Sotilaat palasivat Julianin luo, joka suuttui, kun poika ei ollutkaan näiden mukana. Hän olisi halunnut viedä pojan kuninkaansa luo ja väittää pelastaneensa hänet. Mutta toisaalta hän pelkäsi, kuinka paljon poika muisti ja tunnistaisiko tämä hänet.


”Senkin aivottomat imbesillit!” Julian raivosi. ”Minä annoin teille tarkat ohjeet, ettekä te luupäät osanneet noudattaa sitä!” Hän jatkoi niin, että koko huone kaikui.
”A...anteeksi herra.” Toinen sotilaista änkytti peloissaan, eikä toinenkaan näyttänyt kovin tyytyväiseltä saatuun palautteeseen. Etenkin kun oli läimäissyt poikaa lähtiessään.
”Te painutte takaisin mökille ja haette pojan tänne, tai en vastaa seurauksista.” Julian äyskähti käskyn sotilaille.
”Kyllä herra, heti herra.” Toinen sanoi ja perääntyi kumarrellen, toisen luimistellessa vierellään.

Kumpikin sotilaista oli enemmän tai vähemmän tyytymätön asiain tilaan, sillä matkassa kestäisi kauan ja siihen mennessä se pentu olisi varmasti jo kadonnut, mutta pakko oli silti jotain tehdä, vaikka vain näön vuoksi.


Niin he sitten kumpikin hakivat hevosensa ja suuntasivat kulkunsa kohti tuota tupaa. Päivä toisensa jälkeen kului, kun he ensin matkasivat ohi laajojen peltoalueiden läpi. Tuota peltoaluetta täplitti hajanaisesti siellä täällä maanviljelijöiden ja vieläkin alhaisimpien kansalaisten ränsistyneet ja sään pieksemät puumökit. Viimein alava maa alkoi muuttua metsäisemmäksi, kunnes viimein muuttui ikivanhaksi metsäksi. Siellä täällä kasvoi kuhmuisia vääntyneitä puita ja isoja vanhoja mäntyjä, joiden latvat kurottelivat korkeuksiin.


Ilma metsässä oli tiheämpää, eikä aurinko valaissut kunnolla muhkuraisia polkuja, joilla heidän hevosensa nyt kompastelivat, kunnes Sotilaat hyppäsivät alas ratsuiltaan ja taluttivat näitä mukanaan.

 


Viimein pitkän ajan kuluttua he saapuivat Fannyn mökille todetakseen, että lintu oli lentänyt häkistään. Poika ei ollut mailla, eikä halmeillakaan. Mökin lattiaa peitti paksu lika- ja pölykerros, joka kieli ettei mökissä oltu asuttu moneen päivään.
”Täällä ei ole enää ketään.” Sanoi Dick joka oli nopeasti tutkinut pienen ränsistyneen tuvan.


”Hemmetti, Dick mitäs nyt tehdään?” Gideon kysyi ja tunsi pelon hiipivän sisuskaluihin, sillä tiesi, ettei neuvonantaja Julian pitäisi uutisista.
”Pakko se on mennä takaisin ja kertoa.” Dick murahti ja harppoi hevosensa luo.
Enää sanaakaan sanomatta nuo molemmat nousivat ratsujensa selästä ja jättivät pienen mökin lumen keskelle ja suuntasivat takaisin linnalle, vaikka se kovin epämieluisalta tuntuikin.

 


Yö yllätti tämän kaksikon, joten he päättivät leiriytyä pienen kallioseinämästä iloisesti pulppuilevan puron viereen.
Yö kului hyvin hitaasti, sillä kumpikaan ei oikeastaan saanut unta, sillä pelko siitä, mitä moisesta töppäyksestä seuraisi vei yöunet tehokkaasti. Lisäksi oli hyvin kylmää, eikä nahkainen teltta kovin paljoa suojaa ja lämpöä antanut.
Kun aamu viimein alkoi valjeta, he nousivat, söivät niukan aamiaisen, purkivat leirin ja valmistelivat hevosensa ja lähtivät.
Vielä jokusen päivän heillä meni ja viimein takaisin päästyään, he näyttivät hyvin rähjääntyneiltä. Vastentahtoisesti he marssivat Julianin luo ja jäivät luimistellen odottamaan tuomiotaan.

 


Ja oikeassahan he olivat olleetkin, sillä Julian raivostui silmittömästi ja haukkui molempia sotilaita mitä moninaisemmin nimin ja uhkasi, että heidän selkänahkansa tulisi pian olemaan hellänä.
Viimein purettuaan pahimman raivonsa hän käski tylysti sotilaita etsimään pojan ja takaisin ei olisi tulemista, ennen kuin poika löytyisi.
Nöyrinä ja pelokkaina nuo kaksi lähtivät. He etsivät ja etsivät, mutteivät löytäneet. Poika näytti kadonneen kokonaan. Sotilaat eivät enää uskaltaneet palata tyhjin käsin vaan katosivat jäljettömiin hekin.

*****

Vuodet vierähtelivät ja Erik kulki siellä täällä. Hän yritti silloin tällöin saada töitä, mutta kukaan ei häntä huolinut ottaa töihinsä, ei edes vähäpätöisimpiin töihin, jotka useimmiten annettiin kaikkein alimman kastin tehtäväksi.
Hän siis tyytyi kerjäämään tai kaivelemaan jätekasoja ja söi mitä käsiinsä sai. Metsässä ollessaan hän nautti metsän antimista, mutta varovasti, sillä valtakunnan hallitsija tuskin pitäisi siitä, jos joku luvatta kaataisi riistaa hänen metsässään. Niinpä hän tyytyi vain pienriistaan tai vain marjoihin ja sieniin, jos niitä löytyi tai kalaan, jos sopiva vesistö osui kohdalle.
Nukkumapaikka oli yleensä taivasalla, sillä kukaan ei huolinut ottaa luokseen rähjäistä poikaa, jolla lisäksi oli häpeän merkki käsivarressaan. Vaatteet olivat jo niin repeilleet, että oli miltei mahdoton peittää ihmisiltä tuota merkkiä, vaikka hän niin kovin sitä tahtoi. Niin hän sitten pysyi erillään muista ihmisistä ja eli yksinäistä elämää, vailla yhtään ystävää.

****

Lumihiutaleet leijailivat alas hitaasti ja peittivät pienen öisen kylän valkeaan vaippaan. Tuon pimeän rikkoi ikkunoista loistava keltainen lämmin kutsuva valo ja tien varsiin laitetut lyhdyt. Oli juuri sellainen ilta, jolloin perheet ja vähän tuntemattomammatkin ihmiset olivat yhdessä, jakoivat lahjoja ja nauttivat pöydän antimista. Kaikki oli tervetulleita, paitsi eräs, joka tälläkin hetkellä vaelsi ulkona kylmässä ja etsi itselleen suojaisaa paikkaa, jossa viettää yönsä.

Erik laahusti hartiat lysyssä eteenpäin ja kietoi rääsyjään tiukemmin ympärilleen, vaikkeivät ne sanottavammin lämmittäneetkään. Tuo nuori mies, tuskin viittätoista vanhempi, oli ikänsä elänyt kaduilla, eikä hän ollut suosittu edes kadun kasvattien keskuudessa, eikä näin ollen päässyt edes köyhille tarkoitettuun suojaan.


Hän ei muistanut omia vanhempiaan, vain naisen, joka oli hänet kasvattanut omanaan siihen asti, kun hän oli täyttänyt kymmenen. Sitten nainen jostain syystä pidätettiin, eikä hän ollut nähnyt tätä enää koskaan.
Erik tiesi olevansa erilainen, sillä hänen vasemmassa olkavarressaan oli merkki, jonka nähdessään useimmat ihmiset joko kauhistuivat ja pakenivat tai sitten käskivät vihaisena painumaan matkoihinsa ja monesti auttoivat vielä kengänkärjellään tai nyrkillään.
Hänellä oli myös toisenlainen merkki oikeassa käsivarressaan, pieni karhunjalanjälkeä muistuttava syntymämerkki, jota hän ei ollut uskaltanut näyttää kenellekään. Se oli nytkin paksun likakerroksen alla piilossa. Tuo toinen häpeällisempi ja ilmeisen pelottava merkki taas oli sellainen, ettei sitä saanut piiloon kunnolla, eivätkä räsyt sitä edes peittäneetkään kunnolla.
Syvä huokaus karkasi Erikin huulilta ja hän katsoi surullisena pieniä ikkunoita ja mietti, millaistakohan olisi ollut olla siellä muiden kanssa ihan tavallisena ihmisenä, vailla huolia ja murheita. Hitaasti hän käänsi katseensa pois ikkunoista ja jatkoi kulkuaan kohti kylän kirkolle, toivoen saavansa edes täksi yöksi katon päänsä päälle, sillä yöstä oli tulossa kylmin moneen vuoteen.


Varovaisesti hän asteli ylös jyrkät kiviportaat, joiden kylmyyden hän tunsi paljaissa jaloissaan. Hän työnsi raskaan oven auki ja astui sisälle kirkkoon, jossa ainoa valo tuli alttarin luona olevista kynttilöistä. Hän asteli pitkin keskikäytävää ja pysähtyi alttarin eteen ja katsoi sen takana seinällä riippuvaa krusifiksia.
Hän polvistui alttarin eteen, risti luisevat sormensa ja katsoi kauniisti tehtyä krusifiksia uudelleen.
”Herra, jos kuulette minua, niin toivon vain että saisin viettää tämän yön huoneessasi. Muuta en tahdo.” Hän kuiskasi hiljaa ja painoi päänsä alas, kuumien kyynelten vierähdellessä hiljaa hänen luiseville, kalpeille poskilleen.


Hän luki vielä hiljaisen rukouksen ja piirsi ristinmerkin ilmaan, jonka jälkeen asteli aivan kirkon perälle ja asettui lepäämään yhdelle kovalle penkille, peittonaan vain omat rääsynsä. Eihän sekään mikään erityisen hyvä nukkumapaikka ollut, mutta voitti aina ulkona nukkumisen.


Erik ei ehtinyt ummistaa silmiään, kun hän kuuli tasaiset askeleet, joiden kaiku poukkoili kivisiltä seiniltä. Varovaisesti hän nousi istumaan ja näki nukkavieruun asuun pukeutuneen miehen astelevan pitkin keskikäytävää. Hän nousi paikaltaan ja livahti ulos, sillä tiesi ettei ollut tervetullut mihinkään, joten miksi tämäkään olisi ollut poikkeus.
Hän lähti mieluusti pois, ennen kuin häädettiin, sillä ei halunnut haastaa riitaa kenenkään kanssa, etenkään näin jouluna.

Kylmä tuuli riepotteli hänen yllään olevia ryysyjä, jotka eivät pitäneet hyytävää kylmyyttä loitolla, kun hän laahusti hartiat alas painuneina, pää riipuksissa ja kylmästä täristen pimeässä eteenpäin ja lopulta käpertyi erääseen suojaisaan nurkkaan.
Eihän se lämmin ollut, mutta tarjosi edes jonkinlaista suojaa.


Katkeransuolaiset kyyneleet vierähtivät hänen likaisille poskilleen ja jäätyivät pakkasessa. Hän vilkaisi taas valaistuja ikkunoita ja toivoi, että olisi voinut olla edes sen yhden illan sisällä lämpimässä ja ehkä saada jotain syötävääkin.
Viimein Erik painoi päänsä alas ja kietoi räsyjään tiukemmin ympärilleen, vaikkeivät ne karkottaneetkaan kylmää. Hän tiesi, että jos nyt paleltuisi siihen, ei kukaan tulisi kaipaamaan häntä, ei kukaan. Hänellä ei ollut edes ruokaakaan, sillä oli viimeisen leipäpalansa lahjoittanut kaksi päivää aikaisemmin kahdelle nälkäiselle pikkulapselle, jotka olivat hänen mielestään tarvinneet sitä enemmän kuin hän itse.
Erik tunsi syvää epätoivoa ja uupumusta ja mietti, että ehkä oli sittenkin parempi vain kuolla pois, eipähän ainakaan enää olisi kenenkään vaivoina.
Jonkin ajan kuluttua hän ei enää tuntenut kylmää ja väsymys sai hänen luomensa painumaan kiinni.


”Täällähän sinä olet.” Kuului tumma, lämmin ja ystävällinen ääni, joka sai Erikin hätkähtämään hereille horroksestaan.
Hän katsoi miestä pelästyneenä ja yritti paeta, mutta ruumis oli pakkasen kohmettama.
”Sinähän olet aivan jäässä.” Mies sanoi ystävällisesti ja laskeutui aivan Erikin tasolle, katsoen tätä lempeä katse vihreänruskeissa silmissään. Ennen kuin Erik ehti tehdä mitään, mies alkoi hieroa hänen kohmeisia käsiään ja jalkojaan.


”Etkö... etkö häädäkään minua pois?” Erik kysyi hiljaa ja katsoi miestä hämmentyneenä, sillä ei ollut tottunut saamaan ystävällistä kohtelua keneltäkään.
”Miksi minä niin tekisin?” Mies kysyi ihmeissään ja katsoi Erikiä kulmat hivenen kurtistuen.
”En tiedä.” Erik sanoi hiljaa ja painoi katseensa alas. ”Koska kaikki tekevät niin.” Hän jatkoi lopulta.
”Mutta minä en tee niin.” Mies vastasi ja katsoi Erikiä lempeät kasvot vakavina.
”Kiitos.” Erik sanoi ja katsoi miestä kiitollisena.
”No niin, pystytkö nousemaan ylös?” Mies kysyi ystävällisesti.
”En tiedä. Ehkä.” Erik vastasi liikutellen hitaasti yhäkin kohmeessa olevia jalkojaan ja nousi seisomaan.
”No niin ja nyt me palaamme kirkolle, siellä on lämpimämpää kuin täällä ulkona.” Mies sanoi hyväntuulisesti ja kysyi sitten. ”Onko sinulla nimeä, poikaseni?”
”On.” Erik vastasi ja melkein meinasi kertoa ne lukuisat ilkeät nimitykset, joilla häntä useimmiten kutsuttiin ja huudeltiin perään, mutta päätti sitten tyytyä vain sanomaan etunimensä. ”Erik.”
”Erik.” Mies sanoi ikään kuin tunnustellen nimeä ja katsoi Erikiä hymyillen. ”Minä olen Veli Ignatius ja kuulun läheisen luostarin munkkiveljeskuntaan. ” Hän kertoi sitten.
”Minä jään ikuiseen kiitollisuuden velkaan sinulle Veli Ignatius.” Erik sanoi kiitollisena, äänen värähtäessä. ”Siitä on kauan kun kukaan on ollut minulle ystävällinen.” Hän jatkoi ja nosti räsyä pois vasemman olkavartensa päältä, jolloin Ignatius näki polttomerkin, jonka täytyi olla jo vuosia vanha.
”Mistä tuo merkki on tullut?” Veli Ignatius kysyi ja lisäsi. ”Se näyttää aika vanhalta.”
”Se... se on ollut minulla niin kauan kuin muistan.” Erik sanoi häpeillen ja painoi katseensa alas.
”No antaa tämän nyt olla, mietitään asiaa myöhemmin.” Veli Ignatius sanoi ja katsoi Erikiä lämpimästi. ”Sillä ensin hoidetaan muutama asia kuntoon, alkaen kylvystä.” Hän lisäsi.
”Miksi olette ystävällinen minulle?” Erik kysyi hämmentyneenä. ”En ole sen arvoinen.” Hän lisäsi surkeana.
”Miksi en olisi?” Veli Ignatius kysyi ja katsoi lempeästi Erikiä. ”Herramme on sanonut, että kaikki ovat hänen lapsiaan ja heistä on huolehdittava. Enkä minä halua, että kukaan joutuu olemaan yksin ja ulkona tässä säässä näin Jouluna.” Hän jatkoi katsoen lämmin pilke silmäkulmassaan Erikiä.
Erik seurasi Ignatiusta hiukan varautuneesti, sillä oli koko ikänsä joutunut pakenemaan ihmisiä, jotka katsoivat häntä kuin ruttotautista ja häätivät pois ilkeitä solvauksia perään huudellen.

Ignatius johdatti Erikin kirkon yhteydessä olevaan luostariin. Siellä Erik sai peseytyä ja syödäkseen, minkä jälkeen Ignatius johdatti hänet pieneen hyvin karuun huoneeseen, jossa oli vain sänky ja seinässä pääpuolen yläpuolella puinen risti.

Erikille huone oli luksusta verrattuna siihen, missä hän normaalisti yönsä vietti. Hän katsahti hymyillen Veli Ignatiukseen, joka seisoi vielä ovensuussa.
”Kiitos todella paljon.” Erik sanoi. ”Minä toivoin vain katon pääni päälle yhdeksi yöksi ja sainkin paljon enemmän.” Hän lisäsi ja pyyhkäisi kyyneleen pois silmäkulmastaan.