No niin, sain kuin sainkin osan tehtyä, joten ei muuta kuin lukemaan.
Osa voi ehkä järkyttää joitakin lukijoita, joten eteneminen on omalla vastuullanne. Olen ainakin varoittanut.

Osamusiikkia, ainakin alkuun sopivaa(siis Abbedissan ja Ignatiuksen välejä kuvaamaan).

Anna Puu - Säännöt Rakkaudelle

****

Aika oli vierinyt eteenpäin luostarillakin ja näkyi nyt sen vanhimman jäsenen kasvoilla syvinä uurteina ja hiuksina, joista tumma väri oli haalennut pois. Mutta silmiin ei ikä ollut yltänyt, niissä oli yhä tuo sama lempeä tuike, kuin silloin, kun hän oli estänyt nuorta poikaa paleltumasta jouluyönä ja ojentanut tälle auttavan kätensä, välittämättä lainkaan siitä mitä muut ihmiset tästä olivat puhuneet.

Sellainen Ignatius oli aina ollut ja tulisi aina olemaan. Hän jatkoi auttamistyötään, sillä viihtyi ihmisten parissa hyvin. Kaikki tiesivät, että hänellä oli kyky nähdä pintaa syvemmälle, niin että apua saivat nekin, jotka toisten silmissä olivat hylkiöitä tai muulla tavoin toivottomia tapauksia.
Hän oli pidetty ihminen, niin veljeskunnassaan, kuin tavallisten ihmisten keskuudessa ja kuitenkin hän oli aina yhtä vaatimaton, eikä tahtonut mitään itselleen, sillä hänelle riitti se miten sai hymyn sellaisenkin ihmisen kasvoille, joilla ei ollut ollut syytä hymyyn.
Nyt hän johti luostaria lempeällä, mutta lujalla kädellä ja piti paikan ovet avoinna niille, jotka apua tarvitsivat ja kuitenkin takasi rauhan muille munkeille, jotka sitä olivat paikasta tulleet hakemaan.

Lähellä oli toinenkin luostari, jota johti abbedissa rautaisella tahdolla. Hän tunsi tuon naisen omasta nuoruudestaan, sillä he olivat olleet kerran rakastavaisia, mutta koska perheille ei heidän suhteensa sopinut, olivat kumpikin päätyneet luostariin, mikä tosin ei estänyt heitä tapaamasta toisiaan ja olemasta yhdessä, vaikka se sääntöjen mukaan olisikin ollut kiellettyä.
Vanhemmiten tapaamisetkin vähenivät, mutta rakkaus ei silti vähentynyt.




Vaikkeivät he varsinaisesti salanneetkaan suhdettaan, eivät he myöskään mainostaneet sitä, sillä se ei antaisi kovin hyvää kuvaa luostareista. Tosin, eivät he kahdenkeskisinäkään hetkinä edenneet niin pitkälle kuin olisivat voineet mennä. Varsinkin Ignatius oli sitä mieltä, että kun he kerran eivät koskaan olleet naimisiin päässeet, ei hänellä ollut oikeutta viedä naisen kunniaa. Hän kunnioitti tätä ja halusi tälle vain pelkkää hyvää. Kyllä hän tiesi, että he kumpikin halusi toisinaan vähän enemmänkin, mutta heistä kumpikaan ei rikkonut sitä näkymätöntä rajaa, jonka he itselleen olivat asettaneet.

Vaikka he muistivat nuoruutensa kultaisen ajan, eivät he silti olleet katkeria. Päinvastoin, he olivat onnellisia niistä vuosista, joita heille oli suotu, vaikkeivät he olleetkaan voineetkaan elää sitä elämää, josta he nuorina olivat unelmoineet.
Heillä oli silti onnellisia muistoja ja he toivoivat että niin olisi siihen asti, kunnes kummankin maallinen vaellus päättyisi.

Vaikka kumpaiseenkin luostariin oli kantautunut huhuja tuosta ryöstelevästä ryövärijoukkiosta, joka terrorisoi lähialueita, elettiin molemmissa paikoissa rauhallista elämää normaalissa rytmissään.
Tietenkin Ignatius oli huolissaan noista huhuista ja toivoi, että luostarit saisivat jäädä omaan rauhaansa, kun ei heillä varsinaisesti mitään omaisuutta ollut. He edustivat sitä suuntaa, joka halusi elää köyhyydessä ja rauhassa. Heille maallinen mammona ei ollut niin tärkeää, kuin henkinen rikkaus.

Näistä ei silti ollut apua, kun eräänä iltana tuo joukkio päätti viimein hyökätä.

Luostarin asukkaat olivat juuri aloittaneet päivän viimeisen hartaushetken, kun kappelin ovet reväistiin auki sellaisella voimalla, että ne osuivat kiviseen seinään voimakkaan pamauksen säestyksellä. Avoimista ovista asteli sisälle röyhkeän itsevarmasti kymmenkunta resuista miestä, jotka levittäytyivät nopeasti niin, ettei kukaan voisi päästä heidän ohitseen huomaamatta.



Munkit katsoivat tulijoita syvän hiljaisuuden vallassa, osa hivenen paheksuvin katsein, sillä heidän päivittäinen iltahartautensa oli tylysti keskeytetty.

Ignatius kääntyi katsomaan tulijoita, kasvoillaan tyyni, rauhallinen ja lähes lempeä ilme, joka oli omiaan rauhoittamaan luostarin väkeä. Tuo tyyni ilme ei kuitenkaan ulottunut aivan hänen vihreänruskeisiin silmiinsä asti.
Vaikka hän näyttikin nukkavierulta, oli hänessä silti arvovaltaisuutta ja luostarin väki kunnioitti häntä. Ignatius tosin oli perinyt Luukaksen paikan, kun tämä oli muutamaa vuotta aikaisemmin kuollut iän ja sairauden heikentämänä.

Ignatius oli näennäisen rauhallinen ja seurasi tarkkaan miehiä, jotka vähät välittivät äänettömästä paheksunnasta, joka huokui munkeista, jotka yhä seisoivat paikallaan ja tuijottivat vakavin kasvoin tunkeilijoita.
Ignatius ei vieläkään sanonut mitään, mietti vain mitä Esaias oikein haki luostarista tähän aikaan illasta. Hän vain seurasi rauhallisena tulijoita ja odotti että nämä itse ilmaisisivat mitä varten olivat niin myöhään liikkeellä.
Esaias, haluaisitko mahdollisesti kertoa, millä asioilla sinä ja toverisi täällä liikutte?” Ignatius kysyi viimein ystävällisellä ja arvovaltaisella äänellä, joka kaikui sointuisana ja tummana kappelin syvässä hiljaisuudessa. Hän pelkäsi, mutta ymmärsi olla näyttämättä sitä päällepäin, sillä halusi välttää paniikkia, jollainen epäilemättä syntyisi, jollaisen nuo juuri sisään astuneet miehet saattaisivat hyökätessään aiheuttaa.
Ignatius katsoi kulmat kurtistuen, isoa miestä, joka seisoi nyt paikallaan, eikä selvästi osannut päättää mitä tehdä. Miehet hänen ympärillään katsoivat häntä kuin käskyä odottaen. Ignatius tunsi miehen hyvin jo niiltä ajoilta, kun tämä oli ollut vielä pieni poika. Hänen mieleensä nousi kuva nuoresta pojasta, joka tuskastuneena, yritti päntätä päähänsä aakkosia ja kuinka hän oli poikaa kärsivällisesti opettanut. Vahvimmin hän kuitenkin muisti, miten poika oli suojellut muutamaa vuotta nuorempaa veljeään, kun isommat pojat olivat kiusanneet tätä. Mutta ne ajat olivat jääneet taakse ja hänen edessään seisoi nyt mies, jolla oli ahdistunut katse ja vierineet vuodet olivat nekin jättäneet jälkensä tämän kasvoille.

Ignatius näki miehen kasvoilta ristiriitaiset tunteet, hämmennyksen ja pelon, jotka ahdistuksen lisäksi risteilivät tämän kasvoilla. Hän selvästi oli aikeissa tehdä jotain, mutta ei sitten halunnutkaan tehdä sitä enää, hän päätteli.
"Veli Ignatius, olen pahoillani, mutta minun on pakko tehdä tämä." Esaias sanoi ja katsoi nukkavieruun asuun pukeutunutta miestä totisena. "Ihan totta, en haluaisi tehdä tätä, mutta minun on pakko. Ignatius, lähde pois, kun vielä voit ja vie toverisi pois täältä." Hän jatkoi ja Ignatius näki, miten miehen ahdistunut katse muuttui epätoivoiseksi.

Esaias oli joitain vuosia aiemmin käynyt ripittäytymässä Ignatiuksen luona, mutta hän tunsi miehen jo vuosien takaa ja oli jo tuolloin pitänyt tästä. Ignatius oli silloin, kuin myös tuona päivänä muutama vuosi aiemmin kuunnellut ja rauhoitellut häntä parhaansa mukaan ja sitä hän olikin tarvinnut. Nyt kun piti pistää suunnitelma käytäntöön, ei hän voinutkaan tehdä sitä. Hän ei voisi pettää miestä, joka oli häntä, kuten montaa muutakin auttanut välittämättä siitä mitä muut heistä sanoivat tai ajattelivat.
"Esaias?" Ignatius kysyi ja aavisti, ettei kaikki ollut kohdallaan. "Kuule, sinun ei tarvitse tehdä sitä. Mene, minä en kerro että kävit täällä." Hän sanoi lempeästi.

"En haluaisi satuttaa teitä, sillä te olette niin hyvä ihminen ja olette olleet hyvä niin minulle kuin monille muillekin." Esaias sanoi ja ote miekan kahvasta kiristyi. "Mutta minun on pakko, tai ne tappavat minun veljeni. Siksi pyydän ja rukoilen, että pakenet nyt kun vielä voit. Mene, ole niin kiltti." Hän jatkoi ja nielaisi. Ristiriitaiset tunteet repivät häntä sisältä. Hän ei halunnut satuttaa ihmisiä, jotka eivät olleet tehneet hänelle mitään. Varsinkaan hän ei halunnut satuttaa Ignatiusta, jonka oli tuntenut siitä asti, kun oli pienenä poikana aloittanut pyhäkoulun, jossa tämä oli opettanut.



"Ei. Minä en lähde, sillä hengen miehenä, minun paikkani on täällä." Ignatius sanoi rauhallisesti. Esaias näki, ettei tämä liikkuisi mihinkään. Hän ei halunnut tehdä tätä. Ei tälle miehelle.

"Ignatius, minä pyydän." Esaias sanoi onnettomana.
"Senkin pelkuri." Kuului kärisevä ääni viereltä ja äkkiä miehet marssivat Esaiasin ohitse ja alkoivat ilman käskyä tuhota kappelia.
"Ignatius, anna anteeksi." Esaias sanoi ja painoi murheellisena katseensa alas. Hän ei voinut katsoa tätä, muttei voinut estääkään miehiään, sillä muutoin nämä kielisivät Vladimirille, joka taas kostaisi epäonnistumisen Ewartille ja sitä Esaias ei voinut sallia.
Hän nosti katseensa ja näki Ignatiuksen yhä seisovan siinä, mihin oli astellut, seisten nyt tyynenä paikallaan, vain rukousnauhaa tämä tuntui liikuttelevan nopeasti sormissaan. Esaias ei voinut olla ihailematta ja kunnioittamatta miehen rauhallisuutta ja tyyneyttä, vaikka tälle pyhää paikkaa oltiin repimässä kappaleiksi, häpäisemässä.
Niin kovasti, kuin Esaias tahtoikin mennä väliin, tieto veljestä esti häntä. Hän niin halusi suojella tuota rauhallista miestä, joka oli ristinyt sormensa rukoukseen ja odotti mitä tuleman piti.
Muutama mies asteli Ignatiuksen luo, muttei vielä tehnyt mitään. He kääntyivät kysyvänä Esaiaksen puoleen.
"Mitä tälle tehdään?" Toinen kysyi ja jäi odottamaan saisiko luvan.
"Hänet jätetään rauhaan." Esaias sanoi ja katsoi tiukasti miestä. "Jos katkaisette yhden hiuksenkin hänen päästään, vastaatte siitä minulle hengellänne." Hän sanoi matalalla uhkaavalla äänellä.
"Siinä tapauksessa meiltä voisi lipsahtaa Vladimirille tieto siitä, ettet sinä tee kuten hän on käskenyt." Kärisevä-ääninen mies sanoi.
"Siinä tapauksessa minä revin kielesi irti ja syötän sen koirille." Esaias sähähti ja mulkoili kuivakkaa miestä rumasti.

"Ja sinulta kun ei kysytä. Olen jo aivan tarpeeksi katsonut sinun johtamistasi ja nyt on tullut aika jättää sinulle hyvästit." Paul kärisi vihaisesti. Hän oli halunnut johtajaksi pitkään ja nyt siihen oli tullut tilaisuus.
"Sopii yrittää." Esaias sanoi, sillä tiesi Paulin olevan taitava taistelija, huolimatta siitä, että näyttikin heikolta ja laihalta kuin nälkävuosi. Hän ei aikonut tämän ulkomuodon pettää itseään, etenkin kun Paul oli kiero kuin korkkiruuvi ja sai yleensä sen mitä halusi, tavalla tai toisella.

Paul ei aikaillut ja hetkeä myöhemmin hän lävisti miekallaan Esaiaksen olkavarren.



Esaias ei ehtinyt varautua ja parahti tuskasta tuntiessaan miekan terän leikkaavan lihaansa. Hän lyyhistyi polvilleen lattialle, veren pulputessa haavasta ja sotkien jo ennestään kuluneen tunikan verestä punaiseksi.

"No niin, nyt saat katsoa, kun me vähän leikimme ystäväsi kanssa." Paul sihisi tyytyväisenä ja antoi merkin miehille, jotka tarrasivat kiinni Ignatiukseen.
"Ei! Antakaa hänen olla, hän ei ole tehnyt teille vääryyttä!" Esaias huusi ja toivoi, että voisi auttaa Ignatiusta.
"Sinulta ei kysytä." Paul sähähti ja kumartui aivan lähelle Esaiasta. "Voit muuten sanoa hyvästit veljellesi." Hän jatkoi ja nauroi hinkuvaa, kärisevää naurua.
"Senkin paskiainen!" Esaias mylväisi ja nousi jaloilleen, vaikka huimasi verenhukan vuoksi. Hän ei ehtinyt liikahtaakaan, kun yksi miehistä iski nyrkkinsä hänen vatsaansa. Hän ei osannut varautua siihen, joten ilmat pakenivat hänen keuhkoistaan ja hän taittui kaksinkerroin.
"Sitokaa hänet ja katsokaakin, ettei hän pääse irti tai olette päätänne lyhyempiä." Paul sylkäisi käskyn.
Minun on pyydettävä teitä poistumaan. Herran huoneen rauha on pyhä, eikä sitä sovi rikkoa.” Ignatius puuttui puheeseen, huolimatta siitä, että pelkäsi. Hänen äänensä sävy viileni ja tiukentui huomattavasti. Hän oli kyllä nähnyt vaarallisen väläyksen miehen silmissä ja tiesi, että oli keksittävä jotain ja pian, sillä tuo mies vaikutti arvaamattomalta.
Millä ajattelit estää meitä vanhus? Rukouksellako?” Paul kärisi ja katsoi Ignatiusta rumasti.

Vaikka olen vanha, en vielä ole sokea ja tiedät kyllä itsekin, etten minä tai toverini mahtaisi teille mitään, mutta kai saan silti pyytää.” Ignatius vastasi totuudenmukaisesti, sillä tiesi ettei hän tai muutkaan munkit mahtaisi mitään karskeille, aseistetuille miehille, jotka olivat tietoisia ylivoimastaan ja tottuneita taistelemaan. ”Me olemme aseettomia, emmekä halua tapella.” Hän jatkoi, pysyen paikallaan ja katsoi nyt suoraan miehen silmiin.
Ole vaiti!” Paul sähähti ja hänen kätensä sivalsi ilmaa kuin piiska ja osui läiskähtäen Ignatiuksen kasvoihin, jolloin tältä pääsi tahaton voihkaisu, sillä isku oli ollut luja ja poskipäästä säteili nyt kipu pitkin poskea, leukaa ja ohimoa.
Saanen muistuttaa, että olen jumalan palvelija, eikä teillä ole oikeutta koskea minuun.” Ignatius huomautti terävästi ja liikahti tuskin havaittavasti taaksepäin ja oli törmätä toiseen mieheen, joka seisoi hänen takanaan.

Ja siihen kun minä en kysy lupaa.” Paul ärähti uhkaavasti. ”Väisty, ettei minun tarvitse heittää sinua.”
En väisty. En salli teidän astuvan edemmäs...” Ignatius aloitti tiukasti, mutta samassa Paulin luisevat sormet kietoutuivat kovina ja voimakkaina Ignatiuksen kaulan ympärille.



Minähän varoitin sinua vanhus ja nyt saat kärsiä itsepäisyydestäsi.” Paul ärisi ja kiristi otettaan, Ignatiuksen haukkoessa ilmaa epätoivoisena.
Päästä hänet irti senkin ruoja!” Veli Thomas karjaisi ja nousi seisomaan kasvot raivosta vääristyneinä, sillä ei voinut vain katsoa vierestä Ignatiuksen hätää.
Esaias yritti epätoivon vimmalla päästä ranteitaan kiristävistä köysistä, sillä ei vain voinut toimettomana katsoa, kun vanha ystävä ja opettaja tapettaisiin hänen silmiensä alla. Ei, sitä hän ei voisi antaa tapahtua Ignatiukselle.
Ei.” Ignatius pihisi ja katsoi kauhuissaan miten toinen mies iski silmänkään räpäyttämättä puukkonsa Veli Thomasin rintaan. Veli Thomas tömähti selälleen lattialle eikä liikahtanutkaan enää. Veli Fransiscus tarkasti heti Thomasin voinnin, mutta näki heti ettei tämän hyväksi voinut enää tehdä mitään.
Hän nosti katseensa Thomasista ja katsoi miestä, joka yhä piteli Ignatiusta otteessaan. Fransiscus näki, miten huonolta Ignatius alkoi jo näyttää.
Minä pyydän, päästäkää hänet.” Fransiscus pyysi hiljaisella äänellä ja katsoi anoen Pauliin, vaikka näki, ettei tämä kovin helposti heltyisi.
Mies mulkaisi inhoavasti Fransiscusta ja paiskasi sitten Ignatiuksen lattialle, niin että tämä löi päänsä lähellä olevan puisen penkin käsinojaan.
Hitaasti ja hieman haparoiden Ignatius nousi käsiensä varaan. Hän oli pökerryksissä hapenpuutteen ja iskun jäljiltä.
Ignatius?” Fransiscus kysyi hätääntyneenä ja yritti auttaa Ignatiusta.

Kyllä tämä tästä.” Ignatius mutisi ja lysähti lattialle istumaan, selkä tuolia vasten nojaten. Ignatius tunsi lämpimän veren noruvan alas korvan vieritse ja kaulalle ohimoon tulleesta haavasta. Hän ei ehtinyt enempää sanomaan, kun yhden roiston iso jalka osui kivuliaasti hänen kylkeensä.
Ole hiljaa.” Mies sähähti häijysti ja mulkoili rumasti Ignatiusta.
Voimattomina Ignatius ja Fransiscus katsoivat kuinka roistot rikkoivat paikkoja ja veivät kaiken vähänkin arvokkaan mukanaan. Jopa kolehtilippaan he tyhjensivät, vaikkei sinne ollutkaan kertynyt kuin pari lanttia.
Niin paljon kuin munkit olisivatkin halunneet estää tapahtuvan hävityksen, he eivät voineet muuta kuin katsoa vierestä, miten kaikki heille tärkeä ja rakas hajotettiin pirstaleiksi ja revittiin riekaleiksi. He saattoivat vain hiljaa mielessään rukoilla apua ja suojelusta Jumalalta.

Viimein rosvot tuntuivat saaneen tarpeekseen ja valmistuivat lähtöön, kun heidän johtajansa pysähtyi ja katseli alaisiaan, tyytyväinen hymy kasvoillaan.
Polttakaa koko paikka ja katsokaakin, ettei kukaan pääse karkuun.” Johtaja antoi käskyn.
Pyydän, älkää tehkö sitä.” Ignatius pyysi ja nousi huojahtaen seisomaan. ”Tai päästäkää ainakin heidät menemään.” Hän sanoi viitaten munkkeihin.
Ole vaiti.” Paul ärähti ja vilkaisi kylmästi Ignatiusta.
Minä pyydän ja rukoilen, päästäkää heidät menemään. He ovat vielä nuoria ja heillä on elämä edessään, kun taas minun elämäni polku on jo päättymässä.” Ignatius anoi epätoivoisena. ”Kuunnelkaa minua, olkaa niin kiltti.” Hän vetosi nyt koko sydämestään.
Hän mieluusti jäisi, jos se vain pelastaisi muut ahnailta liekeiltä.
Ignatius, ei.” Fransiscus älähti ja katsoi kauhistuneena Ignatiusta.



Fransiscus, älä sinä minusta huolehdi, vaan johdata muut ulos, jos nuo antavat. Ole niin kiltti.” Ignatius pyysi väsyneellä äänellä ja asteli rikotun alttarin luo ja polvistui maahan sen eteen. Hän ei voinut katsoa Fransiscusta, joka oli hänen pitkäaikainen ystävänsä ja seuraajansa.
Hyvä on.” Paul murahti ja karjaisi. ”Vauhtia sitten, ennen kuin muutan mieleni!”
Paul, ole kiltti ja päästä myös Ignatius menemään.” Esaias pyysi epätoivoisena.
Ole vaiti.” Paul sanoi tylysti. ”Sinä jäät tänne hänen seurakseen.” Hän lisäsi.
Paul, senkin sydämetön paskiainen.” Esaias karjui ja olisi varmasti murjonut Paulin vaikka paljain nyrkein, jos hänen kätensä olisivat olleet vapaina.
Ignatius henkäisi syvään, muttei kääntynyt katsomaan. Hän kuuli askelten kaiun, kun munkit astelivat ripein askelin kohti vapauttaan. Hän tunsi Fransiscuksen katseen itsessään, muttei voinut katsoa tätä, ei voinut kohdata tämän katsetta. Tämä oli hänen valintansa, jonka hän teki sydämestään ja tekisi toistekin, jos olisi pakko.
Ignatius puristi rukousnauhaansa ristittyjen sormiensa välissä ja painoi päänsä alas, alkaen hiljaa rukoilla. Hän pelkäsi ja pyysi nyt voimia kestää tuleva koettelemus.

Enää kuului humahduksia, kun roistot sytyttelivät paikkoja tuleen ja heidän raskaiden askeltensa kaiku kun he harppoivat munkkien perässä ulos.
Ignatius kuuli kun ovet suljettiin ja teljettiin ulkoa päin.

Pater noster, qui es in caelis, sanctificetur nomen tuum. Adveniat regnum tuum; fiat voluntas tua sicut in caelo et in terra. Panem nostrum cotidianum da nobis hodie; et dimitte nobis debita nostra, sicut et nos dimittimus debitoribus nostris. Et ne nos inducas in tentationem. Sed libera nos a malo. Quia tuum est regnum et potentia et gloria per omnia saecula. Amen.” Ignatius mutisi hiljaa rukousta ja tunsi lämmön kohoavan kappelissa sitä mukaa, kun liekit levisivät laajemmalle rakenteisiin.
Viimein hän nousi ja asteli rauhallisesti Esaiaksen luokse.



Vaikka häntä pyörrytti ja heikotti, ei hän antanut sen estää itseään, vaan laskeutui polvilleen ja alkoi aukoa tiukkaan sidotun köyden solmuja.

Ignatius, pelasta itsesi, kun vielä voit.” Esaias sanoi ja katsoi Ignatiusta.
En voi jättää sinua tänne. Se olisi vastoin kaikkea sitä, mitä olen oppinut.” Ignatius sanoi rauhalliseen tapaansa.
Älä ole niin itsepäinen.” Esaias sanoi ja hänen ääneensä oli hiipinyt hienoista ärtyneisyyttä. ”Jätä minut tänne, minä olen tehnyt niin paljon pahaa noiden roistojen kanssa kulkiessani, eikä sitä voi millään selittää. Minä saisin joka tapauksessa kuolemantuomion, jos jäisin kiinni. Ignatius, ole niin kiltti ja mene, kun vielä voit.” Hän yritti.
Katuva saa aina anteeksi.” Ignatius sanoi lehmämäisen rauhallisesti ja sai viimein tiukat solmut höltymään niin paljon, että sai köydet auki.
Ja te olette toivoton.” Esaias sanoi.
Kenties.” Ignatius sanoi tyynesti. ”Mutta tapoihini ei kuulu jättää ketään pulaan.” Hän jatkoi rauhalliseen tapaansa ja auttoi Esaiasilta tiukkaan kiedotut köydet pois ranteiden ympäriltä.
Esaias hieroi kipeytyneitä ranteitaan ja katsahti Ignatiukseen. Hän ymmärsi, ettei saisi vanhan miehen päätä käännettyä.
Mennään.” Esaias sanoi ja nousi vaivalloisesti seisomaan. Häntä huimasi verenhukan vuoksi, mutta hän ei näyttänyt sitä millään tavoin Ignatiukselle.
Sinä aikana, kun Ignatius oli availlut tiukkoja solmuja, tuli oli levinnyt nopeasti, pureutuen ahnaasti kuiviin puisiin osiin. Aivan liian myöhään he tajusivat puisen suuren oven olevan liekeissä. He kumpikin käsittivät, ettei siitä pääsisi läpi, polttamatta itseään.
Taidamme olla ansassa.” Ignatius sanoi yrittäen pysyä rauhallisena, vaikka tunsikin kauhun kohottavan päätään.
Kuumuus oli tukahduttavaa, kaikkialla oli savua, mikä teki hengittämisen vaikeaksi.
Meidän on päästävä ulos täältä, tai palamme elävältä.” Esaias sanoi hermostuneena ja antoi katseensa kiertää liekehtivää kappelia.
Tiedän.” Ignatius sanoi rajusti yskien ja valahti polvilleen lattialle.
Odota hetki.” Esaias sai vaivoin sanotuksi yskänpuuskan lomasta.
Esaias, ei! Älä!” Ignatius huudahti, ja yritti estää tätä menemästä. Mutta liian myöhään, Esaias juoksi jo kohti liekkien ympäröivää ovea. Hetkeä myöhemmin kuului rytinää ja liekkien keskelle ilmaantui miehen mentävä aukko.
Esaias!” Ignatius huusi, muttei saanut vastausta.
Hän asteli kohti aukkoa, muttei ehtinyt sinne asti, kun suuri tuttu hahmo ryntäsi takaisin sisälle.
Tule.” Kuului Esaiaksen käheä käsky ja hän tunsi, kuinka Esaiaksen iso koura tarttui hartiasta kiinni ja mies alkoi johdattaa häntä kohti vapauteen vievää aukkoa.



Enempiä miettimättä Ignatius nyökkäsi ja antoi Esaiaksen johdattaa itsensä ulos palavasta kappelista.

Viimein he olivat ulkona, missä Esaias veti Ignatiuksen kauemmas kappelista, josta nyt kuului voimakasta rytinää, kun kattorakenteet antoivat periksi ja katto, sekä kellotapuli romahtivat alas.

Ignatius ja Esaias lysähtivät kumpikin nurmikolle istumaan ja pitkään aikaan he eivät tehneet muuta kuin vetivät raikasta ilmaa keuhkoihinsa.
Olisi pitänyt sitoa molemmat.” Kuului häijy sihahdus, jonka jälkeen Ignatius tunsi kipua takaraivostaan, tietoisuuden haipuessa pimeyteen.



Paul” Esaias ärähti ja pomppasi jaloilleen, vaikka olo oli kaikkea muuta paitsi hyvä.
Esaias, sinä saatkin katsoa, kun päästän vanhuksen vaivoistaan.” Paul käkätti häijysti, miekkaa pitelevä käsi koholla.
Ei!” Esaias mylväisi raivoisasti ja hyökkäsi Paulin kimppuun.
Esaiasin hyökkäyksen rajuus ja raivokkuus yllätti Paulin täysin. Tappelu vaikutti ensin tasaväkiseltä, mutta viimein Esaias iski suuren nyrkkinsä Paulin kasvoihin. Paul tömähti selälleen nurmikolle ja jäi siihen retkottamaan.
Esaias oli silti varuillaan, sillä tiesi kuinka petollinen ja arvaamaton Paul saattoi olla. Kun hän oli täysin varma, ettei Paulista olisi vaaraa, hän asteli Ignatiuksen luokse.
Ignatius?” Esaias kysyi hiljaa ja tutki missä kunnossa tämä oli.
Esaias! Varo!” Kuului karjaisu ja heti perään kuului Paulin epäuskoinen äännähdys. Esaias nousi huudon kuultuaan ylös ja kääntyi katsomaan. Hän näki Paulin makaavan maassa kasvoillaan ja kaksi vahvatekoista nuolta törrötti selässä.
Esaias kääntyi katsomaan suuntaan, josta pelastava karjaisu oli kuulunut ja näki tutun hahmon saapuvan ratsun selässä. Kädessään tällä oli yhä varsijousi.
Michael.” Esaias sanoi kiitollisena. ”Taidan olla sinulle henkeni velkaa.” Hän jatkoi vakavaan sävyyn.
Mitäpä tuosta.” Michael sanoi, laskeutuen hevosensa selästä. ”Tietänet varmasti, miksi olen täällä.” Hän jatkoi toteavaan sävyyn.



Tiedän, enkä minä aio vastustella lainkaan.” Esaias sanoi rauhallisesti.
Niin arvelinkin.” Michael sanoi tyynesti.
Saitteko muut kiinni, vai pääsivätkö ne pakoon?” Esaias kysyi.
Pakenivat häntä koipiensa välissä.” Michael sanoi ja Esaias saattoi kuulla harmin miehen äänestä.
Pahus.” Esaias manasi. ”Nyt ne ketaleet rientävät Vladimirin luo ja kertovat kaiken.” Hän jatkoi ja tunsin syvää huolta veljensä puolesta.
Me löydämme heidät kyllä.” Michael lupasi.
Vaan, ehdimmekö ajoissa.” Esaias sanoi synkeänä ja pelkäsi enemmän kuin koskaan ennen, ettei näkisi enää koskaan veljeään elossa.
Minä toivon, että me ehdimme.” Michael sanoi ja huokaisi raskaasti. ”Minä totisesti toivon, että me ehtisimme.” Hän toisti.
Jos me emme ehdi ajoissa, minä en vastaa seurauksista, kun saan Vladimirin hyppysiini.” Esaias murahti äreänä. Hän oli peloissaan, vihainen ja huolissaan veljensä vuoksi. ”Minä revin sen irstailevan paskiaisen kappaleiksi paljain käsin.” Hän lisäsi ja näytti niin hirvittävältä, että jopa Michael perääntyi askelen taaksepäin.
Minä teen parhaani, että saamme Ewartin takaisin, elossa.” Michael sanoi ja kääntyi antamaan komennon alaisilleen. ”Lähdetään liikkeelle.”
Tämän jälkeen hän heilautti itsensä hevosen selkään.
Emmekö lähde heidän peräänsä?” Esaias kysyi.
Emme.” Michael sanoi. ”Sinä et ole siinä kunnossa, että jaksaisit kovin pitkää matkaa ratsastaa ja tuo ystäväsi tarvitsee myös hoitoa.” Hän lisäsi.
Mutta ne pääsevät pakoon.” Esaias vänkäsi vastaan.
Poikani Matthew lähti niiden lurjuksien peräänsä.” Michael rauhoitteli Esaiasia.
Hyvä on.” Esaias myöntyi. ”En edes ehtinyt katsoa, kuinka Ignatius voi.”



Hän on vain tajuton.” Michael vastasi. ”Kaikeksi onneksi Paul ei ehtinyt tehdä hänelle mitään.” Hän lisäsi.
Luojan kiitos.” Esaias sanoi. ”Edes jotain hyvää, vaikka aika huonolta hän silti näyttää.” Hän lisäsi.
En usko, että olisi mitään, mitä Abbedissa Mary ei osaisi hoitaa.” Michael naurahti.



Ignatius palaili sen verran tajuihinsa, että antoi Esaiaksen auttaa itsensä ratsun selkään. Tämän jälkeen Esaias heilautti itsensä Ignatiuksen taakse istumaan ja hoputti hevosensa Michaelin perään.

Kesken matkan Ignatius menetti jälleen tajuntansa ja Esaias sai pitää tiukasti kiinni tästä, jotta tämä ei olisi pudonnut alas ratsailta.
Kesti kauan, ennen kuin he pääsivät perille nunnaluostariin, joka oli samanlainen karu rakennus, kuin munkkiluostarikin.
Heitä vastaan ilmaantui heti kaksi mustaan nunnan asuun pukeutunutta naista, jotka ilman enempiä kyselemisiä alkoivat auttaa Ignatiusta ja Esaiasta.

****

No niin, tässä olikin sitten tämän kertainen osa, toivottavasti piditte. Muistakaa jättää kommentti. :)