Pahoittelut, että osan tekemisessä on mennyt näin kauan, mutta tässä on ollut kaikenlaista, töitä, temppuileva kone ja myönnän myös laiskuudella olleen osuutta asiaan. Mutta nyt enemmittä höpinöittä päästän teidän tuoreen osan pariin ja pahoittelen jälleen kuvien vähyyttä. Toivottavasti tämä silti on mieleenne.
18. Luku Esaias ja Arthur
Ensitöikseen Edmund asteli Matthewin luo, sillä halusi tämän vievän vangit tyrmään ja samalla tulisi tilaisuus keskustella kaikessa rauhassa Marcuksen ja Esaiaksen kanssa.
”Matthew, olisitko niin ystävällinen, että ottaisit Henryn, Samuelin ja Nathanielin avuksesi ja veisitte vangit tyrmään odottamaan, kunnes minulla on paremmin aikaa miettiä kuinka menetellä heidän suhteensa”, Edmund pyysi kohteliaasti.
”Toki, teidän ylhäisyytenne”, Matthew sanoi, kumarsi ja paineli toteuttamaan annettua käskyä.
”Esaias, Marcus. Seuraisitteko minua, haluan keskustella teidän kanssanne eräästä tärkeästä asiasta”, Edmund sanoi viitaten näitä tulemaan mukaansa.
Nuo kolme harppoivat suureen saliin, joka sillä hetkellä oli tyhjä, mikä sopi hyvin Edmundin suunnitelmiin. Marcus ja Esaias aavistelivat kumpikin, että asia liittyi jotenkin Ewartin pelastamiseen, mutta olivat vaiti. He tiesivät, ettei ollut heidän asiansa udella kuninkaan aivoituksia, tämä kyllä kertoisi, kun katsoisi sen sopivaksi.
Edmund asteli edestakaisin mietteisiinsä vaipuneena. Hän tiesi jo mitä hänen pitäisi tehdä, mutta ei ollut varma toimisiko suunnitelma ja moni muukin asia huoletti häntä, sillä hän ei mielellään halunnut vaarantaa kenenkään henkeä, jos ei ollut ehdottoman pakko. Se ainakin oli varmaa, ettei hän voisi lähettää Esaiasia hoitamaan asiaa, sillä Vladimir tunsi tämän jo liian hyvin.
Tietenkin Esaias pärjäisi taistelussa, mutta nyt oli tärkeätä saada kiskotuksi tietoja siitä, missä Ewart oli ja siihen hommaan Marcus sopi hyvin, sillä häntä Vladimir ei ollut vielä kertaakaan kohdannut kasvokkain. Tosin Vladimir oli aina ollut ylimielinen ja pitänyt itseään muita ylempänä, joten ei ollut vaivautunut katsomaan kenenkään kasvoihin, jos tämä sattui olemaan häntä alempi, naisia kenties lukuun ottamatta.
Viimein Edmund pysähtyi ja jäi katsomaan miehiä, kulmat kurtussa. He olivat uskollisia ja hyviä miehiä ja kummankin menetys olisi suuri isku, mutta hän tiesi, että joskus oli pakko ottaa riski ja tässä oli nyt yhden viattoman ihmisen henkikin pelissä.
”Minulla olisi teille kummallekin tehtävä, joskaan en mielelläni niitä teille soisi, sillä siinä on omat riskinsä”, Edmund aloitti, harkiten tarkkaan jokaista sanaansa.
”Teidän vuoksenne olemme valmiit tekemään mitä vain te tahdotte”, Esaias sanoi ja painoi päänsä pieneen kumarrukseen, Marcuksen tehdessä samoin.
”Minä tiedän sen, mutta en halua ehdoin tahdoin asettaa hyviä ihmisiä hengenvaaraan”, Edmund huomautti ja katsoi kumpaistakin miestä tyynesti. Hän näki miesten kasvoista, että nämä olivat valmiit antamaan henkensä hänen puolestaan.
”Älä sinä turhaan murehdi meistä, sillä osaamme pitää puolemme”, Marcus sanoi, mikä oli totta, sillä kumpikin oli taitavia käsittelemään miekkaa ja lisäksi Esaias oli voimakas kuin härkä.
”Minä tiedän”, Edmund sanoi ja hymyili. Tosiaan tämän uskollisempia alaisia saa hakea, hän ajatteli tyytyväisenä.
”Mitä teidän ylhäisyytenne sitten tahtoo meidän tekevän?” Esaias kysyi ja katsoi nuorta kuningasta, jonka kasvoille oli piirtynyt huolen tuomia uurteita.
”Marcus, sinä saat lähteä Vladimirin luo ja yrittää kaivaa tietoosi Ewartin olinpaikan”, Edmund sanoi, kääntyen Marcuksen puoleen, ”pyydän sinua olemaan varovainen, sillä se mies ei kaihda mitään keinoja, jos tajuaa sinut vakoojaksi.”
”Kyllä herrani”, Marcus sanoi kohteliaasti ja ymmärsi kyllä mikä riski siihen liittyi. Hän toivoi, että ehtisi vielä hyvästellä vaimonsa ja lapsensa, ennen lähtöä.
”Tiedät varmaankin kuinka sinun voi käydä, mutta älä huoli, minä henkilökohtaisesti katson, että perheesi turvallisuus taataa, samoin kuin toimeentulo pahimman tapahtuessa”, Edmund sanoi, sillä tiesi että se oli ainakin vähintä, mitä hän voisi tehdä uskollisen alaisensa hyväksi.
”Herrani, te olette hyvin jalomielinen”, Marcus sanoi ja kumarsi syvään, ”mutta entä teidän poikanne? Enhän voi jättää tehtävääni”, hän huomautti.
”Se järjestyy kyllä”, Edmund sanoi ja hymyili, ”Esaias, koska Marcus joutuu olemaan nyt paljon poissa, saat sinä ottaa siksi aikaa hänen paikkansa poikani henkivartijana”, hän jatkoi.
”Sen teen, herrani” Esaias sanoi ja kumarsi, ”kai se sopii teillekin?” Hän kysyi ja kääntyi Marcuksen puoleen.
”Tietenkin se käy”, Marcus vastasi, sillä hän luotti kuninkaan ihmistuntemukseen, eikä epäillyt tämän valintoja.
”Hyvä”, Edmund sanoi, ”Esaias, sinun toimesi alkaa heti ja voit mennä, poikani on pihalla harjoittelemassa miekkailua. Marcus, jää vielä hetkeksi, niin kerron tarkemmin tehtävästäsi”, hän jatkoi.
”Kyllä herrani”, kajahti yhtä aikaa ja kumpikin kumarsi uudelleen. Tämän jälkeen Esaias suuntasi kulkunsa pihamaalle, Edmundin jäädessä vielä keskustelemaan Marcuksen kanssa.
***
”Marcus, tiedät varmaankin, että saatat joutua vaikeisiinkin tilanteisiin ja mahdollisesti tahraamaan kätesi viattomien vereen”, Edmund aloitti.
”Tiedän, herrani”, Marcus sanoi tyynesti. Toki hän tiesi, että tehtävä oli vaativa, mutta hän päätti edes yrittää välttää epämieluisia tilanteita mahdollisimman pitkään, etenkin jos ne sisältäisivät viattomien veren vuodatusta.
”Hyvä. Minä toivotan sinulle onnea ja toivon totisesti, ettet joudu hankalien valintojen eteen”, Edmund sanoi ja laski kätensä Marcuksen hartialle, ”kuten sanoin aiemmin, minä takaan että perheesi on ja pysyy turvassa, niin kauan kuin minussa henki vielä pihisee”, hän jatkoi.
”Minä kiitän teitä, teidän jalomielisyytenne”, Marcus sanoi ja kumarsi syvään, ”takaan, ettette joudu pettymään minuun”, hän lisäsi.
”Olisin hyvin iloinen, jos palaisitte takaisin hengissä ja yhtenä kappaleena”, Edmund sanoi.
”Niin minäkin”, Marcus totesi, ”jos suotte, niin kävisin mielelläni hyvästelemässä perheeni, ennen lähtöäni”, hän jatkoi.
”Tietenkin” Edmund sanoi, sillä tokihan hän sen soisi miehelle, kun ei koskaan voinut tietää milloin tämä seuraavan kerran näkisi rakkaansa.
***
Esaias harppoi pihamaalle ja näkikin siellä punakutrisen pojan, joka harjoitteli miekkailua puisella miekalla, vastustajanaan puinen ukko, joka oli jo aikaa sitten nähnyt parhaat päivänsä. Hän huomasi kyllä, että tässä oli kuninkaan ainoa poika, Arthur. Hän näki, että poika oli perinyt isänsä jalot piirteet, kuin myös isänisän Erikin piirteitä ja tummanruskeat silmät.
Esaias jäi sivummalle katsomaan pojan harjoituksia, sillä halusi edetä hitaasti, sillä arveli, ettei poika välttämättä ollut mielissään muutoksesta, josta isä ei ollut edes kertonut hänelle mitään. Hän halusi tutustumisen tapahtuvan pojan ehdoilla, jolloin tämän olisi kenties helpompi hyväksyä tämä muutos.
Esaiasin tosin oli pakko myöntää, että poika osasi jo vallan hyvin käsitellä puista miekkaansa, vaikka tietenkin oli paljon, mitä tämän tulisi vielä oppia. Marcus oli ollut hyvä opettaja, hän ajatteli ja hymyili.
Esaias päätti astella hivenen lähemmäksi, kun poika viimein huomasi, ettei ollut yksin.
”Marcus!” Kuului pojan huudahdus ja tämä kääntyi katsomaan tulijaa. Esaias näki, miten pojan ilme muuttui, kun tämä havaitsi, ettei tulija ollutkaan Marcus.
”Kuka te olette ja millä oikeudella te tulette häiritsemään harjoituksiani ja missä on Marcus?” Poika kysyi ja katsoi Esaiasia tiukasti, vailla pelkoa.
Esaias yritti pitää kasvonsa peruslukemilla, vaikka häntä hieman huvittikin pojan käytös. Kyllä tästä varmasti vielä kuoriutuisi hyvä kuningas aikanaan, hän ajatteli.
”Minä olen Esaias”, Esaias esittäytyi ja kumarsi, sillä halusi tietenkin olla mahdollisimman kohtelias kuninkaallisen suvun vesan edessä, ”isänne määräsi minut väliaikaisesti teidän henkivartijaksenne, sillä Marcuksella on tällä hetkellä kiireellinen tehtävä, josta syystä hän on estynyt hoitamaan tehtäväänsä henkivartijananne”, hän sanoi, miettien sanansa tarkoin.
”Mph”, poika tuhahti ja nyrpisti nenäänsä.
”Olen kovin pahoillani tästä järjestelystä ja jos se ei teitä miellytä, olette vapaa keskustelemaan asiasta isänne kanssa”, Esaias sanoi ja painoi päänsä kumarrukseen.
Hänen täytyi myöntää, että pojassa tosiaan oli luonnetta. Tämä oli aivan erilainen kuin mitä Erik oli ollut, vaikka silmät olivatkin aivan samanlaiset.
”Hyvä on, mutta älä tule lähemmäksi”, poika komensi ja sipaisi punaisen hiuskiehkuran pois otsaltaan.
”Kuten tahdotte”, Esaias sanoi, eikä voinut olla hymyilemättä pojan tomeruudelle. Hän kuitenkin hävitti hymyn kasvoiltaan, sillä ei tietenkään halunnut suututtaa poikaa enempää, sillä ymmärsi hyvin tämän närkästyksen muutoksen johdosta.
Esaias asteli hieman kauemmaksi pojasta ja pysähtyi. Hän ei halunnut väkisin tunkea pojan seuraan, vaan päätti, että tämä saisi itse tulla tekemään tuttavuutta, kun katsoisi sen sopivaksi.
Hän veti miekan huotrastaan, katseli sitä ja huokaisi, sillä niin monen viattoman veri oli tuolla terällä vuodatettu, josta auringon valo heijastui ja niitä tekoja hän katui syvästi. Hän henkäisi syvään ja alkoi liikutella miekkaansa tarkoin harkituin liikkein.
Sulava kaari toisensa jälkeen piirtyi ilmaan ja silmäkulmastaan hän näki, pojan seisahtuneen paikalleen ja kääntyneen katsomaan. Hän oli tyytyväinen, sillä pojan mielenkiinto oli selvästi herännyt. Hän ei silti ollut vielä huomaavinaankaan poikaa, vaan jatkoi omaa harjoitustaan. Hienoinen hymy hiipi hänen suupieliinsä, kun hän kuuli pojan astelevan luokseen.
”Tuota, mitenkä tuo tehdään?” Arthur kysyi viimein ja katsoi Esaiasin liikehdintää peittelemättömän kiinnostuneena.
Esaias lopetti harjoittelunsa ja laski miekkansa alas, kääntyen katsomaan poikaa, iloinen pilke silmissään.
”Voinhan minä sen opettaa teille, jos niin haluatte”, hän sanoi ja hymyili.
”Voitko?”Arthur kysyi innostusta äänessään.
”Tietenkin”Esaias sanoi ja katsoi poikaa tyytyväisenä.
”Hienoa!” Arthur hihkaisi kasvot innosta hehkuen, mutta vakavoitui sitten, ”minä olin äsken töykeä ja unohdin esitellä itseni” hän lisäsi.
”Ei se mitään”, Esaias sanoi hyväntahtoisesti naurahtaen.
”Minä pyydän kuitenkin anteeksi typerää käytöstäni”, Arthur sanoi, sillä halusi olla samanlainen kunnian mies, kuin isäkin oli, ”minun nimeni on Arthur”, hän jatkoi ja katsoi totisena tuota karhunkokoista miestä.
”Anteeksipyyntö hyväksytty, vaikkei teidän olisikaan tarvinnut pyytää anteeksi” Esaias sanoi, ”jospa kuitenkin aloittaisimme harjoittelun”, hän lisäsi hymyillen.
”Hyvä on”, Arthur sanoi ja leveä hymy valaisi hänen kasvonsa.
Kommentit