No niin, tässä tulee uusi osa, viimeinkin. Oli melkoinen homma pyörittää lopulta kahtatoista simiä yhdellä tontilla, että en sitten tarvinnutkaan superkoodia kun tuo Larger Households hack toimi sittenkin.
Muistutan vilkaisemaan taloesittelyt, jonne on tullut kaksi uutta esittelyä Luostari ja Metsämökki.
Ja nyt enemmittä höpiöittä itse tarinaan.
Tässä vielä sopivaa musiikkia; I Will Allways Love You

Tässä toinenkin suht sopiva kipale; Mä annan sut pois

Ja tässä vielä kolmaskin sopiva biisi: Lord of the rings, Two Towers Evenstar

****

Julian tunsi syvää syyllisyyttä, siitä mitä oli Erikille tehnyt ja alkoi nyt ymmärtää millainen mies tämä oikeastaan oli. Mieli mustana hän asteli valtaistuimelleen ja tuskin huomasikaan vaimonsa saapumista paikalle.
”Julian, mitä on tekeillä?” Margaret kysyi ja sai Julianin hätkähtämään.
Julian oli ensin vaiti ja katsoi mietteliäänä vaimoaan, joka seisoi paikallaan muutama huolen aiheuttama ryppy otsallaan.
”Minä olen tehnyt jotain käsittämättömän pahaa ja se ehkä vie hengen jalolta mieheltä.” Julian sanoi hiljaa ja tunsi miten kyynel karkasi hänen silmänurkastaan ja vieri poskelle.
”Mitä sinä sitten olet tehnyt?” Margaret kysyi ja katsoi miestään, jota ei vielä koskaan ollut nähnyt tällaisena.
Katuvaisena ja hiljaisella äänellä hän selitti vaimolleen mitä oli tehnyt ja mitä edemmäksi hän pääsi, sitä enemmän Margaretin kasvojen ilmeet muuttuivat.
”Miksi ihmeessä sinä teit niin?” Margaret kysyi viimein, mutta siihen Julian ei osannut vastata. Hän painoi päänsä alas ja tunsi syvää syyllisyyttä ja katui vielä syvemmin tekoaan, joka oli niin häpeällinen ja julma, ettei hänen olisi koskaan pitänyt sitä tehdä.



Margaret polvistui miehensä viereen ja otti tämän kädet omiinsa. Hän katsoi tämän vakavia kasvoja, joille nyt piirtyi syviä uurteita.



”Minä tiedän, että sinussa on rahtu hyvyyttä, ethän muutoin olisi niin hellä ja rakastava minua ja lapsiasi kohtaan.” Margaret sanoi ja sipaisi vaalean hiuskiehkuran pois miehensä kasvoilta. ”Sinun on vain sovitettava syntisi ja pyydettävä anteeksi Erikiltä. Minä tiedän, että teet kaikkesi saadaksesi hänet kuntoon ja korvataksesi hänelle kaiken sen, mitä olet hänelle tehnyt.” Hän jatkoi hiljaa ja Julian nyökäytti päätään tuskin huomattavasti.
”Hän on vain niin kauhistuttavan huonossa kunnossa, etten tiedä selviääkö hän, näkeekö aamua.” Julian sanoi ja katsoi uskollista Margaretiaan. ”Minä lähetin Luciuksen hakemaan Marian tänne. Hän on ainoa, joka voi ehkä auttaa.” Hän jatkoi.
”Tiesinhän minä, että sinussa on jotain hyvääkin.” Margaret sanoi ja painoi miehensä otsalle hellän suudelman.
 

*****

Toisaalla Lucius ratsasti tuulispään lailla eteenpäin, kohti luostaria, jonka sijainnin isä oli kertonut. Puut vilisivät silmissä ja hevosen kaviot rummuttivat maata tasaisesti, vieden häntä nopeasti eteenpäin.



Oli pimeää, mutta jossain kaukana taivaanrannassa alkoi jo pilkahdella päivänvaloa. Vain pieni ohut raita se oli vielä, mutta pian se suurenisi ja taivas täyttyisi kaikilla punaisen ja kullan sävyillä.
Taivas hehkui ruusunpunaisena, kun hän viimein pääsi luostarin pihaan. Hän laskeutui, melkein vauhdissa alas hevosensa selästä ja jatkoi melkein samaa tietä luostarin ovelle, jota paukutti lujasti.



Kesti hetken, ennen kuin ovi avattiin ja oven suussa seisoi munkki, joka katseli häntä hämmentyneenä.



”Mikä teillä on hätänä?” Munkki kysyi ja ihmetteli, miten joku oli näin aikaisin liikkeellä.
”Minä... minun olisi tavattava Veli Ignatius nyt heti.” Lucius vastasi.
”Miksi?” Munkki kysyi, mutta päästi Luciuksen sisälle.
”Koska minulla on hänelle asiaa, eikä se voi odottaa mitenkään.” Lucius vastasi kärsimättömästi ja harppoi munkin perässä sisälle.
”Hyvä on. Odottakaa tässä.” Munkki sanoi ja katosi etsimään Veli Ignatiusta, joka oli valmistelemassa aamujumalanpalvelusta.



Ignatius seisoi alttarin edessä ja tutkiskeli raamattua, miettien mistä tänä aamuna puhuisi ihmisille, kun Luciukselle oven avannut munkki saapui juosten paikalle.
”Veli Ignatius, sinua tarvitaan.” Munkki sanoi.
”Kerro matkalla Veli Fransiscus, tulen heti.” Ignatius sanoi ja teki nopean ristinmerkin ja harppoi munkin perään.
Fransiscus kertoi lyhyesti Luciuksesta ja pian he saapuivat aulaan, jonne hän oli Luciuksen jättänyt.



”Halusitte tavata minut.” Veli Ignatius sanoi kysyvään sävyyn ja katseli nuorukaista, joka näytti olevan hyvin hermostunut.
”Niin halusin, sillä minun on löydettävä Maria MacBear heti paikalla.” Lucius sanoi.
”Mihin te häntä tarvitsette.” Ignatius kysyi ja alkoi aavistella pahaa.
”Hänen miehensä on haavoittunut pahasti.” Lucius vastasi.
”Puhutko sinä nyt varmasti totta?” Ignatius kysyi ja tunsi ikävän nuljahduksen vatsassaan. Jotain hyvin ikävää oli tapahtunut, eikä tämä varmastikaan päättyisi hyvin, hän ajatteli.
”Puhun.” Lucius sanoi ja alkoi jo tulla epätoivoiseksi. Ties mitä isä tekisi, jos hän nyt epäonnistuisi ja palaisi tyhjin käsin takaisin.
”Hyvä on, mutta jos tämä on jokin juoni, ei isällesi tule käymään kovinkaan hyvin.” Ignatius sanoi varoittavaan sävyyn. Eihän toki itse mitään tekisi, sillä se ei ollut kirkon miehen asia jakaa tuomioita, vaan jumalan.
”Ei tämä mitään sellaista ole ja jos tässä vielä vitkutellaan pidempään, en tiedä voiko kukaan enää auttaa.” Lucius vastasi.
”Siinä tapauksessa, lähdemme viivyttelemättä.” Ignatius sanoi, vaikka tunsikin pienen epäilyksen sisimmässään. Hän toivoi silti Erikin vuoksi, että kaikki kääntyisi parhain päin, sillä tällä oli ollut elämässään, jo ihan tarpeeksi vastoinkäymisiä.



He eivät keskustelleet enempää vaan menivät ulos, jonne oli tuotu hevonen Ignatiusta varten. Nuo kaksi nousivat ratsujensa selkään ja karauttivat liikkeelle.
Matkan aikana Lucius kertoi Ignatiukselle kaiken minkä tiesi tapahtuneesta, mikä ei ollut paljoa, sillä hän oli herännyt unestaan, kun sotilas oli tullut herättämään, eikä isäkään ollut palkoa kertonut.



Jonkin ajan kuluttua Ignatius hidasti ratsunsa laukan käynniksi, Luciuksen tehdessä samoin. Hän ei tiennyt miksi he hidastivat, kunnes hän näki edessään sankan metsän ympäröimän aukion, jossa nökötti pieni mökki. Mökin pihassa harjoitteli miekkailua kaksi poikaa, tai siltä se ensin näytti Luciuksen silmissä. Sitten hän katsoi toista poikaa tarkemmin ja jokin häiritsi kovin. Toinen oli varmasti poika, mutta toinen näytti jotenkin naismaiselta. Piirteet olivat pehmeämmät ja sirommat, mutta muutoin nuo kaksi olivat niin toistensa näköiset.
Lucius arvioi noiden olevan vähintään viidentoista vanhoja.



”Keitä nuo ovat?” Lucius kysyi ja jäi tuijottamaan toista poikaa, jonka nyt lähempää nähtyään tajusi tytöksi.
”Erikin ja Marian kaksoset, Edmund ja Elisabeth.” Ignatius vastasi.
”Erikin lapset.” Lucius sanoi hiljaa.
”Niin.” Ignatius sanoi ja mietti, mahtaisiko Erik jaksaa niin kauan, että ehtisi näkemään lapsensa edes kerran ja vaimonsa, jota ei ollut nähnyt vuosiin.

Edmund ja Elisabeth olivat lopettaneet miekkailun, huomattuaan tulijat. Kumpainenkin katsoi nuorukaista uteliaina, mutta olivat hiljaa. Elisabeth näki Ignatiuksen kasvoista ja olemuksesta, että jokin oli vialla.
Ignatius laskeutui alas hevosen selästä, nuorukaisen tehdessä samoin. He veivät hevoset aitaukseen odottamaan ja astelivat mökin ovelle, kaksosten seuratessa heitä ääneti.
Ignatius koputti ovea kohteliaasti ja astui sitten pieneen tupaa, nuorukainen ja kaksoset vanavedessään.
”Huomenta Maria. Olen pahoillani, että joudun häiritsemään sinua näin, mutta jotain vakavaa on tapahtunut.” Ignatius sanoi, tervehdittyään ensin lämpimästi Mariaa ja ohjattuaan tämän istumaan.
”Ignatius, mitä on tapahtunut?” Maria kysyi ja katsoi tutkivasti miehen lempeitä, totisia kasvoja. Vasta sitten hän huomasi Luciuksen ja ampaisi pystyyn. ”Sinä!” Hän huudahti ja katsoi nuorukaista silmät raivosta kipinöiden.
”M...mitä? M..minä?” Lucius änkytti pelästyneenä ja hämmentyneenä. Hän ei ymmärtänyt miksi nainen reagoi niin voimakkaasti.



”Kaikkien niiden vuosien jälkeen kehtaatkin näyttää naamasi täällä!” Maria huusi ja hänen kätensä kohosi. Hän ei ehtinyt lyömään, kun Ignatius nappasi häntä ranteesta kiinni ja johdatti takaisin istumaan.



”Rauhoitu Maria.” Ignatius sanoi lempeästi.
”Mutta...” Maria aloitti ja Ignatius ymmärsi. Nainen oli sekoittanut Luciuksen Julianiin, jota tämä kieltämättä muistutti paljonkin.
”Hän on Lucius, Julianin vanhin poika.” Ignatius sanoi.
”Lucius.” Maria sanoi, puhuen rauhallisemmin. ”En silti halua nähdä häntä tai hänen jälkeläisiään täällä. En sen jälkeen, mitä hän teki.” Hän jatkoi, äänen vavahdellessa tunteiden voimasta.



”Olen todella pahoillani isäni teoista.” Lucius aloitti nöyränä ja jatkoi. ”Isäni lähetti minut, sillä me tarvitsemme sinua.” Hän jatkoi ja katsoi hieman pelokkaana tuota voimakastahtoista naista, jonka kasvoihin aika ja sisäinen suru olivat jättäneet jälkensä.
”Mitä hän sitten haluaa? Mihin minua tarvitaan?” Maria kysyi viileästi, sillä oli mielessään vannonut, ettei auttaisi Juliania, vaikka tämä olisi kuolemaisillaan, sillä niin pahasti tämä oli tehnyt Erikiä ja tämän vanhempia kohtaan.
”Isä sanoi, että sinä olet ainoa, voi auttaa.” Lucius kertoi varovaisesti.
”Kerro yksikin syy, miksi auttaisin isääsi.” Maria sanoi.
”Ei, nyt käsitit väärin. Isäni ei tarvitse apua, vaan meidän palvelijamme Erik.” Lucius kertoi.
”Erik?” Maria kysyi ja tunsi ikävän muljahduksen vatsassaan. ”Mitä Erikille on tapahtunut?” Hän kysyi, aavistellen pahaa.
”Hänen kimppuunsa hyökättiin ja hän haavoittui hyvin pahasti.” Lucius sanoi ja kertoi, sen minkä tiesi ja mitä isältään oli kuullut.
”Eih.” Maria henkäisi ja tunsi miten kyyneleet alkoivat vieriä poskille. Hän pelkäsi kovin Erikin puolesta ja toivoi, että tämä selviäisi tai jaksaisi edes niin kauan, että saisi nähdä edes viimeisen kerran perheensä.
”Olen kovin pahoillani.” Lucius yritti kömpelösti lohduttaa, mutta näki, ettei se ainakaan parantanut tilannetta. ”Tiedän, kyllä että isäni tähän on syypää ja auttaisin teitä jos voisin. Minä... minä pidän Erikistä. Hän on kiltti, avulias ja ystävällinen.” Hän yritti vielä.
”Sellainen Erik on.” Maria sanoi ja nyyhkäisi lohduttomasti.
”Tuota, tässä olisi jo melkoinen kiire, joten emmekö lähtisi matkaan.” Ignatius ehdotti, sillä näki Marian tarvitsevan muuta ajateltavaa.
”Entäs me?” Elisabeth kysyi ja näytti siltä, että tunkisi mukaan vaikka väkisin.
”Te myös.” Ignatius sanoi, sillä olisi hyvä, jos Erik saisi nähdä lapsensa, jotka tosin alkoivat olla jo melkein aikuisia. Tyttökin oli jo naimaikäinen.
Myös Lucius oli tämän huomannut ja kuin varkain hänen katseensa harhaili tyttöön yhä uudelleen ja uudelleen. Myös Elisabeth katseli välillä Luciusta uteliaasti, sillä ei kovin moniin poikiin veljensä lisäksi ollut tutustunut, kun ei pyhäkoulussakaan kovin montaa ikätoveria ollut vain muutama nuorempi poika ja yksi huomattavasti muita vanhempi poika. Heistä yksikään ei ollut herättänyt minkäänlaisia tunteita Elisabethissa, koska tämä oli osan tuntenut jo siitä asti, kun oli pyhäkoulun yhdessä veljensä kanssa aloittanut. Mutta katseltuaan uteliaana Luciusta, Elisabeth tunsi jotain aivan uutta, jota ei vielä koskaan ennen ollut tuntenut ja tuo tunne ei ollut pelkästään uteliaisuutta.
Ignatius huomasi myös nuo katseet joita nuorukainen loi tyttöön ja päinvastoin. Hän arveli, että olisi hyvä keskustella molempien kanssa asiasta, kunhan Erikin asia saataisiin ensin hoidettua.
Tuo pieni ryhmä haki hevoset, joista kaksi oli laitettava valmiiksi, ennen kuin he pääsivät lähtemään. Mutta kun käsipareja oli useampi, olivat he pian valmiita lähtöön.



Niin he kiisivät eteenpäin, maisemien vilistäessä heidän ohitseen. Ensin oli pitkään metsää, kunnes puut alkoivat harventua ja maasto muuttumaan kukkulaiseksi, vehreäksi nurmimaaksi. He ottivat hevosistaan irti kaiken minkä saivat, sillä jokaisen mielessä takoi, että aika kävi yhä vähemmäksi ja vähemmäksi.

****
 

Julian asteli levottomana edestakaisin sairastuvan oven editse ja odotti malttamattomina uutisia Erikin voinnista. Hän toivoi, että mies selviäisi tästä koettelemuksesta tai edes jaksaisi sinnitellä elämän syrjässä kiinni siihen asti, että tämän vaimo ehtisi linnalle.
Oven aukeaminen katkaisi Julianin mietteet ja tämä pysähtyi, katsoen odottavasti Nadiaan, joka oli tullut kertomaan uutisia. Hän näki naisen kasvoilta, ettei tämän uutiset ainakaan kovin hyviä olleet.



”No, miten on? Selviääkö hän?” Julian kysyi ja katsoi naista odottavasti.
”Jos luoja suo, hän saattaa selvitä, mutta joudun ikäväkseni toteamaan, että hänen saamansa haavat ovat liian syviä ja muutama on osunut pahaan paikkaan, mikä heikentää toiveita selviämisestä.” Nadia vastasi. ”Mutta me teemme kaikkemme, jotta hänellä olisi mukavat oltavat.” Hän jatkoi, jättäen lopun leijumaan ilmaan kuin synkän myrskypilven.
”Kuinka kauan... ennen kuin?” Julian kysyi hiljaa ja tunsi raskaan painon laskeutuvan hartioilleen ja se oli syyllisyys.
”En osaa sanoa. Ehkä tunteja, ehkä vuorokausi.” Nadia vastasi ja katsoi Juliania kasvot vakavina.
”Kiitos.” Julian sanoi tuskin kuiskausta kovemmalla äänellä. Hänestä ei koskaan ennen ollut tuntunut näin pahalta, kuin nyt, eikä hän tiennyt miten hyvittää tekemäänsä vääryyttä. Hän saattoi vain yrittää tehdä parhaansa, että toisen loppuaika sujuisi mahdollisimman mukavasti ja vähin häiriöin. ”Voinko... sopiiko minun mennä katsomaan Erikiä?” Hän kysyi hyvin nöyränä ja katuvaisena.
”Kyllä, mutta pyydän, häntä ei missään nimessä saa hermostuttaa. Hän on kokenut jännitystä jo ihan tarpeeksi.” Nadia vastasi.
”Kiitos.” Julian sanoi ja asteli Nadian perässä sairastupaan. Hän ei oikeastaan tiennyt mitä sanoisi miehelle, jota oli niin kauan piinannut ja joka tuskin haluaisi olla ystävä, vaikka tekikin jalon teon, joka kenties vaatisi tämän hengen. Hän istahti tuolille ja katsoi Erikiä, joka makasi niin kovin kalpeana vuoteella. ”Tuota... Öm... Halusin tulla katsomaan miten voit.” Hän sanoi viimein kömpelösti.



Erik ei vastannut, katsoi vain takaisin ja Julian saattoi nähdä pelon tämän silmissä. Se ei väistynyt pois. Oli kuin mies olisi odottanut saavansa haukkuja tai kenties lyöntejä.
Hetken oli hyvin hiljaista, eikä Julian tiennyt mitä tehdä. Hän halusi auttaa tuota miestä, muttei tiennyt miten ja kuinka saisi tämän ymmärtämään. Hän tiesi, että se tulisi olemaan vaikeaa, kun toinen oli niin kauan tottunut olemaan se jota riepoteltiin, uhkailtiin ja rangaistiin, välillä jopa syyttä suotta.
”Minä... tuota noin... haluan pyytää anteeksi.” Julian sanoi rikkoen syvän hiljaisuuden. ”En tiedä miten voisin korvata sinulle kaiken mitä olen tehnyt. Ymmärrän nyt miten hieno ja jalo ihminen sinä olet.” Hän jatkoi ja tunsi palan juuttuneen kurkkuunsa.
Erik ei vieläkään sanonut sanaakaan, katseli vain Juliania, joka painoi katseensa maahan.
”Minä tiedän nyt miltä sinusta tuntuu, sillä tällä hetkellä minä häpeän itseäni.” Julian jatkoi rikkoen jälleen hiljaisuuden. ”Häpeän sitä mitä olen mennyt tekemään ja tiedän, etten voi tehdä sitä enää tekemättömäksi, enkä saada anteeksi.” Hän jatkoi hiljaa, tuntien tutunoloista kihelmöintiä silmäkulmissaan.
”Tämä oli minun valintani.” Erik sanoi hiljaa ja laski kätensä Julianin kädelle. Julian tunsi miten viileä Erikin käsi oli ja miten työn kovettama ja karhentama.
”Mutta minä ajoin sinut tähän.” Julian sanoi. ”Minun tekoni saivat tämän aikaan.” Hän lisäsi surkeana.
Jälleen tuli hiljaista, eikä kumpikaan saanut sanaakaan sanotuksi, ei tiennyt mitä sanoa. Julian tunsi heikon puristuksen kädessään, kuin Erik olisi yrittänyt rohkaista tai piristää. Hän ihmetteli, miten Erik jaksoi olla niin ystävällinen häntä kohtaan, kaiken sen jälkeen, mitä hän oli tälle tehnyt.
Puristus, joka oli jo ennestäänkin ollut heikko, heikkeni enemmän ja Julian näki, miten Erikin silmät painuivat melkein väkisin kiinni.
”Kerro jotain, ihan mitä tahansa, kunhan puhut ja pysyt hereillä.” Julian sanoi ja tarttui Erikin kädestä kiinni. Hän ei pitänyt sitä kovin lujasti, sillä ei halunnut satuttaa miestä enää yhtään enempää.
”Miksi en saisi nukahtaa?” Erik kysyi hiljaisella äänellä. ”Väsyttää kovin ja minä haluaisin vain levätä.” Hän jatkoi äänen miltei kadotessa olemattomiin.
”En voi antaa sinun nukahtaa, sillä pelkään, ettet enää koskaan herää.” Julian vastasi.
”Milloin sinä olet alkanut pelkäämään puolestani?” Erik kysyi hiljaa ja naurahti pienesti.
”Sen jälkeen, kun sinä pelastit henkeni.” Julian vastasi totuudenmukaisesti ja katsoi Erikiä totisena.
”Hyvä on.” Erik myöntyi ja alkoi hiljaisella äänellä kertoa itsestään ja elämästään, Julianin kuunnellessa.
Mitä pidemmälle Erik pääsi, sitä pahemmalta Julianista tuntui, sillä tiesi olevansa syypää kaikkiin kärsimyksiin, joita tämä oli elämänsä aikana joutunut kärsimään. Nyt hän todella ymmärsi miten suuren osan oli miehen elämästä pilannut ja miten paljosta tämä oli joutunut luopumaan.
Näin kului tunteja ja Julian kuunteli Erikin hiljaista, heikkoa ääntä, joka kertoi elämänsä tarinaa, johon kaikesta pahasta huolimatta mahtui muutamia hyvin onnellisiakin hetkiä
”Tiedätkö minä toivoin vielä vapaana ollessani, että voisin olla kuten muut, ihan tavallinen mies. En edes unelmissanikaan kuvitellut olevani näin jaloa sukua, enkä vieläkään voi sitä uskoa. Minä toivoin elämää ilman tuota merkkiä kädessäni. Ettei kukaan olisi enää nimitellyt minua, kivittänyt tai potkinut pois.” Erik kertoi, ikävien muistojen käydessä tummana varjona hänen silmissään. ”Minä toivoin, että minulla olisi ollut oma perhe ja ehkä oma talokin, vaikka vain pienen pieni hökkeli keskellä metsää ja ehkä pienen pien läntti maatakin, jota viljellä, mutta koskaan en sitä saanut. Perheen minä sain, vaikkakaan en sitä kauaa saanutkaan pitää luonani.” Hän lisäsi ja huokaisi raskaasti.
Julian oli vaiti ja laski syyllisyydentuntoisena katseensa alas. Hän tajusi, miten vähään Erik olisi tyytynyt ja miten vähän toivoi itselleen, vaikka olisi ansainnut saada paljon enemmän.
”Olen hyvin pahoillani.” Julian sanoi paksulla äänellä ja ymmärsi nyt, miten paljosta Erik oli joutunut luopumaan hänen takiaan. ”En tietenkään voi sanoin korvata tekemääni vääryyttä sinulle kokonaan, mutta voin sydämestäni sanoa, olevani pahoillani ja koetan parhaani mukaan maksaa sinulle velkani.” Hän jatkoi ja nielaisi.
”Jos... jos en olisi ollut tyrmässäsi, en koskaan olisi tavannut... Mariaa.” Erik sanoi hiljaa. ”Niin, että välillisesti sinä autoit meitä kohtaamaan toisemme.” Hän sanoi ja pienen pieni hymynhäive kävi hänen huulillaan, kun hän muisteli Mariaa.
”Olen silti tehnyt enemmän vääryyttä sinulle, kuin mitään hyvää.” Julian muistutti synkeänä.
”Niin.” Erik sanoi väsyneesti. ”Olen jo pitkään miettinyt, miksi teit, niin kuin teit? Miksi juuri minä?” Hän kysyi sitten.
”Koska olin vallanhimoinen hölmö.” Julian sanoi totuudenmukaisesti. ”Minä halusin valtaa, halusin jotain, mikä ei edes kuulunut minulle ja menin avaamaan sydämeni pahalle, jolloin silmäni eivät enää nähneet sitä pahaa, mitä tein päästäkseni käsiksi haluamaani.” Hän jatkoi hiljaa.
”Paholainen keksii aina keinon, jolla saada ihmisen tekemään haluamallaan tavalla.” Erik puhui hiljaa ja muisti mitä Ignatius oli hänelle opettanut. ”Mutta jos osaa pyytää anteeksi, saa myös anteeksi, sillä niin on armollinen herramme meitä opettanut.” Hän jatkoi ja puristi heikosti Julianin kättä.
”En ymmärrä sinua.” Julian sanoi. ”Minä olen ollut sinua kohtaan hirviö ja silti jaksat olla minulle ystävällinen.”
”Koska meidän herramme on opettanut olemaan armollinen kaikille, jopa niille, jotka ovat tehneet vääryyttä.” Erik vastasi hiljaa. ”Hän myös opetti, että hyvällä saa aikaan hyvää ja pahalla pahaa ja että hyvät teot painavat vaakakupissa enemmän kuin pahat.” Hän jatkoi lempeyttä ja lämpöä äänessään.
”Minä en silti ole ansainnut sinun hyvyyttäsi.” Julian sanoi. ”Minä tiedän kyllä minne minä joudun, kun tulee aikani lähteä tästä maailmasta. Minä en sitä tuomiota vältä ja itse minä olen siihen soppaan itseni laittanut.” Hän jatkoi.
”Antaa menneiden olla, kun ei niitä enää muuttaakaan voi.” Erik totesi rauhalliseen, sovittelevaan sävyyn.
”Näen nyt, että olet todellinen kuningas, niin verenperintönä, kuin luonteeltasi ja siksi haluan palauttaa tämän takaisin.” Julian sanoi sitten ja otti kruunun päästään ja laski sen pienelle yöpöydälle sängyn viereen.



”Minä vain en taida ehtiä nauttia siitä.” Erik sanoi hiljaa. ”Tiedän kyllä, että aikani käy vähiin.” Hän lisäsi, sillä tunsi kipua, joka korvensi koko keskivartaloa.
”Minä teen kaikkeni saadakseni sinut kuntoon ja sitten menemme yhteen tavernaan oluelle ja pidämme hauskaa yhdessä.” Julian yritti piristää Erikiä.
”Se voisi olla hauskaa.” Erik hymähti, vaikka tiesi itsekin, ettei niin tulisi koskaan käymään.
He jatkoivat keskusteluaan pitkään, tuntien vierähdellessä hitaasti. Päivä alkoi jo kääntyä illaksi ja varjot pitenivät. Seesteinen taivas alkoi hehkua laskevan auringon kultaisissa, punaisissa ja oransseissa sävyissä.
Julian näki, miten Erik tuli vain väsyneemmäksi ja väsyneemmäksi. Näytti kuin tämän olisi ollut yhä vaikeampaa pitää silmiään auki ja tämän puhe alkoi olla katkonaista. Parantajat olivat muutamaan otteeseen käyneet vaihtamassa siteitä, jotka pysyivät siistinä, mikä antoi toivoa, joskin vain heikkoa sellaista, sillä Julian tiesi, että moiset haavat saattoivat olla petollisia ja vuotaa sisälle päin.
Hän oli myös useamman kerran pyyhkinyt Erikin suupieltä, sillä tämän suusta valui ajoittain verta, joka sekin kertoi omaa karua kieltään. Kertoi, ettei mikään auttaisi, jollei ihmettä tapahtuisi.
Julian oli kysynyt vielä parantajiltaan asiasta, mutta nämä sanoivat vain, että moiset vammat olivat aina kuolemaksi, mutta että potilas saattoi joskus kestää hyvinkin pitkään, ennen kuin kuolema tulisi.

Vasta illan jo pimentyessä yöksi, Lucius saapui linnalle Ignatius, Maria ja kaksoset mukanaan.



Lucius lupasi hoitaa hevoset ja Elisabeth halusi heti jäädä tämän avuksi, kun Maria, Edmund ja Ignatius kiiruhtivat sisälle.
Ensimmäiseksi sisään astuttuaan, he kohtasivat Julianin, joka oli tullut vastaan, kuultuaan saapuvien hevosten hirnahtelut avoimesta ikkunasta. Ennen kuin kukaan ehti tehdä mitään, oli Maria astellut Julianin luo ja hänen kätensä heilahti nopeasti kerran ja toisenkin. Kuului kaksi kovaa läiskähdystä, kun naisen työnkarhentama kämmen osui Julianin kasvoihin.



”Sinä... sinä... ” Maria huusi, mutta raivo ja suru tukahduttivat hänen äänensä olemattomiin ja hän saattoi vain seisoa paikallaan kiivaasti hengittäen.
Julian seisoi paikallaan sanaakaan sanomatta, eikä nostanut kättään naista vastaan. Hän oli totisesti ansainnut tämän. Poskea kirveli tuo läimäys, mutta ei niin kovasti kuin se syyllisyys ja paha olo, jotka kaihersivat hänen sisimmässään.
”Maria, rauhoitu.” Ignatius sanoi ja asteli naisen vierelle. ”Julian. Kertoisitko, missä Erik on.” Hän pyysi ja katsoi Juliania, jonka poski hehkui nyt kirkuvan punaisena siitä kohdasta, mihin Marian kämmen oli osunut.
”T...tuolla.” Julian sai änkytetyksi ja osoitti oikealla puolella olevaa puuovea.
”Kiitos.” Ignatius sanoi ystävälliseen sävyyn ja katsoi kun Maria pyyhälsi huoneeseen, katsomattakaan Juliania.
”Minä ansaitsin tuon.” Julian sanoi hiljaa ja loi katseensa maahan.
”En puhu asiasta tämän enempää, sillä näen, että kadut tekojasi.” Ignatius puhui rauhalliseen sävyyn. ”Mutta, tämä asia on käytävä vielä läpi paremmalla ajalla. Et sinä silti rangaistuksetta selviä.” Hän jatkoi ja Julian kuunteli nöyränä.
”Mitä voin tehdä hyvittääkseni tämän kaiken?” Julian kysyi.
”En tiedä, sillä osaa tekemästäsi ei enää voi muuttaa, vaikka haluaisitkin ja ne ovat jättäneet jälkensä pysyvästi häneen, enkä nyt puhu näkyvistä arvista ja haavoista, vaan niistä, joita hän on lähes koko ikänsä kantanut sisällään.” Ignatius vastasi.
”Onko mitään, mitä voin tehdä?” Julian kysyi surkeana ja tietoisena siitä, ettei toivoa Erikin selviämisestä juurikaan ollut.
”Tällä hetkellä on parasta antaa hänen olla perheensä parissa.” Ignatius sanoi, tietäen, että se oli totta ja että näin Erik saisi viettää viimeiset hetkensä onnellisena miehenä, rakkaidensa ympäröimänä.
”Minä... minä luovutin kruunun takaisin hänelle ja jos hän nyt menehtyy, niin kruunu kuuluu laillisestikin hänen pojalleen.” Julian sanoi ja tunsi tekevänsä jotain oikein.
”Hyvin tehty.” Ignatius sanoi hyväksyvästi ja nyökäytti hienoisesti päätään. ”Mutta luulen, että paras tekosi, oli antaa hänen tavata perheensä viimeistä kertaa, jos niin on.” Hän jatkoi rauhalliseen tapaansa.



”Edes jotain hyvää.” Julian sanoi hiljaa. Hän muisti sen päivän, jolloin oli miehen vapauden riistänyt ja muisti liiankin hyvin sen anovan ilmeen tämän silmissä, kun tämä oli pyytänyt jättämään perheensä rauhaan. Nyt hän tiesi, mitä toinen oli sisimmässään tuntenut, sillä hän itsekin oli valmis tekemään ihan mitä vain pelastaakseen tämän hengen. ”Minä kun olen saanut aikaan vain pahaa.” Hän lisäsi viimein murtuneella äänellä.
”Olet osan siitä jo hyvittänyt ja se on hyvä alku.” Veli Ignatius sanoi lämpimästi.
Kumpikin vaikeni ja vaipui omiin mietteisiinsä. Enää ei ollut kiire ja he saattoivat vain odottaa. Julian istuutui penkille, sillä halusi kunnioittaa näin Erikin rauhaa ja antaa tämän olla perheensä kanssa niin kauan kuin luoja oli hänelle aikaa vielä suonut.
Hän hätkähti ajatuksistaan, kun Lucius asteli sisälle, Elisabeth mukanaan. Julian luuli ensin Elisabethia pojaksi, mutta tajusi heti tytöksi, kun tämä puhui kauniilla, kirkkaalla äänellä.



”Veli Ignatius, tiedätkö mihin äiti ja Edmund menivät?” Elisabeth kysyi, harppoen Ignatiuksen luokse.
”Sairastupaan.” Ignatius sanoi ja näytti missäpäin se oli.
”Kiitos.” Elisabeth sanoi tavallista hiljaisempana ja halasi Ignatiusta, ennen kuin häipyi sairastuvan puolelle.

Julian ei voinut olla huomaamatta, miten Lucius jäi haaveellisena tuijottamaan tytön perään. Melkein väkisinkin hänen suupielensä kaartuivat hymyyn. Hyvä niin, jos nuoret löytävät rakkautta tänä synkkänä aikana, hän mietti, mutta päätti kuitenkin kunnioittaa Erikin ja Marian mielipidettä, mikäli heillä olisi jotain nuorten välejä vastaan. Muutoin hän mieluusti antaisi nuorten olla keskenään, jos he kerran tunsivat samoin toisiaan kohtaan.

****

Raivo lauhtui ja muuttui suruksi ja huoleksi Marian astellessa nopein askelin sairastupaan. Sydän hakkasi lujasti ja hän pelkäsi mitä näkisi, vaikka olikin kaikki ne vuodet kaivannut Erikiä ja tämän kosketusta ja lempeää ääntä.
Hän työnsi oven auki ja astui sisälle hyvin valaistuun huoneeseen. Hän suuntasi kulkunsa vuoteelle, jossa Erik lepäsi.

Miten laihalta, surkealta ja kalpealta tämä näyttikään. Maria tunsi vihlaisun sydämessään ja tiesi jo miten tämä tulisi päättymään ja se suretti häntä kovin. Niin lyhyen aikaa hän ja Erik olivat saaneet nauttia toisistaan, kunnes heidät oli julmasti erotettu toisistaan. Niin vähän aikaa ja hän toivoi, että voisi pysäyttää ajan, jotta Erik voisi nauttia hänen seurassaan pidempään. Mutta koska hän ei sitä osannut tehdä, halusi hän tehdä kaikkensa, jotta Erikillä olisi mahdollisimman mukavaa, ennen kuin vääjäämätön tapahtuisi.

Maria istuutui tuolille, jota veti lähemmäksi vuodetta, voidakseen olla mahdollisimman lähellä Erikiä. Hän katseli miestä, jolla oli hyvin tummat renkaat silmiensä alla, tämä näytti melkein kuolleelta ja hengityskin vaikutti niin pinnalliselta ja olemattomalta. Hetken Maria pelkäsi, että Erik oli kuollut.

”Erik.” Hän kuiskasi, kyyneleen vierähtäessä poskelleen. Hän otti Erikin käden omaansa ja tunsi miten lämpöiseltä se tuntuikaan. Samalla hetkellä hän tunsi, kuinka Erik vastasi heikosti puristukseen ja avasi silmänsä.
”Maria.” Erik sanoi tuskin kuiskausta kuuluvammalla äänellä. ”Oletko se tosiaan sinä?” Hän kysyi, kyynelten alkaessa hiljalleen vieriä pitkin poskia.
”Minä se olen.” Maria vastasi ja kosketti kevyesti Erikin poskea. ”Olen kaivannut sinua niin paljon.” Hän lisäsi, nyyhkäyksen karatessa hänen huuliltaan.
”Minäkin kaipasin sinua.” Erik sanoi äänen vavahdellessa liikutuksesta.
”Mutta nyt minä olen tässä, enkä lähde enää koskaan pois.” Maria sanoi.
”Tiedän rakkaani, mutta minä en taida jäädä tänne pitkäksi aikaa.” Erik vastasi. ”Haluaisin kyllä, mutta on minun aikani lähteä. Annathan anteeksi sen.” Hän pyysi.
”Niin.” Maria sanoi hiljaa. ”Käyttäkäämme siis hyvin se aika, joka meille on suotu.” Hän lisäsi ja katsoi Erikiä surullisena.
”Se sopii.” Erik vastasi väsyneesti.
”Erik, vaikka sinullekin on tapahtunut paljon, on minunkin kerrottava uutisia sinulle.” Maria aloitti. ”Sinulla ja minulla on poika ja tytär.” Hän jatkoi.
”Poika ja tytär.?” Erik ihmetteli.
”Niin, kultaseni. Minä sain kaksoset.” Maria sanoi ja surumielinen hymy hiipi hänen suupieliinsä. ”Edmund, tule tänne tapaamaan isääsi.” Hän sanoi sitten ja kääntyi poikansa puoleen.
Edmund nyökkäsi ja asteli äitinsä vierelle. Hieman ujona hän katsoi Erikiä, isäänsä, jota ei ollut vielä koskaan tavannut.



”Isä.” Edmund sanoi viimein hiljaisella äänellä. ”Äiti on kertonut sinusta paljon.” Hän jatkoi sitten varovaisesti, kun ei oikein tiennyt mitä olisi pitänyt sanoa.
”Edmund.” Erik sanoi ja katsoi poikaa surumielisesti hymyilleen. Hän näki miten paljon poika muistutti häntä itseään, kun hän itse oli ollut viidentoista vanha. ”Sinulle on suotu parempi elämä, kuin millainen itselläni on ollut ja toivon että elämäsi tulee olemaan vastaisuudessakin parempaa.” Hän jatkoi.

Jälleen oli hiljaista pienen hetken, kunnes ovi kävi ja Elisabeth astui huoneeseen. Tyttö oli niin veljensä näköinen, vain silmistä ja Elisabethin hieman pehmeämpien piirteiden ansiosta heidät saattoi toisistaan erottaa.
Erik katsoi Elisabethia, joka muistutti niin kovin Mariaa, vaikka hiukset olivatkin lyhyet ja tummat.

”Elisabeth, tule sinäkin tänne.” Maria pyysi ja katsoi tytärtään surumielisesti. Elisabeth nyökkäsi ja asteli vähin äänin veljensä viereen.
”Edmund, ota tuo kruunu, se kuuluu nyt sinulle.” Erik sanoi hiljaa. ”Se kuului kerran isälleni ja sen piti siirtyä minulle, mutta koskaan niin ei käynyt ja koska muita ei ole jäljellä, se siirtyy sinulle.”
”Öh... kiitos.” Edmund mutisi hiljaa, tietämättä mitä tehdä. ”Vaikka en minä tiedä, olenko valmis moiseen.” Hän jatkoi sitten hiljaa ja katseli varpaitaan.
”Edmund, sinun ei tarvitse kantaa sitä yksin. Minä olen sinun tukenasi.” Maria sanoi. ”Minä, sisaresi ja Veli Ignatius.” Hän lisäsi ja katsoi poikaansa lämpimästi.

Erik katseli perhettään ja tunsi pitkästä aikaa olevansa onnellinen ja vielä paremmalta tuntui, kun perheen tulevaisuus oli nyt turvattu, eikä kukaan enää jahtaisi heitä. Hän voisi nukahtaa ikuiseen uneen hyvillä mielin, vaikka toisaalta hän tunsi sydämessään piston, Marian jäädessä yksin. Hän olisi halunnut olla tämän kanssa pidemmän aikaa, kuin mitä heille oli suotu.

”Elisabeth, olisin halunnut tutustua sinuun ja veljeesi paremmin, mutta minun aikani hupenee.” Erik sanoi ja katsoi lempeästi lapsiaan. ”Pyydän vain, että olet äitisi ja veljesi tukena, kuten he tukevat varmasti sinua.” Hän jatkoi ja katsoi kaunista tytärtään lämpimästi.
”Kyllä isä. Sen teen.” Elisabet sanoi tavallista hiljaisemmalla äänellä. Hän tunsi surua, vaikkei isäänsä tuntenut, mutta hän tapasi tämän nyt ensimmäistä ja viimeistä kertaa. Hän tiesi isästään vain sen, mitä äiti oli heille kertonut ja toivoi, että olisi voinut tutustua isään paljon paremmin.
”Maria.” Erik sanoi hyvin hiljaisella äänellä.
”Niin, kultaseni?” Maria kysyi ja katsoi lempeästi miestään, jonka aika hupeni nopeasti.
”Voisitko kutsua Ignatiuksen tänne. Haluaisin vaihtaa hänen kanssaan muutaman sanan, kun vielä voin.” Erik pyysi äänen haipuessa olemattomiin.
”Mitä vain.” Maria vastasi ja oli nousemassa, kun Elisabeth jo harppoi ovelle.



”Minä voin mennä.” Hän sanoi ja katosi suuren salin puolelle. Hän halusi, että äiti saisi olla isän kanssa mahdollisimman pitkään.
Nopein askelin hän harppoi Ignatiuksen luo.



”Veli Ignatius. Isäni tahtoo keskustella kanssasi.” Elisabeth sanoi ja sai ajatuksiinsa vaipuneen miehen säpsähtämään.
”Tulen heti.” Ignatius sanoi ja harppoi Elisabethin seuratessa sairastuvalle.

Elisabet pysähtyi veljensä viereen ja sujautti kätensä hänen käteensä. Tämä kaikki suretti ja jännitti yhtä aikaa, sillä vielä kertaakaan kumpikaan heistä ei ollut joutunut kohtaamaan kuolemaa, jos eläinten kuolemia ei laskettu lukuun.
Maria arvasi, miksi Erik oli halunnut Ignatiuksen luokseen, eikä kyse ollut viimeisestä juttutuokiosta parhaiden ystävien kesken. Kyyneleet vierähtivät hiljalleen hänen poskilleen, kun hän kumartui antamaan hellän suudelman miehelleen, viimeisen suudelman.



Erik vastasi suudelmaan, joskin heikosti, sillä nekin viimeiset voimanrippeet alkoivat olla lopussa. Maria maistoi veren karvaan maun suussaan, muttei välittänyt siitä. Tämän jälkeen hän siirtyi lapsiensa viereen seuraamaan Ignatiuksen toimia, kun tämä tekisi viimeisen voitelun Erikille.

”Parahin ystävä.” Erik henkäisi ja yritti hymyillä nähdessään Ignatiuksen.
”Olin toivonut että olisimme tavanneet paremmissa merkeissä, mutta on silti hyvä nähdä sinua jälleen.” Ignatius sanoi lämpimällä äänellä ja katsoi Erikiä ystävällisesti.
”Niin, minäkin.” Erik kuiskasi väsyneesti. ”Tiedät varmaankin mitä toivoisin sinun tekevän.” Hän lisäsi ja katsoi vanhaa ystäväänsä lämpimästi.
”Tiedän.” Ignatius sanoi ja hänen äänestään kuulsi suru.
”Hyvä, minä kiitän sinua sydämestäni.” Erik sanoi hiljaa ja katsoi Ignatiusta, jonka silmät kiilsivät liikutuksesta, jota tämä yritti pitää aisoissa.
Ignatius kaivoi muutaman esineen kaapunsa laskoksista ja asetti ne pienelle pöydälle ja aloitti sitten. Pitkän aikaa sairastuvassa oli hyvin hiljaista, kuului vain hiljaista muminaa, kun Ignatius luki rukouksia.



”Per istam sanctam unctionem, indulgeat tibi Dominus quidquid deliquisti, Amen” Ignatius mumisi ulkomuistista, piirtäen pyhällä öljyllä ristinmerkit tarkoin määrättyihin paikkoihin.
Viimein hän oli valmis ja jäi hetkeksi vielä Erikin vierelle. Tämä näytti nukahtaneen, mutta rinta ei enää kohoillut.
”Lepää rauhassa ystäväni.” Ignatius sanoi hiljaa ja asetti rukousnauhan Erikin käsien väliin ja piirsi ilmaan ristinmerkin.
”Onko hän...” Maria aloitti, muttei voinut sanoa sitä loppuun asti.
”Kyllä. Olen pahoillani.” Ignatius sanoi lempeällä äänellä ja asteli Marian luo, kietoen kätensä tämän ympärille. Hän tunsi, miten nainen tärisi itkusta. ”Hän on nyt paremmassa paikassa.” Hän sanoi lohduttavaan sävyyn.



Elisabeth ja Edmund seisoivat paikallaan käsi kädessä, tietämättä mitä tehdä. Heitäkin suretti, mutta ei niin voimakkaasti, sillä he eivät ehtineet juurikaan tutustua isäänsä.
Ignatius ohjasi hellästi Marian ulos sairastuvasta, Edmundin ja Elisabethin tulessa hiljaisina perässä.



Margaret tuli heitä vastaan ja hänen kasvonsa vakavoituivat entisestään, kun hän näki toisten ilmeistä mitä oli tapahtunut. Sanaakaan sanomatta, hän meni Ignatiuksen avuksi.
”Minä voin viedä hänet lepäämään.” Margaret sanoi, sillä tunsi syvää myötätuntoa surevaa leskeä kohtaan. ”No niin, tulehan.” Hän sanoi ja veti Marian hellästi käsiensä suojaan.



”Voinko tulla mukaan?” Elisabeth kysyi, sillä halusi olla äitinsä tukena, kun tämä sitä eniten tarvitsi.
”Tule vain.” Margaret sanoi tukiessaan samalla Mariaa. Niin nuo kolme sitten suuntasivat hitaan kulkunsa yläkertaan, Edmundin, Ignatiuksen ja Julianin jäädessä suureen saliin.


*****

Extra kuvia

Kas tässä taas kuvia, jotka eivät päässeet itse tarinaan mukaan ja lopuksi vielä yksi pelin häröilykuva.








Pitihän mun nyt vähän hempeillä, mut ei tää oikein sopinut tuonne tarinaan.



Pidän kovasti tästä kuvassa, jossa kaksoset ovat hevosen selässä. Jotenkin tuli ihana tunnelma tähän mukaan.


Huomatkaa Apotti Luukaksen omalaatuinen asu, joka ei kyllä tontilla näytä tuolta. En ymmärrä miksi se näyttää tuollaiselta tässä latauskuvassa. Pelin jotain häröilyjä kaiketi.