Hei vain kaikille ja pahoittelut siitä, että uuden osan ilmestymisessä on kestänyt niin kauan. Tässä on ollut vähän kaikenlaista, inspis hukassa, temppuileva kone ja peli ja välissä töitä ja ihan vähän myös laiskuutta. Mutta tässä on teille tuore osanen luettavaksenne ja vaikka se ehkä hiukkasen vaisu onkin, niin toivon, että se miellyttää teitä.

Yritän tässä lähiaikoina saada ainakin vielä pari osaa aikaiseksi ja jos oikein innostun, niin ehkäpä enemmänkin. Mutta enemmittä puheitta päästän teidät lukemaan.

Luku musiikiksi laitan tähän

Anna Puu - Säännöt Rakkaudelle Tää vaan on kyllä edellisessä osassa, mutta kun tää jotenkin sopii Ignatiukselle ja Marylle. :)

***

16. Luku

Uusia Suunnitelmia

Oli jo valoisaa, kun Ignatiuksen tietoisuus ympäröivästä maailmasta palasi ja hän tajusi lepäävänsä vuoteessa, lämpimien vällyjen alla.

”Heräsithän sinä viimein”, kuului lämmin naisen ääni ja Ignatius huomasi vuoteensa vierellä tummaan nunnan asuun pukeutuneen naisen.

”Mary?” Ignatius kysyi hämmentyneenä, sillä ei muistanut, miten oli tuohon paikkaan päätynyt.

Hiljalleen muistikuvat alkoivat kuitenkin palailla takaisin. Mielipaha häivähti hänen kasvoillaan, mutta katosi, kun katse kohtasi Maryn katseen.

Mary istuutui Ignatiuksen vuoteen reunalle ja laski kätensä tämän ahavoituneen käden päälle. Ignatius ei siirtänyt kättään, vaan katseli Marya lempeästi. Pieneksi hetkeksi hän palasi ajatuksissaan menneeseen ja muisti ne hellät hetket, joita hän ja Mary olivat yhdessä viettäneet. Kuinka he olivat suunnitelleet yhteistä tulevaisuutta, jota ei sitten kuitenkaan tullut. Mutta sittenkin hän oli onnellinen, olivathan he tavanneet toisiaan sen jälkeenkin, vaikka kaikki muu heidän väliltään olikin kielletty.

”Ignatius. Mikä on vointisi?” Mary kysyi lämpimällä äänellä ja tarkasteli Ignatiuksen kaitoja kasvoja, joilta hän saattoi lukea ne samat ajatukset, joihin hän itsekin palasi.

”Olen minä paremminkin voinut, mutta enköhän minä henkiin jää”, Ignatius hymähti ja katsoi lämpimästi Marya.

”Polttivat luostarinne”, Mary sanoi äänen värähtäessä hieman. Hän kyllä tajusi mitä olisi voinut käydä ja sen ajatteleminen oli musertaa hänen sydämensä. Oli ollut niin pienestä kiinni, että hän olisi menettänyt ihmisen, jota oli koko ikänsä rakastanut.

”Niin tekivät, mutta älä sinä siitä huolehdi Mary kulta. Se on nyt ohi ja minä ja muut veljet olemme turvassa”, Ignatius sanoi lämpimästi, sillä ymmärsi kyllä Maryn huolen, ”me tosin menetimme yhden ja roistot pääsivät pakoon”, hän lisäsi ja sipaisi kyyneleen pois Maryn poskelta.

”Minä olen niin iloinen, että selvisit. En tiedä mitä tekisin ilman sinua”, Mary sanoi ja katsoi Ignatiusta hellästi.

Ignatius oli vaiti, eikä tiennyt mitä sanoa, sillä hän tunsi samoin, oli aina tuntenut. He katsoivat toisiaan ja kuin huomaamatta heidän huulensa kohtasivat.

Ympäröivä huone ja maailma tuntui katoavan ja kaikki paha pyyhkiytyi mielestä pois tuon pienen hetken ajan.

Ovelta kuuluva huvittunut rykäisy sai heidät tempautumaan erilleen ja kääntämään pelon ja hämmästyksen sekaiset katseet ovelle.

”Näen että olette hyvissä käsissä Ignatius”, Esaias sanoi huvittuneena ja näki miten puna kohosi niin Maryn kuin Ignatiuksen poskille, heidän vilkuillessaan toisiaan, kuin olisivat olleet tekemässä kovinkin luvatonta.

”Tuota... näyt itsekin voivan paremmin”, Ignatius sanoi hivenen nolostuneena ja yritti vaihtaa puheenaihetta.

”No mikäs tässä, eihän se ollut kuin pieni naarmu”, Esaias vähätteli ja istuutui vapaalle penkille.

Ääneti hän katseli Ignatiusta ja Marya. Hän arveli, että näillä kahdella oli jotain muutakin yhteistä, kuin vain se että he olivat Jumalan palvelijoita. Mutta koska Ignatius ei selvästikään halunnut keskustella aiheesta, ei Esaias välittänyt jatkaakaan siitä, sillä hän ymmärsi hyvin, ettei asia hänelle kuulunut.

”Pieni naarmu vai”, Ignatius sanoi ja muisti kyllä, miten haavasta oli pulpunnut verta ihan kunnolla.

”No olen minä pahempiakin kolhuja kokenut ja hyvin ovat Sisaret minua hoitaneet, joten kyllä tämä tästä paranee”, Esaias sanoi hieraisten terveellä kädellä vioittunutta hartiaa kuin ohimennen ja hymyili, ”minä jään sinulle ja näille ystävällisille Sisarille kiitoksen ja henkeni velkaa”, hän lisäsi sitten.

”Et ole minulle mitään velkaa, sillä sinä pelastit henkeni, olisin muuten palanut luostarin mukana, jos et olisi raahannut minua ulos sieltä”, muistutti Ignatius.

”Miten vain”, Esaias hymähti, ”ja mitä roistoihin tulee, Paul ei enää vaivaa ketään, sillä hän on kuollut ja Michaelin poika, Matthew lähti niiden loppujen perään”, hän lisäsi.

Huoneeseen laskeutui jälleen syvä hiljaisuus ja Esaias huokasi raskaasti. Hän tiesi, että tulisi saamaan kovan rangaistuksen huolimatta siitä, että olikin toiminut kunniallisesti ja oikein luostarilla. Hän tiesi, ettei se riittäisi korvaamaan kaikkea sitä pahaa, jota hän oli joutunut tekemään tuon roskajoukkion mukana kaikkien näiden pitkien vuosien aikana.

Toki sille oli syynsä, mutta se ei silti helpottanut Esaiasin oloa. Hän tunsi syyllisyyttä teoistaan ja toivoi, että hänen veljensä vielä pelastuisi, vaikka hän itse joutuisikin hirteen tekosistaan. Toisaalta hän mietti miten asiat olisivat menneet, jos hän ei olisi ollut mukana. Tuo ajatus kylmäsi hänen sydäntään, sillä hän tiesi, että ilman häntä luostarin kaikki asukkaat olisi kylmäverisesti tapettu ja poltettu luostarin mukana.

”Esaias, minä tiedän mitä ajattelet ja luulen voivani auttaa sinua”, Ignatius sanoi ja katseli Esaiasia lempeästi.

”En tiedä. Minä olen tehnyt niin paljon pahaa, enkä minä siitä maksutta selviä”, Esaias sanoi ja painoi katseensa alas, ”minun käteni ovat jo pahoin tahraantuneet viattomien verestä, vaikka yritinkin sitä vältellä viimeiseen asti”, hän lisäsi, tuijottaen lapion kokoisia käsiään.

”Mutta minä voin auttaa, minä tunnen kuninkaan ja voin puhua hänelle”, lupasi Ignatius, ”hän jos kuka ymmärtää ahdinkosi ja on armollinen”, hän lisäsi.

”Ei ystävä hyvä, en usko että olen hänen armollisuuttaan ansainnut, sillä minä olen yhtä paha kuin muutkin tuosta roistojoukkiosta. Siitä ei pääse yli eikä ympäri”, Esaias huokaisi, nostamatta katsettaan käsistään, joiden kautta oli niin moni henkensä menettänyt. Niin moni viaton, hän ajatteli ja katui syvästi tekojaan.

”Esaias, ystäväni. Hän ymmärtää varmasti, että jouduit pakosta lähtemään tuon joukkion mukaan ja tekemään niitä kamaluuksia. Minä tiedän, että sinulla on hyvä sydän, sillä ethän muuten olisi estänyt niitä roistoja tappamasta minua ja muita luostarin asukkaita”, Ignatius sanoi itsepintaisena, ”Minä tosiaan tunnen kuninkaan ja minä tunsin myös hänen isänsä ja olet ehkä hänet tavannutkin kerran”, hän lisäsi ja tumma varjo häivähti hänen silmissään, kun hän muisti Erikin.

”Olenko? En minä vaan sellaista muista”, Esaias sanoi hämmentyneenä.

”No sinä olitkin tuolloin vasta pieni poika”, Ignatius naurahti, ”mutta muistat varmaan Veli Simonin”, hän huomautti.

”Veli Simon”, Esaias sanoi hämmentyneenä ja hänen hiljalleen hänen mieleensä nousi kuva tummatukkaisesta hoikasta miehestä, jolla oli ystävälliset kasvot ja surumielinen katse tummissa silmissä.

”Nyt kun sanoit nimen, niin muistan. Minä pidin hänestä, sillä hän oli aina niin ystävällinen ja lempeä. En ole sittemmin kuullut hänestä mitään”, hän jatkoi ja nosti katseensa Ignatiukseen. Esaias näki, miten vanhan miehen silmät olivat tummuneet ja kasvoille tullut surullinen ilme.

”Minun täytyy sanoa, että valitettavasti hän on poistunut keskuudestamme jo vuosia sitten”, Ignatius huokaisi raskaasti ja kulmat kurtistuivat, ”hänen elämänsä oli onneton, mutta lopulta hän sai takaisin sen, mikä hänelle kuului ja hänen poikansa Edmund nousi valtaistuimelle pian sen jälkeen”, hän kertoi ja noiden tapahtumien muisto nousi voimakkaana hänen mieleensä ja sai surun nousemaan pintaan. Ignatius muisti Erikin hyvin ja sen miten oli toivonut tälle vain pelkkää hyvää, vaikka tämän elämä lopulta oli ollut niin kovin synkkää ja lohdutonta.

”En tiedä mitä sanoa, mutta olisin niin halunnut tavata hänet kaikkien näiden vuosien jälkeen”, Esaias sanoi ja oli pahoillaan, ”Sopiiko minun tiedustella, mitä hänelle sitten tapahtui?” Hän kysyi ja katsoi nöyränä Ignatiusta.

”Voi, se on pitkä tarina kerrottavaksi, mutta voisinhan minä sen sinulle kertoa”, Ignatius sanoi, ”tämän kertominen on minulle tuskallista, sillä hän oli minulle kuin oma poika. Hänen oikea nimensä oli Erik MacBear ja hän oli kuninkaan poika, joka kohtalon oikusta oli erotettu perheestään ja tuomittu elämään kurjuudessa”, hän jatkoi ja alkoi kertoa Erikin tarinaa.

Esaias kuunteli hiljaa vanhan munkin tummaa, sointuvaa ääntä, kun tämä kertoi noista menneistä tapahtumista, jotka selvästi tuntuivat yhtä pahoilta, kuin ne olisivat tapahtuneet aivan äskettäin.

”Olen pahoillani hänen vuokseen, hän jos kuka olisi ansainnut paljon paremman elämän” Esaias sanoi, kun Ignatius sai tarinansa kerrottua.

”No hän on nyt paremmassa paikassa”, Ignatius sanoi ja huokaisi, ”ja hänen poikansa hallitsee valtakuntaa hyvin. Olen kuullut hänestä vain pelkkää hyvää”, hän lisäsi.

”Minä luotan sinuun ja annan sinun keskustella Kuninkaan kanssa, mutta sen sanon, että olen kuitenkin valmis kärsimään tuomioni, jos sellaisen saan, sillä ei minunkaan tekemiäni rikoksia saa tekemättömiksi”, Esaias sanoi kunnioittavaan sävyyn.

Hän arvosti syvästi Ignatiusta ja tämän hyvyyttä, sekä oikeamielisyyttään ja hän arvosti myös nuorta kuningasta, josta oli kuullut tähän mennessä vain pelkkää hyvää, lukuun ottamatta Vladimirin sanomia ikäviä asioita, joihin ei ollut luottamista.

Molemmat hiljentyivät hetkeksi, eikä Marykaan halunnut häiritä kumpaakaan. Hän ymmärsi, että heillä oli nyt niin paljon mietittävää, joka häntä itseäänkin askarrutti. Hän tiesi Erikin tarinan hyvin, sillä hän oli auttanut Ignatiusta piilottamaan Erikin vaimon luostariinsa synnytykseen asti, jossa Ignatius oli ollut apuna. Tämän jälkeen he olivat odottaneet taas jonkin aikaa, kunnes Marian saattoi siirtää uuteen paikkaan, joka oli kaukana paikoista, joissa Julianin kätyreitä olisi saattanut liikkua, mutta joka oli kuitenkin tarpeeksi lähellä kumpaakin luostaria, jotta he saisivat tarvittaessa apua nopeasti.

Hän oli kerran tavannutkin Erikin, tuolloin tämä tosin oli ollut vielä munkki ja hän oli pitänyt miehestä. Hän oli aistinut voimakkaasti Erikistä huokuvan hyvyyden ja oli tietenkin pahoillaan, kuultuaan miten miehelle oli sittemmin käynyt. Äkkiä hiljaisuuden rikkoi kova koputus ovelta, joka työnnettiin auki. Jokainen silmäpari tuijotti ovelle ja Esaias oli varuillaan. Hän oli valmis puolustamaan ystäväänsä, jos sieltä tulisikin joku Vladimirin kätyreistä.

Mutta niin ei onneksi käynyt ja hän saattoi huokaista helpotuksesta, kun näki, että ovella seisova mies olikin vain Michael. Hän katsoi miestä, jonka kasvoihin menneet vuodet olivat piirtäneet syviä uurteita ja jonka ennestään vaaleat hiukset olivat nyt miltei valkeat.

”Terve tavattuamme”, Esaias sanoi kohteliaasti ja oli iloinen nähdessään Michaelin hieman rauhallisemmissa merkeissä.

”Terve tavattuamme, Esaias, sinua minä etsinkin", sanoi Michael, joka astui huoneeseen.

"Michael, mikä hätänä?" Esaias kysyi ja kulmat kurtistuivat.

"Sain juuri viestin leiriltämme", Michael vastasi, "Matthew on palannut takaisin ja hän toi mukanaan luostarilta karkuun lähteneet roistot, jotka he onnistuivat saamaan kiinni pitkällisen ajojahdin päätteeksi", hän lisäsi tyytyväisenä.

"Mutta, sehän on hyvä", Esaias sanoi, vaikka tiesikin etteivät nuo roistot olisi kovinkaan ystävällisiä häntä kohtaan, jos he vielä kohtaisivat.

"Ajattelin, että haluat tietää", Michael sanoi naurahtaen ja läimäytti toverillisesti Esaiasin terveelle hartialle, "minun on palattava leirille viimeistään huomenissa, sillä haluan itse kuulustella niitä roistoja. Oletan, että vaikka eivät sinulle olekaan pukahtaneetkaan, epäilemättä Vladimirin käskystä, että he tietävät veljesi olinpaikan", hän lisäsi.

"Voi olla, mutta älä odota liikoja, sillä ne miehet eivät ole niin teräviä, että Vladimir olisi vaivautunut kertomaan heille mitään niin tärkeää, kenties Paulia ja minua lukuun ottamatta", Esaias huomautti, ”eikä hän minullekaan ole suvainnut aivan kaikkea kertoa, kuten olen joutunut huomaamaan”, hän lisäsi.

"Ymmärrän, mutta haluan lypsää miehistä kaiken vähäisenkin tiedon, josta voisi olla hyötyä meille", Michael totesi, sillä tiesi, että jokainen pienikin tiedon murunen oli nyt tärkeä, sillä se saattaisi auttaa heidät lähemmäksi Vladimirin kiinni ottamista.

Vladimir oli joka tapauksessa saatava nujerrettua, ennen kuin tämä pääsisi käsiksi vallan kahvaan ja tapattaisi kaikki, jotka vähänkin olisivat häntä vastaan ja se taas ei tullut kyseeseen.

”Tuota, jos sinulle vain sopii, minä tulisin mukaan. Yhtä paljon kuin sinä, minäkin haluan tietää veljeni olinpaikan”, Esaias sanoi, vaikka epäilikin, ettei Michael välttämättä haluaisi ottaa häntä mukaansa ja syystäkin.

”Itse asiassa halusinkin pyytää sinut mukaasi, lisäksi itse kuningas on tulossa leirille. Hän haluaa selvittää tämän sotkun pohjamutia myöden”, Michael sanoi.

”Minä kiitän”, Esaias sanoi ja painoi päänsä kevyeen kumarrukseen.

”Mitä turhia, sillä tämä koskee meitä molempia yhtä lailla. Olemme molemmat menettäneet tärkeitä ihmisiä Vladimirin vuoksi ja päätellen siitä, mitä olen kuullut, hän on oikea piru mieheksi”, Michael sanoi synkästi, ”hän on arvaamaton ja kaksinaamainen, joten häneen ei voi luottaa, mutta se on varmaa, ettei hän aio antautua taistelutta”, hän lisäsi mietteliäänä.

”Jos vain sopii ja jos Mary päästää minut, niin tuppautuisin mukaanne. Haluaisin näet, keskustella kuninkaan kanssa eräästä asiasta”, Ignatius sanoi kohteliaasti.

”Tietenkin se sopii. Olettehan te yhtä paljon tässä sopassa, kuin mekin”, Michael tokaisi, vaikka arvasikin oikein hyvin, miksi vanha munkki tahtoi mukaan. Tiesihän hänkin osaltaan kuninkaan isän tarinan. Tai ainakin sen osan, minkä oli kuullut ystävältään Marcukselta.

”Minä kiitän”, Ignatius sanoi kohteliaasti ja nyökäytti päätään.

”Hyvä, me lähdemme sitten aikaisin aamulla, sillä vaikka leirille ei kovin pitkää matkaa ole, niin ei tästä sentään niin nopeaa reittiä ole”, Michael sanoi, ”levätkää nyt, niin että jaksatte huomenna”, hän lisäsi ja katsoi kumpaistakin miestä silmät iloisesti tuikahtaen.

”Huomiseen siis”, Esaias sanoi ja katsoi kun Michael asteli ulos huoneesta.

Esaias jäi vielä toviksi Ignatiuksen ja Maryn seuraan, kunnes lopulta päätti siirtyä huoneeseen, joka annettu hänen käyttöönsä.

”Oletko, varma että jaksat lähteä mukaamme?” Esaias kysyi vielä.

”Olen varma, en minä nyt niin huonossa kunnossa ole”, Ignatius sanoi ja hymyili seesteisesti.

”Hyvä on”, Esaias naurahti, ”minä jätän sinut nyt Maryn huostaan”, hän lisäsi kiusoitellen ja häipyi huoneesta hyväntahtoisesti nauraen.

Ignatius pyöritti päätään hymyillen, kun ei voinut suuttuakaan Esaiakselle. Oikeassahan tämä tietenkin oli ja varmasti oli arvannut, että hänen ja Maryn välit olivat paljon lämpimämmät, kuin päällepäin näytti.

”On parasta, että lepäät nyt”, Mary sanoi ja katsoi Ignatiusta hellästi.

”Hyvä on”, Ignatius myöntyi, kun ei halunnut väittää vastaankaan.

Päivä ja seuraava yö kului verkkaan, kunnes aamu alkoi hiljalleen valjeta. Ignatius oli noussut jo paljon ennen kukonlaulua, sillä halusi ennen lähtöään käydä aamujumalanpalveluksessa, jonne kovin haukottelevat Michael ja Esaias tulivat myös. Tämän jälkeen kolmikko alkoi pakata tavaroitaan ja valmistautua lähtöön, jotta pääsisivät mahdollisimman nopeasti liikkeelle.

Mary katseli, kun Ignatius, Michael ja Esaias nousivat hevostensa selkään ja suuntasivat kulkunsa tielle, joka kulki metsän kautta.

Mielessään hän toivoi luojan suojelusta kaikille, mutta etenkin Ignatiukselle.