No niin tässä taas yksi osanen, kun en malttanut enää pidempää odottaa. Tällä kertaa toimintaa on hieman enemmän ja lukeminen tästä eteenpäin, on jokaisen omalla vastuulla, sillä odotettavissa on voimakkaita kohtauksia, jotka eivät herkemmille ja/tai nuoremmille sovi.

***

20. Luku Hyökkäys

Oli ollut rauhallista jo melkein toista kuukautta, eikä Vladimiristakaan ollut kuulunut mitään, joten kukaan ei tietenkään osannut varautua siihen, että tämä päättäisi yrittää jotakin.

Esaias oli juuri opettamassa Arthurille miekkailun alkeita, kun pihamaalle astui astui joukko miehiä, Vladimir etunenässä.

”Voi kuinka herttaista”, Vladimir naurahti häijysti.

”Vladimir”, Esaias sylkäisi nimen suustaan ja katsoi Vladimiria murhaavasti.

”Petturi”, Vladimir sihisi hampaidensa välistä.

”Murhaaja”, Esaias ärisi takaisin.

Hän tiesi, että Arthur oli saatava pois paikalta, sillä muutoin Vladimir saattaisi tehdä tälle jotain. Toistaiseksi tämän huomio oli kiinnittynyt muualle, mutta se ei kestäisi kauaa, jos hän keksisi jotain paljon kiinnostavampaa.

”Ja mikäs sinä sitten olet?” Vladimir kysyi häijysti ja asteli edestakaisin. Hän nautti saadessaan kiusata Esaiasia ja kuitenkin hän oli huomannut jotain paljon kiinnostavampaa, jotain, joka toisi hänelle ehkä keinon päästä käsiksi vallankahvaan.

Esaias huomasi tämän ja päätti, ettei päästäisi Vladimiria tai yhtäkään tämän roistoista lähellekään Arthuria.

”Arthur, kun minä sanon, niin sinä juokset niin lujaa, kuin jaloistasi pääset, etkä katso taaksesi”, Esaias kääntyi Arthurin puoleen ja katsoi tätä tiukasti, ”etsi käsiisi vartijat ja kerro mitä tapahtui”, hän lisäsi.

”Mutta”, Arthur aloitti.

”Arthur, ole niin kiltti”, Esaias pyysi. Hän tosiaan piti kovasti pojasta, joka oli hänelle yhtä rakas, kuin jos tämä olisi ollut oma poika.

Arthur ei sanonut mitään, nyökäytti vain päätään. Häntä pelotti, eikä hän pitänyt Vladimirista ja tämän mukana tulleista miehistä. Arthur tiesi, että Esaias oli vahva kuin härkä, muttei kuitenkaan uskonut, että tämä pärjäisi yksin kaikkia vastaan, ei ainakaan niin kauan, että kukaan ehtisi tulla hätiin.

Mutta sen enempää Arthur, kuin Esaiaskaan ei ehtinyt liikahtaakaan, kun Vladimir antoi häijysti naurahtaen hyökkäyskäskyn.

Esaias kaappasi Arthurin syliinsä, suojaten tätä miesten iskuilta. Hän taisteli miehiä vastaan, suojaten poikaa parhaansa mukaan.

”Senkin imbesillit! Olkaa varovaisia, sillä pojasta on enemmän hyötyä elävänä!” Vladimir karjui, sillä tajusi itsekin, että jos poika kuolisi, hän olisi pahassa pulassa, eikä hänellä olisi minkäänlaista valttikorttia jonka avulla keplotella itseään vapaaksi.

Esaias tyrmäsi yhden miehen yhdellä ainoalla nyrkin iskulla ja kaatoi kaksi muuta nurin, juosten kohti tammiovea, suojellen Arthuria ruumiillaan.

”Pidä tiukasti kiinni, äläkä katso, vaikka kuulisit mitä”, Esaias käski hengästyneellä äänellä. Häntä heikotti, sillä muutama saaduista iskuista oli haavoittanut häntä pahasti.

”Esaias”, Arthur aloitti, mutta vaikeni kun näki, ettei tämä aikonut vastata.

Hän tiesi, että jotain vakavaa oli tekeillä ja näki, että Esaias oli pahasti haavoittunut. Se pelotti häntä, sillä hän tiesi, että moisiin vammoihin saattoi kuolla, eikä hän halunnut sen tapahtuvan Esaiasille, josta hän niin kovasti piti.

Esaias työnsi yhden raskaan tammioven auki, työnsi Arthurin sisälle ja hoippui itse perässä, teljeten huolellisesti oven sisäpuolelta. Jopa Arthur tiesi, että raskas tammiovi oli niin paksu, ettei sitä kovin helpolla saanut auki. He olisivat turvassa jonkin aikaa, jolleivät vartijat äkkäisi pian tunkeilijoita. Esaias peruutti ovelta hieman ja silloin jalat pettivät hänen altaan ja hän lysähti kylmälle kivilattialle kyljelleen.

”Esaias!” Arthur kiljaisi pelästyneenä ja juoksi tämän luokse. Hän näki miten kaksi suurta punaista länttiä levisi tämän vasempaan kylkeen.

Arthur kutsui miestä uudelleen nimeltä, mutta tämä ei liikahtanutkaan. Arthur kiersi Esaiaksen toiselle puolelle ja sai vaivoin käännettyä tämän selälleen.

”Esaias?” Arthur kysyi ja laski kätensä tämän verisen kyljen päälle. Miten pieneltä hänen kätensä näyttikään ison miehen kylkeä vasten. Hän tajusi sen, että oli vain pieni poika, mutta silti, hän halusi auttaa tätä miestä, josta oli tullut hänelle hyvä ystävä ja opettaja.

”Arthur”, Esaias henkäisi ja raotti hieman raskaita luomiaan, ”näetkö tuon toisen oven tuolla takan vieressä?” Hän kysyi.

”Näen”, Arthur vastasi ja oli ymmällään.

”Minä haluan, että sinä menet siitä. Sitä kautta pääsee vartiotupaan ja voit hälyttää apua, jolleivät ole jo huomanneet noita tunkeilijoita”, Esaias sanoi ja keräsi kaiken voimansa pysyäkseen tajuissaan.

”Entä sinä? Tuletko sinä mukaani?” Arthur kysyi ja katsoi Esaiasia surullisena.

”Ei, minä en tule”, Esaias vastasi hengittäen raskaasti.

”Miksi et? Haluan että sinä tulet! Käsken sinua tulemaan mukaani!” Arthur huusi ja kuumat kyyneleet vierähtivät hänen poskilleen. Hän tiesi kyllä, että Esaias oli kuolettavasti haavoittunut, mutta hän ei silti halunnut uskoa sitä.

”Ja minä haluan tulla, mutta en voi”, Esaias sanoi ja pörrötti kevyesti pojan punaisia hiuksia.

”Esaias”, Arthur niiskutti, sillä hän ei halunnut jättää ystäväänsä näin.

”Mene, kun vielä voit”, Esaias sanoi lämpimästi ja hätkähti, kun ovelta kuului voimakas räsähdys, joka kieli, ettei menisi kauankaan, kun roistot pääsisivät läpi. Hän oli kuullut tasaisen jyskytyksen ovelta ja raskaat kiroukset, kun miehet hakkasivat ovea jollakin isolla ja raskaalla esineellä.

”Mutta”, Arthur yritti vielä.

”Mene!” Esaias kähähti ja työnsi poikaa kauemmaksi itsestään.

Arthur nousi jaloilleen ja juoksi huoneen perällä olevalle ovelle. Esaias kuuli pojan itkun ja se tuntui pahalta, mutta ainakin hän oli pitänyt Edmundille antamansa lupauksen suojella poikaa kaikin keinoin.

Kuului edellistä voimakkaampi räsähdys oven antaessa lopulta periksi, jolloin Vladimir ja hänen roistonsa ryntäsivät sisälle. Arthur oli jo poissa, turvassa, Esaias ajatteli, kun kuuli askeleiden lähestyvän ja pysähtyvän viereensä. Luomiensa raosta hän näki Vladimirin, jonka kasvoilla oli ylimielinen hymy ja tämän tummista huokui kylmyys.

”Enpä olisi uskonut näkeväni sinua alakynnessä”, Vladimir sanoi hiljaa ja katsoi Esaiasia kylmästi.

Esaias ei kyennyt vastaamaan ja vain katsoi takaisin. Hänen sormensa nykivät hieman, kuin hän olisi halunnut kietoa ne Vladimirin kaulan ympärille.

”Tämä on loppusi, petturi”, Vladimir sähähti ja iski kahdesti miekkansa keskelle Esaiasin leveää rintaa. Esaiasin suusta karkasi heikko äännähdys, minkä jälkeen hän vain makasi alallaan, punaisen läntin levitessä rintaan, silmät tyhjyyteen tuijottaen.

***

Esaiaksen käskystä huolimatta Arthur oli jäänyt oven taakse seuraamaan tapahtumia. Hän katseli ovenraosta, kun Vladimir ja tämän miehet saartoivat lattialle lyyhistyneen Esaiasin. Arthur tunsi sydämensä jyskyttävän niin lujaa, että hän pelkäsi noiden roistojen kuulevan sen. Hän ei kuitenkaan uskaltanut liikahtaakaan paikaltaan, sillä tiesi, että hänen oli oltava hyvin hiljaa, sillä muutoin nuo roistot huomaisivat hänet.

Hän kuuli pahantahtoisen äänen puhuvan, muttei saanut sanoista selvää ja tulisi muistamaan tuon äänen niin kauan kuin eläisi. Raostaan hän näki, kun mies, joka oli juuri puhunut asteli hetken edestakaisin, pysähtyi ja nosti miekkaa puristavan käden ylös. Käsi nousi ja laski kahdesti, jonka jälkeen miekan kiiltävä terä värjäytyi punaiseksi Esaisasin verestä.

Arthur kuuli, kuinka Esaias ähkäisi heikosti ja vaikeni sitten, maaten liikkumattomana paikallaan.

"Ei", Arthur henkäisi hiljaa, eikä kyennyt millään estämään tukahtunutta nyyhkäystä, joka karkasi hänen huuliltaan.

Hän painoi nopeasti käden suunsa eteen ja tuskin uskalsi hengittää, kuumien kyyneleiden vierähdellessä hiljalleen alas ja kastellessa hänen poskensa.

"Etsikää poika, mutta älkää vahingoittako häntä", kuului tuo ääni kovana ja kylmänä, aivan oven läheltä, "hän ei taida olla kovinkaan kaukana", ääni lisäsi häijysti, kuin sihisevä käärme.

Arthur kuuli jokaisen sanan ja hengähti säikähtäneenä ja irrotti otteensa ovesta, jonka raosta oli juuri kurkistellut. Ovi painui kiinni hiljaa kolahtaen, jolloin Arthur perääntyi hieman ovelta, sydän jyskytti entistä kiivaammin ja hän ei tiennyt mitä tehdä. Hän tiesi, että hänen pitäisi mennä, mutta jalat eivät totelleet.

"Meillä taitaa olla täällä rotta", Vladimir naurahti ja kiskaisi oven auki.

Täsmälleen samalla hetkellä Arthur käännähti kannoillaan ja pinkaisi juoksuun. Hän juoksi niin lujaa kuin jaloistaan pääsi pitkin mutkittelevaa käytävää. Hän kuuli sydämensä jyskeen korvissaan, samoin kuin takaansa kantautuvat raskaat askeleet ja karkeat kiroukset.

***

Käytävää tuntui jatkuvan loputtomiin, kunnes hän viimein saapui isoon huoneeseen, jonka tajusi vahtituvaksi. Arthur tiesi, että vahtituvassa oli aina jonkin verran sotilaita ja niin oli nytkin. Hän näki Marcuksen, joka seisoi ison karkeasti rakennetun kivisen takan luona.

"Marcus", Arthur läähätti hengästyneenä ja sai tämän huomion kääntymään itseensä.

"Teidän korkeutenne, mitä te täällä teette? Eikös teidän pitänyt olla Esaiasin kanssa?" Marcus kysyi ja katsoi poikaa, joka oli juuri juossut paikalle, kuin itse piru olisi ollut tämän kannoilla.

"E-Esaias on haavoittunut pahasti!" Arthur parahti ja katsoi kyyneleisin silmin Marcusta. Muuta hän ei sitten ehtinytkään sanoa, kun häntä jahdanneet miehet tulivat käytävästä vahtitupaan.

"Poika tänne, tai kuolette!" Vladimir karjaisi.

"Ei onnistu", Marcus sanoi ja veti Arthurin taakseen suojaan, "Larry pidättele noita roistoja niin kauan kuin pystyt. Ben käy hälyttämässä lisää miehiä. Minä vien Prinssin pois täältä", hän jakeli käskyjä, sillä tiesi, että oli toimittava nopeasti tai nuo roistot veisivät prinssin mukanaan.

"Käskystä!" Kajahti huuto ja Ben ja Larry suuntasivat suorittamaan annettuja tehtäviä.

"Arthur, tule. Minun on vietävä sinut pois täältä, sillä täällä on pian täysi rähinä päällä, eikä teidän sovi jäädä sen keskelle", Marcus sanoi ja alkoi ohjata Arthuria pois.

"Minne sinä kuvittelet meneväsi!" Vladimir ärähti, huomatessaan Marcuksen aikeet.

"Ei kuulu sinuun, mutta jos se minusta riippuu, niin sinä et koske poikaan", Marcus ärisi ja ote miekankahvasta kiristyi. Hän oli totisesti valmis taistelemaan, eikä antaisi prinssiä tuon tunteettoman miehen käsiin.

"Poika tänne tai en vastaa seurauksista, petturi!" Vladimir karjui, huitoen miekallaan ilmaa.

"Arthur, painu pois täältä, minä yritän hidastaa häntä. Älä käänny katsomaan, kuulitpa mitä tahansa", Marcus käski ja veti miekkansa esiin, sillä taistelutta hän ei antautuisi. Hän oli vannonut suojelevansa kuningastaan, sekä kuninkaallista perhettä ja sen hän myös tekisi.

"Mutta", Arthur aloitti.

"Teidän korkeutenne, menkää. Nyt!" Marcus sanoi käskevään ääneen, joka ei sietänyt vastaväitteitä.

Arthur ei vastannut, mutta perääntyi ja juoksi ulos, läpi pihan, painuen suurista raudoitetuista ovista suoraan suureen saliin. Hän pysähtyi ja jäi katsomaan seinää, jolla oli seinävaatteita, miekkoja ja tikareita koristeina.

Hän asteli päättäväisenä seinälle ja nappasi käteensä yhden tikareista, joka koon puolesta oli hänelle kuin pieni miekka.

Tikari kourassaan hän alkoi päättäväisenä astella pihalle, jonne Marcus ja Vladimir olivat siirtyneet taistelun tuoksinassa.

Arthur oli päättänyt, ettei enää katsoisi vierestä, kun tuo mies tappaisi hänelle tärkeitä ihmisiä. Hän tiesi kyllä, ettei hänestä ollut vastusta aikuiselle miehelle, sillä hän ei osannut vielä läheskään niin hyvin miekkailla, kuin sotilaat, vaikka Esaias olikin hänelle yhtä ja toista opettanut. Mutta nopea hän oli ja sen oli Esaiaskin sanonut monta kertaa ja nyt hän halusi kokeilla, onnistuisiko edes pienesti haavoittamaan yhtäkään roistoista.

Arthur pysähtyi oviaukkoon ja näki miten Marcus ja Vladimir taistelivat. Kipinät sinkoilivat, kun miekan terät osuivat toisiinsa ja kaikki keinot tuntuivat olevan käytössä. Kun Vladimir tajusi jäävänsä toiseksi, hän kaivoi tikarin vaatteidensa kätköistä ja aikoi iskeä sen pahaa aavistamattoman Marcuksen selkään.

Arthur huomasi tämän ja juoksi noiden kahden luo ja viilsi syvän haavan Vladimirin nilkkaan. Ennen kuin Vladimir ehti tajuta, mitä oli tapahtunut, Arthur iski tikarinsa voimalla hänen jalkapöytänsä läpi.

"Aaaargh! Senkin pieni piru, minä tapan sinut!" Vladimir karjui raivoissaan. Hänen kätensä heilahti voimakkaasti ja kuului läimäys ja muksahdus, kun Arthur lensi maahan

"Senkin ruoja!" Marcus karjaisi ja hyökkäsi kohti Vladimiria.

Vladimir tajusi, ettei voisi voittaa, vaan perääntyi nopeasti ja ontui kiroillen pakoon. Vain kaksi hänen alaisistaan pääsi pakoon, muiden joko kuollessa taistelussa tai jäädessä kiinni.

Marcus antoi Vladimirin mennä ja harppoi nopein askelin Arthurin luo, joka kömpi juuri istumaan.

”Teidän korkeutenne, oletteko kunnossa?” Marcus kysyi ja katseli samalla poikaa, jonka posket olivat kyyneljuovilla. Hän näki, että toinen poski helotti punaisena, siitä kohden, mihin Vladimirin kämmen oli osunut.

”Olen”, Arthur sanoi hiljaa ja painoi katseensa alas.

Hänestä tuntui pahalta ja hän pelkäsi, ettei Esaias selviäisi, sillä niin huonolta mies oli näyttänyt, kun hän oli tämän nähnyt viimeisen kerran

Marcuksella ei ollut sydäntä moittia poikaa siitä, ettei tämä ollut pysynyt poissa taistelun melskeestä, vaikka hän olikin niin käskenyt. Hän näki, että poika oli kokenut jo ihan tarpeeksi sille päivälle ja kaipasi nyt vain tukea ja rakkautta.

”Annas kun autan sinut ylös”, Marcus sanoi lempeästi ja ojensi kätensä kohti poikaa. Arthur otti miehen kädestä kiinni ja antoi tämän nostaa itsensä jalkeille.

”Kiitos”, Arthur sopersi ja nosti hitaasti katseensa Marcukseen, jonka kasvot olivat vakavat, mutta kuitenkin lämpimät. Niillä ei nyt näkynyt sitä tavanomaista hymyä, mutta silmissä oli yhä tuo lämmin katse, ”entä Esaias?” Hän kysyi viimein, kyyneleen vierähtäessä hänen poskilleen.

Marcus oli vaiti, eikä ehtinyt vastata, kun eräs sotilaista tuli juoksujalkaa hänen luokseen.

”Sir”, sotilas aloitti ja vilkaisi sitten nopeasti nuorta prinssiä ja veti Marcuksen hieman sivummalle ja sanoi hiljaa, ”se on nyt varmistettu, että Esaias on kuollut”

”Kiitos”, Marcus vastasi, mielen synkistyessä entisestään, ”voitte mennä, mutta pyydän sinua sitä ennen hakemaan kuninkaan tänne”, hän pyysi, sillä kaikkein parasta olisi, jos Arthur voisi olla vanhempiensa parissa.

Liian paljon, oli nuori prinssi joutunut kokemaan, liian lyhyessä ajassa.

”Kyllä sir, tapahtuu heti sir”, sotilas sanoi ja kumarsi. Sen kummempia kyselemättä hän painui juoksujalkaa toteuttamaan annettua tehtävää.

Marcus kääntyi Arthurin puoleen ja laskeutui polvensa varaan tämän eteen, miettien kuinka kertoa prinssille totuuden, sillä hän näki pojan kasvoista, että tämä toivoi Esaiakseksen selvinneen, vaikka oli varmasti nähnyt, miten pahasti tämä oli haavoittunut.

”Arthur”, Marcus uskaltautui puhuttelemaan nuorta prinssiä nimeltä ja katseli tätä tutkivasti.

”Niin”, Arthur kysyi ja henkäisi syvään, sillä arvasi jo ettei mitään hyviä uutisia ollut tiedossa.

”Olen hyvin pahoillani, että joudun kertomaan tämän teille”, Marcus aloitti ja vaikeni hetkeksi, ”mutta Esaias ei selvinnyt”, hän jatkoi ja katsoi pojan vakavia kasvoja.

”Mutta...” Arthur aloitti ja vaikeni sitten. Vaikka hän olikin elätellyt toivoa siitä, etteivät vammat olisikaan olleet niin pahoja, oli hän sisimmässään tiennyt karun totuuden. Hän vain ei ollut halunnut ajatella sitä, sillä miten joku niin iso ja voimakas, kuin Esaias, voisi kuolla.

”Olen pahoillani”, Marcus sanoi uudelleen ja katsoi poikaa, jonka alahuuli väpätti.

Hän veti Arthurin käsiensä suojaa, kuten olisi tehnyt omalle pojalleen, sillä tiesi, että tämä tarvitsi nyt aikuisen tukea ja turvaa. Hän tunsi, miten pojan hoikka vartalo vavahteli nyyhkytyksistä ja tunsi itsensäkin surulliseksi, sillä hän tiesi, miten paljon tämä oli Esaiaksesta pitänyt.

Marcus itsekin oli ystävystynyt Esaiaksen kanssa, tiesi että jäisi kaipaamaan miehen isoa olemusta, naurua ja leikinlaskua.

Arthur nojautui miehen leveää olkaa vasten ja antoi itkun tulla, vaikka olikin ollut aina sitä mieltä, että itkeminen oli tyttöjen juttu. Mutta nyt hän ei voinut sille mitään, sillä menetyksen tuska oli liian suuri kestettäväksi ja toki hän tiesi, että oli vain poika ja aikuisuuteen oli vielä pitkä matka.

Syvän hiljaisuuden katkaisi askelten kaiku, josta saattoi päätellä, että tulijalla oli kiire. Marcus käänsi katseensa äänen suuntaan ja valmistautui puolustamaan prinssiä kaikin keinoin, jos tulija olisi vihollinen, sillä hän ei tiennyt kuinka paljon Vladimirilla oli miehiä ollut mukanaan ja oliko joku heistä kenties jäänyt vielä hiiviskelemään linnan käytäville.

Hän huokaisi helpotuksessa, nähdessään Edmundin, joka harppoi paikalle, kasvoillaan huolestunut ilme. Aivan tämän kannoilla tuli kuningatar Birgitta, joka muitta mutkitta ohitti miehensä ja syöksyi katsomaan, oliko Arthur kunnossa.

Marcus päästi pojasta irti ja antoi kuningatar Birgitan ottaa tämän hoiviinsa.

”Teidän korkeutenne”, Marcus sanoi ja kumarsi kummallekin.

”Mitä oikein tapahtui?” Edmund kysyi ja katsoi Marcusta tiukasti.

Sotilas oli kyllä lyhyesti kertonut, mitä oli tapahtunut, mutta hän halusi silti tarkemmat tiedot tapahtuneesta ja mikä tärkeintä, varmistua siitä, että Arthur oli kunnossa.

”Vladimir, teidän korkeutenne”, Marcus sanoi ja kertoi juurta jaksain, sen mitä itse tiesi tapahtuneesta.

”Miten tämä on mahdollista?” Edmund kysyi kulmat kurtistuen, sillä ketään ei päässyt vartion huomaamatta sisälle linnaan.

”Hän tappoi porttia vartioineet sotilaat”, Marcus kertoi ja tiesi, että hänellä oli vielä raskas velvollisuus ilmoittaa näiden vartiosotilaiden omaisille tapahtuneesta, tosin hän tiesi kyllä, että näiden elämä tulisi järjestymään, sillä Edmund oli tarkka siitä, että hänen alaisensa pärjäisivät ilman elättäjääkin, olipa se sitten ollut isä tai poika.

”Hemmetti”, Edmund sanoi ja mietti mitä tehdä, sillä ei halunnut, että yksikään Vladimirin lurjuksista pääsisi lähellekään Arthuria tai linnaa, ”kaksinkertaistakaa vartio ja jos Vladimir yrittää päästä sisälle, tappakaa hänet. Hänestä on ollut aivan tarpeeksi vaivaa”, hän jatkoi ja katsoi tuikeasti Marcusta.

”Kyllä teidän korkeutenne”, Marcus sanoi, ”kuten jo varmaan tietänette, Esaias menehtyi saamiinsa vammoihin suojellessaan teidän poikaanne", hän jatkoi.

Edmundin ilme synkentyi entisestään, sillä hänkin oli pitänyt Esaiaksesta ja monet kerrat katsellut ikkunasta, miten tämä oli isällisesti opettanut Arthurille miekkailun saloja.

”Se on hyvin ikävä kuulla”, Edmund sanoi viimein ja huokaisi, ”minä käyn henkilökohtaisesti kertomassa suruviestin hänen veljelleen ja haluan, että hänen perheestään pidetään hyvä huoli. Michaelin, kuin myös luostarille voisi lähettää lisää sotilaita turvaksi, nyt kun se ketku kerran on vieläkin vapaalla jalalla, eikä epäröi tappaa ja todennäköisesti hän kohdistaa tappion tuoman vihansa johonkuhun minulle tärkeistä henkilöistä”, hän jatkoi, sillä halusi suojata viattomat ihmiset Vladimirin vihalta, jota tämä epäilemättä kohdistaisi kehen tahansa vastaan tulevaan.

”En ole varma haluaako Vladimir hetkeen tapella, sillä teidän poikanne silpoi hänen jalkaansa tikarilla, vaikka käskin häntä poistumaan taistelun melskeestä”, Marcus kertoi.

”Urhea poika, joskin myönnettäköön, että tuo temppu oli tyhmänrohkea. Mutta olen silti iloinen siitä, ettei hänelle tapahtunut mitään ja että hän on kunnossa”, Edmund sanoi ja kääntyi vaimonsa puoleen, ”Birgitta kultaseni, veisitkö Arthurin huoneeseensa. Minulla on vielä asioita hoidettavana, mutta tulen kyllä myöhemmin, sillä haluan keskustella Arthurin kanssa”, hän lisäsi, kääntyen katsomaan vaimoaan.

”Totta kai”, Birgitta vastasi ja katsahti sitten Arthuria, ”tule, mennään”, hän lisäsi ja alkoi ohjata poikaansa pois pihamaalta, Edmundin jäädessä vielä keskustelemaan Marcuksen kanssa.