No niin, vihdoinkin sain pakerrettua teille taas uuden osasen. Tällä kertaa ei olla ihan niin synkissä tunnelmissa, joskaan ei erityisen onnellisissakaan. Varmaan tulette huomaamaan, niin Ignatius ja Margaret ovat muuttuneet vanhuksiksi. Ignatiuksen muutin, mutta Margaretiin en ehtinyt reagoimaan, mutta eipä kai se haittaakaan. :)
Tähän jaksoon laitankin muutaman mielestäni sopivan biisin.
Queen - Who Wants to live forever
Blackmore's Night - Wish You Were Here
Tony Braxton - Unbreak my heart
Barry Manilow - I Can't Smile Without You
Jenni Vartiainen - Missä Muruseni on (Tämä soi mielessäni, kun kirjoittelin ja kuvasin tuota Marian ilta tai oikeammin yöllistä kokemusta. :)
No niin ja itse tarinaan ja muistakaa, kommentit piristävät ja ilahduttavat kovasti. :)

***

Julianin hautajaiset tulivat ja menivät, aika kului ja elämä tuntui asettuvan uomiinsa. Viimeinkin asukkaat saivat rauhassa sopeutua menetyksiin, jotka olivat tapahtuneet niin nopeasti ja lyhyellä aikavälillä toisistaan.
Maria ja Margaret saivat tukea ja lohtua toisiltaan, mutta se ei tietenkään mitenkään voinut korvata niitä, jotka he olivat menettäneet. Nuo kaksi naista ystävystyivät keskenään ja juttelivat pitkiäkin aikoja keskenään ja se sai heidän molempien ajatukset hetkeksi pois ikävistä ajatuksista, jotka tuntuivat yllättävän heidät aina toisinaan.
Mutta noiden naisten ystävyys auttoi heidät yli kaikkein vaikeimpien päivien, sillä heidän ei tarvinnut olla yksin, vaan oli joku jolle jutella, kun siltä tuntui, joku joka kuunteli ja jakoi tuskan ja surun.

Kun melkein puoli vuotta oli tapahtuneesta mennyt, Elisabeth ja Lucius uskaltautuivat kertomaan tunteistaan Marialle ja Margaretille.
”Ajattelin, että on kohteliasta ja hyvätapaisempaa keskustalla asiasta ensin teidän kanssanne.” Lucius aloitti ja katsoi Mariaa hermostuneena.
Vaikka Marian kasvot olivatkin hyvin totiset, käsi suupielessä aivan pieni hymynhäive.
”Mitä te tahdotte, kakaiskaa ulos vain.” Maria sanoi ja piti huvittuneisuutensa kurissa, sillä arvasi kyllä nuorukaisen aikeet.



”Tahtoisin pyytää teiltä teidän kauniin tyttärenne kättä.” Lucius muotoili pyyntönsä mahdollisimman kohteliaaksi. ”Peräännyn tietenkin, jos te ette sitä toivo, vaikka se kyllä murtaa minun sydämeni, sillä minä rakastan Elisabethia niin kovasti, että tekisin mitä vain hänen vuokseen.” Hän jatkoi vakavana.
Maria oli hetken nuorukaista ja viimein hänen totinen ilmeensä suli hymyyn.
”Tietenkin se käy, jos se myös on tyttäreni tahto ja toive.” Maria sanoi, sillä eihän hän hennonut erottaa nuoria rakastavaisia toisistaan ja uskoi, ettei edes Erik olisi niin menetellyt. Hän tiesi, että tämä olisi varmasti sallinut nuorten olla toistensa kanssa, sillä halusi antaa näille vapauden olla ja rakastaa, mikä häneltä itseltään ja Erikiltä oli lähestulkoon ollut kiellettyä.
”Minä kiitän teitä, teidän kauniista sanoistanne.” Lucius sanoi ja hymyili leveästi.
”Näen, että olet kunnollinen ja luotettava mies.” Maria sanoi lempeästi. ”Uskon, ettei miehenikään haluaisi mitenkään estää teidän liittoanne, luulen että hän on varmasti onnellinen teidän puolestanne.” Hän jatkoi ja hymyili hivenen surumielisesti, kauniin muiston noustessa hänen mieleensä.
”Halusin tehdä tämän oikein ja hätiköimättä.” Lucius perusteli ja tunsi itsensä niin onnelliseksi, sillä saisi pian rakkaansa omakseen. ”Täytyy käydä kertomassa Elisabethille, hän ilahtuu varmasti.” Hän jatkoi leveästi hymyillen.



”Ja nuorimies, muistakaakin odottaa häihinne asti.” Maria muistutti lämpimästi ja katsoi pilke silmäkulmassaan Luciusta.
”Tietenkin, enhän voi tahrata hänen kunniaansa.” Lucius huomautti, sillä oli kunniallinen mies, eikä hänen mieleenkään tullut häpäistä rakkaintaan vain omien halujensa tähden. Hänellähän olisi kaikki aika rakkaansa kanssa häiden jälkeenkin.
Onnellisena hän harppoi Elisabethin luo, kertoakseen tälle uutisen. Viimein hän löysi tämän muurilta, jossa tämä tuntui useimmiten viihtyvän.



”Elisabeth, rakkaani, suothan minulle luvan tulla seuraasi.” Lucius sanoi ja nauru ihan kupli hänen sisällään.
”Tietenkin.” Elisabeth sanoi ja katsoi Luciusta, joka vallan säteili ja hymyili leveästi. ”Mikä sinut tänne lennätti?” Hän kysyi sitten ja katsoi nuorta miestä odottavaisesti.
”Minä juttelin äitinne kanssa ja pyysin viimein kättänne.” Lucius kertoi onnellisena.
”Ja?” Elisabeth kysyi jännittyen ja toivoi myöntävää vastausta.
”Hän sanoi, että se käy.” Lucius vastasi ja katsoi miten Elisabethin kauniit huulet kaartuivat leveään hymyyn.



”Ihanaa.” Elisabeth huokaisi ja pomppasi riemuissaan Luciuksen syliin ja rutisti tätä lujasti. ”Vihdoinkin, voimme olla yhdessä.” Hän hihkui onnellisena.
”Niin.” Lucius sanoi ja pyöritti Elisabethia, niin että tämä kikatti riemuissaan. Kumpikin oli niin onnellisia, ettei mikään voisi synkentää heidän mieltään.

Joitain päiviä myöhemmin vietettiin heidän kihlajaisiaan. He eivät pitäisi kuitenkaan kiirettä häiden kanssa, sillä halusivat vielä vähän antaa aikaa vanhemmilleen mukautua tilanteeseen ja koska ikävistä tapahtumistakaan ei vielä ollut tarpeeksi kauan aikaa.

Samoihin aikoihin toisen maan kuningas, sukujaan Stenkil, lähetti kirjeen, jossa toivoi hänen ja MacBearien perheen lähentymistä ja ehdotti että Edmund ottaisi hänen tyttärensä puolisokseen.
Hän ilmoitti tulevansa vaimonsa ja vanhimman tyttärensä kanssa vieraisille viimeistään seuraavana vuonna, aikaisintaan muutaman kuukauden kuluttua, jotta nuoret voisivat tutustua toisiinsa kaikessa rauhassa.



Luettuaan kirjeen, Maria katsoi poikaansa, joka alkoi olla jo niin aikuinen. Hän tiesi kyllä, että tämän oli naitava arvoisensa morsian, mutta toisaalta hän halusi antaa tälle valinnan vapauden.



”Edmund, tiedäthän, ettei sinun minun takiani tarvitse suostua, jollet halua.” Maria sanoi viimein.
”Tiedän äiti, mutta on meidän nyt sentään kohteliaisuussyistä tavattava heidät.” Edmund vastasi.
”Niin, tietenkin.” Maria sanoi ja katsoi poikaansa, jolla oli kasvoillaan vakava ilme. Tällä ei ollut vielä aikaa tapailla ikäisiään neitoja, sillä valtakunnan asioiden hoitaminen ja kaikkeen uuteen perehtyminen oli vienyt runsaasti aikaa. ”Mutta älä murehdi sitä nyt, onhan tässä vielä aikaa, ennen kuin he saapuvat tänne.” Hän lisäsi lempeästi.



”Niin.” Edmund sanoi hiljaa. Häntä jännitti, eikä hän kokenut olevansa vielä valmis menemään naimisiin, mutta hän halusi silti olla kohtelias, sillä arveli kieltäytymisestä tulevan vain ikävyyksiä. Kaikkein vähiten hän nyt kaipasi sotia sotkemaan asioita, kun oman maan asioissakin riitti setvimistä ihan tarpeeksi. Vaikka toisaalta tuntui, että olisihan se mukavaa, jos olisi joku jolle puhua huolista ja joku jonka kanssa olla, kun ei äidille, eikä aina Ignatiuksellekaan voinut kaikkea kertoa.
Siskokin oli tätä nykyä melkein kaiken aikansa Luciuksen kanssa ja Draco taas oli liian nuori jaksaakseen kuunnella hänen murheitaan. Hän päätti, että ainakin halusi nähdä mahdollisen morsianehdokkaansa, ennen kuin päättäisi, mitä tahtoisi.

Kului kuukausi ja toinenkin ja syksy vaihtui talveksi, kun naapurimaan kuningas lähetti kirjeen, jossa kertoi olevansa jo matkalla, kun kirje saapuisi perille ja että hän saapuisi itse perille mahdollisesti vasta joulun tienoilla.
Edmund määräsi sitten, että linna saatava sopivaan kuntoon ennen vieraiden saapumista, sillä hän halusi asumuksensa olevan edustava, kun niin korkea-arvoiset vieraat olivat kyseessä. Ei ollut sopivaa, että linna olisi missä tahansa kunnossa. Niin sitten palveluskunta työskenteli uutterasti ja pian oli linna puunattu lattiasta kattoon, niin että perimmäisetkin nurkat kiiltelivät puhtaana. Hämähäkin verkotkin olivat saaneet kyytiä ja takat oli siivottu huolellisesti. Lisäksi linnaan oli tuotettu valtavat kuormat ruokaa vieraita varten.
Saapui tuo odotettu päivä ja Edmund odotti vieraitaan parhaimpiinsa pukeutuneena. Häntä hermostutti kovin ja Maria näki sen.
”Hyvin se menee.” Hän yritti rauhoittaa poikaansa.
”Mutta entä jos...” Edmund aloitti, mutta vaikeni nähdessään äitinsä ilmeen. Melkein samassa suurilta ovilta kuului kumea kolkutus, jonka jälkeen vartijat avasivat ovet ja sisälle astui ylhäisen näköinen pariskunta.



Heidän takanaan asteli nuori punakutrinen neito. Neidon kasvot olivat hyvin kauniit ja Edmund melkein unohtui katsomaan tätä, kunnes viimein älysi nousta ja astella kohtaamaan vieraansa.





”Toivotan teidät lämpimästi tervetulleiksi.” Edmund tervehti tulijoita kohteliaasti ja kumarsi, minkä jälkeen hän kehotti heitä istuutumaan ruokapöydän ääreen.

Ruokailu sujui hilpeissä merkeissä, vaikka Edmundia yhä kovin jännittikin ja lisäksi hän tunsi miten perhoset lepattelivat hänen vatsanpohjassaan, kun hän vain katsoi neitoa. Hän ei ollut vielä kertaakaan tuntenut mitään tällaista ketään toista kohtaan. Hän toivoi tietenkin, että neito kunnioittaisi häntä ryhtymällä puolisoksi, mutta toisaalta hän ei halunnut pakottaa tätä tekemään mitään vastoin tahtoaan.
Myös Maria huomasi, ettei Edmund saanut pidettyä silmiään irti prinsessa Birgitan kauniista kasvoista.
”Tuota.... öh... sujuiko teidän matkanne hyvin, armollinen prinsessa.” Edmund yritti avata varovaisesti keskustelua, mutta neito ei suvainnut vastata, vaan käänsi katseensa toisaalle. Edmund vaikeni ja tuijotteli sitten lautastaan. Eihän tietenkään voinut väkisinkään jutella, jos toinen ei halunnut.
Todellisuudessa Birgitta oli huomannut pojan komeuden ja vaatimattomuuden, mutta oli viileän etäinen vain periaatteesta, sillä ei pitänyt lainkaan isänsä ideasta, etenkään kun tämä ei ollut hänen mielipidettään kysynyt lainkaan.
”Birgitta, voisit vastata kun sinulta kysytään.” Kuningas huomautti hivenen ärtyneeseen sävyyn.
”Tuota, ei hänen ole pakko vastata, jollei hän halua, teidän jalomielinen korkeutenne.” Edmund kiirehti heti sanomaan, sillä ei halunnut toisen joutuvan pakosta osallistumaan keskusteluun. Hän kunnioitti toisen mielipiteitä ja omaa tahtoa ja halusi sen myös näyttää.
”Minä toivoisin hänen käyttäytyvän hivenen ystävällisemmin.” Kuningas sanoi ja vilkaisi nopeasti tytärtään.
Edmund oli vaiti, eikä tiennyt mitä sanoa ja tunnelmakin tuntui muuttuneen hivenen viileämmäksi.
”Minä puolestani tarjoan teille ystävyyttäni, vaikkei ehkä muu onnistuisikaan.” Edmund sanoi viimein, sillä halusi kuitenkin pysyä väleissä kuninkaan kanssa. ”Kai meidän sopimuksemme onnistuu silti?” Hän kysyi vielä ja mietti mitä sitten tekisi jos kaikki menisi ihan myttyyn.
”Onnistuu se.” Kuningas vastasi, sillä ei suinkaan ollut pahantahtoinen, vaikkei juuri sillä hetkellä ollutkaan tyytyväinen asiaintilaan ja varsinkaan tyttärensä kylmään käytökseen.

Maittavan aterian jälkeen miehet siirtyivät juttelemaan keskenään kaikenlaisesta ja jopa Edmund saattoi puhua hieman vapaammin.
Kuningatar ja prinsessa taas siirtyivät Marian, Elisabethin ja Margaretin seuraan. Tyttö oli yhä vaiti ja tyytyi vain seuraamaan naisten rupattelua. Silti ajoittain hänen katseensa karkasi takkahuoneen suuntaa, jossa hän tiesi Edmundin olevan.
Hän tunsi ihastuneensa Edmundiin, muttei kuitenkaan pitänyt ajatuksesta mennä naimisiin tämän kanssa. Hän ei tiennyt enää mitä olisi pitänyt tehdä, sillä ei hänkään tietenkään halunnut pahoittaa tuon mukavan oloisen nuorukaisen mieltä.

Myöhemmin, kun taivas alkoi tummua yötä kohti, Edmund pyysi palvelijoitaan ohjaamaan vieraat heitä varten laitettuihin huoneisiin, jonne heidän matkatavaransa oli jo viety.
Kuningas kiitti Edmundia tämän vieraanvaraisuudestaan, kunnes kääntyi seuraamaan palvelijoita, jotka niin kuuliaisesti odottivat häntä.

Lucius oli jo häipynyt omaan huoneeseensa, samoin naiset, joten Edmund oli yksin. Häntä ei vain nukuttanut, sillä päivä oli ollut tapahtumarikas. Kaikkein eniten hänen mieltään askarrutti Birgitta, tuo kaunis prinsessa, jolta ei ainakaan vielä ollut saanut vastakaikua. Hän tiesi, että Birgitta perheineen olisi ainakin muutamia viikkoja hänen vieraanaan ja hän halusi tietenkin, että he viihtyisivät hyvin tuon ajan. Etenkin hän halusi Birgitan viihtyvän ja tuntevan olonsa kotoisaksi.
Viimein pitkän ajan kuluttua hän asteli huoneeseensa ja vetäytyi unille, jotta jaksaisi paremmin nauttia vieraidensa seurasta aamulla.

Päivät seurasivat toisiaan, eikä Birgitta tuntunut muuttavan käytöstään millään lailla. Hän oli yhä etäinen, mutta kuitenkin kohtelias, epäilemättä koska oli kaiketi saanut puhuttelun vanhemmiltaan.
Useimmiten heidän seurassaan oli muita, niin etteivät he juuri koskaan jääneet kahden ja nekin muutamat hetket kahden olivat olleet lähinnä vain vaivautunutta hiljaisuutta, koska Edmund ei tiennyt mitä sanoa tai tehdä ja toisaalta halusi antaa neidolle vapauden olla kuten tämä halusi, puhua jos siltä tuntui tai olla vain hiljaa.
Alkoi näyttää siltä, ettei Edmundin ja Birgitan liitosta tulisi mitään ja se näkyi myös Edmundista, sillä tämä alkoi olla alakuloinen, kun ei saanut vastakaikua tunteilleen. Enimmäkseen hän antoi neidon vain olla, eikä tuppautunut väkisin tämän seuraan, kun ei tämä sitä selvästikään halunnut.

Päivää ennen jouluaattoa Edmund asteli murhemielin kohti paikkaa, jonne meni aina, kun halusi olla yksin. Siellä hän sai useimmiten olla muilta rauhassa ja oletti, ettei siellä nytkään olisi ketään, joten yllätys oli suuri, kun hän näki Birgitan nojaamassa kivimuuria vasten ja itkevän.



Hän ei tiennyt, mitä pitäisi tehdä. Ei hän halunnut neidon surevan vuokseen, muttei halunnut myöskään häiritä tätä, sillä tämä oli selvästikin tullut tänne saadakseen olla rauhassa ja voidakseen olla edes pienen hetken poissa toisten katseiden alta.
Edmund ei ehtinyt liikahtaakaan, kun neito huomasi hänet ja käänsi katseensa häntä kohti.



”A... anteeksi, en halunnut häiritä teitä ja poistun heti, jos te sitä toivotte.” Edmund änkytti ja kääntyi lähteäkseen.
”Ei, älkää menkö.” Birgitta henkäisi ja näki miten onnettomalta nuorukainen näytti. Hän päätti kertoa tälle tunteistaan, sillä ei halunnut satuttaa tätä, kun tämä kuitenkin oli aina kiltti, ystävällinen ja kärsivällinen.



Edmund pysähtyi sijoilleen ja kääntyi uudelleen katsomaan Birgittaa, tietämättä mitä sanoa. Kumpikin katsoi toista syvän hiljaisuuden vallassa, kunnes viimein Birgitta juoksi Edmundin luokse, kun tämä oli uudelleen tekemässä lähtöä.
”Älä mene. Minä... minä olen pahoillani käytökseni vuoksi.” Birgitta niiskutti ja katsoi surkeana Edmundia.
”Ei se mitään.” Edmund sanoi lämpimästi ja alkoi hiljalleen ymmärtää neidon tunteita.
”Mutta minä olen loukannut teitä niin pahasti.” Birgitta sanoi ja astahti vielä lähemmäksi Edmundia.



”Ei, ette te ole loukannut minua mitenkään.” Edmund yritti rauhoitella neitoa, joka oli aivan poissa tolaltaan. Eihän hän itsekään kovin iloiseksi ollut itseään tuntenut, mutta nyt neidon läheisyydessä sydän hakkasi niin lujaa, että hän arveli neidonkin sen kuulevan.
”En tiedä ymmärrättekö...” Birgitta aloitti.
”Ymmärrän minä ja siksi en halunnut koskaan tulla väkisin seuraanne, enkä yrittänyt puhua teitä ympäri, sillä kunnioitan mielipidettänne ja omaa tahtoanne.” Edmund keskeytti Birgitan. ”Halusin vain sanoa teille, että te olette vapaa tekemään niin kuin haluatte ja jos teillä on joku, jota te rakastatte, niin haluan että olet onnellinen, enkä halua tulla väliinne millään lailla.” Hän jatkoi ja tunsi itsensä surulliseksi, mutta ei hän halunnut väkisinkään neitoa pidätellä täällä, jos tällä vaikka olikin toisaalla joku, jota tämä rakasti.
Birgitta katsoi nuorukaisen surumielisiä kasvoja ja ymmärsi nyt kuinka jalosti tämä oli valmis tekemään, jottei hänen tarvitsisi olla onneton.
”Edmund, ei minulla ole rakastettua.” Birgitta sanoi totuudenmukaisesti. ”Minä... Minä haluaisin jakaa elämäni kanssanne, jos se vain vielä käy.” Hän jatkoi epävarmana ja pelkäsi, ettei Edmund enää välittäisikään. Hän katsoi kuitenkin nuorukaista silmiin ja näki miten lempeä, ystävällinen ja kenties hivenen surumielinenkin katse niissä oli.
”Tahtoisitteko todellakin?” Edmund kysyi, uskomatta korviaan ja tunsi miten riemu alkoi kuplia hänen sisällään.
”Tahdon.” Birgitta vastasi, katsoen nuorukaista kasvot vakavina ja asteli niin lähelle, että Edmund saattoi melkein tuntea neidosta huokuvan lämmön omaa ihoaan vasten. ”Annatko.... annatko anteeksi typerän käytökseni, sillä tarkoitukseni ei ollut loukata teitä.” Hän jatkoi hiljaisella äänellä ja painoi katseensa maahan.
”Tietenkin.” Edmund sanoi varmalla äänellä ja veti Birgitan tiukasti itseään vasten, eikä tämä vastustellut lainkaan. Päinvastoin, antoi nuorukaisen vetää itsensä lähelleen.



”Siinä tapauksessa, tämä kuuluu teille.” Birgitta sanoi ja suuteli Edmundia kiihkeästi, joka vastasi suudelmaan yhtä voimakkaasti.





Kaikki ne tunteet, joita he eivät toisilleen olleet aiemmin näyttäneet tulivat nyt hyvin voimakkaina esille. Vaikka kumpikin nyt tiesi, mitä toinen tunsi, yrittivät he hivenen hillitä niitä, sillä he eivät halunneet mitään sopimatonta tapahtuvan. Ei ainakaan, ennen kuin valat oli vannottu.
Päivä oli alkanut kääntyä illaksi, kun nuoret viimein palasivat muiden seuraan. Muu seurue ei voinut olla huomaamatta, että nuorten välillä oli jotain tapahtunut ja miten lämpimät välit näillä nyt oli.
Oli jo illallisaika, joten Edmund ja Birgitta suuntasivat kulkunsa ruokasaliin ja istuutuivat pöydän ääreen.



Edmund odotti, että kaikki muutkin olivat pöydässä ja nousi sitten kurkkuaan selvitellen seisomaan.



”Arvoisa Kuningas, kauniin tyttärenne Birgitan suostumuksella, minä pyydän teiltä hänen kättään.” Edmund sanoi keräten tuohon suureen kysymykseensä kaiken arvokkuutensa ja kohteliaisuutensa.
”Ja minä mitä suurimmalla ilolla suostun teidän kohteliaaseen pyyntöönne.” Kuningas vastasi silmät iloisesti tuikkien.
”Minä kiitän tuhannesti, sillä ei kukaan voisi tällä hetkellä tuntea itseään onnekkaammaksi kuin minä.” Edmund sanoi ja olisi sillä hetkellä voinut hyppiä ja juoksennella riemusta, mutta hillitsi silti itsensä, sillä moinen käytös ei olisi ollut kovinkaan soveliasta tulevalle kuninkaalle.
Sen sijaan, että olisi riekkunut riemusta, Edmund pysyi rauhallisena ja asteli Birgitan luokse ja laskeutui tämän eteen polvilleen.



”Rakas Birgitta, näiden kaikkien todistajien läsnä ollessa, minä kysyn teiltä, haluaisitteko suoda minulle kunnian olla teidän rakastava puolisonne?” Edmund kysyi kohteliaasti ja kaikesta sydämestään, katsoen Birgittaa, jonka poskille kohosi hento puna.
”Voi, Edmund. Tahdon, koko sydämestäni minä tahdon olla sinun puolisosi.” Birgitta vastasi ja kapsahti Edmundin kaulaan onnellisesti hymyillen.



”Malja nuorelle parille.” Kuningas sanoi nauraen ja nosti viinilasinsa ylös. Kaikki muut tekivät samoin ja toistivat hymyillen; ”Nuorelle parille.”

Linnassa raikui nyt pitkästä aikaa herskyvä nauru, joka sai synkeän ilmapiirin edes hetkeksi väistymään kolkkojen muurien sisäpuolelta. Vihdoin oli vähän onneakin jälleen linnassa, jonka muurit ja synkeät ikkunat olivat ehtineen nähdä vain surua ja murheita.
Tuntui kuin ilo ja elämisen riemu olisi palannut kaikkien elämään, vaikka välillä Maria huomasi ajattelevansa, että kunpa Erikin olisi saanut olla täällä ja riemuita poikansa onnesta. Tuo ajatus sai hänet hetkeksi surulliseksi, mutta se väistyi pian, sillä hän ymmärsi, ettei voisi pilata poikansa iloa murjottamalla.

Loppu illallinen sujui iloisissa merkeissä. Lucius vitsaili ja muut nauroivat tämän vitseille. Niin erilainen oli tuo nuori mies, kuin mitä oli hänen isänsä ollut, Maria mietti ja katseli tytärtään, joka loi onnellisia, rakastavia katseita Luciukseen.
'Kunpa lasteni onni vain säilyisi, eikä heidän tarvitsisi kokea niin surullista elämää, kuin heidän isällään oli ollut.' Maria ajatteli ja katsoi hiljaisena seuruetta.

Viimein tuli aika siirtyä lepäämään ja itse kukin häipyi taholleen. Vieraat omiin huoneisiinsa ja isäntäväki omiinsa. Hiljaisena Maria asteli omaan makuukammioon, sillä vaikka hän iloitsikin ja oli onnellinen poikansa puolesta, ei suru ollut vieläkään hellittänyt.
Ääneti hän asteli poikki hämärän huoneen ja istuutui pukeutumispöytänsä ääreen. Hän ei aivan vielä ryhtynyt vapauttamaan hiuksiaan tiukasta kampauksestaan, vaan jäi tuijottamaan peilikuvaansa.
Peilistä häntä vastaan katsoi kalpeat kasvot ja surulliset silmät, joiden alla oli tummat renkaat. Kyynel vierähti hänen poskelleen ja sai pian seuraa toisesta, kunnes posket olivat aivan märät.
”Voi Erik, kunpa olisit täällä.” Maria huokaisi raskaasti ja painoi kasvot käsiinsä. Hän itki, niin kuin ei olisi koskaan ennen itkenyt. Hän suri menetystään, niitä hetkiä, joita ei saanut takaisin ja aikaa, jota hänelle ja Erikille oli suotu niin vähän.



Maria istui pitkän aikaa alallaan ja itki, kunnes äkkiä tunsi jotain lämmintä ympärillään. Hän nosti päänsä käsistään ja katsoi ympärilleen ja mietti oliko takassa tuli, mutta ei, siellä ei näkynyt kekälettäkään. Sitten hänen huoneeseen levisi tuttu tuoksu, jonka hän niin hyvin muisti. Hän tunsi jonkin kevyen ja lämpimän koskettavan poskeaan, kuin lohduttaakseen ja kertoakseen, että kaikki oli hyvin.



”Erik.” Maria henkäisi ja nosti käden poskelleen, jolla yhä tuntui tuo kevyt kosketus. Hän oli varma, että se oli Erik ja tunsi, miten rauha levisi hänen sisälleen. ”Kiitos rakas.” Hän kuiskasi hiljaa kyyneleen vierähtäessä hänen poskelleen. Vaikka hän yhä tunsi itsensä hyvin surulliseksi, ei suru tuntunut enää niin musertavalta ja ylitsepääsemättömältä. Hän tiesi, että Erik oli nyt onnellinen ja vapaa.
Tunne siitä, että joku oli huoneessa alkoi hälvetä, samoin lämpö alkoi hiljalleen haihtua. Ainoastaan tuo tuttu tuoksu jäi leijumaan huoneeseen, kuin muistuttaakseen, että Erik yhä oli läsnä omalla tavallaan, vaikka olikin kuollut.
Maria tunsi olonsa paremmaksi pitkiin aikoihin ja arveli että ehkä saisi tänä yönä nukuttuakin. Niin hän sitten aukaisi hiukset, nosti kankaat sekä raskaan kruunun pöydälle ja harjasi vaaleat kutrinsa, minkä jälkeen hän vaihtoi ylleen yöasun ja sujahti lämpimään vuoteeseen.

Kesti tovin, ennen kuin hän sai unen päästä kiinni ja vielä ennen nukahtamistaan hän oli tuntevinaan jonkun vierellään ja hymyili onnellisena, ennen kuin nukahti rauhalliseen uneen.

Jouluaatto aamu valkeni kuulaana ja kauniina. Maria oli nukkunut ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin yönsä hyvin ja vielä herätessäänkin hän oli heikosti aistivinaan tutunoloisen tuoksun huoneessaan. Surumielisesti hymyillen hän nousi vuoteeltaan ja suuntasi pukeutumaan.
Koko ajan hänellä oli tunne jonkun läsnäolosta, vaikka huone olikin tyhjä. Hän aisti, että tuo joku oli ystävällinen ja tiesi, että se oli Erik.
”Kiitos Erik.” Hän kuiskasi hiljaa tyhjälle huoneelle ja tunsi kuinka jokin hipaisi taas hänen poskeaan ja sitten läsnäolon tunne katosi. Vain tuoksu jäi ja sekin katosi viimein kokonaan.

Maria pukeutui ja asteli alas ruokasaliin, jonne linnan kokki oli loihtinut runsaan ja maittavan aamiaisen. Hänen ei tarvinnut kovinkaan kauan olla yksin, kun kaikki muutkin saapuivat aamiaispöytään.



Muuten niin hiljainen sali täyttyi hilpeällä puheensorinalla ja Maria tunsi itsekin piristyvänsä. Tuo tumma pilvi, joka oli niin kauan leijaillut hänen yllään, oli väistynyt ja auringon säteet saavuttivat hänen sydämensä taas, vaikka suru ei koskaan väistyisi täysin.
Hän oli onnellinen lastensa puolesta, onnellinen siitä, että näillä oli rakkautta elämässään ja joku jonka kanssa sen jakaa.
Aamiaisen jälkeen itse kukin siirtyi odottamaan iltaa ja sen mukana tulevaa juhlaa omiin oloihinsa. Lucius, Elisabeth, Edmund ja Birgitta intoutuivat lumisotasille linnanpihalla, jonne oli yön aikana satanut uusi kerros lunta. Iloiset huudot ja nauru kantautuivat sisälle, poukkoillen pitkin marmorisia seinämiä, kertoen nuoruuden iloista ja onnesta.



Maria asteli Margaretin luo, joka istui yksin takan ääressä ja tuntui vaipuneen omiin ajatuksiinsa. Hän hätkähti, kun Maria istahti viereiseen tuoliin, joka narahti hienoisesti tämän painon alla.



”Hei.” Margaret sanoi hiljaa, eikä kääntänyt katsettaan liekeistä, jotka valaisivat takan tumaa sisusta.
”Hei.” Maria vastasi ja katsoi ystäväänsä huolestuneena. ”Miten voit?” Hän kysyi sitten.
”Eipä kehumista.” Margaret vastasi ja kääntyi katsomaan Mariaa. ”Miten itselläsi?” Hän kysyi puolestaan.
Maria oli vaiti, hän tiesi mitä toinen kävi läpi, sillä hän itse kävi läpi samaa tai ainakin melkein. Margaretin ei ollut tarvinnut olla erossa miehestään, kun taas Maria oli joutnut olemaan erossa rakkaastaan, kunnes viidentoista pitkän vuoden jälkeen oli kohdannut tämän, joskin viimeistä kertaa ja se tuska ei häviäisi mihinkään. Niin paljon oli jäänyt tekemättä ja niin vähän aikaa oli heille suotu ja hän oli aina toivonut miehelleen paljon enemmän, kuin mitä tämä oli koskaan elämänsä aikana saanut.
Nyt hän paloi halusta kertoa, mitä oli yöllä ja aamulla kokenut, muttei ollut varma halusiko Margaret kuulla, kun tällä oli kuitenkin oma suru yhä lähellä sydäntä.
”Ei minullakaan kovin hääppöistä ole.” Maria vastasi ja katseli Margaretia, jonka kasvoilla näkyi väsymys ja suru.
”Maria, mitä on tapahtunut?” Margaret kysyi, sillä oli kyllä nähnyt Marian kasvoista ja koko olemuksesta, että jotain oli tapahtunut.
”En oikeastaan tiedä itsekään.” Maria sanoi viimein syvään henkäisten ja katseli sylissään lepääviä käsiään. ”Luulen... luulen, että Erik kävi luonani yöllä.” Hän sanoi viimein, vaikka tiesikin sen kuulostavan järjettömältä.
”Mutta hänhän on kuollut.” Margaret huomautti hämmentyneenä.
”Tiedän ja siksipä en oikein tiedä miten suhtautua tähän.” Maria vastasi. ”Minä en nähnyt häntä ollenkaan, minä vain... vain tunsin hänet lähelläni ja... ja haistoin hänen tuoksunsa.” Hän kertoi ja tunsi kyyneleiden alkavan vieriä poskilleen.



Hetken oli hiljaista, Margaret yritti sulatella kuulemaansa, vaikka ymmärsikin Mariaa oikein hyvin, sillä he molemmat olivat kokeneet samaa, vaikkei niitä menetyksiä voinutkaan keskenään verrata. Margaret tiesi, että Maria oli menettänyt enemmän, sillä hänelle ja Erikille oli suotu niin vähän aikaa, vaikka he olivatkin ansainneet paljon enemmän.
”Minä luulen, että Erik halusi vain käydä katsomassa sinua, hän halusi varmaankin varmistaa, että sinulla on kaikki hyvin.” Margaret sanoi ja katsoi Mariaa surumielisesti hymyillen.
”Se olisikin niin hänen tapaistaan.” Maria sanoi ja hymyili. ”Muistan, kun odotin lapsiamme, hän halusi ehdottomasti varmistaa, että minulla oli kaikki hyvin. Ettei mitään pahaa pääsisi tapahtumaan.” Hän jatkoi ja vaipui muistoihinsa, jotka tekivät niin kipeää. Hän muisti nuo kuukaudet ja päivät, ennen kuin he olivat joutuneet eroon toisistaan.
”Hänellä oli hyvä sydän, eikä sellaisia ihmisiä ole kovinkaan montaa tässä maailmassa.” Margaret sanoi hiljaa ja tunsi hienoista syyllisyyttä niistä ikävistä tapahtumista, vaikka ne olivatkin enimmäkseen Julianin syytä. ”Sinun miehesi oli ainutlaatuinen, sillä en usko, että kovinkaan moni olisi ollut vihamiehelleen noinkin ystävällinen ja armelias, kuin hän oli.” Hän lisäsi sitten.
”Ehkä jumala johdatti häntä, vaikkei hän saanutkaan aivan niin onnellista elämää, kuin olisi ansainnut.” Maria pohti ja tiesi syvällä sydämessään, että Erik oli varmasti ollut onnellinen edes niistä vähäisistä ilon ja onnen hetkistä, joita hänelle oli synkän elämän keskelle suotu.
”Hän oli onnekas, kun hänellä oli sinun kaltaisesi vahva nainen puolisonaan ja Ignatiuksen kaltainen ystävä, joka auttoi häntä, vaikka kaikki olikin näyttänyt niin toivottomalta.” Margaret sanoi lohduttavaan sävyyn.
”Kiitos Margaret.” Maria sanoi hiljaa ja pieni hymy kävi hänen huulillaan. ”Ei Juliankaan loppujen lopuksi niin paha ollut, kuin olisi voinut luulla. Onnekas hänkin, kun hänellä oli noin lempeä ja huolehtivainen vaimo, kuin sinä.” Hän jatkoi ja katsoi ystävätärtään hymyillen.
”Kiitos itsellesi.” Margaret vastasi ja hymyili surumielisesti. Hänestä tuntui jotenkin paremmalta, kuin pitkiin aikoihin. Olihan heillä ollut vastaavanlaisia keskusteluja, mutta tämä vaikutti kuitenkin hieman erilaiselta.
”Meidän olisi kaiketi edes hetkeksi työnnettävä surumme pois, sillä meillä on paljon järjesteltävää.” Maria sanoi lämpimästi, mielessään niin Elisabethin, kuin Edmundin häävalmistelut.
”Niin, sekin vielä.” Margaret hymähti. Hän oli onnellinen, että nuoret olivat löytäneet rakkautta kaiken tämän synkkyyden keskellä.
Niin he sitten vielä rupattelivat hetken ja miettivät yhdessä ruokalajeja, koristelua ja kaikkea muutakin häihin liittyvää, vaikka tiesivätkin, että itse hääparilta olisi kysyttävä.
Maria arveli, että kaksoset haluaisivat varmaankin Ignatiuksen vihkijäksi, sillä tämä oli kuitenkin perheen pitkäaikainen ja arvostettu ystävä. Siinä oli toinen mies, joka oli lähestulkoon yhtä lempeä ja kiltti kuin Erik oli ollut, Maria ajatteli.
Tunnit vierähtelivät hiljalleen ja vasta iltapäivällä nuoret tulivat sisälle, jolloin heidät passitettiin heti paikalla vaatteiden vaihtoon, sillä jokaisen vaatteet olivat kastuneet lumessa märiksi. Mutta ei heitä voinut moittiakaan hauskanpidosta, sillä oli hyvä saada vähän iloista naurua ja onnea kaiken sen surun jälkeen.
Illan pimetessä kaikki kerääntyivät ruokasaliin nauttimaan illallisesta, jonka jälkeen olisi sitten lahjojen jakoa.
Ruokasaliin oli tuotu iso tuuhea joulukuusi, joka levitti ympärilleen miellyttävää tuoksua, joka toi mieleen metsän ja kesän.
Kaikilla oli hauskaa ja tuntui kuin suru ja synkeys olisi haihtunut pois kokonaan. Kumpikin nuoripari oli onnellinen ja hilpeä nauru, johon kenties osasyyllinen oli hyvä viini, jota oli tarjolla jouluisen aterian lisäksi, helähteli silloin tällöin, saaden muutkin hyvälle tuulelle.
Aterian aikana oli musiikkia laulua ja lopuksi lahjojen jakoa. Hivenen murheellisena Lucius huomasi toivovansa hiljaa mielessään, että Erik olisi voinut osallistua tähän ilonpitoon ja muisti miten synkeitä tämän edelliset joulut olivat olleet.
Muut olivat tuolloinkin pitäneet hauskaa, mutta Erik oli ollut yhtä totinen ja murheellisen näköinen kuten aina ja kun oli saanut luvan, oli häipynyt omille teilleen. Hän, jos kuka, olisi kyllä totisesti ansainnut lahjoja, mutta ei ollut koskaan niitä saanut.
Vain Maria ja Ignatius tiesivät, että oli yksi, joulu jota Erik ei ollut milloinkaan unohtanut, sillä se oli muuttanut tämän elämää hieman parempaan suuntaan, vaikkakin vain vähäksi aikaa.
Lucius nousi seisomaan ja rykäisi kuuluvasti saadakseen toisten huomion.
”Minusta, meidän on muistettava erästä, joka on joukostamme poissa ja jonka olisi kuulunut olla täällä seurassamme, enkä minä nyt puhu isästäni.” Lucius aloitti, pidellen viinilasia kädessään. ”Tuo ystävällinen mies olisi ansainnut parempaa, joten kohottakaamme hänelle malja, sillä hän on täällä tänään, vaikkakin vain meidän sydämissämme ja ajatuksissamme.” Hän jatkoi hohottaen viinilasinsa ylös ja katsoen hiljentynyttä seuruetta surumielinen hymy huulillaan.





Muutkin nousivat seisomaan viinilasi kädessään ja katsoivat Luciusta.
”Erikille, miehistä jaloimmalle.” Lucius sanoi ja muut yhtyivät häneen, kohottaen maljansa Erikin kunniaksi.
Loppu illallinen sujui hilpeämmissä merkeissä, vaikka useimmat yhä ajattelivat silloin tällöin Erikiä.

****

Ja sitten vielä muutama extrakuva tähän loppukevenneykseksi. Ensin muutama kuva Edmundista, koska hän nyt vaan on niin tavattoman komea, isäpappansa peruja tietenkin. :D









Ja sitten vielä Elisabethin, ei niin fiksu ilme. :D


Jep... simit osaavat halutessaan olla aika ilmeikkäitä... mutta myös harvinaisen vähäjärkisen näköisiä. :D