No niit tässä sitten kuudes luku ja pidemmittä löpinöittä päästän teidät lukemaan. Joo tuli vähän pidempi osa kuin edellisistä osista. :)

****

Vasta paljon myöhemmin hän tuli tietoiseksi ympäristöstään ja ymmärsi hämärästi olevansa turvassa. Hän muisti tilanteen, joka tähän oli johtanut, joskin hatarina, epämääräisinä kuvina ja tuskin saattoi uskoa pelastuneensa. Siitä huolimatta hän kiitti hiljaa jumalaa siitä, että tämä oli armossaan antanut taas yhden mahdollisuuden, vaikka kaikki olikin näyttänyt olevan lopussa.
Silti hän epäili, tokko tämäkään kestäisi, sillä niin monet kerrat hän oli joutunut pettymään, niin monet kerrat oli hänen elämänsä romahtanut ja toivo viety, kun hän oli luullut kaiken olevan parhain päin ja se oli tuon kirotun merkin syytä, Juliania hän ei vieläkään osannut syyttää tästä, vaikka tiesikin, että tämä oli ollut kaiken takana.
Vielä paljon oli kysyttävää ja niin paljon reikiä tässä hänen elämänsä kudoksessa, joka paikoin oli ollut niin kurjaa, ettei hän sitä halunnut muistella.
Hän vain tyytyi siis olemaan paikallaan ja odotti mitä tuleman piti. Hän pelkäsi tämänkin unen päättyvän ja hän heräisi jälleen vankikopista tai kenties katuojasta, jossa hän oli suurimman osan elämäänsä viettänyt.
Hän oli oppinut pelkäämään ja oppinut tuntemaan pettymyksen, eikä näin ollen osannut iloita tästäkin, pelkäämättä uutta pettymystä.
Erik tuskin uskalsi puhua palvelusneidoille ja parantajille, joita kävi tasaiseen tahtiin häntä katsomassa ja hoitamassa. Kaikkein vaikeinta puhuminen oli Marialle. Hän ei tiennyt mitä sanoa ja mietti kuinka helppoa oli ollut jutella tälle kaltereiden toiselta puolen, mutta ei nyt kun tämä oli aivan lähellä ja saattoi koskettaa.
Monet kerrat hän vain tyytyi katsomaan, kun tyttö teki askareitaan, sillä ei tohtinut häiritä tätä. Maria kyllä jutteli paljon takaisin ja paranteli milloin tyynyjen, milloin peiton asentoa tai katsoi tarvitsivatko siteet vaihtoa ja Erik antoi sen tapahtua. Hän ei uskaltanut estääkään Mariaa.
Vaikka elämänlaatu nyt tuntuikin tuntuvasti parantuneen, ei Erik osannut siitä iloita, varsinkaan kun painajaiset vaivasivat häntä alituiseen ja yksi niistä oli sellainen, jonka hän oli nähnyt pienestä pitäen.

***

Huone oli pehmeästi valaistu ja jostain läheltä kantautui pehmeä hyräily. Erik tunsi tuon äänen, muttei tiennyt kenelle se kuului. Hän yritti nähdä äänen lähteen, muttei onnistunut ja melkein samassa tunnelma ja valo muuttuivat. Tuli pimeää ja kovakouraiset kädet tarttuivat häneen.
Hän yritti rimpuilla vapaaksi, muttei onnistunut, tuo toinen oli paljon vahvempi. Erik tunsi, että häntä kuljetettiin jonnekin ja ympärillä kuului askelia, kuiskauksia ja metallisia kalahduksia, kun raskaita rauta ovia avattiin ja suljettiin.
Hän ei ymmärtänyt minne häntä vietiin ja miksi, kunnes kuuli tulen huminaa ja rätinää, sekä palkeista lähtevää ääntä, joka kuului tasaisin väliajoin. Hän käänsi päätään ja näki ahjon hehkuvan punaisena ja liekkien leimahtelua tulikuumien kekäleiden välistä. Joku pyöritti siinä jotain, jonka pian nosti.
Tuo joku lähestyi kädessään pitkä metallinen esine, jonka toinen pää hehkui punaisempana kuin ahjossa olevat kekäleet. Erik saattoi tuntea kuumuuden, joka siitä hohkasi ja huusi pelosta. Hän ei pystynyt liikkumaan ja joku piteli tiukasti kiinni hänen vasenta kättään paikallaan. Sitten aivan yllättäen hän tunsi kipua, jollaista ei ollut vielä muistanut koskaan kokeneensa. Se poltti ja kirvelsi ja hän saattoi haistaa oman palaneen ihonsa ja lihansa käryn.
Kauhun huuto purkautui hänen huuliltaan ja hän heräsi omaan huutoonsa.

Hikikarpalot vierähtelivät pitkin hänen kasvojaan ja seassa oli kyyneliäkin. Rinta kohoili hänen kiihkeän hengityksensä tahtiin ja hän huomasi pitelevänsä kiinni vasemmasta kädestään, kuin tuli oli yhä poltellut sitä, kuin tuo epäonnen merkki olisi ollut vieläkin tuore.
Uusi huuto purkautui hänen huuliensa välistä ja hän heitti peittonsa syrjään. Pakokauhun vallassa hän nousi vuoteelta ja lyyhistyi lattialle, sillä murtunut jalka ei vielä kannatellut hänen painoaan. Toinen vaimeampi huuto purkautui hänen huuliltaan ja vaimeni pian pitkiksi nyyhkäyksiksi, kun hän tajusi olevansa turvassa.
Siinä hän kyyhötti lattialla ja itki rajusti, sillä uni oli ollut kovin todellinen, eikä sen tuoma kauhu tuntunut lähtevän pois kuten yleensä.
Huoneen toiselta puolelta kuului askelia, jotka lähestyivät ja pian ovi avattiin. Erik valmistautui pakenemaan, kuten oli tottunut koko elämänsä tekemään. Hän yritti liikkua, mutta lastoitettu jalka ei antanut myöden ja hän odotti kauhuissaan mitä tuleman piti. Vaikka järjen ääni yritti sanoa, ettei ollut pelättävää, ettei häntä enää häädetty pois, silti pelko ja kauhu sumensivat tyystin järkevän ajattelun. Hän halusi paeta, halusi päästä jonnekin nurkkaan, jossa olisi turvassa. Hän oli kuin häkkiin lukittu villieläin, joka halusi päästä vapaaksi, mutta ne kalterit eivät olleet hänen ympärillään, vaan hänen sisimmässään.

Viimein Erik nosti katseensa näki Marian, joka katsoi takaisin surullisena. Tämän takana seisoi kaunis nainen, jolla oli kultainen kruunu kutreillaan ja surullinen ilme kauniilla kasvoillaan.. Tahaton epätoivoinen vinkaus karkasi Erikin huulilta ja hän vetäytyi vaistomaisesti kauemmaksi, kuin peläten taas saavansa lyöntejä osakseen, vaikka se järkevä osa miehen mielessä yritti yhä sanoa, ettei ollut pelättävää.

”Voi Erik.” Maria sanoi surullisena ja riensi auttamaan miehen takaisin vuoteeseen. ”Et saisi vielä nousta vuoteelta.” Hän lisäsi asetellessaan hellästi peiton Erikin päälle, kun oli saanut tämän takaisin vuoteelle.
Erik hengitti yhä kiivaasti, mutta alkoi hiljalleen rauhoittua, Marian touhutessa lähellä ja asetellessa petivaatteita takaisin paikalleen, mistä ne olivat melkein pudonneet Erikin pompatessa pois vuoteelta.
”Minä näin... näin...” Erik sanoi katkonaisesti ja painoi nyyhkyttäen päänsä käsiinsä.
”Se oli vain unta.” Maria yritti rauhoitella ja sipaisi hiuskiehkuran pois Erikin kasvoilta.
”Ei.” Erik henkäisi ja katseli jonnekin Marian ohitse. ”Minä näin, kun sain tämän.” Hän lisäsi nostaen kätensä vasemman kätensä olkavarrelle kohtaan, jossa tuo häpeällinen merkki oli ja pysyi. Kyyneleet vierähtivät hänen poskilleen vuolaina ja hän painoi kasvonsa käsiinsä.
Maria olisi halunnut tehdä enemmänkin Erikin hyväksi, muttei tohtinut kuningattaren läsnä ollessa.
Kuningatar asteli vuoteen luo ja istuutui reunalle, silitellen kevyesti Erikin hiuksia ja alkoi hyräillä laulua, jonka Erik muisti unestaan. Hän tunsi tuon äänen ja nosti kasvonsa käsistään ja katsoi kuningatarta, jonka kauniilla kasvoilla oli seesteinen, lempeä ilme ja silmissä surullinen katse. Hämmentyneenä hän huomasi, että kuningattaren silmät olivat samanlaiset ja saman väriset kuin hänen omansa.
”Tekö...” Erik aloitti mutta sanat tukahtuivat olemattomiin ja epäilys yritti jälleen nostaa päätään, mutta hän vaiensi sen, sillä halusi uskoa, että hänellä kenties olisi perhe täällä, ehkä jopa nämä jalot, ylväät ihmiset.
”Niin rakas poikani.” Kuningatar sanoi lempeällä äänellä, kirkkaan kyyneleen vierähtäessä hänen poskelleen ja silitteli kevyesti Erikin oikeaa kyynärtaivetta, jossa tuo kuninkaallinen syntymämerkki oli.
”Äiti.” Erik sanoi hiljaa ja katseli naista hämmentyneenä. Hän ei muistanut tätä juurikaan, eikä ollut nähnyt sitten varhaislapsuutensa, josta hänellä ei juurikaan ollut muistikuvia, vain hataria unenomaisia pätkiä sieltä täältä. ”Äiti.” Hän toisti uudelleen ja syleili tuota naista, joka oli niin kauan ollut poissa hänen elämästään ja jonka elämästä hän oli puuttunut.

”Poikani.” Kuningatar henkäisi ja vastasi Erikin syleilyyn. Siinä he kumpikin syleilivät toisiaan ja itkivät.
Erik tunsi nenässään kevyen hyvän kukkaistuoksun, jonka muisti myös, mutta niin kovin kaukaisena muistona ajasta, jolloin hän vielä oli ollut onnellinen tavallinen vauva. Ajasta, jolloin hänen elämäänsä ei vielä oltu riistetty häneltä. Kaikki ne tunteet, jotka hän oli sisällään pitänyt koko elämänsä ajan pyrkivät ulos ja hän käsitti miten paljosta oli jäänyt paitsi. Vaikka hänellä olisi ollut oikeus, ei hän silti jaksanut vihata Juliania, tuota vallan ahnetta neuvonantajaa.
"Sinusta on kasvanut hieno mies. Niin olen kuullut Veli Ignatiukselta." Kuningatar sanoi lempeästi ja katsoi hymyillen Erikiä.
"Enpä tiedä." Erik sanoi vaatimattomasti ja hypisteli hermostuneena peittonsa reunaa ja tunsi poskiaan kuumottavan. Hän halusi kysyä monesta asiasta, halusi jutella, mutta ei kuitenkaan keksinytkään mitään sanottavaa, nyt kun näki äitinsä. Isänsä kanssa hän ei vielä ollut jutellut, sillä oli enimmäkseen ollut unessa tai kuumehorteessa tämän käydessä katsomassa häntä.
"Haluan, että lepäät nyt. Meillä on aikaa jutella vielä monta kertaa." Kuningatar sanoi, kuin olisi lukenut Erikin ajatukset.
"hyvä on... äiti." Erik sanoi, sillä kestäisi vielä kauan, että hän tottuisi siihen sanaan ja oppisi tuntemaan oikeat vanhempansa.

Kyyneleet vierähtelivät myös Marian poskille, sillä tuo tunteiden myrsky kosketti myös häntäkin. Hän seisoi hieman sivummalla, hymyili ja itki yhtä aikaa. Hän oli onnellinen Erikin puolesta, mutta tiesi, että tämä oli kuninkaan poika, eivätkä kuninkaan pojat naineet palvelusneitoja.
Maria aikoi poistua huoneesta, kun kuuli nimeään kutsuttavan.

”Maria, älä mene pois.” Erik pyysi ja katsoi neitoa niin, että tämän posket alkoivat hehkua punaisina. ”Sinä olit minun valoni ja toivoni, kun olin siinä pimeässä loukossa.” Erik jatkoi ja sai punan syvenemään Marian poskilla.
”Mitäpä tuosta.” Maria sanoi ujosti ja hypisteli hermostuksissaan essunsa helmaa.
”Äiti, tiedän, että minun pitäisi ottaa jonain päivänä arvoiseni kuninkaallinen neito puolisokseni, mutta en usko, että löytäisin ketään toista Marian kaltaista.” Erik sanoi ja katsoi ensin Mariaa ja sitten kuningatarta.
”Mitä vain haluat rakas poikani.” Kuningatar sanoi hymyillen ja painoi suudelman Erikin otsalle.
”Kiitos.” Erik henkäisi ja katsoi Mariaa onnellisena.
”Erik haluan vain, että olet onnellinen, sillä niin paljon olet jo kärsinyt, että on jo aikakin auringon paistaa elämäsi polulle.” Kuningatar sanoi ja hymyili lämpimästi. ”Ehkäpä jätän teidät nyt kahdestaan.” Hän jatkoi tietäväinen hymy huulillaan ja pilke silmäkulmassaan.
Kuningattaren mentyä Maria juoksi posket yhä punaisina hehkuen Erikin luo.
”Ihanko oikeasti haluat minut puolisoksi?” Maria kysyi, sillä ei meinannut uskoa korviaan.
”Ihan oikeasti.” Erik sanoi ja katseli onnellisena Marian kauniita kasvoja. Hän todellakin tarkoitti mitä sanoi, sillä ei ollut vielä koskaan tuntenut mitään tällaista ketään toista kohtaan.
”Voi Erik.” Maria henkäisi onnellisena ja melkein vahingossa heidän huulensa kohtasivat.

Erik tunsi miten pehmeät Marian huulet olivat ja miten ne maistuivat mansikoille ja kesälle. Hän aivan huumaantui tuosta tunteesta, mutta järki toimi silti ja hän tajusi olla menemättä pidemmälle, sillä se ei olisi ollut sopivaa. Olisi odotettava että heidän liittonsa olisi virallinen.

Siitä päivästä pitäen Maria kävi paljon useammin Erikin luona, hoivasi tätä ja rauhoitteli, kun tämä heräsi huutaen painajaisiinsa. Kuningatar ja Veli Ignatius kävivät myös usein ja Erik keskusteli monista asioista heidän kanssaan.
Ainoa, joka ei ollut vielä käynyt katsomassa Erikiä, oli kuningas. Hänellä tosin oli velvollisuutensa kuninkaana, mutta hän ei vieläkään tiennyt kuinka suhtautua asiaan, vaikka tiesikin jo asian laidan, suurin syy taisi kuitenkin olla se, ettei hän tiennyt mitä sanoa pojalleen, jota ei ollut nähnyt kuin viimeksi pienenä vauvana.

****

Erik toipui hitaasti ja vammat paranivat, mutta sisäiset haavat pysyivät yhä avoimina, sillä niiden parantuminen vei aikaa, eivätkä aivan kaikki parantuisikaan koskaan.
Mutta mitä paremmassa kunnossa hän alkoi olla, sai hän myös olla jalkeilla, sen mitä lastoitettu jalka vain salli.
Erik liikuskeli pitkin linnaa toisinaan Marian kanssa kahdestaan ja tämä toimi oppaana hänelle, kertoen rakennuksen historiasta sen mitä itse tiesi. Toisinaan hän kuljeksi itsekseen huoneita katsellen ja ihaillen seinämaalauksia tai seinillä roikkuvia kauniita käsinkudottuja kankaita. Hän ei ollut koskaan nähnyt mitään tämän kaltaista ennen, saati uskaltanut moisesta edes uneksiakaan.

Erityisen paljon hän piti erään suuren huoneen seinällä roikkuvasta kankaasta, joka leimusi syvää punaista ja kultaa. Hän piti kuvasta, joka kankaaseen oli kaiken värisillä langoilla kirjottu. Hän kävi usein vain katselemassa kuvaa, muttei tohtinut koskettaa sitä, vaikka epäilikin sen tuntuvan pehmeältä sormissa. Kuva kiehtoi häntä ja hän tunsi, että siinä oli jotain hyvin etäisesti tuttua, vähän samaan tapaan kuin ne tuntemukset, jotka hän oli saanut äitinsä hyräilystä ja hennosta kukkaistuoksusta.

Eräänä päivänä hän taas seisoi kuvan luona ja oli kohottanut kätensä koskettaakseen kangasta, kun kuuli rykäisyn läheltään.
Erik säikähti ja kiskaisi käden kauemmaksi kankaasta ja perääntyi sydän pamppaillen ovelle.
”A... anteeksi.” Hän takelteli ja kompuroi hätääntyneenä ovea kohti, sotkeentuen omiin jalkoihinsa ja kainalosauvaansa ja kaatui ovea vasten.
”Anteeksi.” Hän sanoi uudelleen ja tunsi kauhun hiipivän sisimpäänsä. ”M...minä poistun heti.” Hän änkytti ja yritti nousta lattialta ja avata ovea samaan aikaan.

Hän kuuli miten jonkun askelet lähestyivät häntä ja hän yritti paniikinomaisesti paeta, muttei saanut hermostuksissaan ovea auki ja veti vaistomaisesti kätensä suojakseen, kuin peläten saavansa osakseen jälleen kerran lyöntejä ja potkuja.

Kuningas asteli esille varjoista, mutta pysähtyi jonkin matkan päähän ovesta, sillä näki miten Erik suorastaan vapisi pelosta ja ymmärsi, että menneet vuodet olivat jättäneet tähän syvät jäljet.

”Erik.” Kuningas sanoi viimein lempeällä, rauhallisella äänellä ja lähestyi tätä rauhallisesti, sillä ei halunnut saattaa tätä enempää kauhun valtaan. ”Rauhoituhan.” Hän sanoi ystävällisesti ja kumartui auttamaan tämän jaloilleen.
”T...te.” Erik sai änkytetyksi ja katsoi kuningasta rauhoittuen hieman.
”Tarkoitukseni ei ollut pelästyttää sinua.” Kuningas sanoi ja ohjasi Erikin istumaan puiselle pehmustetulle penkille.
”Minä luulin... luulin ettei minulla ollut lupaa olla täällä.” Erik sanoi nolostuneena ja loi katseensa alas.
”Mitä sinä höpiset. Totta kai sinä saat täällä olla, tämä on sinun kotisi.” Kuningas sanoi lempeästi, sillä ymmärsi miten paljon Erik oli elämänsä aikana joutunut kärsimään, miten rajoitettua hänen elämänsä oli ollut.
”Anteeksi. En vain ole vielä tottunut tähän kaikkeen.” Erik sanoi ja alkoi tuntea itsensä typeräksi.
”Olet käynyt katsomassa tuota kuvaa usein.” Kuningas vaihtoi puheenaihetta.
”Niin.” Erik myönsi ja tunsi poskiaan kuumottavan. ”Minulla on vahva tunne, että olen nähnyt sen ennenkin.” Hän uskaltautui sitten sanomaan.
”Voi ollakin.” Kuningas sanoi rauhallisesti ja huokaisi sitten syvään. ”Minä näytin tämän sinulle päivää ennen kuin sinut vietiin.” Hän sanoi sitten hiljaa ja katseli kuvaa.

”Minä en sitä päivää muista.” Erik sanoi. ”Taisin olla kovin pieni vielä.” Hän lisäsi puhuen enemmän itselleen.
”Vauva vasta, mutta pidit jo silloin tuosta kuvasta.” Kuningas sanoi ja kääntyi katsomaan Erikiä, joka nyt oli tyyntynyt. ”Jos haluat, voit katsella sitä lähempääkin.” Hän lisäsi huulien kaartuessa surumieliseen hymyyn.
”Kiitos.” Erik sanoi hiljaa ja nousi penkiltä. Hän asteli kankaan luo ja katseli sitä lähemmin, tutkiskeli värejä ja ihaili kädentaitoja, joilla kuva oli joskus aikanaan tehty. Varovasti hän nosti kätensä, lähestyi kuvaa ja antoi sormenpäidensä koskettaa sitä. Hän tunsi miten pehmeää kangas oli ja sulki silmänsä, antaen sormiensa liikkua kankaan pinnalla. Kuin hatarina kaukaisina ja epäselvinä unikuvina hän näki miten oli kerran aikaisemmin koskettanut kangasta. Hän nielaisi ja tahaton hiljainen nyyhkäisy karkasi hänen huuliltaan, mutta hän ei vielä irrottanut kättään kankaalta.

”Erik?” Kysyi kuningas, joka oli astellut Erikin vierelle.
”Niin?” Erik kysyi ja laski kangasta tunnustelleen kätensä alas.
”Olethan sinä kunnossa, tai tietenkään et ole mutta siis.” Kuningas yritti sanoa.
”Olen minä.” Erik vastasi ja katsoi kuningasta surumielisesti hymyillen. ”Minulla on vielä paljon opittavaa, sillä olen elänyt elämäni muualla, enkä tiedä tuon taivaallistakaan hovielämästä, enkä tiedä mitä kaikkea minun pitäisi tehdä tai tietää... prinssinä.” Hän sanoi sitten varovaisesti ja hymyili pienesti.
”Se on järjestettävissä.” Kuningas sanoi tyynesti, hymyn valaistessa hänen kasvonsa pitkästä aikaa.

Nuo kaksi keskustelivat pitkään ja monesta asiasta, joskaan Kuningas ei kertaakaan kysynyt Erikiltä tämän entisestä elämästä, sillä ajatteli että tämä saisi kertoa itse sitten, kun parhaaksi näkisi.

****

Julian kyyhötti kopin kylmällä lattialla ja odotti sitä päivää, jolloin hänet teloitettaisiin. Hän oli vihainen, hautoi kostoa ja oli miettinyt päänsä puhki, keksimättä yhtään järkevää ideaa, jolla päästä pois tuosta loukosta pakenemaan.

Julian tiesi tarvitsevansa avaimet tai jonkin muun keinon, jolla saada kopin ovi auki. Tosin hän oli huomannut jo aikaa sitten, että yksi vartijoista ei vaikuttanut järin älykkäältä, joten kaikella todennäköisyydellä hänellä oli edes jonkinlainen mahdollisuus päästä pakoon.
Niin hän sitten pisti aivonystyränsä liikkeelle ja keksi pian juonen, jolla pääsisi vapaaksi ja sitten hän kostaisi kokemansa vääryyden kuninkaalliselle perheelle. Hän siis heittäytyi lattialle tuon ison miehen tullessa ja makasi alallaan kuin kuollut.

Julian oli ollut oikeassa siinä, ettei vartija mikään erityisen älykäs tapaus ollut, sillä hänen esityksensä meni vartijalle täydestä. Tämä kääntyi kannoillaan ja juoksi hakemaan apua, jättäen oven auki. Siinä oli tilaisuus jota Julian oli odottanut.

Heti kun vartija katosi, Julian pomppasi jaloilleen ja pakeni avoimesta ovesta käytävälle, minkä jälkeen hän suuntasi kulkunsa ulos. Jotenkin hänen onnistui välttää vartijat ja ulos päästyään hän etsi ensitöikseen sopivan piilon, jossa olla siihen asti kunnes pahin hälinä olisi ohitse ja hän toivoi, että olisi myös aikaa keksiä suunnitelma, jolla saada tuo kuninkaallinen perhe raivattua ja päästä käsiksi vallankahvaan, jota hän niin himoitsi.

****

Erik ja kuningas olivat istuneet jo tuntikausia penkillä ja jutelleet monenmoisesta. Hiljalleen Erik oli uskaltautunut kyselemään asioista, jotka kiinnostivat häntä ja hienoinen toivo eli hänen sisällään. Toivo siitä, että tämä ehkä olisi pysyvää.
Äkkiä heidän keskustelunsa keskeytti sotilas, joka juoksi puuskuttaen huoneeseen ja pysähtyi sitten paikalleen ja teki kunniaa kuninkaalleen, kuten sotilaan kuuluikin.

”Anteeksi ylhäisyys, mutta tulin ilmoittamaan, että Julian on paennut.” Sotilas sanoi ja jäi odottamaan kuninkaan käskyjä.
”Etsikää hänet viipymättä. Yksikään ei lepää ennen kuin se ketku saadaan kiinni.” Kuningas sanoi nousten seisomaan.
”Heti ylhäisyys.” Sotilas sanoi ja häipyi.

Sotilaan mentyä tuli hiljaista ja kuningas seisoi paikallaan katsellen yhä suuntaan, jonne sotilas oli pää kolmantena jalkana juossut.

”Se kai oli sitten siinä.” Erik sanoi apeana ja tunsi miten hyvä mieli valui hiljalleen pois hänestä ja epätoivo valtasi jälleen alaa.
”Mitä sinä höpötät, eihän sinun tarvitse lähteä mihinkään.” Kuningas sanoi ja kääntyi katsomaan Erikiä, jonka ryhti oli kadonnut ja tämä istui alallaan pää painuksissa.

”Mikä estää Juliania kertomasta kaikelle kansalle tuosta kirotusta polttomerkistä, joka on lihaani poltettu kauan sitten.” Erik sanoi hiljaa. ”Jos hän ehtii kertoa, ihmiset ehtivät kuulla, eivätkä he halua kirottua jumalan hylkäämää miestä prinssikseen, eivätkä hallitsijakseen.” Hän jatkoi ja nousi hitaasti seisomaan.
”Mutta tuo merkki on poltettu nahkaasi väärin perustein.” Kuningas sanoi ja yritti miettiä miten asian saisi selvitettyä lopullisesti, sillä siitä tuntui olevan vain haittaa, miettipä sitä miltä kantilta tahansa.
”Ihmiset eivät siitä piittaa, he näkevät vain tuon polttomerkin ja ajattelevat sen tuovan epäonnea, jopa kuolemaa pariinsa. He haluavat siitä eroon.” Erik vastasi tyhjällä ontolta äänellä, joka kieli kuninkaalle siitä surusta ja ahdistuksesta, jota tämä asian vuoksi tunsi.
”On pakko löytyä keino, sillä en halua menettää poikaani uudestaan.” Kuningas sanoi lujasti ja katsoi Erkiä, joka oli nähnyt enemmän elämää ja sen nurjaa puolta kuin muut hänen ikäisensä koskaan. ”Ihmiset on saatava ymmärtämään, joko hyvällä tai pahalla.” Hän jatkoi järkähtämättömällä äänellä.

”Ei isä. Älä satuta kansaasi, he ovat vain ihmisiä ja tavallaan minä ymmärrän heitä.” Erik sanoi ja katsoi kuningasta kasvot totisina. ”Minä toivoin niin, että minulla olisi koti täällä, mutta kai kohtalo on määrännyt toisin, eikä minun ole lupa pyytää enempää kuin saan.” Hän huokasi ja alkoi astella raskain mielin takaisin huoneeseensa.
”Ei, sinä et lähde enää mihinkään. Sinä asut täällä minun kanssani ja olet tuleva hallitsija, sanoivat ihmiset mitä tahansa.” Kuningas sanoi astellen Erikin perään, käänsi tämän ympäri ja veti tämän lähelleen, syleillen poikaansa ensimmäisen kerran sitten tämän varhaislapsuutensa.

”Isä.” Erik sanoi hiljaa epätoivoisella äänellä ja vastasi halaukseen.
”Ikävöin sinua niin paljon ja pelkäsin sinun kuolleen, mutta nyt sinä olet siinä, enkä halua sinun joutuvan enää erilleen perheestäsi.” Kuningas sanoi liikuttuneena, sillä oli todellakin kaikki nämä vuodet toivonut, että voisi nähdä poikansa, ennen kuin kuolisi pois. Hän näki millaiseksi Erik oli kasvanut ja näki, että tämä oli ikäistään vanhemmaksi ja viisaammaksi kasvanut ja olisi loistava hallitsija, jos tuota kirottua polttomerkkiä ja häijyä neuvonantajaa Juliania, ei olisi ollut pilaamassa tätä kaikkea.
”Isä.” Erik sanoi ja astahti kauemmaksi. ”En minäkään haluaisi lähteä, nyt kun olen perheeni löytänyt, mutta viisainta olisi, että lähden, niin en saata sinun huonettasi häpeään.” Hän jatkoi katsoen isäänsä totisena.
”Ei. Me etsimme tähän ratkaisun, sillä sinä olet joutunut kärsimään ihan tarpeeksi, enkä halua sinun kärsivän enempää.” Kuningas sanoi päättäväisellä äänellä. ”Ja nyt vien sinut takaisin huoneeseesi, sillä sinut on levättävä. Kenties Mariakin jo odottaa sinua.” Hän lisäsi ja vinkkasi silmäänsä ilkikurisesti hymyillen.
”Isä.” Erik aloitti, mutta näki isänsä kasvojen ilmeestä, etteivät vastaväitteet käyneet päinsä. ”Hyvä on.” Hän myöntyi ja asteli isänsä vierellä, kun hän johdatteli häntä linnan käytäviä pitkin kohti makuukammiota.
Kuningas ei pitänyt kiirettä, sillä halusi olla mahdollisimman pitkään poikansa seurassa ja koska näki, ettei tämän jalka ollut vielä siinä kunnossa, että kestäisi kovempaa menoa. Kuningas katseli ääneti Erikiä ja näki, että tuo polttomerkki ja Julian karkaaminen vaivasivat tämän mieltä, kovin, vaikka tämä yrittikin olla näyttämättä sitä.

****

He pysähtelivät välillä ja kuningas kertoi seinällä roikkuvien kankaiden tai aseiden tarinoita. Tarinoita hänen sukunsa miehistä, jotka olivat aikanaan hallinneet valtakuntaa ja eläneet näissä saleissa.
Mutta vaikka he kuinka olivat kulkeneet hitaasti, olivat he mielestään liian nopeasti makuukammion oven edessä. He astuivat sisään ja kumpikin säikähti ensin, kun jokin syöksyi avoimesta ovesta suoraan Erikin kaulaan ja rauhoittui, kun näkivät, että syöksyjä oli Maria.

”Erik, olin huolissani.” Maria nuhteli Erikiä, punastui ja astahti sitten kauemmaksi miehestä, nähtyään kuninkaan tämän mukana. ”Anteeksi ylhäisyys.” Hän sanoi nolostuneena ja teki hoviniiauksen.

”Ehkäpä jätän teidät kahdestaan.” Kuningas sanoi huvittuneena ja perääntyi takaisin ovelle.
”Olen pahoillani käytöksestäni.” Maria pyysi anteeksi.
”Ei sinun tarvitse pyytää anteeksi.” Kuningas naurahti ja hänen silmiinsä oli palannut se tuike, jota niissä ei ollut näkynyt sen jälkeen, kun Erik oli ryöstetty. ”Hyvä se vain on, että pidät hänestä huolta.” Hän jatkoi ja hymyili leveästi.
”Kiitos ylhäisyys.” Maria sanoi ja niiasi uudelleen ja painoi päänsäkin pieneen kumarrukseen.
”Jätän hänet nyt huostaasi Maria.” Kuningas sanoi ja poistui, jättäen nuoret keskenään Erikin makuukammioon.

”Anteeksi Erik.” Maria sanoi heti, kun kuningas oli mennyt.
”Ei se mitään.” Erik sanoi ja tunsi syvää hellyyttä tuota neitoa kohtaan. Hän ymmärsi, että tämä pysyisi aina hänen rinnallaan, eikä koskaan lähtisi pois. Erik veti Marian lähelleen ja suuteli tätä hellästi. ”Minä rakastan sinua.” Hän kuiskasi hiljaa, kun he erkanivat toisistaan.
”Niin minäkin sinua.” Maria vastasi, pidellen yhä kiinni Erikin kädestä. Erik tunsi miten pehmeät ja lämpimät neidon sirot kädet olivat hänen omiin työn kovettamiin käsiinsä verrattuna.
Hetken he olivat vain lähekkäin, tunteakseen toistensa kosketuksen. Viimein Erik istuutui vuoteensa reunalle, Marian jatkaessa keskeytyneitä askareitaan. Hän seurasi Mariaa katsellaan ja tunsi sisällään ristiriitaisia tunteita tätä kohtaan.
Erik rakasti syvästi tuota neitoa, joka niin ennakkoluulottomasti vastasi tunteisiin, eikä kaikonnut kauhusta huudahtaen nähdessään ikävän polttomerkin käsivarressa. Kuitenkaan hän ei olisi halunnut tuomita tyttöä samaan helvettiin, jossa hän itse oli ikänsä elänyt. Hänen sydämensä oli pakahtua näistä ristiriitaisista tunteista, toiveista ja niistä karvaista pettymyksiä joita hän oli kokenut enemmän kuin olisi halunnutkaan.
”Erik, oletko kunnossa?” Kysyi Maria, joka oli nähnyt tunteiden vaihtelevan tämän kalpeilla ja alakuloisilla kasvoilla.
”Olen. Minä... minä vain mietin, tuleeko tämä kuitenkaan onnistumaan.” Erik sanoi viimein ja huokaisi raskaasti. ”Tai siis, olen onnellinen nyt ja haluan viettää elämäni kanssasi, mutta pelkään, että tuomitsen sinutkin samaan helvettiin, jossa olen ollut koko ikäni.” Hän sanoi viimein ja painoi häpeillen katseensa lattiaan.
”Erik, jos niin käy, niin minä olen siellä sinun kanssasi.” Maria sanoi ja istuutui Erikin viereen. ”Olet ollut jo niin kauan yksin ja minä haluan auttaa sinua jakamalla taakkasi, jos se sitten on kohtaloni.” Hän jatkoi ja silitteli Erikin laihaa käsivartta.
”Mutta... en voisi antaa itselleni anteeksi, jos joutuisit häpeään. En voi tehdä sitä sinulle.” Erik sanoi onnettomana. Hän ymmärsi kyllä, miten vahva nuori nainen Maria oli ja että tämä pysy sanojensa takana, mutta sittenkin hän halusi säästää tuon viattoman olennon kaikelta maailman pahuudelta, jonka hän oli jo ehtinyt kohdata.
”Minä ymmärrän sinua ja sanon vielä kerran, että pysyn aina rinnallasi, jouduimmepa minne tahansa.” Maria sanoi ja painoi hellän suudelman Erikin poskelle. Erik tunsi Marian lämpimän hengityksen kutittelevan ihoaan ja miten pehmeiltä ja helliltä tämän huulet tuntuivatkaan. ”Minä rakastan sinua. En kruunuasi, en jaloa syntyperääsi, vaan sinua. Vain ja ainoastaan sinua.” Hän jatkoi ja katsoi Erikiä silmiin.
”Mutta mitä sukusikin sanoisi, jos he näkisivät tämän.” Erik sanoi huolissaan ja laski kätensä vasemman olkavartensa päälle.
”Voi, he eivät sano mitään, sillä vanhempani kuolivat minun ollessani vielä pieni. Sisaruksia minulla ei ole ja minun mummini, joka minut kasvatti, kuoli toissa talvena.” Maria sanoi ja tunsi itsensä surulliseksi, sillä ymmärsi Erikiä hyvin ja rakasti tätä siksi niin syvästi. Hän halusi olla Erikin lähellä, tehdä tämän onnelliseksi, sillä niin kauan tämä oli jäänyt siitä paitsi.
”Anteeksi. Olen pahoillani, minun olisi pitänyt tajuta.” Erik sanoi nolostuneena ja katseli varpaidensa kärkiä.
”Älä ole.” Maria sanoi lempeästi. ”Olethan itse ollut perhettä vaille ja minä jos kukaan tiedän miltä se tuntuu.” Hän jatkoi.
”Sinulla on silti ollut aina tuki ja turva.” Erik muistutti. ”Minun elämässäni on ollut vain muutama ihminen, joille olen yhä kiitollisuuden velassa ja sinä olet yksi heistä.” Hän jatkoi ja hymyili surumielisesti.
”Nyt sinä hupsit.” Maria sanoi posket hehkuen punaisina ja hymyili ujosti.
”Olen tosissani.” Erik sanoi ja viimein hänen huulensa kaartuivat pieneen hymyyn. ”Jään sinulle velkaa, sillä sinä pidit minut hengissä siellä loukossa, vaikken sinua kovin usein ehtinytkään nähdä.” Hän jatkoi.
”Voi Erik.” Maria sanoi punastuen voimakkaammin.
”Minä rakastan sinua Maria.” Erik sanoi ja katsoi suoraan Marian lempeisiin silmiin.
”Niin minäkin sinua.” Maria vastasi ja katsoi Erikin tummanruskeita silmiä, joista hän saattoi nähdä surun, joka oli tummiin syvyyksiin jäänyt asumaan.

Huoneeseen laskeutui syvä hiljaisuus, kummankin vain katsellessa toista. Kuin huomaamatta heidän kätensä vaeltelivat toisen vartalolla ja huulet etsiytyivät toisen huulille. He hätkähtivät ja tempautuivat äkkiä erilleen kun ovi kolahti ja kuului kevyt rykäisy.

”Anteeksi teidän korkeutenne.” Maria sopersi ja katsoi paikalle ilmaantunutta Kuningatarta kasvot hehkuen punaisina.
”Ehkäpä meidän on syytä pitää häät mitä pikimmin, sillä muutoin te kaksi teette vielä jotain peruuttamatonta.” Kuningatar sanoi ja katsoi hymyillen kumpaistakin.
”Niin, häät.” Erik mutisi hämmentyneenä.
”Erik, isäsi haluaa pitää juhlat kunniaksesi.” Kuningatar sanoi ja katsoi poikaansa onnellisena siitä, että oli saanut tämän takaisin luokseen.
”Juhlat.” Erik sanoi ja meni yhä enemmän hämilleen. ”En minä tiedä, en oikein perusta moisista.” Hän lisäsi vaivaantuneena. Hän ei ollut juuri koskaan juhlinut mitään, vain kerran oli ollut luostarissa hänelle syntymäpäivät, kun hän saavutti täysi-ikäisyyden.
”Mutta isäsi haluaisi.” Kuningatar sanoi ja katsoi lempeästi poikaansa. Hän ymmärsi hyvin tämän vastahakoisuuden. Vastahan hänelle oli niin moni asia selvinnyt ja uuteen elämään totuttelemiseen menisi vielä aikaa.
”No hyvä on.” Erik myöntyi vastahakoisesti ja pyysi, ettei juhlista kovin suuria tehtäisi hänen vuokseen.
”Hienoa.” Kuningatar sanoi hymyillen ja painoi kevyen suudelman poikansa poskelle.
”Öh... tuota...” Erik alkoi takellellen, kun ei oikein tiennyt miten muotoilisi asian. ”Kuule, kun haluaisin, että minun ja Marian häät olisivat pienimuotoiset. En haluaisi kovaa hälinää sen vuoksi. Kun... kun tämä on uutta minullekin.” Hän jatkoi selittäen asiansa katkonaisesti ja väänteli hermostuneena sormiaan.
”Mitä vain sinä haluat rakas poikani.” Kuningatar sanoi lempeästi ja kosketti kevyesti poikansa leukaa. ”Katsotaan mitä voin järjestää.”
”Ajattelin, että Veli Ignatius vihkisi meidät. Hänellä on lupa tehdä sellaista ja hän on hyvä ystäväni.” Erik jatkoi hieman rauhoittuneena, kun hänen pyyntöään ei tyrmätty. ”Hän on ainoa ystäväni Marian lisäksi.” Hän jatkoi ja katseli varpaitaan.
”Se sopii oikein hyvin.” Kuningatar sanoi astuen ovelle ja kääntyi sitten. ”Maria, tulisitko mukaani.” Hän pyysi ystävällisesti.
”Kyllä teidän armollinen korkeutenne.” Maria sanoi ja kumarsi pienesti. ”Hei sitten Erik. Nähdään pian taas.” Hän sanoi ja suuteli Erikiä nopeasti, ennen kuin melkein juoksi Kuningattaren perään.
Erik jäi yksin ja istahti vuoteensa reunalle. Siinä hän istui ties kuinka kauan ja tuijotteli onnellinen hymy huulillaan eteensä.
Vieläkin hän hieman epäröi tuossa isossa asiassa, mutta tiesi sydämessään mitä halusi ja hän halusi olla Marian rinnalla kuolemaansa asti.
Hieman myöhemmin Maria palasi Erikin luokse, joka jäi tuijottamaan tätä, sillä neito oli nyt henkeäsalpaavan kaunis prinsessalle sopivassa asussaan.
”Sinä olet kaunis.” Erik henkäisi saamatta katsettaan irti Mariasta.
”Sinä höpsit taas.” Maria sanoi hymyillen ja posket punaisina hehkuen.
”En ole koskaan nähnyt mitään sinua ihanampaa neitoa.” Erik sanoi ja tunsi miten sydän takoi lujasti rinnassa. Hän halusi vain olla Marian kanssa, pitää tästä huolta ja suojella kuin hentoa kukkasta kämmenellään. Oli kuin jokin tuli olisi roihunnut hänen rinnassaan, sillä niin voimakkaana tuo tunne toista kohtaan hänen sisällään paloi. Niin voimakkaasti hän tunsi, sillä niin kauan olivat nuo tunteet olleet kiellettyjä häneltä.
”Erik, puhut niin kauniisti.” Maria henkäisi ja katsoi miestä onnellisena. Hän näki tunteenpalon miehen silmissä ja tiesi, että yksi asia johtaisi pian toiseen, jos he jäisivät pidemmäksi aikaa kahden. ”Halusin tulla katsomaan sinua, ennen kuin menen nukkumaan.” Hän sanoi sitten.
”Minä kiitän.” Erik sanoi astahtaen eteenpäin ja otti hellästi Marian käden omaansa ja painoi suudelman tämän pehmoiselle kämmenselälle. ”Hyvää yötä rakkaani.” Hän jatkoi ja veti naisen lähemmäksi painaen kiihkeän suudelman tämän punaisille huulille.

”Hyvää yötä Erik rakkaani.” Maria sanoi ja asteli pois huoneesta. Hän oli hieman muissa maailmoissa, sillä oli nähnyt miten voimakkaasti Erik tunsi ja halusi olla tämän rinnalla. Halusi tämän saavan kokea kaikkea sitä mitä muutkin tavalliset ihmiset, kaikkea sitä, mitä tämä oli elämänsä aikana jäänyt paitsi.

Muutamaa päivää myöhemmin vietettiin Erikin ja Marian häät, mutta paikalla ei ollut montaakaan ihmistä, koska Erik ei halunnut pitää asiasta hälyä, eikä hänellä ollut edes ketä kutsua, sillä muut munkit, ehkä apottia lukuun ottamatta, eivät tulisi. Eikä hän uskonut, että apottikaan ehtisi, sillä hänellä oli luostari hoidettavanaan, eikä hän halunnut tätä häiritä. Erik lähetti tälle kuitenkin kirjeen, kertoen kaikesta, mitä hänelle oli tapahtunut.

Toimitus meni kuitenkin sen kaavan mukaan, jolla se kuninkaallisilla kuului mennäkin, vaikka itse häät muutoin vaatimattomat olikin.
Häiden jälkeen oli pienimuotoiset juhlat, jonka jälkeen Maria ja Erik vetäytyivät heille valmistettuun huoneeseen.
Vihdoin he olivat kahden. Vihdoin he saivat näyttää tunteensa toisille, sen olematta luvatonta. Erik veti Marian lähelleen ja suuteli tätä intohimoisesti.

Hän tunsi naisen lämpimän vartalon omaansa vasten tunsi tämän kädet, jotka uteliaina vaeltelivat pitkin hänen vartaloaan, kuten hänen omatkin kädet vaeltelivat pitkin naisen vartaloa, koskettaen tätä hellästi ja varoen, kuin tämä olisi ollut haurainta lasia.
Kaikki tapahtui kuin itsestään ja he kumpikin olivat toisilleen helliä, sillä kerta oli molemmille ensimmäinen. Kumpikin odotti toista, antoi toiselle aikaa, kosketteli, käsin ja huulin, kunnes viimein myöhään yöllä he nukahtivat sylikkäin ja nukkuivat pitkälle aamuun.

*****

Extra kuvia

Oikea ensisuukko

Erikin kosinta