sanoi, ”näkemiin”, hän jatkoi ja katsahti isäänsä, ennen kuin kääntyi ja paineli sotilaiden luo, jotka parhaillaan varmistelivat, etteivät roistot voineet päästä pakenemaan.
***
Michael kävi vielä hyvästelemässä Esaiaksen ja Edmundin ja hakemassa Ignatiuksen mukaansa, kunnes suuntasi kulkunsa ratsujen luo. Hän auttoi Ignatiuksen tämän oman hevosen selkään, minkä jälkeen hän heilautti itsensä ratsunsa selkään ja vihelsi, jolloin kolme koiraa juoksi hännät heiluen hänen luokseen.
”Mennään”, Michael sanoi ja käänsi ratsunsa kohti tietä, joka veisi, heidät ensin nunnaluostarille ja sitten kotiin, jonne hän jo niin kovasti kaipasikin. Koirat seurasivat isäntäänsä, sillä tiesivät saavansa hyvän palkkion kotiin päästyään.
***
Leiri laitettiin kasaan ja Kuningas Edmundin johdolla koko konkkaronkka suuntasi kulkunsa kohti linnaa. Matka sinne taittui nopeasti, sillä ei leiri kovin kaukana siitä sijainnut.
Oli iltapäivä jo, kun seurue pääsi linnalle.
Kommentit