No niin, tässäpä tulee tuore osanen teidän iloksenne ja ehkä voisin ehdottaa teitä varaamaan nenäliinapaketin varmuuden vuoksi käsienne ulottuville, luvassa nimittäin myös aika surullisia kohtauksia.
Lisäksi laitan tähän oheen osamusiikkia, jonka valitsin tätä osaa silmällä pitäen.
Elisabet & Lucius teema1 ja teema2
Hautajais teema
Julianin teema
Taistelu teemaa osa1, osa2 ja osa3 (Varoitus kaksi ekaa on nightwishia ja voivat olla melkoista räimettä)
Mutta, jos nyt päästäisi teidät osan pariin. Oikein mukavia lukuhetkiä...
... muistakaa ilahduttaa mukavilla kommenteillanne.




”Hänkö siis...” Julian aloitti, muttei saanut sanottua sitä loppuun asti.
”Kyllä.” Ignatius vastasi kasvot vakavina.




”Se on kokonaan minun syyni.” Julian parahti ja lysähti penkille istumaan. Hänen yleensä itsevarma olemuksensa oli kaikonnut ja tilalla oli vain epätoivoinen, katuva mies.
”Ei, se oli niiden syy, jotka vahingoittivat häntä kuolettavasti.” Veli Ignatius sanoi ja istuutui Julianin vierelle. Vaikka tämä olikin tehnyt vääryyttä Erikille, ei Ignatiuksella ollut sydäntä moittia miestä enempää, sillä tällä oli nyt rangaistus kovimmasta päästä yllään. Hän tiesi, ettei Julian voisi koskaan täysin korvata Erikin perheelle kaikkia niitä vääryyksiä, joita oli Erikille tehnyt, mutta näki kyllä että tämän katumus ja suru olivat aitoja.



”Mutta jos en olisi ollut niin typerä ja julma Erikiä kohtaan, voisi tämä olla vielä elossa.” Julian sanoi hiljaa ja tahaton nyyhkäys karkasi hänen huuliltaan. ”Jos voisin, muuttaisin kaiken, alkaen siitä päivästä, jona vein hänet kehdostaan.” Hän jatkoi hiljaa ja mieleen nousi kuva pienestä pojasta, joka katsoi häneen anoen ja ojensi pieniä pulleita käsiään kohti häntä.



Hän ei voinut unohtaa niitä kasvoja, eikä sitä itkua. Ne vainosivat hänen unissaan.
”Katuva saa aina anteeksi.” Ignatius sanoi lempeästi. ”Tänään olet osan vääryyksistä hyvittänyt, sillä sinun ansiosta Erik sai nähdä perheensä ennen vääjäämättömän tapahtumista, eikä hänen tarvinnut olla kuollessaan yksin.” Hän jatkoi ja muisti nuo viimeiset hetket ja sen levollisen ilmeen, joka näkyi Erikin kasvoilla tämän lakattua hengittämästä. Kuin tämä olisi päässyt viimeinkin vapaaksi vankilastaan, jossa oli ollut koko elämänsä ajan. ”Hän on nyt paremmassa paikassa.” Ignatius sanoi samoin sanoin, kuin oli sanonut Marialle.
”Paikassa, jonne minä en tule pääsemään milloinkaan ja se on oikein.” Julian sanoi murtuneella äänellä.
”On parempi, että menet lepäämään, sinun vaimosi odottaa sinua varmasti.” Ignatius huomautti ystävällisesti. ”Minä ja parantajat valmistelemme Erikin hautajaisia varten.”
”Kiitos.” Julian sanoi hiljaa ja nousi, Ignatiuksen seuratessa perässä. ”Erik oli onnekas, kun hänellä oli sinun kaltaisesi ystävä.” Hän lisäsi, pienen hymynhäiveen käväistessä hänen suupielessään.
Ignatius nyökkäsi pienesti, hymynhäiveen käväistessä hänenkin suupielissä. Hän jäi paikalleen seisomaan ja katsoi kun Julian asteli kohti ylempiin kerroksiin vieviä portaita.


****

Linnan yllä lepäsi syvä, painostava hiljaisuus. Kaikki oli muuttunut ja sen saattoi aistia kaikkialla. Elisabeth tunsi sen myös ympärillään. Hän asteli hiljaisena muurilla ja katseli öistä maisemaa. Hän kohotti katseensa taivaalle, jossa tuikki muutama tähti. Joskus muulloin hän olisi pitänyt tähtitaivasta kauniina, mutta nyt hän tunsi itsensä surulliseksi.



Kevyt kosketus sai hänet hätkähtämään ja kääntymään ympäri. Hän näki Luciuksen, joka oli tullut muurille.
”Anteeksi. En halunnut säikyttää teitä.” Lucius sanoi kohteliaasti.
”Ei se mitään.” Elisabeth sanoi hiljaa ja katseli Luciusta sekavien tunteiden vallassa. Niin paljon oli tapahtunut, niin lyhyessä ajassa. Hän tunsi kummaa vetoa Luciusta kohtaan, vaikkei oikeastaan tuntenut tätä kunnolla. Silti perhoset lepattelivat hänen vatsansa pohjalla, kun hän katseli nuorta miestä, jonka kasvoilla oli vakava ilme.
”Saanhan jäädä seuraanne?” Lucius kysyi ja oli valmis poistumaan, mikäli tyttö halusi olla yksin.
”Jää vain.” Elisabeth henkäisi ja vilkaisi ujosti Luciusta.
”Olettehan kunnossa?” Lucius kysyi varovaisesti. ”Siis kun... tuota...” Hän änkytti ja tunsi miten poskia alkoi kuumottaa.
”Olen minä. En vain vielä tiedä mitä ajatella, kun niin paljon on tapahtunut.” Elisabeth vastasi ja laski kätensä varovaisesti Luciuksen kädelle, kun tämä nojasi muuria vasten. Hän tunsi miten nuori mies värähti kosketuksesta ja kuuli kevyen henkäyksen tämän suunnalta.
Hetken oli aivan hiljaista ja kumpikin vain seisoi paikallaan, katsellen linnan ympärille leviävää maisemaa ja taivasta, joka alkoi hiljalleen vaaleta.
”Olen pahoillani isäsi vuoksi.” Lucius sanoi viimein ja katsoi tyttöä, joka yhä oli poikien vaatteissa.
”Älä ole. Eihän sinun syysi ollut.” Elisabeth vastasi ja käänsi katseensa kohti Luciusta.
”Mutta minä tunnen itseni syylliseksi tähän, olenhan sukua miehelle, joka pilasi isäsi elämän.” Lucius sanoi ja mietti, haluaisiko Elisabeth edes harkita elämänsä jakamista miehen kanssa, jonka isä oli tehnyt niin kamalia tekoja. Hän ei tiennyt aivan kaikkea, eikä ollut aikeissa kyselläkään isältään, joka tuskin kertoisi. Tiesi vain sen, mitä itse oli linnassa nähnyt.
”Lucius, sinä et ole syyllinen isäsi tekoihin.” Elisabeth sanoi lempeästi ja silitti kevyesti Luciuksen kättä.
Lucius katsoi Elisabethia ja näki miten paljon tässä oli isäänsä. Tuo sama lempeys, ystävällisyys ja kiltteys, jotka hän muisti miehestä, joka nyt lepäsi sairastuvalla, uinuen ikuista unta. Enää hänen ei tarvitsisi raataa, eikä kokea ikäviä asioita.
”Tiedätkö, että muistutat todella paljon isääsi.” Lucius sanoi hiljaa ja katseli Elisabethia lämpimästi. Kuinka paljon hän rakastikaan tuota kaunista olentoa, vaikkeivät he olleet tunteneet toisiaan kuin vasta vähän aikaa.
”Tiedän. Äiti sanoo niin aina ja lisää sitten, että Edmund muistuttaa enemmän.” Elisabeth sanoi ja hymyili pienesti.
”Tuota, oli minulla muutakin asiaa.” Lucius sanoi ja tunsi miten sydän takoi rinnassa. Hän toivoi vain, että tyttö suostuisi, mutta samaan aikaan hän pelkäsi, ettei tämä tahtoisikaan.
”Niin?” Elisabeth sanoi ja hänenkin sydämensä takoi ja kuin varkain häneltä pääsi pieni hermostunut henkäys.
”Minä, toivoin että voisin jakaa elämäni kanssanne, sillä olette kauneinta mitä olen koskaan ennen nähnyt.” Lucius sai viimein kerrottua tunteensa Elisabethille.
”Minä tunnen samoin teitä kohtaan.” Elisabeth tunnusti ja tunsi miten poskia kuumotti yhä enemmän.
Elisabeth ei vastustellut, kun Lucius veti hänet aivan lähelleen. Hän tunsi, miten kiivaasti nuoren miehen rinta kohoili, tunsi tämän lämpimän ruumiin omaansa vasten. Tunne oli huumaava, jotain uutta, mitä hän ei ollut vielä koskaan ennen kokenut. Se tuntui hyvältä ja sai kaiken surun ja murheen väistymään hetkeksi.



Lucius piteli Elisabethia hellästi sylissään, kuin tämä olisi ollut hauras kukkanen. Kuin huomaamatta heidän huulensa kohtasivat toisensa ja koko maailma katosi hetkeksi heidän ympäriltään. Oli olemassa vain he kaksi ja tuo taianomainen hetki.
”Minä rakastan sinua Elisabeth.” Lucius sanoi, kun he viimein erkanivat toisistaan.
”Ja minä rakastan sinua Lucius.” Elisabeth vastasi ja katsoi hymyillen Luciusta, joka näytti onnelliselta. Vain yksi asia varjosti heidän onneaan, nimittäin se, etteivät he tienneet miten heidän vanhempansa suhtautuisivat asiaan.
He päättivät, että etenisivät varovaisesti, etenkin Elisabethin äidin vuoksi. He päättivät odottaa kunnes aika olisi sopivampi kertomiselle.
Siinä he seisoivat aivan lähekkäin ja katselivat kuinka taivas syttyi hehkuviin väreihin, auringon kivutessa yhä korkeammalle, yön väistyessä aamun tieltä. Tuo taianomainen hetki säilyisi ikuisesti heidän mielessään.
”On parempi palata takaisin. Ihmettelevät missä olemme.” Lucius sanoi viimein ja tuo hetki katosi ja lumous haihtui pois.
”Niin.” Elisabeth sanoi haaveellisena. Hän ei unohtanut tuota huumaavaa tunnetta, eikä sitä miltä Luciuksen huulet olivat tuntuneet hänen omiaan vasten, eikä sitä miten vahvoilta ja turvallisilta tämän kädet olivatkaan tuntuneet hänen ympärillään.
Yhdessä he astelivat takaisin suureen saliin, jossa oli hyvin hiljaista, ketään ei ollut paikalla, paitsi vartija, joka seisoi omalla paikallaan oven vieressä.
”Minun on paras mennä. Äiti tuskin haluaa minun olevan tässä asussa hautajaisissa.” Elisabeth sanoi ja katsoi hymyillen Luciusta.
”Niin, hautajaiset.” Lucius sanoi ja painoi katseensa alas.
”Rakkaani, älä ota sitä niin raskaasti, sillä isällä on nyt parempi olla, kuten Ignatiuskin sanoi.” Elisabeth sanoi ja silitti kevyesti Luciuksen poskea.
”Niin kai sitten.” Lucius hymähti ja katsoi Elisabethia. Hän mietti kuinka kauan pitäisi vielä odottaa, että saisi tytön omakseen ja päätti että odottaisi vaikka ikuisuuden, jos oli pakko.
”Nähdään pian.” Elisabeth sanoi ja antoi suukon Luciuksen poskelle, minkä jälkeen hän häipyi ylempään kerrokseen, jossa äiti oli.

Lucius jäi paikalleen ja kosketti ohimennen poskeaan, jolle Elisabeth oli painanut suudelman. Hänestä tuntui, että hän voisi tehdä mitä vain, voittaa vaikka kokonaisen armeijan rakkaansa vuoksi.
Hän myös asteli huoneeseensa, vaihtaakseen päälleen hieman sopivampaa vaatetta hautajaisia varten, vaikka toisaalta hänestä tuntui, ettei hänen olisi sopinut olla siellä, mutta toisaalta hän tunsi surua Erikin vuoksi. Hän ei ollut oppinut tuntemaan tätä kunnolla, mutta tämä oli aina ollut niin avulias ja kiltti. Auttoi jopa läksyjen kanssa, sillä monet kirjoitustehtävät olivat olleet vaikeita ja hänen oli ne opittava, kuten aatelisen kuuluikin.
Montako kertaa Erik oli kärsivällisesti opettanut ja neuvonut ja viimein hän oli oppinut. Nyt linna tuntui niin tyhjältä ja hiljaiselta, kun tämä ei aamun varhaisina hetkinä aloittaisikaan askareitaan.
Ensin hevoset, sitten keittiöön tekemään aamiainen ja sitten muita töitä, heidän syödessä, hän muisteli mielessään Erikin rutiineita. Hän sentään yritti olla tälle ystävällinen ja auttaa, mutta Erik oli mieluummin tehnyt työnsä itse, vaikka taakka oli ollut valtava ja välillä siihen oli lisättykin tehtäviä. Hän olisi halunnut pyytää isäänsä lopettamaan moisen, muttei ollut uskaltanut, sillä tiesi millainen tämä osasi suuttuessaan olla.
Näine aatteineen hän jäi odottamaan sitä hetkeä, kun olisi aika lähteä kuninkaalliselle hautausmaalle.

Maria lepäsi vuoteella, kyyneleiden yhä kastellessa hänen kasvojaan. Suru ei hellittäisi vielä pitkään aikaan, sen hän tiesi. Hän ikävöi Erikiä niin kovasti, että tuntui kuin jokin voisi hajota hänen sisältään ja toisaalta hän tiesi, että tämä oli nyt paremmassa paikassa. Ehkä hän vielä joskus kohtaisi Erikin taas ja olisi onnellinen hänen kanssaan ikuisesti.
Margaret oli koko ajan hänen luonaan, sillä katsoi, ettei voinut jättää tätä yksin. Ei nyt, kun tämä tarvitsi tukea ja jotakuta joka kuuntelee. Lisäksi hän koki, että oli velvollinenkin siihen, kaiken sen jälkeen, mitä Julian oli tehnyt.
Eihän Margaret voinut miehelleen vihainenkaan olla, vaikkei ymmärrettävästi ollut mielissäänkään tämän teoista. Hän silti näki, että tämä oli lämmin, hellä ja aidosti välittävä ihminen, vaikka olikin sortunut pahoihin tekoihin. Margaretin teki pahaa nähdä miten Julian kärsi tunnontuskia tekemisiensä vuoksi ja tiesi, että tämä katui aidosti.
Margaret valmisti rauhoittavaa yrttijuomaa, jotta Maria saisi edes vähän nukuttua, sillä lepoa tämä tarvitsi myös, kaiken sen jälkeen, mitä oli joutunut kokemaan.
”No niin, otahan tästä kulaus ja sitten menet lepäämään.” Margaret sanoi ystävälliseen, mutta napakkaan sävyyn, kuin olisi komentanut omia lapsiaan, joita hänelle olikin kertynyt monta ja joita hän syvästi rakasti.
”Hyvä on.” Maria sanoi hiljaa ja pyyhkäisi kyyneleen poskeltaan. Hän otti pienen kulhon ja joi sen, mitä siellä oli. Se ei ollut pahaa, muttei kovin hyvääkään, eikä kestänyt kovinkaan kauaa, kun sen rauhoittava ominaisuus alkoi vaikuttaa ja hän vaipui uneen.
”Noin. Nuku ja lepää. Herätän sinut, kun on aika.” Margaret sanoi ja sipaisi vaalean hiuskiehkuran pois Marian kasvoilta, jotka yhä olivat kyynelistä märät.
Nyt hän saattoi siirtyä omaan makuukammioonsa odottamaan miestään, sillä Maria nukkuisi sikeästi aamuun asti, nähden unettomia unia. Hyvin hiljaa hän asteli ovelle, avasi sen ja astui käytävälle, painaen oven mahdollisimman hiljaa kiinni. Tämän jälkeen hän suuntasi kulkunsa omaan makuukammioonsa. Kesken matkan hän pysähtyi ikkunalle ja näki kaksi hoikkaa hahmoa muureilla. Hän tunnisti poikansa ja tytön jolla oli korpinmusta tukka. Hän hymyili, oli hyvä nähdä vähän rakkautta kaiken tämän synkkyyden keskellä.
Viimein hän saapui makuukammioonsa, muttei ehtinyt vaihtaa ylleen yöasua, kun Julian astui huoneeseen. Hän näki, miten musertuneelta mies näytti ja toivoi, että olisi jotenkin voinut parantaa tämän mielialaa.



Hän antoi Julianillekin kulauksen yrttijuomaa, sillä näki tämän olemuksesta, ettei tämäkään muutoin nukkuisi. Saatuaan miehensä lepäämään, siirtyi hän tämän viereen yrittäen saada itsekin unenpäästä kiinni, vaikka unet vähäiseksi jäisivätkin.

Nuo muutamat tunnit vierähtelivät hitaasti eteenpäin ja linna lepäsi hiljaisuudessa. Vain hevoset hirnahtelivat silloin tällöin pilttuussaan ja aamun herättämät linnut liversivät iloisesti, tietämättä mitään kaikesta siitä pahasta, jota linnan muurien sisäpuolella oli tapahtunut.
Margaret havahtui hereille unestaan, kun palvelija astui sisälle huoneeseen. Tämä laski aamiaistarjottimen vähin äänin pöydälle ja poistui sitten, jättäen Margaretin ja Julianin omaan rauhaansa. Margaret herätti hellävaroen miehensä ja siirtyi sitten nauttimaan aamiaista, Julianin tullessa perässä.
Tämä ei syönyt, tuijotti kulhoa ja pyöritteli ruokaa haluttoman näköisenä.
”Sinun on syötävä edes vähän.” Margaret sanoi lempeästi, kuin olisi jälleen kerran neuvonut yhtä lapsistaan.
”Ei ole nälkä.” Julian sanoi ja katsoi apeana eteensä. Katumus, syyllisyys ja suru veivät häneltä ruokahalun tyystin. Hänen kasvoilleen ilmaantui huolen ja surun uurteita, kun hän painoi päänsä käsiinsä.
Margaret ei puhunut enää asiasta, vaikka tiesikin, että Julian kaipasi myös tukea ja rakkautta tänä raskaana aikana. Hän ei vielä ottanut puheeksi Luciusta ja Elisabethia, sillä aika ei ollut sopiva ja ehtisihän sitä sitten hautajaistenkin jälkeen.
Syvän hiljaisuuden vallassa Margaret söi aamiaisensa ja pukeutui sitten hautajaisiin sopivaan asuun ja auttoi Julianiakin, sillä tämä näytti menettäneen kaiken halun tehdä mitään. Ehkäpä aikaa myöden tämäkin palaisi takaisin ennalleen.
”Julian, kultaseni, voit mennä jo suureen saliin odottamaan. Minä menen katsomaan miten Maria voi.” Margaret sanoi ja painoi hellän suudelman miehensä otsalle.
”Kiitos Margaret.” Julian sanoi hiljaisella äänellä ja pieni hymynhäive käväisi hänen suupielissään, kunnes kuoli ja apeus palasi takaisin. ”Miten tulisinkaan toimeen ilman sinua.” Hän huokasi ja katsoi rakasta vaimoaan.
”Nyt sinä hupsit Julian.” Margaret sanoi, vaikka olikin tyytyväinen miehensä sanoihin. Tämän jälkeen hän lähti, jättäen Julianin yksin. Hän asteli vähin äänin Marian makuukammioon ja näki tämän yhä nukkuvan.
Hyvin hellävaroen hän herätti naisen ja ohjasi tämän syömään aamiaista, jonka palvelija oli käynyt tuomassa. Ei Mariankaan ruokahalussa ollut kehumista, mutta saihan tämä muutaman suupalan sentään syötyä, minkä jälkeen Margaret auttoi tätä pukeutumaan.
”No niin, sinä näytät hyvältä.” Margaret yritti piristää Mariaa.
”Mitä sen on väliä, sillä Erik... sillä hän ei näe minua enää koskaan, enkä minä häntä.” Maria vastasi hiljaa ja kyynel vierähti hänen poskelleen.
”Kyllä hän varmasti näkee ja toivoo, ettet sinä niin kovasti surisi.” Margaret yritti vielä.
”Sitä minä en koskaan saa tietää.” Maria sanoi hienoista ärtymystä äänessään ja nousi seisomaan. Hän huojahti hieman, jolloin Margaret nappasi kiinni tästä.
”Voi sentään, anna kun autan.” Hän sanoi ja katsoi huolestuneena Mariaa, jonka kasvot olivat kalpeat.
”Kiitos.” Maria sanoi hieman lempeämmällä äänellä, sillä ymmärsi kyllä, että toinen vain yritti auttaa. Turhaan hän Margaretille vihoitteli, kun ei tapahtunut ollut ensinkään tämän syytä. ”Anna anteeksi... minä vain en tiedä mitä teen ilman häntä.” Hän sanoi viimein ja antoi Margaretin ohjata itseään eteenpäin.
”Minä ymmärrän. Mutta onhan sinulla jotain hänestä vielä jäljellä.” Margaret vastasi lämpimästi. ”Hän elää sinun lapsissasi.” Hän jatkoi ja tiesi, että se oli totta, sillä niin paljon nuo kaksi lasta muistuttivat Erikiä, ettei erehtymisen vaaraa ollut.
”Niin kai.” Maria sanoi ja hänen suupieliinsä kohosi surumielinen hymy.
”Nyt on parempi.” Margaret sanoi ääni täynnä lämpöä ja myötätuntoa. Hän ohjasi Marian divaanille lepäämään, sillä oli vielä vähän aikaa, ennen kuin toimitus alkaisi.
Melkein samassa ovi aukesi ja Elisabeth astui huoneeseen.



”Hei.” Elisabeth sanoi ujosti, nähdessään, ettei äiti ollutkaan yksin. Hetken hän seisoi paikallaan tietämättä mitä tehdä, kunnes viimein rohkaisi mielensä. ”Minä vain tulin kysymään äidiltä neuvoja pukeutumisen suhteen.” Hän sanoi sitten varovaisesti, sillä tämä oli hänelle uusi asia. Hän kun oli aina tottunut pukeutumaan poikien vaatteisiin, mikä oli äidin mukaan ollut turvatoimi hänen suojelemisekseen. Koska jos häntä luultiin pojaksi, saisi hän olla rauhassa tietynlaisilta miehiltä.



”Minä voin auttaa.” Margaret lupasi ja vilkaisi ohimennen Mariaa, joka nyökkäsi. ”Annetaan äitisi levätä.” Hän lisäsi, sillä tiesi millainen koettelemus tällä olisi vielä edessä.
”Kiitos.” Elisabeth sanoi hieman epävarmasti ja seurasi Margaretia. Nainen tuntui hänestä mukavalta, mutta hän oli silti varovainen, kun ei tuntenut tätä kunnolla.
Margaret ohjasi tytön omaan makuukammioonsa ja haki arkustaan sopivan mekon.



Tämän jälkeen hän kylvetti tytön ja auttoi tälle mekon päälle.
Elisabeth katseli asuaan, jonka koki oudoksi, kun useimmiten yllä oli vain joko Edmundin vanhoja vaatteita tai jotain, mitä äiti oli saanut lahjoituksena Ignatiukselta.
”Se näyttää sopivan hyvin sinulle.” Margaret sanoi tyytyväisenä. ”Käytin sitä itse viimeksi sinun ikäisenäsi, kun isoisäni kuoli.” Hän kertoi.
”Minä en tiedä. En ole koskaan pitänyt tällaista päälläni.” Elisabeth sanoi ja kertoi Margaretille syyn sille, miksi oli pukeutunut poikien vaatteisiin.
”Hyvin se istuu. Laitetaanpa seuraavaksi sinun hiuksesi kuntoon.” Margaret sanoi lämpimästi ja istutti työn penkille ja alkoi harjata tämän lyhyttä korpinmustaa tukkaa, joka oli takussa ja samalla tavalla kihartuva, kuin Edmundillakin.



Tyttö irvisteli kivusta, mutta sitä ei onneksi kestänyt kauan ja Margaret sitoi hiukset nätisti molemmille sivuille ja asetteli tämän jälkeen vielä kauniin päähineen tytön päähän. Päähineeseen kuului ohut kauniisti ja tarkoin laskostettu valkea kangas ja ohut kultainen otsaripa.
Elisabeth katsoi itseään peilistä, eikä ollut tuntea itseään, sillä niin paljon uusi asu, kampaus ja päähine muuttivat häntä.
”Sinähän näytät oikein hyvältä.” Margaret sanoi hymyillen.
”Kiitos.” Elisabeth sanoi ja hymyili takaisin.
”Nyt kun olet valmis, voimme me kolme mennä jo suureen saliin. Odottavat varmaakin jo meitä.” Margaret sanoi ja auttoi Marian vuoteelta ja katsoi, ettei tämän asu ollut kovin kärsinyt vuoteella makaamisesta.



Alhaalla olivat jo odottamassa Julian, Lucius ja Edmund, joka oli saanut ylleen Luciuksen vanhan juhla-asun.
”Haluaisin ennen lähtöämme käydä vielä kerran katsomassa Erikiä.” Maria pyysi hiljaa. Kaikki suostuivat pyyntöön, sillä tiesivät oikein hyvin, mitä se Marialle merkitsi. Tämä nyökkäsi päätään kiitokseksi ja harppoi sairastupaan, Edmund ja Elisabeth jäljessään.
Ignatius oli vielä siellä, sillä halusi varmistaa, ettei Erikin ruumista pääsisi kukaan häpäisemään, että tämä pääsisi koskemattomana haudan lepoon. Maria asteli marmorisen pöydän luo, jossa Erik lepäsi ja näki, että tämän ylle oli puettu kuninkaallinen asu, kasvot oli siistitty, hiukset suittu ja päähän oli laitettu kaunis kultainen kruunu.
Hän näki miten levollisilta ja rauhallisilta Erikin kasvot näyttivät ja miten kuninkaalliselta tämä näytti. Juuri sellaiselta, kuin hänen olisi kuulunut eläessäänkin näyttää. Suru kouraisi Marian sisintä, kun hän katseli miestään, joka oli päässyt tämän maailman tuskista pois ja siirtynyt taivaan valtakuntaan, jossa ei tarvitsisi enää murehtia mistään.



”Hyvästi rakkaani.” Maria sanoi hiljaa ja painoi hellän suudelman Erikin huulille, jotka nyt tuntuivat kylmiltä ja elottomilta. ”Olisit ansainnut paljon enemmän, kuin sait ja toivoit.” Hän lisäsi ja sipaisi tumman hiuskiehkuran pois Erikin otsalta.
Tämän jälkeen hän asteli kaksoset vanavedessään pois huoneesta silmiään pyyhkien ja suuntasi ulos, jossa heitä odotti hienot kärryt ja toiset, joihin Erik nostettaisiin kyytiin, sillä he menisivät kuninkaalliselle hautausmaalle, jonne Erikin vanhemmat ja menneet kuninkaat oli haudattu.







Kesti vielä jonkin aikaa, kunnes seurue viimeinkin pääsi lähtemään. Matka taittui syvän hiljaisuuden vallassa, sillä kukaan ei oikein keksinyt mitään sanottavaa ja suru, jota itse kukin tunsi oli käsinkosketeltavaa, eikä se hälvenisi pitkään aikaan.
Viimein he saapuivat hautausmaalle, jonka keskellä sijaitsi kaunis kappeli. Tuon kappelin alla olevassa kryptassa lepäsivät ikuisessa unessaan edelliset hallitsijat ja sinne Erik jäisi uinumaan ikiuntaan esi-isiensä vierelle, kylmään marmoriarkkuun.
Pieni seurue siirtyi kappelin sisätiloihin odottamaan, muutaman sotilaan kantaessa Erikin ruumiin alttaripöydän edessä olevalle marmorialustalle, jossa se lepäisi jumalanpalveluksen ja siunauksen ajan, minkä jälkeen se vietäisiin syvälle kryptan pimentoihin, jossa se toivottavasti saisi levätä rauhassa ja häpäisemättä.
Viimein kaikki olivat sisällä ja Ignatiuksen paikalle kutsuma Apotti Luukas piti jumalanpalveluksen, jonka jälkeen oli vielä itse siunaus.





Lopuksi Veli Ignatius piti muisto puheen, joka sai itse kunkin silmät kostumaan liikutuksesta.
”Erik oli hyvä mies, joka tyytyi vähään. Hän antoi muille paljon enemmän, kuin mitä itse sai koskaan takaisin.” Veli Ignatius kertoi ja jatkoi. ”Loppuun asti hän oli jalo mies, rakastava aviomies ja isä. Tulen aina kaipaamaan häntä ja hänen ystävällisyyttään, sillä olin toivonut hänelle paljon parempaa, kuin mitä hän lopulta lyhyeksi jääneeltä elämältään sai. Mutta hän sai silti kokea rakkautta, antaa vastarakkautta ja sai rakastavan perheen, joka nyt jäi kaipaamaan häntä. Jää hyvästi siis ystäväni, me tapaamme ehkä vielä joskus, kun tulee minun aikani jättää tämä elämä taakseni.” Hän päätti puheensa.
Maria itki avoimesti, eikä kaksostenkaan silmät olleet kuivat. Julianin kasvot olivat kalpeat ja hänen poskensa olivat kyyneljuovilla. Hän ei voinut katsoa Ignatiusta, eikä varsinkaan Mariaa ja kaksosia.
Hänestä tuntui niin kuvaamattoman pahalta. Hän tunsi syyllisyyttä ja toivoi, että voisi vaihtaa paikkaa Erikin kanssa. Mutta tehty mikä tehty ja mennyttä ei voinut enää muuttaa, sen hän tiesi oikein hyvin. Oli vain yritettävä korvata se mikä korvattavissa oli, vaikkei mitkään maailman rikkaudet toisi takaisin sitä, mikä jo oli mennyttä, eikä parantaisi syviä haavoja.
Hän ajatteli ties kuinka monennetta kertaa, miksi olikaan ollut niin tyhmä ja itsekeskeinen, ettei ollut nähnyt niin hyvää ihmistä, ennen kuin tämä oli poissa. Itsesyytökset kalvoivat hänen sisimmässään ja hän tiesi, että ne pysyisivät siellä elämän loppuun asti.
Hän veti syvään henkeä, nousi paikaltaan ja asteli Marian luokse. Hetken hän katsoi tätä ääneti, kunnes viimein rohkaisi mielensä ja kertoi tälle asiansa.
”Tiedän, ettei tämä muuta mitään, eikä tuo häntä enää takaisin, mutta... mutta olen kovin pahoillani ja jos voisin, tekisin kaikkeni, ettei tätä olisi tapahtunut.” Julian sanoi ja nosti katseensa Mariaan, jonka kasvot olivat kyynelten peitossa. ”Vaikken... vaikken voikaan tuoda häntä takaisin, olen valmis tekemään mitä ikinä haluattekin, jotta vain näkisitte kuinka paljon minä kadun tekemääni. Tiedän, etteivät edes kaikki maailman rikkaudet voi korvata menetystänne, mutta toivon, että voisin edes jotenkin helpottaa teidän tuskaanne ja taakkaanne.” Hän puhui niin kohteliaasti ja ystävällisesti kuin suinkin voi ja tarkoitti vilpittömästi sitä mitä sanoi.
”Te olitte sydämetön, mutta nyt näen, että teillä on sydän, jota teidän olisi pitänyt käyttää jo aiemmin.” Maria sanoi äänen vavahdellessa surusta, vihata hän ei enää jaksanut. ”En kuitenkaan voi koskaan antaa teille anteeksi sitä mitä olette tehnyt, eikä tämä suru tule väistymään sisimmästäni koko elämäni aikana.” Hän jatkoi.
”Minä ymmärrän.” Julian sanoi hiljaa ja katsoi Mariaa silmiin. ”Ja ansaitsen halveksuntanne.” Hän lisäsi.
”Toivon, että kunnioitatte minua lähtemällä linnasta, ette ole enää tervetullut sinne. Annan kuitenkin sinulle aikaa niin kauan kuin tarvitsette, niin ettei teidän aivan heti tarvitse poistua.” Maria sanoi arvovaltaisesti. ”Sinä ansaitsisi kovemman tuomion, mutta koska teilläkin on perhe elätettävänänne, en voi riistää teitä heiltä, eikä se ollut miehenikään toivomus. Perheesi on tervetullut linnaan, mutta te ette.” Hän jatkoi samalla arvovaltaisella, mutta kuitenkin ystävällisellä äänellä.
”Teen sen, jos niin toivotte armollinen kuningattareni.” Julian sanoi ja kumarsi kohteliaasti. ”Olen totisesti rangaistukseni ansainnut ja oppinut läksyni. Tiedän sen nyt, valta ei ole minua varten, sillä se sokaisee silmäni ja mieleni.” Hän lisäsi.
”Hyvä. Menkäämme.” Maria sanoi ja tiesi, että joutuisi ottamaan valtakunnan hoidon kontolleen siihen saakka, kunnes Edmund tulisi täysi-ikäiseksi ja voisi ottaa paikkansa kuninkaana, kuten kuuluikin. Hänellä oli siis aikaa opetella uusia asioita ja tutustua valtakuntaansa kaikessa rauhassa ja kenties löytää itselleen puoliso.
”Olen varma että Edmundista tulee paljon parempi valtias, kuin minusta ikinä.” Julian sanoi. ”Hänessä on niin paljon isänsä hyvyyttä ja teidän lujuuttanne.” Hän jatkoi kohteliaasti.
”Minä kiitän kohteliaisuudestanne.” Maria sanoi lämpimällä äänellä ja pyyhkäisi kyyneleen poskeltaan. Tämän jälkeen hän suuntasi kulkunsa Ignatiuksen ja Luukaksen perään, kaksosten seuratessa, kun he suuntasivat kulkunsa kirkon alla sijaitsevaan holviin, joka olisi Erikin lopullinen leposija. Sotilaat kantoivat Erikiä, joka oli peitetty kauniilla kankaalla, kulkien muun seurueen edellä.
He laskeutuivat alas kiviset portaat, jotka veivät hautaholveihin. Käytävien syvässä hiljaisuudessa kuului vain pienen seurueen askelten äänet, kun he kulkivat eteenpäin, soihtujen luodessa aavemaista valoa syvään pimeyteen. Viimein he saapuivat isoimpaan holviin, jossa nukkui ikiuntaan menneiden aikojen hallitsijat, sekä Erikin vanhemmat.
Ignatius, Luukas, Maria ja kaksoset jäivät hieman taaemmaksi, kun sotilaat kantoivat Erikin tälle varattuun marmoriseen sarkofagiin. Kansi oli jo valmiiksi auki, joten heidän oli helppo laskea Erik sisälle ja asetella huolellisesti paikoilleen. Tämän jälkeen he asettelivat tämän käsien väliin pitkän koristeellisen miekan ja jalkojen päälle kauniin kilven. Rukousnauha sai jäädä tämän käsiin, miekan keralla. Viimeiseksi he asettelivat kauniin kankaan takaisin hänen päälleen ja nostivat marmorisen kannen paikoilleen.
Kun se oli tehnyt miehet astuivat sivulle, jotta omaiset saisivat rauhassa käydä jättämässä jäähyväisensä.



Maria asteli pää painuksissa marmorisen sarkofagin luo. Hän laski kätensä kannen päälle ja tunsi miten viileältä se tuntui. Tämän jälkeen hän laski punaisen ruusun kannen päälle.
”Jää hyvästi rakkaani. Minä en koskaan unohda sinua.” Maria sanoi, kyynelten vieriessä uudelleen hänen poskiaan pitkin.
”Isä, toivon niin että olisin ehtinyt tutustua sinuun paremmin.” Elisabeth sanoi hiljaa astahti lähemmäksi äitiään. Edmund oli vaiti, sillä ei tiennyt mitä sanoa. Hän toivoi samaa, kuin siskonsakin.
”Lepää rauhassa ystäväni.” Ignatius sanoi äänen värähtäessä liikutuksesta ja katsoi surumielisenä marmorista kantta, jonka alla Erik nyt lepäsi. Hetken holvissa oli hyvin hiljaista, kunnes viimein oli aika lähteä.
Ignatius tuki Mariaa ja ohjasi tämän lempeästi ulos kylmästä holvista. Julian, Lucius ja Margaret odottivat heitä ulkona ja Margaret tuli heti Ignatiuksen avuksi, sillä Maria oli niin surun murtama, että hän tuskin jaksoi kävellä.
Margaret tiesi, että alku olisi hyvin vaikeaa ja kestäisi päiviä, ennen kuin pahin suru ja murhe hellittäisi hieman. Kokonaan se väistyisi tietenkään se oli selvää, mutta ei olisi enää niin voimakasta.
”No niin, tulehan kultaseni.” Margaret sanoi lämpimästi ja veti Marian käsiensä suojiin, kuin äiti lapsensa. Hän tiesi, ettei Mariaa voinut nyt jättää yksi tämän kaiken keskelle. Hän ohjasi Marian vaunuihin ja istuutui tämän viereen. Kaksoset tulivat perässä ja viimeisenä Lucius.
Julian, Luukas ja Ignatius tulisivat ratsain.
Kun kaikki oli valmista, he suuntasivat kulkunsa linnalle, Luukaksen jatkaessa matkaansa luostarille. Paluu linnalle kävi syvän hiljaisuuden vallassa ja perillä Margaret ohjasi Marian tämän makuukammioon lepäämään.
Edmund jäi hetkeksi Elisabethin seuraksi, kunnes tämä sanoi haluavansa olla hetken yksin. Edmund kunnioitti sisartaan ja suuntasi kulkunsa työhuoneeseen, joka nyt kuului hänelle.



”Haluatko, että autan sinua?” Ignatius kysyi astuen huoneeseen, jossa poika katseli pöytää, jolle oli pinottu isot kasat kirjoja, kääröjä ja pergamenttinippuja ja muita tavaroita.
”Se voisi olla hyvä, sillä en oikeastaan tiedä mistä pitäisi aloittaa ja taitaisi mennä ikuisuus ennen kuin saan kaiken tämän käytyä läpi.” Edmund vastasi ja vilkaisi ohimennen ikivanhalta näyttävää karttaa, johon ilmeisesti oli piirretty tämän valtakunnan rajat ja kaikki se mitä sen ympäriltä jo tunnettiin.
”Ehkä on parempi aloittaa ihan perusjutuista, sillä tämä totisesti kaipaisi järjestelyä.” Ignatius ehdotti ja niin he sitten kävivät yhdessä läpi niitä asiakirjoja, jotka katsoivat olevan tällä hetkellä tärkeimpiä tietää, sillä niin moni varmasti haluaisi iskeä sormensa vallan kahvaan ja moni vihollinen haluaisi varmasti saada valtakunnan omakseen.
He eivät ehtineet kauaakaan tutkia papereita, kun ovi avautui ja joku astui sisälle. He kääntyivät katsomaan ajatellen, että siellä oli joku linnanväestä tai ehkä Julian ja hämmästyivät nähdessään oudon miehen astuneen sisälle.



”Mitäs täältä löytyykään.” Mies sanoi tyytyväisesti myhäillen. ”Nulikka ja kirkonmies.” Hän vastasi omaan kysymykseensä.
”Mitä te täällä teette ja mitä haluatte meistä?” Ignatius kysyi ja veti Edmundin taakseen, sillä ei aikonut suoda tuolle miehelle sitä iloa, että tämä pääsisi vahingoittamaan poikaa.
”Samaa voisin kysyä teiltä.” Mies vastasi ja mulkoili kumpaakin rumasti.
”Meidän tekemisemme eivät kuulu teihin lainkaan.” Ignatius napautti ja yritti etsiä katseellaan jotakin, josta olisi nyt apua tai he molemmat olisivat pian päätään lyhyempiä.
”Minä kysyn, te vastaatte.” Mies ärähti.
Ignatius luki mielessään nopeasti rukouksen ja lähetti pikaisen anteeksipyynnön, jonka jälkeen hän nappasi ison kirjan, jonka paiskasi täysin voimin miehen isolle jalalle.
”Mennään.” Ignatius huudahti ja työnsi Edmundin ovelle päin, juosten itse perässä. Hän ei halunnut jäädä ottamaan selvää siitä, mitä mies oli pitänyt kirjasta. Hän kuuli miten mies karjui vihoissaan ja juoksi ontuen heidän peräänsä.
”Teit viimeisen virheesi ja ole kuinka kirkon mies tahansa, se ei sinua pelasta!” Mies raivosi ja nappasi Ignatiusta rinnuksista.



Edmund nappasi seinältä miekan ja astahti rohkeasti edemmäksi.
”Päästä hänet, tai en vastaa seurauksista.” Edmund sanoi rauhallisesti.
”Hah! Mitä sinä nulikka muka mahtaisit?” Mies kysyi ivallisesti päästi otteensa irti Ignatiuksesta, joka rysähti lattialle.
”Paljonkin.” Edmund sanoi ja valmistautui hyökkäämään. ”Ignatius, oletko kunnossa?” Hän kysyi ja vilkaisi nopeasti tätä.
”Olen, kiitos.” Ignatius henkäisi ja kömpi ylös lattialta.
”Painu ulos, minä hoidan tämän.” Edmund sanoi, irrottamatta katsettaan isokokoisesta miehestä.
”Pärjäätkö varmasti?” Ignatius toi esille huolensa, siirtyessä varsin vikkelään ovelle.
”Pärjään.” Edmund vastasi, pysytellen sopivan etäisyyden päästä miehestä.
”Minä nitistän sinut kuin hyttysen.” Mies naurahti ja astahti itsevarmasti kohti Edmundia.
”Sopii yrittää.” Edmund sanoi rauhallisesti ja valmistautui hyökkäykseen. Hän tiesi, että oli pysyttävä rauhallisena, muuten voisi tehdä vahingossa kohtalokkaan erehdyksen.



Mies hyökkäsi kuin raivo härkä ja Edmund torjui hyökkäyksen sulavasti. Hän liikkui koko ajan lähemmäksi ovea, sillä tiesi, että oli päästävä pois huoneesta, muutoin mies saattaisi ahdistaa hänet nurkkaan. Katse pysyi kuitenkin tarkasti miehessä ja hän torjui jokaisen hyökkäys yrityksen. Viimein hän oli ovella ja kun mies jälleen kerran hyökkäsi hän avasi oven ja väisti, niin että mies jatkoi matkaansa ja lensi rähmälleen suuren salin lattialle.



Pieni tahaton naurahdus pääsi Edmundin huulilta, sillä niin hullunkuriselta mies näytti tuiskahdettuaan nenälleen lattialle ja yrittäessään kömpiä ylös.
”Minä vielä opetan sinut nauramaan ylemmillesi.” Mies raivosi ja melkein juoksi kohti Edmundia, mutta lensi jälleen nurin. Syy siihen oli, että Ignatius oli nostanut jalkansa miehen eteen, niin että tämä kompastui.
Mies nousi raivoissaan ylös, kun äkkiä jostain ilmestyi toinen mies paikalle.



”Mitäs tämä on Samuel?” Paikalle ilmestynyt mies kysyi ja katsoi hivenen huvittuneena Samueliksi kutsumaansa miestä. ”Et sinä ennen noin kömpelö ole ollut.” Hän irvaili.
”Mitäs luulisit Henry.” Samuel ärähti vihaisena. ”Tuo nulikka teki minut naurunalaiseksi ja kuvittelee pärjäävänsä minulle.”
Henry katsoi poikaa, joka seisoi paikallaan valmiina jatkamaan taistelua, miten tutulta tämä näyttikään.
”Mielenkiintoista.” Henry sanoi hitaasti veti oman miekkansa esille. ”Muistutat kovasti sitä kömpelöä palvelijaa, joka Julianilla on palveluksessaan.” Hän jatkoi.
”Jospa et puhuisi isästäni tuohon sävyyn.” Edmund sanoi yllättävän rauhallisesti, vaikka Henry olikin sohaissut sanoillaan arkaan paikkaan.
”Siinä tapauksessa sinun pitäisi tietää paikkasi ja kunnioittaa ylempiäsi.” Henry jatkoi ärsyttämistään.
”Et näemmä itsekään ole ajan tasalla tiedoissa.” Edmund sanoi rauhallisesti. ”Minun isäni ei ollut mikään palvelija, vaan laillisesti tämän valtakunnan kuningas, joten sinun tässä pitäisi kunnioittaa minua.” Hän jatkoi rauhallisella äänellä, vaikka siihen alkoi hiljalleen hiipiä raivostunut sävy.
”Mitä oikein selität, hän oli pelkkä arvoton palvelija.” Henry sanoi halveksien, eikä uskonut mitä Edmund sanoi.
”Minun isäni ei ollut mikään palvelija. Hän oli kruunun laillinen perijä, kunnes Julian anasti häneltä vallan vuosia sitten ja teki hänestä orjansa.” Edmund karjaisi. ”Te taisitte olla niitä, joka kävivät hänen kimppuunsa. Hän kuoli, mutta sitä ennen Julian palautti hänelle, sen mitä oli vääryydellä vienyt ja koska isäni on kuollut, siirtyy kruunu minulle ja sinun pitäisi osoittaa alamaisuuttasi minulle.” Hän sähisi.
Henry tuijotti poikaa suu auki, uskomatta korviaan ja tajusi nyt, että he olivat iskeneet väärän miehen kimppuun tuona yönä. Tuo mies oli tapattanut itsenä, hän ymmärsi sen nyt, muttei tiennyt sille syytä, vaikka sitä miettikin.
”Valehtelet.” Henry sähähti.
”En.” Edmund vastasi. ”Minun isäni oli rohkea ja jalo mies, sillä vaikka hän varmasti pelkäsi, astui hän teidän eteen, eikä edes puolustautunut. Sinä sen sijaan olet pelkuri ja raukka.” Hän jatkoi kylmästi.
”Sinuna pitäisin suuni soukemmalla.” Henry ärisi raivoissaan.
”Murhaaja.” Edmund sanoi kylmänrauhallisesti ja katsoi Henryä suoraan silmiin. Siinä samassa Henry ja Samuel hyökkäsivät samanaikaisesti Edmundin kimppuun. Edmund taisteli vastaan rohkeasti, vaikka kaksi aikuista miestä alkoi olla nuorukaiselle hieman liian iso pala purtavaksi.
Ignatius oli koko ajan kuunnellut sivummalla, mutta ei hänkään mahtaisi mitään aseistetuille miehille, jotka olivat koulutettu tappamaan.
Samassa suuren salin ovi aukesi ja Lucius ja Elisabeth astuivat saliin.

****

Toisaalla Elisabeth asteli muurille ja jäi hiljaisena katselemaan hiljalleen hämärtyvää maisemaa. Niin paljon oli tapahtunut ja niin monet asiat pyörivät hänen mielessään ja yksi niistä oli Lucius.



”Saanko tulla seuraanne?” Lucius kysyi kohteliaasti ja sai Elisabethin hätkähtämään.
”Tietenkin rakkaani.” Elisabeth sanoi pienesti hymyillen ja antoi Luciuksen kietoa kätensä ympärilleen. Tuo ystävällinen ele tuntui rauhoittavan Elisabethin mieltä hieman ja hän tunsi olonsa turvalliseksi siinä Luciuksen käsien suojissa.
”Kiitos.” Elisabeth sanoi ja katsoi Luciusta silmiin.
”Mistä hyvästä?” Lucius kysyi.
”Siitä, että olet siinä.” Elisabeth vastasi ja painoi onnellisena päänsä vasten nuoren miehen leveää rintaa.
Lucius silitti hellästi Elisabethin kiiltäviä mustia hiuksia ja tunsi itsensä onnelliseksi. Hän tunsi että voisi viettää vaikka ikuisuuden näin ja ihan vain tuntea tytön vartalon omaansa vasten ja tuntea lämmön, joka tästä huokui.
He olisivatkin varmasti viettäneet vaikka koko yön siinä muurilla, jollei heitä olisi keskeytetty.



”Voi miten suloista.” Sir Nathaniel naurahti ivallisesti ja astui esiin varjoista.
”Mitä te täällä teette?” Lucius kysyi ärtyneenä.
”Ei kuulu sinuun nulikka.” Sir Nathaniel vastasi. ”Ja kuka onkaan tämä typykkä seurassasi?” Hän kysyi, katseen vaellellessa pitkin Elisabethin hoikkaa vartaloa. Ennen kuin kumpikaan ehti liikahtaakaan, Nathaniel nappasi Elisabethin tiukkaan otteeseen.



”Päästä irti senkin inha ällötys!” Elisabeth huusi ja se ei ollut mikään vieno huudahdus, vaan melkeinpä karjaisu, joka kaikui pitkin hiljaista linnanpihaa ja tukki sir Nathanielin korvat hetkeksi.
”Sinussahan on sisua.” Sir Nathaniel sanoi tyytyväisenä, vaikka hänellä oli jo vaikeaa pidellä Elisabethia joka taisteli vastaan kaikin voimin.
”Päästä hänet irti tai olet pian päätäsi lyhyempi.” Lucius ärisi raivoissaan ja veti miekkansa esiin.
”Oi voi.” Sir Nathaniel sanoi muka peloissaan ja veti oman miekkansa esiin. ”Hoitelen ensin sinut ja sitten tyttösi.” Hän sanoi ja nauroi ilkeästi.
”Ja sehän nähdään!” Elisabeth karjaisi raivoissaan ja ennen kuin Nathaniel ehti tehdä mitään kumahti tytön polvi kivuliaasti nivusiin. Nathanielilta pääsi tuskaisa ähkäisy ja hän valahti polvilleen kädet nivusiaan haroen. Elisabeth ei jättänyt asiaa sikseen, vaan kun oli päässyt vauhtiin, iski nyrkkinsä lujasti Nathanielin kasvoihin, niin että tämä näki hetken aikaa tähtiä.



Lucius seisoi paikallaan ja katsoi suu avoinna Elisabethia.
”Vau.” Hän henkäisi hämmentyneenä ja ajatteli, mikä nainen.
”Mennään. Tuo tokenee tuosta pian.” Elisabeth sanoi ja suuntasi kulkunsa portaille.
”Miten sinä tuon teit?” Lucius kysyi, heidän kivutessaan alas portaita pitkin.
”Kun sitä kasvaa veljen kanssa ja käy koulua, jossa on vain poikia, oppii nopeasti pitämään puolensa.” Elisabeth vastasi. ”Ja sitä oppii myös arimmat kohdat joihin iskeä.” Hän lisäsi virnistäen.
”Hän ei kyllä ikinä anna anteeksi sitä, että on saanut turpiinsa tytöltä.” Lucius naurahti ja vakavoitui sitten. ”Meidän on varoitettava muita, sillä tuo lurjus ei takuulla ollut yksin.” Hän lisäsi.
”Kuka hän on?” Elisabeth kysyi heidän hölkätessään suureen saliin vieville oville.



”Sir Nathaniel. Yksi niistä paskiaisista, jotka tappoivat isäsi.” Lucius sanoi ja avasi oven, laskien Elisabethin sisälle, tullen itse perästä.
Päästyään sisälle, he näkivät, miten Edmund taisteli kahden miehen kanssa.
”Tasoitetaanpa tilannetta.” Lucius sanoi ja harppoi kohti miehiä. Elisabeth juoksi perässä, pysähtyen vain nopeasti nappaamaan yhden seinällä olevista miekoista.



”Kaksi yhtä vastaan, ei kovin reilua.” Lucius sanoi hitaasti ja sai toisen miehistä kääntymään hätkähtäen.
”Kas, kas. Julianin poika.” Samuel naurahti. ”No hoitelen sinut ja isäsi sen jälkeen.” Hän jatkoi tyytyväisenä.
”Tokkopa vain. Samuel” Lucius sanoi rauhallisesti.
”Eikä hän ole yksin.” Elisabeth sanoi kovaan ääneen.
”Mene sinä tyttö takaisin leikkimään nukeillasi.” Samuel nauroi, muttei kuitenkaan voinut olla huomaamatta tytön kauneutta.
”En sinuna ärsyttäisi häntä.” Lucius varoitti. ”Sir Nathaniel sai jo melkoisen löylytyksen häneltä.” Hän jatkoi tyynesti ja vilkaisi lämpimästi hymyillen Elisabethia, joka katsoi Samuelia raivoissaan.
”Tuoko tytönrääpäle muka.” Samuel naurahti epäuskoisena.
”No ainakin olen varoittanut, sillä hän on varsin nopea liikkeissään.” Lucius sanoi ja loi rakastuneen katseen Elisabethiin, jonka silmissä paloi juuri sillä hetkellä raivon tuli.
”Sopii yrittää.” Samuel sanoi ja ajatteli hoitelevansa tytön helposti, vaikka miksipä tappamaan, kun tytöstä olisi muutakin iloa, kunhan tämän saisi ensin taltutettua. Varsinainen villikissa, hän ajatteli.
”No, aiotko vain seistä siinä?” Elisabeth kysyi ja katsoi miestä viileästi. ”Sitä paitsi, minä lakkasin leikkimästä nukeilla jo kymmenen vuotta sitten.” Hän lisäsi tyynesti, vaikka pinnan alla kuohui. Hän näki millainen ylimielinen moukka tuo mies oli.
Kumpikaan ei ehtinyt liikahtaakaan kun suuren salin tamminen ovi paukautettiin raivokkaasti auki, niin että tuo ääni pomppi kaikuna salin kivisistä seinistä.
”Sinä tyttö teit viimeisen virheesi!” Sir Nathaniel karjui raivoissaan. Hän harppoi nopein askelin kohti Elisabethia, verta tihkuva miekka esillä, sillä hän oli juuri tappanut yhden vartijan, joka yritti estää hänen pääsynsä saliin.
Lucius meni nopeasti Nathanielin ja Elisabethin väliin, sillä ei halunnut rakkaansa joutuvan tuon miehen vihan kohteeksi.
”Minä tapan sinut, jos katkaiset yhdenkin hiuksen hänen päästään.” Lucius sanoi matalalla äänellä, joka tihkui pidäteltyä raivoa.
”Hyvä, minä hoitelen sitten sinut ensin.” Nathaniel rähähti ja hyökkäsi.



Lucius väisti ja iski Nathanielin miekan sivuun. Hän tiesi, ettei miehen kanssa ollut leikkimistä juuri nyt, sillä tämän itsetunto oli kokenut kovan kolauksen ja tämä tekisi kaikkensa päästäkseen päämääräänsä.
Ennen kuin Nathaniel ehti iskeä uudelleen, Lucius iski nyrkkinsä hänen kasvoihinsa, niin tämä tuupertui lattialle.
Hänestä ei olisi hetkeen vaaraa. Hän kääntyi katsomaan Elisabethia, joka sulavasti väisti iskun toisensa jälkeen ja löi Samuelin miekan sivuun kerran toisensa jälkeen. Viimein Elisabeth iski miekan suoraan Samuelin jalkapöydän läpi, niin että mies karjui tuskasta ja kellahti kumoon jalkaansa pidellen.
Hänen miekkansa lensi kilahtaen lattialle ja liukui hänen ulottumattomiinsa.

Julian oli vetäytynyt huoneeseensa, muttei vielä ollut nukkumassa, vaan istui takan ääressä, katsellen hiljalleen lepattavia liekkejä. Hän havahtui mietteistään, kun hänen korviinsa kantautui meteliä.



”Mitä hemmettiä?” Hän ihmetteli ja nousi tuoliltaan. Vaisto varoitti vaarasta ja hän otti varmuuden vuoksi miekkansa ja juoksi huoneesta tasanteelle, josta hän näki miten Lucius, Elisabeth ja Edmund taistelivat alhaalla kolmen miehen kanssa, joista yksi tosin makasi taintuneena lattialla.



Hetkeäkään epäröimättä hän juoksi portaille ja painui alakertaan suureen saliin, sillä ei voinut antaa noiden miesten tappaa kylmäverisesti kaksosia. Hän oli mielestään sen velkaa Erikille ja halusi edes näin korvata tekemiään vääryyksiä.
”Kas, Julian. Uskalsit sitten tulla tänne.” Henry irvaili ja tuuppasi Edmundin kauemmaksi itsestään ja harppoi Julianin luokse.



”Henry, sinulla on vielä mahdollisuus perääntyä ja toivoisin että noudattaisit sitä ihan itsesi takia.” Julian sanoi rauhallisesti, vaikka kiristikin samalla otettaan miekastaan.
”Kerro yksikin syy, miksi perääntyisin.” Henry sähähti.
”Koska henkesi on vaakalaudalla ja sinulla on vielä mahdollisuus säästää se.” Julian sanoi hiljaa ja pysyi tyynenä, vaikka sisällä kiehui.
”Entä oma henkikultasi? Ainahan sinä olet onnistunut säästymään kaikelta, kun muut kuolevat.” Henry rähähti raivoissaan, kun menneen tapahtuman muisto heräsi hänen sisällään. ”Sinähän et ole koskaan välittänyt siitä, mitä muille tapahtuu. Et taida tietää miten moni hyvä mies on kuollut takiasi ja kuinka monta perhettä hajonnut.” Hän jatkoi vuodatustaan.
”Ennen en välittänyt, mutta nyt välitän ja sen opetti minulle eräs jalo mies, joka pelasti henkeni, vaikken sitä ansainnut.” Julian vastasi ja antoi miekkansa laskeutua alas. ”Sinä ja ystäväsi tapoitte hänet, vaikka hän oli viattomin olento koko linnassa. Hän oli parempi mies kuin te tai minä voin koskaan olla.” Hän jatkoi äänen lopulta murtuessa tunteiden voimasta.
”En usko, ei ihminen voi niin nopeasti muuttua.” Henry sanoi, mutta laski hänkin miekkansa alas.
”Vaikea sitä on itsekin uskoa, mutta se tapahtui vaikeimman kautta.” Julian sanoi hiljaa. ”Ja minä todella kadun syvästi kaikkea sitä vääryyttä, minkä olen mennyt tekemään. En koskaan voi maksaa velkaani kokonaan, vaikka haluaisinkin.” Hän jatkoi, ryhdin painuessa kasaan, kuin hartioille olisi sälytetty raskas taakka.
Henry oli vaiti, eikä tiennyt mitä ajatella. Hän kyllä tiesi millainen Julian oli ennen ollut ja mihin tämä halutessaan pystyi, mutta tämän uusi olemus oli täysin päinvastainen, että sitä oli kovin vaikea uskoa. Mutta vaikka hän kuinka katsoi, näki hän miehen kasvoilla vilpittömyyttä ja aitoa katumusta.
”Teen mitä haluatte, että lopetatte tämän ja jätätte linnan asukkaat rauhaan.” Julian sanoi ja nosti katseensa Henryyn. ”Minut te haluatte, ette muita ja minä antaudun ilman vastarintaa.” Hän lisäsi, antaen miekkansa pudota lattialle.
”Isä, ei.” Lucius huudahti, ja astahti edemmäs. Myös Samuel oli viimein päässyt jaloilleen ja ontui lähemmäksi.
”Mitä hemmettiä?” Samuel ihmetteli ja tuijotti suu auki Juliania.
”Minä antaudun, sillä en voi antaa teidän tappaa kuningastanne.” Julian sanoi ja katsoi nyt Edmundia. ”Minä myönnän sen, pilasin hienon, jalon miehen koko elämän, vein vääryydellä kruunun mieheltä, jolle se laillisestikin kuului, murhasin raukkamaisesti hänen vanhempansa ja orjuutin hänet ja on minun syyni, että hän kuoli.” Hän jatkoi hiljaa ja valahti polvilleen, tuntien kaikkien katseet itsessään.



”Ihmeiden aika ei ole ohi.” Samuel sanoi ja vilkaisi Henryä hivenen hämmentyneenä tapahtuneesta käänteestä.
”Tarjouksesi kuulostaa houkuttelevalta, itse asiassa liiankin houkuttelevalta.” Henry sanoi ja katsoi epäillen Juliania. Hän mietti, mahtoiko ehdotukseen sisältyä jotain muutakin, sillä ainakin ennen Julian olisi helposti käyttänyt tilaisuutta hyväkseen, kukistaakseen vihollisensa.
”Minä olen tosissani ja seison sanojeni takana, enkä aio perääntyä.” Julian vastasi ja katsoi Henryä. ”Mitä sitten ajattelittekin tehdä minulle, niin olen sen ansainnut.” Hän lisäsi.
”Jos sallinette, niin on minullakin sanani sanottavanani.” Edmund sanoi ja kaikki katseet kääntyivät häneen.
”Älä sinä puutu aikuisten asioihin.” Samuel ärähti ja yritti ottaa paremman asennon, sillä jalkaan sattui. Hän vilkaisi häijysti Elisabethia, joka oli hänen jalkansa telonut.
”Samuel, anna hänen puhua, hän on sinun kuninkaasi.” Julian sanoi rauhallisesti.
”Kiitos.” Edmund sanoi ja nyökäytti päätään. ”En tiedä mitä te aikoisitte hänelle tehdä, mutta minä toivon, että jätätte hänet rauhaan. Epäilen, ettei isäni olisi sallinut tätä, jos hän ei kerran halunnut hänen kuolevan edelliselläkään kerralla.” Hän jatkoi ja katsoi kumpaistakin miestä.
”Etkö sinä sitten halua rangaista tätä epäsikiötä? Kostaa hänelle isäsi kuoleman?” Henry kysyi hämmentyneenä pojan suoruudesta.



”En. Minä en vihaa häntä ja koska uskon ettei se ollut isänikään toive, ei minulla ole halua vahingoittaa Juliania.” Hän sanoi totuudenmukaisesti.
Kumpainenkin mies katsoi tuota viidentoista vanhaa poikaa, joka puhui niin viisaasti ja joka oli niin nopeasti joutunut ottamaan aikuisen roolin.
”Todellinen kuningas on armollinen niillekin, jotka eivät sitä ansaitsisi.” Henry sanoi viimein ja laittoi miekan takaisin huotraansa ja polvistui pojan eteen.
”Edmund, minä en ansaitse tätä, enkä sinun armoasi.” Julian sanoi ja katsoi poikaa, joka oli kuin nuorempi painos isästään.
”Jos isäni halusi antaa sinulle toisen mahdollisuuden, se olkoon hänen tahtonsa ja sitä minä noudatan.” Edmund sanoi ja astahti edemmäksi. ”Mutta toivon sinun tekevän, kuten lupasit äidilleni.” Hän jatkoi.



”Sen teen, teidän majesteettinne.” Julian sanoi nöyränä ja painoi päänsä kumarrukseen, tuntien syvää kiitollisuutta tuota poikaa kohtaan. Tällä oli todellakin yhtä hyvä sydän kuin isällään ja äitinsä voimakas luonne. Kyllä tästä tulisi vielä oikein hyvä kuningas, hän ajatteli ja nosti katseensa Edmundiin. Hän kauhistui nähdessään Nathanielin tämän takana. Mies oli kauhea katsella, sillä hänen nenänsä oli murtunut ja veressä ja suu oli vääntynyt raivon irveeseen.
”Eih.” Julian henkäisi, nähdessään tikarin Nathanielin kädessä ja nousi nopeasti jaloilleen. Ennen kuin kukaan ehti estää häntä, hän säntäsi kohti Edmundia ja kohdalle päästyään tuuppasi tämän rajusti sivuun. Se tapahtui juuri oikealla hetkellä, sillä samassa poikaan aiottu isku upposi Julianin rintaan kahvaa myöden. Nathaniel kiskaisi tikarin irti ja Julian astahti huojahtaen askelen taaksepäin ja olisi lysähtänyt lattialle, jollei Lucius olisi saanut häntä kiinni.
”Isä.” Hän parahti ja kannatteli Juliania käsivarsillaan.



”Lucius, lupaa minulle, ettet tee samoja virheitä kuin minä.” Julian kähisi ja katsoi poikaansa onnettomana.
”Minä lupaan.” Lucius sanoi katsoi isäänsä, jonka kasvot olivat muuttuneet kalman kalpeiksi.
”Hyvä.” Julian inahti tuskin kuiskausta kovemmalla äänellä ja hänen luomensa painuivat kiinni. Rinta kohosi vielä kerran tai pari tuskin huomattavasti, kunnes ei enää kohoillut lainkaan.
”Isä.” Lucius sanoi, muttei saanut vastausta. Hän tajusi, ettei isä enää koskaan heräisi ja laski tämän hellävaroen lattialle. Tämän jälkeen hän nousi seisomaan ja katsoi ympärilleen. Nathaniel oli ottanut jalat alleen, mutta Henry ja Samuel olivat jääneet paikalle.
”Teidät kaksi on valitettavasti pidätettävä ja Sir Nathanielista on nyt tullut lainsuojaton ja häntä odottaa kuolemanrangaistus jos hän jää kiinni, sillä hän on tehnyt kaksi murhaa.” Edmund sanoi rauhallisesti ja kutsui vartijat paikalle. ”Te kaksi joudutte ikävä kyllä tyrmään odottamaan oikeudenkäyntiänne.” Hän jatkoi arvovaltaisesti. Mielellään hän ei sitä tehnyt, sillä miehet vaikuttivat loppujen lopuksi hyväntahtoisilta, mutta he olivat silti tehneet anteeksiantamattoman teon.
Paikalle harppoi vartijoiden päällikkö Marcus ja pari hänen alaistaan, jotka veivät Henryn ja Samuelin mukanaan. Kun nämä olivat menneet saapuivat paikalle Maria ja Margaret, jotka olivat kuulleet hälyn Marian huoneeseen asti, mutteivät olleet ihan heti uskaltaneet tulla ulos.



”Edmund, Elisabeth? Oletteko kunnossa?” Maria kysyi huolissaan ja tutki nopeasti lapsensa.
”Olemme kunnossa äiti.” Kaksoset sanoivat samanaikaisesti.
”Äiti, ihan oikeasti.” Edmund sanoi hieman nolostuneena äitinsä käytöksen vuoksi. Toki hän ymmärsi äitiään, muttei silti ilahtunut siitä.
”Julian!” Margaret parahti ja syöksyi miehensä luo, joka makasi liikkumattomana siinä, mihin Lucius oli tämän asettanut.
”Äiti.” Lucius sanoi ja katsoi äitiään onnettomana ja auttoi tämän pystyyn. Margaret heittäytyi katkerasti itkien poikansa kaulaan.
Lucius ei osannut kuin kömpelösti lohduttaa tätä ja silitti tämän sileitä punaisia hiuksia.



”Äiti, isä pelasti Edmundin hengen.” Lucius sanoi ja kertoi mitä oikein oli tapahtunut.
”Hän siis maksoi velkansa.” Margaret sanoi ja katsoi poikaansa kasvot kyynelten kastelemina.
”Niin.” Lucius sanoi hiljaisena.
”Margaret, tule vien sinut lepäämään.” Maria sanoi ystävällisesti ja halusi olla toiselle tukena, niin kuin tämä oli ollut tukena hänelle.
”Mene vain äiti.” Lucius sanoi ystävällisesti ja tuki äitiään, kunnes Maria sai tästä otteen.



Kun Maria ja Margaret olivat menneet, Elisabeth asteli Luciuksen rinnalle ja kietoi kätensä tämän ympärille.
”Olethan sinä kunnossa?” Elisabeth kysyi ja katsoi totisena Luciusta.
”Olen minä.” Lucius sanoi hiljaisena, eikä voinut olla miettimättä, miten jatkaa elämäänsä tästä eteenpäin.
”Tuota, ehkä on parempi, että te kolme siirrytte lepäämään, niin minä ja parantajat hoidamme Julianin ruumiin siihen kuntoon, että sen voi haudata kunnollisesti.” Ignatius sanoi viimein, sillä näki että itse kukin tarvitsi aikaa sulatella tapahtunutta. Jo toinen kuolema oli tapahtunut lyhyen ajan sisällä ja yksi kolmesta hyökkääjästä oli paennut ja oli nyt lainsuojaton.

****

Muutama päivän piriste tähän perään vielä. :)


Harvinaisen elävä kuollut, joka vieläpä lukee kirjaa. :D




Blackin perheen nuorimmaisen synttärit.


Oli pakko ottaa yhteiskuva näistä kahdesta ja komeita ovat. :)


Rakastavaiset. :)