No niin saattekin paljon nopeammin kuin ajattelittekaan, uuden osan luettavaksenne. Pahoittelen, että laitan kaiken täysin ylösalaisin, mutta ajattelin kokeilla vähän toista tyyliä, etten aina sitä perus pahis/hyvis juttua. :)
Toivottavasti nautitte tästä pätkästä.

Ai niin, tällä kertaa muistankin laittaa sitä kuuntelu musaa ja tällä hetkellä on yksi biisi, joka ainakin minun mielestäni sopii tähän hyvin ja se on Yksinäisen keijun tarina
Niin ja Esittelyssä uusia hahmoja. :)

Mukavia lukuhetkiä...


***

Siitä hetkestä asti, jona Erik oli taipunut Julianin tahtoon, luopuen vapaaehtoisesti vapaudestaan, oli hän tämän palvelija, vaikkakin häntä kohteltiin kuin orjaa. Hänen oli tehtävä kaikki mitä Julianin päähän vain sattui pälkähtämään. Erik teki tämän kaiken mukisematta, sillä toivoi tämän oman uhrauksensa tuovan vapauden Marialle ja syntymättömälle lapselle.

Erik raatoi joka päivä aamusta iltaan. Hän oli ylhäällä paljon ennen kukonlaulua ja viimeinen, joka illan pimetessä meni nukkumaan. Päivät seurasivat toisiaan muuttumattomina vuodesta toiseen, joskus, vaikkakin äärimmäisen harvoin oli helpompia päiviä, mutta useimmiten päivät olivat samanlaisia. Erik sai kärsiä seuraukset, jos Julian sattui olemaan huonolla tuulella, jolloin päivästä muodostui hänelle todellinen painajainen.

Noiden päivien jälkeisinä iltoina hän istui kylmällä puulattialla ja nojasi viileää tallin seinää vasten, sillä verisille juomuille piesty selkänahka ei kestänyt pisteleviä heiniä, joissa hän yleensä nukkui yönsä, jakaen tallin kuninkaallisten hevosten kanssa.



Joka ilta Erik kaatui väsyneenä heinäkasaan, joka toimitti vuoteen virkaa. Joka kerta hän toivoi, ettei enää koskaan heräisi, mutta aamu saapui aina vääjäämättä, samoin uudet askareet ja Julianin oikut.
Erik olisi varmasti raatanut itsensä hengiltä aikoja sitten, jolleivät muut palvelijat ja alaiset olisi auttaneet häntä, vaikkakin häneltä kysymättä, sillä Erik olisi varmasti kieltäytynyt, pelosta että saisi taas tuta selkänahassaan, jos Julian saisi tietää asiasta.







Erik laihtui jälleen, sillä hän tuskin sai syödäkseen, sillä hänelle oli sälytetty niin paljon töitä, ettei hän ennättänyt syömään muiden kanssa. Eikä hän edes uskaltanut, pelätessään saavansa selkäänsä, jos jokin asia jäisi tekemättä lyhyenkin tauon takia. Vasta myöhään yöllä hän saattoi käydä katsomassa oliko keittiössä tähteitä syötäväksi ja jos siellä ei ollut mitään, kävi hän penkomassa tunkiota, samaan tapaan kuin ryysyläisen elämää eläessään. Hyvin vähän hän mitään sieltäkään löysi ja palanpainikkeeksi hän kävi juomassa vettä sadevesitynnyristä. Ei hän uskaltanut mitään parempaakaan juotavaa pyytää.

Niinä hyvin harvoina hetkinä, jolloin Erikillä sattui olemaan ylimääräistä aikaa, hän kävi kylän kappelissa rukoilemassa ja hiljentymässä. Se oli paikka, jossa hän tunsi olonsa kotoisammaksi, kuin missään muualla, luostarin lisäksi.

Jopa Juliankin ihmetteli, ettei Erik koskaan yrittänyt paeta, vaikka siihen olisi ollut useampikin tilaisuus. Tietenkin pako oli käynyt Erikin mielessä, mutta pelko rakkaiden puolesta oli suurempi. Hän pelkäsi, että Julian etsisi Marian ja lapsen käsiinsä ja kostaisi näille, jos hän karkaisi. Sitä hän ei halunnut tapahtuvaksi, joten hän pysyi linnalla, harkitsemattakaan karkaamista ja yritti kestää kaiken, vaikka joskus kärsimys ja suru meinasivatkin kasvaa ylitsepääsemättömiksi.

Erik ei koskaan hymyillyt, eikä nauranut muiden mukana. Hänen katseensa oli muuttunut surulliseksi ja tyhjäksi, vierivien vuosien jättäessä syvät merkkinsä hänen kasvoihinsa. Hän toivoi vain, että kuolema armahtaisi hänet pian, sillä hän ei enää tuntenut jaksavansa enempää. Suru vanhempien kuolemasta oli suuri, mutta sitäkin enemmän hän ikävöi Mariaa ja tämän hymyä, lempeää kosketusta ja rakastavaa olemusta, kaipasi tätä niin, että teki kipeää.

Erik kätki tunteensa syvälle sisimpään ja toimi melkein kuin tahdoton nukke.
Julian alkoi hiljalleen huomata, miten Erik päivä päivältä ja vuosi vuodelta muuttui hiljaisemmaksi ja surullisemmaksi. Hän näki miten Erikin ryhti oli painunut kasaan ja hartiat kyyryyn, kuin niille olisi sälytetty raskas taakka. Silloin tällöin Julian tunsi piston rinnassaan, nähdessään Erikin hiljaa rajhustavan toimittamaan askareitaan.

Missään vaiheessa Erikille ei tullut mieleenkään kostaa Julianille kärsimäänsä vääryyttä, sillä se ei vain ollut hänen luontonsa. Etenkin kun hän oli nähnyt, miten paljon Julian perhettään rakasti ja kuinka paljon heistä välitti, vaikka sitten kohtelikin muita huonosti. Ei Erikillä ollut sydäntä edes ajatella moisia ajatuksia, jotka sotivat kaikkea hänen oppimaansa vastaan.

Älä tapa, niin luki raamatussa ja niin oli Ignatius hänelle opettanut ja sitä hän aikoi myös noudattaa. Ehkä hän sitten oli liian kiltti, mutta hän ei ollut oppinut elämältä paljon muutakaan, sillä yleensä hän jäi yksin ja nyt hän jopa vetäytyi syrjään, eikä halunnut enää ystävystyä kenenkään kanssa, sillä arveli, että nekin siteet katkottaisiin raa'asti. Hän ei halunnut kokea sitä kalvavaa tuskaa enää uudelleen.

Hevoset olivat varmaankin ainoat olennot, joista Erik välitti ja jotka välittivät Erikistä ja kuuntelivat miehen huolet ja surut, noina hiljaisina tunteina, jotka mies niiden seurassa vietti. Hän hoiti noita jaloja eläimiä hellyydellä ja huolella ja varmisti, että ne saivat parhaat omenat, mehukkaimmat porkkanat ja parhasta rehua syödäkseen ja raikasta vettä juodakseen.
 

****

Eräänä päivänä Erik oli jälleen kerran hoitamassa kuninkaallisia hevosia, kun hän kuuli kolmet askeleet, jotka lähestyivät talleja ja viimein pysähtyivät sen ulkopuolelle. Hän jatkoi ääneti työskentelyään hevosten parissa, sillä ei halunnut millään muotoa häiritä, jos tulija oli Julian ja joku hänen ystävistään.
Hetken oli hiljaista, kunnes nuo kolme miestä alkoivat keskustella ja Erik tajusi, ettei Julian ollut heidän mukanaan.

Erik tiesi, että nyt oli oltava entistäkin varovaisempi, sillä miesten äänten painosta hän saattoi lukea, ettei miesten asia ollut sellainen, joka olisi hänen korvilleen kuulunut. Hän jatkoi hevosen sukimista ääneti ja siirtyi vielä hevosen toiselle puolelle, etteivät miehet näkisi heti, jos saapastelisivat talliin. Hän kuuli jokaisen sanan, jonka nuo miehet sanoivat.



”Olen saanut tarpeekseni hänestä.” Sanoi ensimmäinen ääni.
”Meidän on toimittava nopeasti, sillä jos jäämme kiinni, ei hän ole kovinkaan ystävällinen meitä kohtaan.” Toinen ääni sanoi. ”Ja ajatuskin hänen tyrmästään saa ihoni kananlihalle.” Hän jatkoi.
”Älä edes muistuta koko paikasta. Niin kamalia tarinoita olen siitä kuullut, etten todellakaan halua koko paikkaan, jos suinkin voin sen välttää.” Liittyi kolmas ääni keskusteluun.
”Hän ei kuulemma tapa heti, vaan kiduttaa ensin vankinsa hulluiksi.” Toinen ääni jatkoi.


 

”Sanakin vielä tyrmistä Henry ja minä nakkaan sinut päällesi lantakasaan.” Ensimmäinen ääni ärähti kiukkuisesti, joskin äänessä tuntui olevan mukana hienoista pelkoakin.
"Anteeksi Sir Nathaniel.” Henryksi kutsuttu sanoi.
"Hyvä.” Sir Nathanieliksi kutsuttu sanoi tyytyväisyyttä äänessään. ”Nyt meidän on vain tehtävä suunnitelma kuinka me kukistamme hänet.” Hän jatkoi.
”Tuota...” Kolmas ääni aloitti.
”Niin Samuel?” Kysyi sir Nathaniel hivenen kärsimättömänä.
”Olisiko parempi keskustalla tästä jossain muualla, nimittäin joku voisi vaikka kuulla ja laverrella hänelle meistä.” Samuel sanoi varovaisesti.
”Kuka täällä kuulisi? Hevoset?” Sir Nathaniel kysyi pilkallisesti naurahtaen, vaikka tiesi kyllä, että oli nyt vaarallisilla vesillä harkitessaankin niin korkea-arvoisen henkilön murhaa.
”Joku hänen palvelijoistaan.” Samuel vastasi.
”En oikein usko, että he haluavat laverrella. He haluavat varmasti hänen kuolemaansa yhtä paljon kuin mekin.” Sir Nathaniel huomautti.
”Silti joku niistä voi laverrella.” Henry intti.
”Hän on pelotellut heidät niin, etteivät he uskalla olla eri mieltä hänen kanssaan.” Samuel muistutti.
”No jos joku yrittää ja me saamme hänet kiinni, hänen käy yhtä huonosti kuin isäntänsä.” Sir Nathaniel sanoi häijysti.
”Hyvä on, mutta minäkin tuntisin oloni paremmaksi, jos keskustelisimme sellaisessa paikassa, jossa ei olisi ylimääräisiä korvia kuuntelemassa.” Henry sanoi.
”Minä luovutan. Tavatkaamme illalla minun luonani. Minä varmistan, etteivät palvelijani ole paikalla kuulemassa.” Sir Nathaniel suostui.

Erik kuuli heidän astelevan poispäin ja keskustelevan vielä matalasti. Hän tiesi jo kenen murhaamista nuo miehet suunnittelivat, vaikkeivät sitä ääneen olleetkaan sanoneet. Olihan hän jo kuullut muiden palvelijoiden nurinaa, mutta mitään nämä eivät koskaan olleet uskaltaneet tehdä, sillä he pelkäsivät, kuten Erikin, liian paljon Juliania ja tämän rankaisutoimenpiteitä.

Äänet vaimenivat kokonaan ja Erik jäi yksin hevosten seuraan. Hajamielisesti hän antoi hevoselle porkkananpalan, jonka se otti ja söi tyytyväisenä. Hetkenpäästä hevonen tökkäsi kevyesti turvallaan Erikiä olkapäähän, kuin sanoakseen, annapa lisää porkkanaa.
”Hyvä on.” Erik sanoi hiljaa ja antoi hevoselle toisenkin porkkanan ja silitti sen sametin pehmeää turpaa. Hevonen hörähti tyytyväisenä ja katsoi miestä, jolta riitti sille aikaa ja ystävällisyyttä, toisin kuin sotilailla ja hovin herroilla.

Myöhemmin, kun Erik oli saanut tallityöt tehtyä ja siirtyi tekemään töitä sisälle linnaan hän alkoi odottaa sopivaa hetkeä kertoakseen kuulemastaan Julianille. Aivan hyvin hän voisi jättää kertomattakin, mutta koska hän ei ollut sellainen ihminen, hän halusi kertoa.

Viimein sellainen tilaisuus koitti ja hän asteli epävarmoin askelin Julianin luo, joka istui valtaistuimella, mietteisiinsä vaipuneena.
”Herrani.” Erik sanoi hiljaa ja kumarsi.

”Mitä nyt?” Julian ärähti tylysti ja mulkaisi Erikiä, joka oli juljennut häiritä hänen rauhaansa.
”Minulla olisi kerrottavaa.” Erik vastasi ja nielaisi. Häntä pelotti, miten Julian reagoisi ja uskoisiko tämä sitä mitä hän oli päivällä kuullut.
”No anna tulla.” Julian sanoi ja katsoi Erikiä joka seisoi laihana ja pelokkaana paikallaan. Hän huomasi miten vaatteet roikkuivat kovin löysinä miehen päällä ja miten tummat tämän silmänaluset olivatkaan ja posket kuopilla.
”Herrani, olen hyvin pahoilla, että joudun häiritsemään rauhaanne, mutta kuulin miten eräät henkilöt suunnittelivat teidän murhaanne ja minä tunnistin heidän äänensä.” Erik sanoi ja kertoi äänien omistajat, jotka hän oli tosiaan tunnistanut.
”Mitä soopaa tämä on?” Julian ärähti ja nousi äkisti seisomaan, saaden Erikin hätkähtämään ja ottamaan askelen taaksepäin.
Erik oli vaiti, sillä ei tiennyt mitä sanoa ja katsoi peloissaan Juliania. Tämä ei tainnut uskoa.
”S.. soopaa, ei herrani. Ei soopaa, vaan totuus.” Erik sai viimein sanottua.
”Kuinka julkeat esittää moisia syytöksiä itseäsi ylemmistä.” Julian ärähti ja mulkoili Erikiä kuin likaista rottaa.


 

”A... anteeksi herrani.” Erik sanoi ja heittäytyi kasvoilleen lattialle. ”Anteeksi.” Hän sopersi hiljaa ja jäi odottamaan rangaistusta.
Julian näki, miten Erik vapisi pelosta ja miten pieneltä tämä näyttikään. Hänen vihansa lauhtui hieman.
”Painu takaisin töihisi, äläkä enää koskaan sano pahaa sanaa Sir Nathanielia vastaan, joka on ollut pitkäaikaisin ystäväni ja tukijani.” Julian jyrähti ja tunsi pientä nautintoa saadessaan alistaa Erikiä.
”Hyvä on herrani.” Erik sanoi hiljaa, nousten seisomaan ja kumarsi, minkä jälkeen hän rahjusti keittiöön, jossa kokki jo malttamattomana häntä odottikin.

Niin kuin Erik oli arvannutkin, ei Julian ollut uskonut häntä ja hänen oli siis suojeltava tätä salaa, vaikka toisaalta tämä ei olisi sitä ansainnut. Erik siis tarkkaili töidensä lomassa ympäristöään voidakseen mennä väliin heti, kun näkisi noiden miesten yrittävän toteuttaa suunnitelmiaan.

Kului päiviä ja viikkoja, niin ettei mitään tapahtunut, mutta Erik pysyi silti valppaana. Eräänä kesäisenä päivänä Julian piti kutsut, joihin oli kutsuttu mukaan myös ne kolme miestä. Nuo miehet vaikuttivat tyytyväisiltä, sillä heillä oli nyt mahdollisuus toteuttaa suunnitelmansa.
Erik pysytteli koko ajan Julianin lähellä, niin etteivät miehet saaneet ainoatakaan sopivaa hetkeä tehdäkseen mitään.

”Menisimmekö ratsastamaan?” Kysyi Samuel, joka arveli, että ehkä olisi helpompi toteuttaa murha muualla, kuin linnassa, jossa pyöri jatkuvasti palvelijoita kuninkaan ympärillä, niin kuin nyt tuo yksi laiha palvelija.
”Miksipä ei.” Julian sanoi, sillä hänestä oli mukava päästä ajoittain ulos linnan muurien sisäpuolelta.

Erik näki Henryn vetäneen esiin tikarin, jota piteli kuitenkin niin, ettei Julian sitä nähnyt. Ilmeisesti muut kaksi eivät olleet samaa mieltä ratsastusta ehdottaneen kanssa, Erik päätteli. Hän nosti tarjottimen ja oli vievinään jotain vieraille ja kuin vahingossa törmäsi tikaria pitelevään mieheen. Erik tunsi, miten kylmä terä viilsi syvän haavan kylkeen, muttei antanut sen estää itseään.


 

”Anteeksi, anteeksi kovasti.” Hän sanoi ja keräili laseja ja pyyhki räiskähtänyttä viiniä miehen vaatteilta ja kasvoilta.
”Senkin tolvana” Henry karjaisi ja läimäytti avokämmenellä niin lujaa kuin kykeni, Erikiä kasvoihin. ”Katso nyt mitä teit vaatteilleni, sekin kömpelö tollo.”
”Anteeksi, olen kovin pahoillani.” Erik sopersi kirveltävää poskeaan pidellen ja kumarsi syvään.

Kylkeen sattui, mutta hän puri hampaansa yhteen ja yritti kestää sen. Hän ei voisi näyttää, että häneen oli sattunut, muuten nuo kolme arvaisivat ja seuraukset voisivat olla kamalia.

”Mitä tämä on? Et sinä ennen noin kömpelö ole ollut?” Julian kysyi ja katsoi tyytymättömänä Erikiä.
”Se oli vahinko, kompastuin omiin jalkoihini.” Erik vastasi. ”Olen syvästi pahoillani tapahtuneesta ja lupaan ettei se tule toistumaan.” Hän jatkoi samaan kohteliaaseen, anteeksipyytävään äänensävyyn.
 

Julian katsoi ääneti Erikiä, sillä ei voinut uskoa sitä, että mies ihan selvästi valehteli, eikä tämä ollut tehnyt sitä vielä koskaan aikaisemmin. Hän ei voinut ymmärtää mitä oli tekeillä, eikä oikein ehtinytkään sitä miettimään, sillä hänen vieraansa veivät hänen huomionsa.

”Sinun olisi laitettava palvelijasi ruotuun.” Henry mies sihisi kiukkuisena enemmän siitä, että hänen suunnitelmansa oli mennyt myttyyn, kuin että hän oli saanut viiniä päälleen.
”Hän saa kyllä rangaistuksensa.” Julian sanoi ja kurtisti kulmiaan nähdessään punaisen läntin leviävän Erikin oikeaan kylkeen, vaikka tämä yrittikin sitä peitellä. Ehkä tämän puheissa sittenkin oli perää, Julian mietti ja näki, miten Erikin kasvot olivat kalvenneet entisestään, lukuunottamatta kohtaa joka hehkui ilkeän punaisena, Henryn iskun jäljiltä. ”En sittenkään taida jaksaa lähteä ratsastamaan, mutta jos te haluatte vielä lähteä, palvelijani voi laittaa teille hevoset valmiiksi.” Julian jatkoi sitten.
”Hyvä on.” Samuel sanoi, muttei näyttänyt pettymystään, kun hänenkin suunnitelmansa kariutui.
 

Erik nyökkäsi ääneti ja suuntasi keittiöön viedäkseen tarjottimen ja rikkoutuneet lasit pois, ennen kuin voisi mennä talleille laittamaan hevoset valmiiksi miehille.
Hän kuuli miten nuo miehet huutelivat hävyttömyyksiä ja ilkeyksiä hänen peräänsä, muttei välittänyt niistä, sillä oli jo tottunut kuulemaan nimittelyä ja ilkeyksiä lähes koko ikänsä.
 

Erik alkoi valmistella hevosia ratsastusretkeä varten, jolle kuningas Julian ei osallistuisi, kun kuuli askelia tallin ulkopuolella. Ne pysähtyivät ja kärsimätön, ärtynyt ääni alkoi puhutella toista, joka vastasi lähes yhtä vihaisesti takaisin.
”Sinä ja sinun ratsastusretkesi.” Henry tuhahti.
”Etpä itsekään onnistunut, kun se kömpelö palvelija pilasi kaiken.” Samuel vastasi.
”Koska tämä ei toimi, meidän on toimittava sitten yöllä.” Sir Nathaniel tuumasi.
”Yöllä sitten.” Muut myöntyivät, vaikka tiesivätkin miten riskialtista se oli.
Erik tiesi, että hänen olisi estettävä se kaikin keinoin ja arveli, ettei tulisi nukkumaan yöllä, saati näkemään seuraavaa aamua. Hän talutti hevoset miesten luo ja nämä nousivat ratsaille, suunnaten kulkunsa ulos ja linnan maihin kuuluvaan läheiseen metsään.

Saatuaan pienen hengähdystauon, Erik sitoi haavansa ja hoiti tunnollisesti kaikki ne askareet, jotka hänelle kuuluivat, vaikka kylkeen sattuikin kovasti.

Miehet palasivat vasta myöhään illalla ratsastusretkeltään, eivätkä olleet yhtään sen iloisempia kuin lähtiessäänkään. Nathaniel laskeutui alas ratsunsa selästä ja antoi hevosen Erikin hoidettavaksi. Erik ehti viedä hevoset talleihinsa ja alkoi ottaa näiltä varusteita pois, kun huomasi Nathanielin saapuneen ystäviensä kanssa talliin.

”Hei sinä!” Henry ärähti.

Erik hätkähti karjaisua, keskeytti työnsä ja kääntyi katsomaan miestä pelokkaana.

”Niin”, Erik sanoi hiljaa ja jäi nöyränä odottamaan, mitä miehellä oli sanottavanaan.

”Tule tänne, me haluamme vähän keskustella kanssasi”, Henry käski tylysti.

”Hyvä on”, Erik sanoi ja astui ulos pilttuusta, sulkien oven perässään kiinni, jottei hevonen pääsisi karkaamaan.

Tuskin hän oli päässyt pilttuun ulkopuolelle, kun Henry nappasi häntä rinnuksista kiinni ja paiskasi päin seinää. Pelästynyt vinkaus karkasi Erikin huulilta ja hän nosti vaistomaisesti kädet suojakseen.

”Me tiedämme, mitä sinä kurja rotta yrität tehdä”, Nathaniel sähisi ja mulkoili rumasti Erikiä.

Erik uskalsi tuskin hengittääkään, eikä vastannut. Hän tiesi, ettei siitä olisi kuitenkaan mitään hyötyä.

”Turha inistä, sillä isäntäsi tuskin auttaa sinua”, Nathaniel jatkoi ja Henry painoi Erikin lujemmin seinää vasten, niin että hän löi takaraivonsa kipeästi seinään.

”Minä pyydän, älkää tehkö sitä”, Erik sanoi hiljaa ja katsoi anoen miehiin. Hän ei halunnut, että miehistä tulisi murhaajia yhden ihmisen tähden. Hän ei myöskään halunnut, että viaton perhe joutuisi kärsimään näiden miesten teoista. Se ei ollut oikein.

Hän oli nyt kahden tulen välissä ja päätti edes yrittää saada miehet perääntymään, että asia hoituisi verettömästi, ilman että kenenkään kunnia tahraantuisi.

”Me teemme mitä haluamme ja sinä, pysy poissa tieltämme tai sinun käy huonosti!” Nathaniel ärisi vihaisesti.

Erik ei voinut muuta kuin nyökätä, sillä hän ymmärsi oikein hyvin, ettei saisi miehiä luopumaan suunnitelmastaan. Hänen oli siis mentävä väliin, maksoi mitä maksoi. Henry iski nyrkkinsä Erikin kasvoihin, ennen kuin päästi hänet irti. Tämän jälkeen miehet häipyivät omille teilleen, jättäen Erikin yksin.

Erik oli tottunut kipuun, joten ei tämäkään ollut poikkeus. Hän kärsi kaiken ääneti ja jatkoi työskentelyään, vaikka päätä ja kasvoja jomottikin ilkeästi. Kun hän oli saanut hevoset hoidettua, hän saattoi vain odottaa. Tunti toisensa jälkeen vierähti ja linnaan laskeutui syvä hiljaisuus. Viimein koetti hetki, jolloin Erik saattoi lähteä liikkeelle.

Hän hiipi Julianin työhuoneeseen, otti palan pergamenttia ja alkoi kirjoittaa;

Arvoisa Kuningas Julian

En tiedä, mitä muutakaan voin tehdä, mutta te ette jättäneet minulle muutakaan vaihtoehtoa. Minä varoitin vaarasta, joka teitä uhkaa, mutta te ette halunnut kuunnella, joten tämä on ainoa keino pelastaa teidän henkenne.

Ymmärrän kyllä, jos te katsotte aiheelliseksi rangaista minua niskoittelusta, mutta minä vain en voi katsoa vierestä, kun perheenne revitään rikki ja viattomat joutuvat kärsimään. Se on vastoin kaikkea sitä, mitä olen elämäni aikana oppinut ja siksi minun on toimittava näin.

Olen pahoillani kaikesta, mutta toivon, että te ymmärrätte.

Niin kuin Veli Ignatius minulle kerran sanoi; herramme on sanonut, että me kaikki olemme hänen lapsiaan ja heistä on huolehdittava.

Herran haltuun siis.

Erik MacBear

Erik katsoi vielä viestiä, jonka oli pergamentille kirjoittanut ja nousi seisomaan. Hän asteli yössä niin hiljaa kuin voi ja vei pergamentin Julianin makuukammioon jättäen sen yöpöydälle.

Tämän jälkeen hän pukeutui Julianin kuninkaallisiin päällysvaatteisiin ja häipyi vähin äänin valtaistuin saliin. Hän asteli korokkeelle ja istuutui valtaistuimelle odottamaan.
 

Ei hänen kauaa tarvinnutkaan odottaa, kun varjoista syöksyi esiin nuo kolme miestä. Vaikka miehet olivatkin peittäneet kasvonsa tunnistuksen hankaloittamiseksi, tunnisti Erik heidät helposti. Hän pysyi paikallaan ja odotti, vaikka tunsikin pelon kurottavan kylmiä lonkeroitaan ympärilleen. Hän kuuli askeleet ja hiljaiset kiroukset, kun miehet lähestyivät päättäväisinä valtaistuinta, jolla hän istui ja odotti.
 

'Maria, anna anteeksi mitä nyt teen, mutta en tiedä muutakaan keinoa.' hän ajatteli keräten kaiken rohkeutensa ja nousi seisomaan.

”Sain kuulla eräältä henkilöltä teidän aikeistanne ja päätin tulla odottamaan..” Erik sanoi ylhäiseen äänensävyyn ja sai miehet pysähtymään. ”En joutunutkaan pettymään. Nyt haluaisin tietää, mitä te minusta haluatte.” Hän jatkoi samalla arvovaltaisella äänellä, johon oli hiipinyt hienoinen epävarmuus.
 

”Mitä sinä teet herrasi valtaistuimella ja miksi sinulla on hänen vaatteensa päälläsi?” Nathaniel kysyi inhoa äänessään, pysähtyessään valtaistuinkorokkeen eteen ja tunnistaessaan Erikin. Häntä raivostutti, että hän oli mennyt niin halpaan.

Erik ei vastannut, vaan seisoi paikallaan kuin kuvapatsas.

”Sietäisit saada rangaistuksen niskoittelustasi”, Nathaniel sanoi ja nousi askelmat ylös Erikin luo, Samuelin ja Henryn seuratessa.

Erik ei ehtinyt inahtaakaan, kun nuo kolme hyökkäsivät hänen kimppuunsa ja hän antoi sen tapahtua. Hän ei välittänyt kivusta, sillä oli aikojen saatossa siihen turtunut. Hyökkäys oli nopea, voimallinen ja julma, joten ei aikaakaan, kun miehet olivat valmiita.

He aikoivat suunnata Julianin makuukammioon, kun kuulivat hänen karjaisunsa ylätasanteelta.

Miehet pakenivat ja tuuppasivat mennessään Erikiä niin, että hän kieri alas valtaistuimelle vievät askelmat, jääden niiden juurelle makaamaan, veren valuessa rinnan haavoista ja leviten syvän punaiseksi lammikoksi hänen alleen.

Vaikka voimat olivatkin kaikonneet hänen jäsenistään onnistui hänen jotenkin kääntyä vatsalleen ja kohottautua käsiensä ja polviensa varaan.


 

Hitaasti ja vaivalloisesti hän alkoi raahautua kohti seinän vierustalla olevaa vesiämpäriä, sillä hänen sekavassa mielessään takoi pakonomaisena ajatus siivota syntynyt sotku, ennen kuin Julian saapuisi paikalle. Voimat loppuivat tyystin hänen päästyään ämpärille ja hän onnistui vahingossa kaatamaan sen nurin. Pesuvesi levisi räiskähtäen lattialle ja hänen päälleen, kastellen hienon kaavun läpimäräksi.

Epämääräinen, pelokas äännähdys karkasi hänen huuliltaan ja pelko muuttui pakokauhuksi. Hän ei tiennyt mitä tehdä, kun kuuli paljaista jaloista lähtevän pehmeän äänen kylmää kivetystä vasten. Joku oli tulossa.

***

Julian oli havahtunut unestaan, makuukammion oven kolahtaessa kiinni. Hetken hän oli kuvitellut näkevänsä unta, nähtyään tumman hahmon katoavan ovesta. Mutta hänen tarkat korvansa kuitenkin kuulivat askelet oven ulkopuolelta, joten hän tajusi, ettei se ollut unta ja nousi istumaan. Hetken haparoituaan hän löysi tulukset ja kynttilän. Sytytettyään kynttilän, hän huomasi sen himmeässä valossa pergamentin yöpöydällään.

Kulmat kurtussa hän katseli pergamenttia. Se oli varma, ettei se ollut ollut yöpöydällä hänen mennessään nukkumaan. Joku oli sen tuonut ja tuo joku oli kai se, joka oli äsken häipynyt huoneesta. Julian otti pergamentin käteensä ja luki viestin. Hänen kasvonsa kalpenivat kauhusta, kun viestin sisältö selvisi hänelle.

”Mitä olenkaan mennyt tekemään”, Hän henkäisi kauhistuneena ja nousi vuoteelta, niin että peitto valahti lattialle. Hän tiesi, että oli kiire ja viis veisasi omasta turvallisuudestaan kiirehtiessään tuon miehen perään, joka oli käynyt viestin jättämässä.

Hän syöksyi ulos huoneesta ja päätyi tasanteelle, mutta liian myöhään, sillä hän näki, miten kolme miestä hyökkäsi hänen vaatteisiinsa pukeutuneen laihan miehen kimppuun ja upottivat miekkansa tämän rintaan kerta toisensa jälkeen.

”Ei”, Julian sanoi hiljaa ja tajusi sitten, ettei voisi vain seisoa siinä ja katsoa miten puolustuskyvytöntä miestä hakattiin. ”Vartijat!” Hän karjui niin lujaa, että hänen äänensä kaikui kolkkona pitkin hiljaista linnaa ja näki miten nuo kolme juoksivat pois, kuultuaan hänen äänensä.

Hän ei aikaillut, vaan juoksi alas saliin ja suoraan Erikin luo, joka makasi liikkumatta paikallaan seinän vieressä. Hän käänsi varovaisesti tämän selälleen ja näki miten kammottavan kalpeilta tämän kauhistuneet kasvot näyttivät. Hän näki miten kauhuissaan Erik oli, muttei ehtinyt puhua tälle mitään, kun kuului juoksuaskelet, jotka lähestyivät nopeasti.

”Herrani, te kutsuitte.” Sanoi hengästynyt vartija, joka oli saapunut paikalle juoksujalkaa ja toinen tuli heti hänen perässään.

”Toinen teistä hakekoon heti parhaimmat parantajani paikalle ja toinen tekee hälytyksen. Ne miehet on saatava kiinni.” Julian jakoi käskyjä nopeaan tahtiin. Hän tiesi, että oli kiire.

”Tapahtuu heti, herrani.” Sotilaat kajauttivat yhdestä suusta ja painuivat juoksujalkaa toimittamaan annettuja käskyjä.

Julian odotti ja se aika tuntui pitkältä, kun hän yritti tyrehdyttää verenvuotoa haavoista, joita Erikillä oli runsaasti keskivartalossaan.

”Miten en aiemmin tajunnut.” Julian sanoi hiljaa ja tunsi vihlaisun sydämessään. Tuo mies oli pelastanut hänen henkensä, vaikka hän oli ollut tätä kohtaan julma ja ilkeä. ”Erik.” hän sanoi hiljaa ja katsoi miestä surun ja kunnioituksen sekaisin tuntein.

”Anna anteeksi. Tämä on kokonaan minun syytäni.” Erik sopersi tuskin kuiskausta kovemmalla äänellä ja Julian näki miten tämä nosti käsiään suojakseen, kuin olisi odottanut saavansa korvatillikan. Hän laski kätensä Erikin käsien päälle rauhoittavana eleenä, sillä näki miten kauhuissaan tämä oli.

”Minun tässä pitäisi anteeksi pyytää.” Julian sanoi tietämättä, miten voisi saada Erikin ymmärtämään, ettei halunnut tälle enää pahaa. ”Älä yritä liikkua, sinä olet haavoittunut pahasti.” Hän lisäsi, mikä oli totta.

Juliania huoletti kaikki ne syvät haavat, joita Erik oli rintaansa saanut. Vaikka hän näki, että ne olivat syviä ja tappavia, hän toivoi, että Erik selviäisi.

”Minun... minun täytyy siivota tämä sotku.” Erik sopersi ja yritti nousta.

”Ei, sinun on maattava allasi, siivoamisella ei ole nyt kiirettä.” Julian sanoi ja samassa paikalle pyyhälsi sotilas, mukanaan kaksi parantajaa, jotka riensivät oitis auttamaan Erikiä.

”Hyvä ja nyt sinä saat mennä herättämään poikani Luciuksen, minulla on hänelle tehtävä.” Julian sanoi, kääntyen sotilaan puoleen.

”Heti, herrani.” Sotilas sanoi ja juoksi hakemaan Luciusta.

Parantajat nostivat Erikin paareille ja kantoivat tämän sairastuvalle Julianin seuratessa. Hän halusi olla paikalla ja toivoi, että parantajat onnistuisivat pelastamaan Erikin hengen, vaikka kovasti näyttikin siltä, ettei toivoa juurikaan ollut.

Hetken kuluttua kuului askelia ja Lucius astui huoneeseen sotilas vanavedessään.
”Isä, tahdoit tavata minut.” Lucius sanoi.
”Niin tahdoin. Sinun on haettava käsiisi Veli Ignatius, hän on ainoa, joka tietää missä tämän miehen vaimo on.” Julian sanoi ja kertoi mistä tämän voisi löytää.

”Miksi sinä hänet tänne haluat?” Lucius kysyi ymmällään.
”Maria on ainoa, joka nyt voi valaa elämäntahtoa häneen.” Julius vastasi.
”Hyvä on.” Lucius vastasi, vaikkei ihan ollut ymmärtänyt, mitä isä tarkoitti ja lähti.
”Pidä kiirettä, aikaa ei ole hukattavaksi.” Julian sanoi, ennen kuin Lucius katosi ovesta.
”Ei... ei... Minä pyydän... rukoilen. Anna Marian olla.” Erik anoi ja kaikki ne tunteet, jotka hän oli pitänyt sisällään niin kauan, purkautuivat ulos ja kyyneleet vierivät valtoimenaan hänen poskilleen. ”Minä pyydän, ei Mariaa...” Hän jatkoi lohduttoman itkunsa lomasta, sillä pelkäsi, mitä Julian saattaisi Marialle tehdä.

”Ei, Erik. Nyt sinä käsitit väärin. En minä halua satuttaa häntä, minä haluan hänet tänne auttamaan sinua.” Julian sanoi ja yritti kömpelösti rauhoittaa Erikiä, joka selvästi oli kauhuissaan ja pelkäsi rakkaansa puolesta.
”Teidän on nyt poistuttava.” Toinen parantajista sanoi, sillä ymmärsi, ettei potilas rauhoittuisi, ennen kuin Julian poistuisi huoneesta.
”Hyvä on, mutta tulkaa heti kertomaan, jos hänen tilassaan tapahtuu muutoksia.” Julian pyysi ja painotti sitä vielä, ennen kuin asteli pois huoneesta.