No niin tässä tämä nyt on. Tuore osanen ja pahoittelut, että sen tekemisessä kesti niin kauan, mutta niin kone, kuin pelikin päätti sitten ongelmoida. Asia on nyt kutakuinkin kunnossa, jotain hienosäätöä vielä pitänee tehdä, että sais loputkin ongelmat hoidettua.
Mutta enemmittä löpinöittä päästän teidät tuoreen osasen pariin.

*****

Myöhemmin Nathaniel nautti päivällisen isäntänsä seurassa, jonne myös emäntäkin saapui. Hän ei voinut olla huomaamatta mustelmaa naisen poskessa ja tiesi, että Vladimir oli jälleen ollut kovakourainen vaimoaan kohtaan.



Taas hänellä oli sellainen hetki, jolloin hän mietti perääntymistä, sillä hänen mielestään Vladimirin teot olivat raukkamaisia ja julmia, mutta tajusi sitten olevansa tekopyhä. Eihän hän itsekään tosiaan mikään pyhimys ollut, vaikka tietenkin hänellä oli ne omat rajansa, joita hän ei koskaan ylittäisi.
Sitä paitsi, jos hän haluaisi tapella, halusi hän tappelukaverikseen mieluummin vertaisensa vastuksen, kuin naisen tai heikon miehen ja unohti taas tuon vaatimattoman miehen, jonka hengen oli riistänyt, miehen, joka ei ollut taistellut vastaan. Hän halusi haastetta ja naisistakin olisi enemmän iloa, kun niitä ei mukiloinut.

Päivät kuluivat niin linnalla, kuin Vladimirin luona ja vaihtuivat kuukausiksi. Nathaniel olisi kernaasti halunnut olla jossakin muualla, mutta koska hänellä ei ollut vaihtoehtoa, oli hänen kestettävä Vladimirin jokailtainen vaimonsa nöyryyttäminen ja pahoinpitely, jonka äänet hän turhankin hyvin kuuli, vaikkei olisi halunnut.

Eräänä iltana Vladimir lähti tapaamaan mainitsemansa koplan johtajaa ja sanoi, että voisi mennä seuraavaan aamuun asti, ennen kuin hän ehtisi takaisin kotiin, mistä Nathaniel oli salaa hyvillään. Olisi edes yksi ilta rauhallista, eikä tarvitsisi kuunnella rouvan lohdutonta itkua, huutoa ja aneluita, jotka kaikuivat kuuroille korville.

Nathaniel tosin tiesi, mitä Vladimir tekisi heti, kun olisi saanut sovittua asioistaan koplan johtajan kanssa. Tämä joisi tuopin tai pari ja sitten iskisi itselleen yöseuraa tai menisi erään mustalaisnaisen luo, jolta sai tietoa tulevasta ja hieman muutakin, sillä naisella oli melkoinen maine miesten keskuudessa.



Jotkut todella ilkeämieliset väittivät, että nainen oli noita, mutta Nathaniel ei oikein uskonut, että se olisi oikeasti totta. Hän arveli, ettei nainen osannut varmasti edes yksinkertaistakaan taikatemppua, vaan rahasti surutta asiakkailtaan, kertomalla näille, mitä nämä eniten halusivat kuulla. Sen hän myönsi itsekin, että nainen tosiaan saattoi olla taitava käsittelemään niin miehiä, kuin yrttejä.
Muutaman miespuolisen asiakkaan kanssa tällä oli suhde, mutta ne olivat varsin pinnallisia ja lähinnä liittyivät lihallisiin haluihin, kuin oikeisiin tunteisiin, Nathaniel mietti.
Nämä samat ajatukset pyörivät vielä aamullakin hänen mielessään, kun hän asteli ruokailuhuoneeseen ja istuutui jo ajan patinoiman, kauniisti kaiverretun pöydän ääreen odottamaan aamiaista, jonka palvelija toisi.
Hän havahtui mietteistään, kun rouva Ivanovits astui huoneeseen.



”Anteeksi.” Nainen sanoi hiljaa ja aikoi jo poistua, kun Nathaniel nousi ja pysäytti tämän.
”Älkää minun takiani lähtekö, tämähän on teidän kotinne.” Nathaniel sanoi kohteliaasti ja näki pelon naisen silmissä, kuin tämä olisi odottanut lyöntiä. Siinä samassa hänen mieleensä nousi kuva laihasta miehestä, kauhtuneessa karkeassa asussa, joka roikkui löysänä tämän yllä. Katse oli ollut tismalleen samanlainen ja siinä oli ollut samanlainen pelko ja alistuneisuus.



Nyt hän tajusi, millaista elämää tuo palvelija oli elänyt ja hetken hän tunsi sääliä tätä kohtaan.
”Mikä teille tuli?” Rouva kysyi ja katsoi huolestuneena Nathanielia, joka tuijotti hämmentyneenä eteensä.
”Ei mikään. Minä vain muistin jotain, eräs juttu joka tapahtui kauan sitten.” Nathaniel mutisi ja katsoi sitten naista ja näki mustelmat tämän kaulalla. ”Tuota... oletteko te kunnossa?” Hän kysyi sitten ja huomasi, miten rouva hieman kohotti asunsa kaulusta, jotta se peittäisi tulleet mustelmat.
”Olen ihan kunnossa.” Rouva huomautti lyhyesti äänen sävyllä, josta saattoi kuulla, ettei hän ollut halukas puhumaan asiasta. Nathaniel tiesi, nainen pelkäsi miestään, eikä halunnut suututtaa tätä millään lailla.
'Se irstas paskiainen.' Nathaniel ajatteli, muttei kuitenkaan tuonut ajatustaan julki, sillä tiesi, että vaikka rouva olikin alistetussa asemassa, puolustaisi hän silti miestään, vaikka joku muu olisi jo aikaa sitten antanut tälle tuntuvan opetuksen.
Nathaniel ei sanonut mitään, sillä arveli rouvan kieltävän kaiken, vaikka hieman huonompi näköisempikin olisi varmasti nähnyt kaikki ne jäljet jotka näkyivät huolimatta siitä, että rouva niitä yritti peitellä.
Hetkessä hänelle syttyi ajatus pelastaa tuo nainen raakalaismaisen miehensä kynsistä. Jonkinlainen suunnitelma alkoi viritä hänen mielessään ja hän tiesi, että oli oltava varovainen, sillä vaikka Vladimirille kelpasi muiden naisten seura, ei tietenkään suvainnut kenenkään muun miehen koskevan vaimoonsa.
”Hyvä on, jos te kerran sanotte niin.” Nathaniel sanoi ja painoi päänsä pieneen kumarruksen tapaiseen. Vaikka hänkään ei ollut mukavan ihmisen maineessa, osasi hän silti olla halutessaan kohtelias. ”Minä kiitän teitä vieraanvaraisuudestanne, armollinen rouva.” Hän jatkoi kohteliaasti, pistäen koko viehätysvoimansa peliin.



”Eihän tuo mitään.” Rouva sanoi, hienoisen punan kohotessa tämän poskille.
Nathaniel näki, että nainen oli sekä mielissään saamastaan huomiosta, mutta myös hivenen peloissaan ajatellessaan, mitä Vladimir tekisi, jos saisi tietää. Hän päätti pysyä muodollisena, eikä tekisi mitään mikä voisi raivostuttaa Vladimiria, vaikka toisaalta hänen tekikin mieli hivenen ärsyttää tätä.
Kesken kaiken huoneeseen astui teini-ikään ehtinyt poika, jolla oli samanlainen pelokas ja ahdistunut katse kuin äidillään, vaikka kasvoiltaan tämä oli kovin Vladimirin näköinen.



”Anteeksi.” Poika mumisi ja jäi epätietoisena seisomaan ovensuuhun.
”Taidat olla Vladimirin poika, Nikolai.” Nathaniel totesi ja katsoi poikaa rohkaisevasti. Hän mietti, miten Vladimir olikaan saattanut kohdella poikaansa yhtä julmasti kuin vaimoaan. Eikö kukaan tai mikään ollut tässä perheessä turvassa tuon miehen julmuudella.
Nathaniel tunsi samassa hienoisen syyllisyyden piston rinnassaan. Olihan hän itsekin sortunut julmuuksiin ja tuo yksi yö nousi jälleen hänen mieleensä ja samoin kalpeat surumieliset kasvot, sekä silmät, joista oli näkynyt pelon, surun ja yksinäisyyden tuoma ahdistus.



Mutta tehty mikä tehty, eikä sitä enää saanut tekemättömäksi.
Ehkä sen voisi silti hyvittää, hän mietti ja päätti auttaa tätä perhettä, vaikka se tarkoittikin sitten mahdollisesti Vladimirin tappamista ja tällä kertaa se oli oikeutettua, eikä niin raukkamaista, kuin mitä hän tuolle poloiselle palvelijalle oli tehnyt.
”Kyllä.” Nikolai mutisi hiljaa ja katsoi vältellen Nathanielia, kuin olisi pelännyt tämän antavan korvatillikan.
”Joko isäsi on opettanut sinut käyttämään miekkaa?” Nathaniel kysyi, ajatellen että ehkä saisi pojan sanomaan enemmänkin kuin vain sanan kerrallaan.
”Ei.” Nikolai vastasi hiljaa ja tuijotteli varpaitaan.
”Miksi ei?” Nathaniel kysyi ja päätti, että voisi opettaa poikaa. Tämän oli jo korkea aika oppia pitämään puolensa, jopa tyrannimaista isäänsä vastaan.



”En minä tiedä.” Nikolai vastasi lyhyesti, eikä vieläkään katsonut Nathanielia.
”Tehdäänpä sitten niin, että minä opetan sinua, eikä isäsi tarvitse sitä tietää.” Nathaniel sanoi napakasti ja mietti, että jos hän ei itse joutuisi vastakkain Vladimirin kanssa, saattaisi Nikolai ehkä maksaa kalavelkoja takaisin päin, sillä hän oli aistivinaan pidäteltyä raivoa ja vihaa pojassa, jonka elämä tähän asti oli ollut varsin kovaa.
”Mutta.... ihanko totta?” Nikolai kysyi takellellen ja nosti katseensa Nathanieliin.
”Ihan totta.” Nathaniel sanoi ja hymyili rohkaisevasti pojalle ja oli huomaavinaan hienoisen hymynhäiveen käväisevän myös rouvan kasvoilla. ”Ja muista, ei sanaakaan isällesi. Tämä olkoon meidän salaisuutemme” Hän sanoi ja alkoi syödä aamiaista, jonka palvelija oli tänä aikana tuonut.
Vain tovia myöhemmin Vladimirin tytär saapui heidän seuraansa ja vaikka ikää ei vielä ollut kymmentäkään vuotta, näkyi tällä olevan hyvin voimakas tahto.



Tyttö oli lisäksi aivan toisenlainen kuin isoveljensä, tosin tämä ei kai vielä ollut kokenut aivan yhtä paljon kuin veljensä Nikolai. Kenties Nikolai oli suojellut sisartaan isän pahimmalta raivolta.
Tyttö oli eloisa ja utelias ja silti Nathaniel oli aistivinaan hienoista pelkoakin tämän taholta, vaikka ei niin voimakasta kuin mitä se oli talon rouvalla ja Nikolailla.
Aamiainen sujui hyvin mukavissa merkeissä, eikä ollut niin ahdistava, kuin yleensä. Pian aamiaisen jälkeen Nathaniel siirtyi ulos Nikolain kanssa, naisväen siirtyessä omiin tiloihinsa harjoittamaan kädentaitojaan, joita ainakin tyttö tulisi tarvitsemaan, jahka kasvaisi naimaikään, mihin ei kai enää kovinkaan monta vuotta menisi.

Nathaniel vietti koko aamupäivän aina päivällisaikaan asti Nikolain kanssa ulkona ja opetti tätä. Nikolai puolestaan oli halukas oppimaan ja oppikin hyvin nopeasti.



Nathaniel näki miten raivokkaasti tämä takoi vastaan puisella miekalla. Hän saattoi hyvin arvata, kenet Nikolai nuken tilalle kuvitteli. Välillä hänen oli hillittävä poikaa, ettei tämä olisi iskenyt puista harjoitusmiekaan kappaleiksi.



Hänen olisi opastettava nuorukaista opettelemaan itsehillintää, sillä tositilanteessa voisi käydä ikävästi, jos antaisi raivolle täyden vallan. Sen hän myös sanoi Nikolaille, joka tuntui hillitsevän itseään heti.
Nathaniel päätti, että opettaisi Nikolaita aina kun Vladimir olisi poissa, sillä tämä tuskin ilahtuisi, jos tietäisi, että pojalle oli annettu keino vastustaa hänen tyranniaansa. Hetken Nathanielista jopa tuntui, että jotain tapahtuisi vielä Vladimirin ja tämän pojan välillä. Jotain, joka saattaisi tehdä Vladimirista lopun.
Hän opetti poikaa vielä joitain tunteja päivällisen jälkeen, lopettaen ajoissa, sillä tiesi Vladimirin palaavan illalla takaisin. Tai niin tämä oli sanonut, mutta tulo saattaisi kuitenkin venähtää myöhäiseen yöhön. Niin tai näin, ei Nathaniel päätti toimia varovaisesti, pitääkseen isäntänsä tyytyväisenä. Nikolai tosin näytti hivenen pettyneeltä ja siltä, että olisi mieluusti halunnut oppia lisääkin.
”Odotetaan, kunnes isäsi seuraavan kerran lähtee hoitamaan asioitaan.” Nathaniel lupasi.
”Pysyisi kokonaan poissa.” Nikolai tuhahti vihaisesti. ”Meidän olisi parempi ilman häntä.” Hän jatkoi ja toi julki ajatuksensa, joka oli jo jonkin aikaa pyörinyt hänen mielessään.



”Niinkö.” Nathaniel sanoi rauhallisesti, eikä näyttänyt innostustaan pojalle.
”Niin.” Nikolai sanoi ja katsoi ensimmäistä kertaa koko aikana Nathanielia silmiin. ”Sinä tiedät kyllä mitä hän tekee äidille ja mitä hän haluaisi tehdä siskolleni, muttei ole vielä toteuttanut, koska minä en ole antanut.” Hän jatkoi ja viha leimahti hänen silmissään ja mielipaha kävi tummana varjona hänen kasvoillaan.
”Valitettavasti tiedän. En voi välttyä kuulemasta sitä.” Nathaniel vastasi ja katsoi tutkivasti poikaa. Jälleen kerran tuo onneton palvelija kävi hänen mielessään ja hän mietti, olisiko pitänyt sittenkin jättää se mies rauhaan. Myöhäistä se nyt oli, eikä sitä voinut muuttaa.
”Miksi et tee mitään?” Nikolai kysyi syyttävään sävyyn. ”Tiedän että osaisit ja pystyisit siihen.” Hän lisäsi.
”Niin pystyisin, mutten voi.” Nathaniel vastasi lyhyesti, eikä suostunut kertomaan syitä sille, vaikka salaa mielessään hän toki mietti miten menetellä Vladimirin suhteen, sillä ei todellakaan halunnut kokea tämän kostoa. Nathaniel oli kuullut huhuja siitä, millaisiin julmuuksiin Vladimir halutessaan kykeni, kun halusi tuhota vihamiehensä. Sen hän jo tiesikin, että Vladimir leikitteli uhreillaan kuin kissa saaliillaan, ennen kuin tappoi tämän mahdollisimman kivuliaalla tavalla.
”Miksi et?” Nikolai tiukkasi ja piti katseensa Nathanielin silmissä.
”Älä kysy, sillä en voi vastata. Ehkä aikanaan saat tietää.” Nathaniel vastasi katsoen poikaa totisena.
”Stervec!” Nikolai huusi halveksivalla äänensävyllä ja paiskasi raivoissaan miekan maahan ja juoksi sisälle.



Nathaniel oli kuulevinaan pojan itkevän, kun tämä ohitti hänet. Hän arveli, ettei poika ollut sanonut mitään kaunista ja oli siinä oikeassa.
Syvään huokaisten Nathaniel kumartui nostamaan pojan käsistään paiskaaman harjoitusmiekan maasta. Hän piteli sitä hetken käsissään ja muisteli omaa lapsuuttaan ja nuoruuttaan, kun hän oli itse opetellut samanlaisella kuluneella miekalla taistelemaan ja kuinka isä oli neuvonut häntä kaikessa, mitä Vladimir taas ei tulisi koskaan tekemään omalle pojalleen.
Pienen kiitävän hetken Nathaniel mietti, oliko sittenkään järin kunniakasta piilotella toisten helmoissa, kuin pahainen rotta. Eikö sittenkin olisi kunniakkaampaa kuolla taistelleen. Ehkä niin vielä kävisi, mutta sen aika ei ollut vielä.
Ajatuksiinsa vaipuneena hän vei harjoittelumiekat takaisin omille paikoilleen, jääden hetkeksi paikalleen, ennen kuin harppoi pojan perään.
Illallinen sujui hyvin hiljaisissa merkeissä. Aamulla ollut ilo ja vapautuneisuus oli kadonnut kuin taikaiskusta ja sama synkkä ja ahdistunut ilmapiiri oli palannut takaisin. Hiljaisen illallisen jälkeen, itse kukin hävisi huoneisiinsa ja Nathaniel arveli, ettei uni saavuttaisi kaikkia, nyt kun pelonsekainen odotuskin oli palannut.

Nathaniel oli tuskin ehtinyt kunnolla nukahtaa, kun palvelija herätti hänet.



”Mitä nyt?” Nathaniel mumisi unisena ja haukotteli.
”Isäntä tahtoo keskustella kanssasi.” Palvelija sanoi pahoittelevaan sävyyn.
”Eikö se voisi mitenkään odottaa aamuun?” Nathaniel kysyi, hivenen ärtyneenä siitä, että hänen untaan oli häiritty.
”Ei kuulemma voi.” Palvelija vastasi.
”Hyvä on.” Nathaniel sanoi ja nousi istumaan. ”Sano hänelle, että tulen kohta.” Hän jatkoi ja venytteli.



”Hyvä on herra.” Palvelija sanoi kumartaen ja katosi.
Vasta silloin Nathaniel heräsi kunnolla ja alkoi miettiä, mitä Vladimirilla oikein mahtoi olla mielessään. Oliko tämä taas kerran joku hänen päähänpistoistaan, vai oliko tämä huomannut jotain mielestään epäilyttävää. Hänen oli myönnettävä, että toisinaan Vladimir vaikutti todella vainoharhaiselta.
Koska Nathaniel ei tiennyt, mitä hänellä olisi vastassaan ja mitä Vladimirilla oli mielessään, katsoi hän parhaaksi piilottaa yhden tikarin vaatteidensa kätköihin, että pystyisi tarpeen vaatiessa puolustautumaan.
Pieni pelonpoikanen nosti päätään hänen sisällään, kun hän antoi palvelijan johdattaa itsensä takkahuoneeseen, jossa Vladimir jo odotti.
Nathaniel näki isäntänsä rönöttävän rennosti tuolissaan ja siemailevan viiniä lasista. Pöydällä tuolin vieressä oli viinipullo, jossa oli enää puolet jäljellä. Päätellen punasta Vladimirin poskilla, epäili hän tämän siemailleen viiniä enemmän kuin tuon puolikkaan pullollisen.
”Iltaa Vladimir, te kutsuitte.” Nathaniel sanoi kohteliaasti, peittäen samalla hermostuneisuutensa ja istuutui vapaaseen tuoliin.
”Ah, Nathaniel. Parahin ystäväni.” Vladimir huudahti ilahtuneena, huomatessaan Nathanielin. ”Ota viiniä, äläkä näytä noin happamalta.” Hän kehotti ja kaatoi viiniä tyhjään lasiin, jonka ojensi Nathanielille.



”Kiitos.” Nathaniel mumisi ja otti lasin vastaan. Hän näki miten miehen silmät harittivat, mikä vahvisti hänen käsitystä siitä, miten paljon Vladimir oli jo juonut. ”Teillä oli jotain asiaa.” Hän jatkoi, sillä halusi kovasti päästä takaisin nukkumaan, muttei noin vain voinut poistua.
”Meidän on juhlittava tekemääni sopimusta.” Vladimir sanoi naurahtaen ja hörppäsi viiniä lasistaan, läikyttäen sitä päälleen.
”Sehän hyvä, mutta emmekö voisi juhlia sitä hieman parempaan aikaan.” Nathaniel huomautti hienovaraisesti ja hörppäsi kohteliaasti viiniä lasistaan.
”Miksi noin nyreä?” Vladimir sanoi kulmiaan kurtistaen ja näytti hivenen loukkaantuneelta, kun Nathaniel ei ottanutkaan osaa hänen iloonsa.



”Olen pahoillani, mutta olen väsynyt ja te herätitte minut kesken unieni.” Nathaniel huomautti hienoista kitkeryyttä äänessään.
”Mutta tämä on juhlimisen arvoinen asia.” Vladimir sanoi, hänen äänensä alkaessa hienoisesti sammaltaa.
”Onhan se.” Nathaniel myötäili Vladimiria, sillä ei halunnut kuitenkaan raivostuttaa tätä.
”Pitkään siinä meni, mutta sain kuin sainkin tehtyä meitä kumpaakin tyydyttävän sopimuksen.” Vladimir sanoi hilpeänä. ”Esaias on kova pala, mutta minä osasin vetää oikeista naruista ja sain hänen suostumaan. Raha kelpaa useimmille, mutta hänen suhteen piti tehdä muutamia järjestelyitä.” Hän jatkoi ja Nathaniel myötäili häntä koko ajan, valmiina puolustautumaan, jos Vladimir äkkiä muuttaisi mielensä.



”Saanko tiedustella, että millaisia järjestelyitä sinä olet tehnyt?” Nathaniel kysyi, sillä epäili tokko Esaiahin kaltainen viitsisi kovinkaan kuuliainen olla kenellekään.
”Ei mitään ihmeempiä, hain vain hänen veljensä pantiksi, ihan vain suostuttelemista varten. Toki minä lupasin hänelle huomattavan summan rahaa, mutta luulen, että pantti toimii paremmin hänen suhteensa.” Vladimir kertoi.
”Ja sinä luulet hänen tottelevan sinua noin vain.” Nathaniel sanoi, sillä oli oppinut, ettei raha ratkaissut aina.
”Voi, kyllä hän tottelee.” Vladimir sanoi yllättävän pehmeällä äänellä, josta tosin kuulsi kylmyys ja nosti sormensa pystyyn. Hän katsoi harittavin silmin Nathanielia. ”Sillä jos hän kieltäytyy tai niskuroi, hän ei enää koskaan näe pikkuveljeään.” Hän jatkoi.
”Miten ajattelit estää häntä vapauttamasta veljeään sinun kynsistäsi?” Nathaniel kysyi ja arveli, ettei Vladimirin kävisi kovinkaan hyvin, jos Esaias päättäisi kostaa.
”Hän ei sitä tee, sillä en kertonut hänelle, missä Ewart on, enkä aiokaan kertoa, sillä kun en enää tarvitse häntä, hoitelen molemmat pois kuvioista.” Vladimir sanoi ja jatkoi. ”Mutta asiaan palatakseni, minä ilmoitin hänelle minne hänen pitää milloinkin mennä, muutoin hänellä ja miehilläni, jotka hänelle annoin, on vapaat kädet sen suhteen mitä tekevät, kunhan jättävät luostarin viimeiseksi.”
”Toivottavasti tämä toimii.” Nathaniel sanoi ja siemaisi loput viinistään, laskien lasin pöydälle.
”Totta kai tämä toimii. Olisit hieman optimistisempi.” Vladimir sanoi ja kippasi itselleen lisää viiniä lasiinsa.
”Olen pahoillani, etten juuri nyt jaksa riemuita.” Nathaniel sanoi kuivasti. ”Jos ette pahoita mieltänne, minä menisin mielelläni takaisin nukkumaan. Katsotaan tätä suunnitelmaasi huomenna.” Hän jatkoi kohteliaaseen sävyyn.
”Hyvä on, mutta olisin toivonut teidän jäävän vielä hetkeksi.” Vladimir sanoi hivenen pettyneellä äänensävyllä.
”Hyvää yötä Vladimir.” Nathaniel sanoi noustessaan tuolistaan.



”Hyvää yötä.” Vladimir sanoi ja jäi naukkailemaan viiniä. Kaikki oli sujunut kuin rasvattuna ja hänen suunnitelmansa vaikutti toimivan paremmin kuin hyvin, hän mietti hiljaa. Hetken hän kuvitteli sitä hetkeä, kun hän saisi vallan itselleen. Hän todellakin raivaisi tieltään kaikki ne joista voisi koitua ongelmia ja hän aloittaisi Nathanielista.

Päivät seurasivat toisiaan muuttumattomina Vladimirin linnakkeessa, muuttuen pian viikoiksi, kuukausiksi ja vuosiksi. Joskus Vladimir oli poissa vain päivän, joskus jopa pidempäänkin, jolloin linnakkeessa oli huomattavasti vapautuneempi tunnelma, jopa palvelijoiden keskuudessa ja sen huomasi.
Joka kerran, tuollaista vapaata suotiin linnakkeen väelle, käyttivät Nathaniel ja Nikolai sen hyväkseen, harjoitellen miekkailua ja muitakin taistelun muotoja. Nathaniel huomasi, miten nopeasti Nikolai oppi ja halusi oppia.
Vuosien kuluessa, myös Nataliesta kasvoi kaunis neito ja Nathaniel päätti, että oli aika opettaa tällekin muutama kikka, jolla puolustautua jos Vladimir päättäisikin siirtyä äidistä tyttäreen, kyllästyttyään toiseen.



Tästä Nathaniel ei pitänyt, hänen mielestään oli vastenmielistä, että isä käyttäisi valtaansa hyväkseen, tahratakseen oman lapsensa viattomuuden. Hän ymmärsi, ettei mikään tulisi koskaan riittämään Vladimirille, sillä tämä oli kyltymätön, niin vallanhimonsa kuin muidenkin intohimojensa suhteen.
Nathaniel ei voinut olla huomaamatta, kuinka Vladimir välillä hätyytti kaunista tytärtään, miten selviä tämän vihjailut olikaan.



Hän ei voinut olla miettimättä, että kuinka paljon tuon paholaismaisen miehen perhe jakaisi sietää miehen inhottavaa käytöstä. Kuinka paljon pitäisi vielä tapahtua, kunnes mies menisi yli näkymättömän rajan. Sen rajan, jonka yli yksikään perhettään rakastava mies ei koskaan menisi.
Nathaniel oli melko varma, ettei Vladimir rakastanut ketään muuta kuin itseään, sillä kaikki muu oli hänelle vain välttämätön paha tai keino täyttää hänen tarpeensa, ei muuta.
Hän arveli, ettei vaimokaan sietäisi loputtomiin miehensä julmuutta, ellei sitten kuolisi tämän käsiin. Nainen oli ehkä alistunut, mutta Nathaniel aisti, että tuon sulkeutuneen kuoren alla oli voimakas tahto ja kyti viha, jota nainen tunsi miestään kohtaan. Ehkä tämä oli joskus rakastanutkin miestään, mutta se tunne oli aikaa sitten kuollut, miehen julmuuden vuoksi.

Vuodet olivat vierineet ja Nathaniel sai tämän tästä kuulla Vladimirin rosvojoukkion urotöistä tai sitten Vladimir vatvoi naisiaan. Kertoi kenen kanssa oli ollut tai kuinka oli taas onnistunut viettelemään viattoman neitosen ja viemään tältä viattomuuden.

Nathaniel oli kuuntelevinaan kiinnostuneena isäntänsä tarinoita, mutta oikeasti mietti, miten päästä tästä tilanteesta, sillä ennen pitkää isäntä saattaisi katkaista vieraaltaan kaulan jonain yönä ja sitä hän ei halunnut.
Erään erityisen hankalan illan jälkeen Nathaniel päätti, että oli aika lähteä. Ei pelkästään hänen, vaan muun perheen myös. Etenkin kun rouvalla oli myös pieni, pari vuotta aikaisemmin syntynyt lapsikin hoidettavanaan. Hän halusi lapselle paremman kasvuympäristön, kuin tuon miehen julmuuden.
Eihän tämäkään ehkä paras ratkaisu olisi ja hän voisi yhä menettää päänsä, sen vuoksi mitä oli tehnyt, mutta hän halusi tehdä kerrankin oikein ja pelastaa tämän perheen Vladimirin hulluudelta. Lisäksi hän oli alkanut pitää munkkiluostarin tuhoamista järjettömänä. Olisihan sitä oikeasti ollut parempiakin tapoja saada valta, mutta Vladimir halusi esitellä voimiaan, näyttää millaisiin julmuuksiin kykenisi.
Nathaniel halusi tehdä kerrankin oikein elämässään, sillä niin paljon vääriä valintoja hän oli tehnyt, eikä niistä koskaan ollut mitään hyvää seurannut. Tuomiolta hän ei välttyisi, sen hän tiesi, mutta halusi sentään tehdä edes yhden ainoan hyvä teon, ennen kuin niin kävisi.
Niinpä hän sitten odotti sellaista hetkeä, että Vladimir olisi poissa. Vaikein tehtävä ei ollut perheen saaminen ulos, vaan rouvan pään kääntäminen. Tämä kun oli yhä lojaali miehelleen, vaikka mitään syitä siihen ei olisi ollutkaan.
Nathanielin ei auttanut muu, kuin yrittää kaikkensa ja jos olisi pakko, hän veisi sitten vain lapset mukanaan, olisivat edes nämä turvassa. Toisaalta hänen teki pahaa ajatella, mitä Vladimir vaimolleen tekisi, jos saisi tietää. Ei, hän ei voinut sitä ajatella, sillä se oli aivan liian karmeata ajatella. Lisäksi mies todennäköisesti kaiken nöyryyttämisen ja julmuuden jälkeen tappaisi naisen kivuliaalla tavalla.
Nathaniel päätti, ettei voisi sitä sallia ja niin hän sitten meni päättäväisenä rouvan luokse.
”Tämä voi kenties tuntua teistä loukkaukselta, mutta haluaisin tietää, mitä te oikein näette miehessänne? Miksi ette haluaisi jättää häntä?” Nathaniel kysyi ja katsoi rouvaa silmiin, joista hän näki pelon.
”Se ei kuulu teille.” Nainen vastasi jäisesti ja silti Nathaniel oli aistivinaan hienoista pelkoa ja kenties jotakin muutakin tämän äänessä.
”Kyllä se kuuluu. Ei nimittäin ole kovinkaan mukava kuulla joka yö, kun hän satuttaa teitä.” Nathaniel sanoi. ”Minusta te olette ansainneet paljon parempaa, kuin hänen julman kohtelunsa.” Hän jatkoi, puhuen lämpimämmällä äänensävyllä.



”Minä... minä olen pahoillani.” Rouva vastasi hämmentyneenä, sillä ei ollut kokenut ystävällisyyttä vielä kenenkään taholta, paitsi Nathanielin, joka aina oli ollut kohtelias ja hienotunteinen.
”Ei teidän tarvitse olla pahoillanne, sillä se ei ole teidän syynne.” Nathaniel sanoi lempeästi. ”Te olette yksi harvoja kauniita naisia, joita minulla on ollut kunnia kohdata elämäni aikana.” Hän jatkoi ja tarkoitti jokaista sanaansa.
”Mutta... Tuota... Kiitos kauniista sanoistanne. Mutta minä en voi vastata teidän kysymykseenne.” Rouva sanoi ahdistuneena ja hämmentyneenä. Hän ei enää tiennyt mitä tehdä ja viileä ulkokuori alkoi säröillä. Hän oli niin kauan tottunut kuulemaan Vladimirin inhottavuuksia, jotka olivat pian häiden jälkeen alkaneet. Sitä ennen, mies oli ollut kuin täysin toinen ihminen. Vasta liian myöhään oli Tanyalle paljastunut miehen petollisuus ja hän toivoi, että olisi voinut tietää, millainen tämä oli, ennen kuin meni sokeasti rakastumaan.
”Hyvä rouva... Tanya. Minä voin auttaa teitä. Teillä on vielä mahdollisuus parempaan elämään, mutta teidän on myös autettava itseänne ja ajateltava lapsianne.” Nathaniel huomautti lempeästi. ”Te tiedätte varmasti, mitä teidän miehenne haluaa tehdä tyttärellenne ja minusta se on väärin.” Hän lisäsi ja mietti, olisiko sittenkin pitänyt vielä hetki odottaa tuon asian kanssa.



”Minä tiedän kyllä, mutta en minä voi. Te tiedätte kyllä millainen hän on, hän saa haluamansa aina tavalla tai toisella.” Tanya sanoi ja nyt hänen äänestään kuulsi kauhu. ”Hän löytää meidän, minne ikinä menemmekin, ei häntä pääse pakoon.” Hän jatkoi epätoivoisena.
”Ei löydä. Voin taata sen, sillä paikka johon ajattelin teidät ja lapsenne viedä on sellainen, johon hän ei ilman armeijaa pääse.” Nathaniel rauhoitteli Tanyaa.
”Millainen paikka se sitten on?” Tanya kysyi hämmentyneenä.
”Te näette sen sitten.” Nathaniel lupasi ja mietti, miten saada asiansa nuoren kuninkaan tietoon, ennen joutuisi sotilaiden kouriin.
”Mutta miten me pääsemme täältä? Hän ei koskaan päästä minua tai lapsiaan pois.” Tanya sanoi huolestuneena.
”Minä järjestän asian Nikolain kanssa, sillä hänkään ei halua olla isänsä kanssa enää tekemisissä.” Nathaniel sanoi ja mietti jo kiivaasti kuinka asian toteuttaisi ja tiesi, että se olisi tehtävä mahdollisimman nopeasti. Mielellään ennen kuin Vladimir palaisi takaisin tai muutoin kaikki olisi menetetty. Tämä kun ei välttämättä antaisi enää mahdollisuutta toiseen yritykseen vaan tappaisi kaikki, jotka hänen mielestään sen ansaitsisivat.
”Onnistuuko se varmasti?” Tanya kysyi ja katsoi uusin silmin tuota punatukkaista miestä, jolta liikeni aina ystävällisiä sanoja muille. ”En haluaisi, että hän kostaisi lapsilleen, minun virheitäni.” Hän lisäsi ja vilkaisi tytärtään, joka näppärästi lisäsi kerroksen toisensa perään kauniiseen kuvakudokseen, jota teki huoneen toisessa nurkassa.
”Onnistuu se.” Nathaniel lupasi ja päätti varmistaa, että niin kävisikin. Hän halusi, että kaikki menisi parhain päin, vaikka se tietäisikin sitä, ettei Vladimir ikinä antaisi periksi, ennen kuin saisi perheensä takaisin.

Tuon keskustelun jälkeen Nathaniel pyysi Tanyaa ja tämän tytärtä pakkaamaan mukaansa vain kaiken tarpeellisen, ei mitään ylimääräistä. Tämän jälkeen hän hävisi etsimään Nikolaita, joka oli pihalla ja harjoitteli miekaniskujaan ja potkujaan jo pahoin kärsineeseen harjoitusnukkeen.
”Nikolai.” Nathaniel huikkasi astellessaan tämän luo.
”Mitä nyt?” Nikolai kysyi ja lopettaen harjoittelunsa.
”Meidän on mietittävä, miten me pääsemme täältä pois, ilman että isäsi on aivan heti perässämme.” Nathaniel sanoi ja tunsi tutunoloisen jännityksen leviävän raajoihinsa. Sellaisen, joka hänellä oli aina ollut, ennen hyökkäystä.
”Sinä siis päätit.” Nikolai totesi ja laittoi miekan huotraan.
”Niin tein ja meidän on toimittava nopeasti, koska emme voi tietää milloin hän palaa takaisin.” Nathaniel huomautti, sillä tiesi, että vaikka Vladimir antoikin joskus määräpäivän jolloin hän palaisi takaisin, ei se monesti pitänyt paikkaansa, sillä mies saattoi tulla milloin paljon aikaisemmin tai milloin viipyä jopa viikkoja. Pari kertaa tämä oli melkein päässyt yllättämään. Onneksi tarkkasilmäinen vartija oli huomannut ja huikannut Nathanielille, joka oli äkkiä lopettanut harjoitukset Nikolain kanssa.
”Hyvä on. Lähdetään sitten heti, koska isästä ei koskaan tiedä.” Nikolai muistutti.
”Sen olen huomannut.” Nathaniel totesi kuivasti. ”Mennään laittamaan hevoset valmiiksi, että pääsemme nopeasti liikkeelle.” Hän jatkoi ja suuntasi kulkunsa talleille, Nikolain hölkätessä perässä.
Hiljaisuuden vallassa nuo kaksi valitsivat parhaimmat hevoset ja alkoivat laittaa niitä lähtökuntoon, mihin ei kovinkaan kauaa mennyt, sillä muuan palvelija saapui avuksi. Nathaniel tajusi, ettei linnakkeen henkilökuntakaan ollut erityisen mieltynyt isäntäänsä, joka saattoi olla palvelijoilleen ja muille alaisilleenkin hyvin julma, jos sille päälle sattui.
Viimein ratsut olivat valmiit ja nuo kolme taluttivat ne ulos.
”Nikolai, odota tässä, niin minä haen muut.” Nathaniel sanoi ja juoksi sisälle. Eteistilassa hän törmäsi Tanyaan, joka kantoi sylissään lasta ja hänen seurassaan oli Natalie.
”Nathaniel?” Tanya sanoi kysyvään sävyyn ja katsoi hengästynyttä miestä.
”Oletteko valmiit, sillä me lähdemme nyt.” Nathaniel sanoi ja katsoi kumpaakin naista.
”Olemme.” Natalie sanoi ja alkoi harppoa kohti ulko-ovea, Tanyan vielä epäröidessä.
”Tanya, minä lupaan ettei hän pääse enää koskaan käsiksi teihin.” Nathaniel sanoi ja katsoi naista silmiin.
”Hyvä on.” Tanya henkäisi ja lähti kulkemaan Nathanielin rinnalla ulos. Kovinkaan pitkälle he eivät ehtineet, kun yksi palvelija juoksi paikalle.
”Anteeksi herra.” Palvelija sanoi hengästyneenä. ”Mutta tässä on teidän eväänne, sillä matkanne lienee pitkä.” Hän jatkoi ja ojensi nahkaiseen säkkiin laitetut eväät Nathanielille.
”Minä kiitän.” Nathaniel sanoi hymyillen. ”Mutta nyt meillä on kiire.” Hän lisäsi ja suutasi ulos.
Siellä heitä kohtasi näky, jota Nathaniel ei osannut odottaa, eikä ollut uskonut koskaan tapahtuvaksi.
Nikolai ja Vladimir taistelivat rajusti.



Tämä oli siis saapunut odotettua aiemmin ja yllättänyt Nikolain.
Äkkiä Vladimirin käsi heilahti, kuului ilkeä lätsähdys ja Nikolai kaatui maahan. Tämän jälkeen Vladimir harppoi kohti Nathanielia, kasvot vihasta ja raivosta niin vääntyneinä, että sitä oli kauhea katsella.
”Sinä petollinen paskiainen! Käänsit oman poikani minua vastaan!” Vladimir huusi raivoissaan.
”Ei minun sitä tarvinnut tehdä. Sinä teit sen aivan itse.” Nathaniel totesi kuivasti ja kiskaisi miekkansa esille.
”En usko sitä!” Vladimir karjui ja lähestyi uhkaavasti Nathanielia.
”Paras vain uskoa.” Nathaniel huomautti ja valmistautui hyökkäykseen. Hän oli paljon kokeneempi tappelija kuin Vladimir, joka myös tiesi sen. Nathaniel kuitenkin tajusi olla varovainen, sillä tiesi Vladimir turvautuvan muihin keinoihin, jos ei muuten pärjäisi.



”Miten kehtaatkin kääntää minulle selkäsi kaiken sen jälkeen mitä olen sinun hyväksesi tehnyt, senkin kaksinaamainen valehtelija!” Vladimir huusi ja iski miekallaan.
”Minä ajattelin sinun olevan parempi mies, mutta asuttuani luonasi olen nähnyt todellisen luonteesi, enkä pidä siitä.” Nathaniel sanoi ja vastasi iskuun. ”En pidä siitä miten kohtelet perhettäsi, enkä siitä mitä yrität tehdä tyttärellesi.” Hän lisäsi.
”Minun asiani eivät kuulu sinuun mitenkään!” Vladimir ärjäisi.
”Kyllä ne kuuluvat.” Nathaniel vastasi ja painotti viimeistä sanaa. ”En voi olla kuulemattakaan, kun sinä pahoinpitelet vaimoasi öisin. Enkä minä ole vielä sokeakaan, sillä näenhän itse miten yrität lähennellä tytärtäsi senkin elostelija!” Hän huusi takaisin.
”Minä teen perheelleni aivan mitä haluan ja sinulta en kysy lupaa!” Vladimir vastasi taistellen raivoisasti, niin että Nathanielilla oli täysi työ pitää mies loitolla itsestään.
”Minä näen nyt millainen sinä todellisuudessa olet. Sinä olet itse paholainen.” Nathaniel sihisi ja väisteli sulavasti Vladimiria.
”Et ole itsekään sen parempi.” Vladimir vastasi. ”Minä tiedän, mitä sinä olet tehnyt... murhaaja.” Hän jatkoi ärsyttämistään.
”Tiedän kyllä mitä olen tehnyt, mutta minä olen valmis maksamaan teostani sen hinnan, joka siitä lankeaa maksettavakseni ja tiedän ettei se ole mikään pieni summa.” Nathaniel sanoi äänen värähtäessä. ”Sinä sen sijaat et varmasti ole valmis maksamaan yhdestäkään tekemästäsi vääryydestä, sillä haluat pelastaa vain oman nahkasi.” Hän jatkoi, sillä halusi näyttää, etteivät Vladimirin sanat vaikuttaneet häneen lainkaan.
Vladimir karjaisi niin, että se kaikui ympäri pihaa ja hyökkäsi päin Nathanielia hurjana raivosta. Hetkeen ei kuulunut muuta kuin miekkojen kalinaa ja kirouksia, kun nuo kaksi taistelivat elämästä ja kuolemasta. Viimein Nathaniel sai tilaisuuden ja tuikkasi miekkansa kaikin voimin Vladimirin olkapäähän, jolloin tämä karjui tuskasta.
Tämä ei silti tuntunut hidastavan miestä lainkaan, jolloin Nathaniel seuraavan tilaisuuden tullen iski miekkansa perän täysin voimin Vladimirin päähän, jolloin tämä lysähti selälleen pihan kivetykselle.



Nathaniel ei välittänyt jäädä ottamaan selvää siitä oliko Vladimir yhä hengissä vai ei, vaan asteli Nikolain luo ja auttoi tämän pystyyn. Poika oli vielä hivenen päästään pyörällä, saamansa iskun takia, mutta pystyi kuitenkin toimimaan.
”Lähdetään, ennen kuin tuo virkoaa.” Nathaniel sanoi ja työnsi miekan takaisin huotraan ja auttoi Tanyan hevosensa selkään, minkä jälkeen ojensti tälle Dimitrin syliin. Tämän jälkeen hän heilautti itsensä Tanyan taakse.
Nikolai nyökkäsi nousi hevosensa selkään, Natalien tehdessä samoin.
Sen jälkeen tuo pieni ryhmä suuntasi ulos linnakkeesta taakseen katsomatta ja jatkoi eteenpäin.



Ketään heistä ei huvittanut kohdata Vladimiria, sillä tämä todennäköisesti, jos oli selvinnyt, oli raivoissaan Nathanielin tempauksen vuoksi.
Nathaniel puolestaan halusi päästä kuninkaanlinnalle mahdollisimman pian, sillä sen muurien sisällä he olisivat paremmassa turvassa kuin missään muualla. Ei edes Vladimir ollut niin hullu, että aikoisi noin vain hyökätä kuninkaanlinnaan, jossa häntä odottaisi parhaista parhaat sotilaat, joilla oli pitkä koulutus takanaan.
Nuo sotilaat eivät antaisi periksi, vaan taistelisivat kuolemaan asti, suojellakseen kuningastaan ja kuningatartaan.

*****

Ja tässä tuleepi muutama ekstrakuvanen iloksenne. :)


Nikolai Ivanovits

Sitten muutamia mukavia kuvia Sir Nathanielista ja Vladimirin mukuloista.






Nathaniel opettaa Dimitriä puhumaan. Isä itse kun ei välitä olla jälkikasvunsa kanssa.

****

Toivon mukaan osa miellytti teitä. Pahoittelut mahdollisista kirjotuskämmeistä ja ajatuskatkoksista. Mulla meni niin paljon tässä koneen kanssa säätäessä, että en sitten paljoa ehtinyt tuota tekstiä hioa. Anteeksi.

Älkäätten unohtako kommata, se ilahduttaa aina. :)