Meinasin ensin, että odottaisin, vielä jonkin aikaa, mutta en sitten malttanut ja tässä tulos. Toivottavasti se miellyttää teitä. Itse ainakin olen tyytyväinen osaseen ja jatkoakin on tulossa, kunhan ensin ehdin kuvailla lisää.

Toivon toki myös palautettanne, sillä se innostaa tekemään lisää jatkoa tähän tarinaan. :)

19. Luku Torni

Aika kului tasaiseen tahtiinsa ja Esaiaksen ja Arthurin ystävyys syveni. Esaias opasti Arthuria isällisen lempeästi miekkailun saloihin, opettaen samalla muutakin. Kärsivällisesti hän jaksoi vastailla pojan kysymyksiin, joita tämä toisinaan kysyi mieluummin häneltä, kuin isältään.

Toisinaan Arthurin serkku 15 vuotias Rafael otti osaa miekkailuharjoituksiin. Hän oli ottanut Arthurin suhteen isoveljellisen asenteen ja joskus vähän kiusasikin viisi vuotta nuorempaa Arthuria.

Enimmäkseen Rafael kuitenkin vietti aikaansa serkkunsa kanssa, koska piti tästä. Hän auttoi Arthuria läksyissä, sillä nuoren kruunuprinssin tuli osata muutakin kuin miekkailua, kuten lukemaan ja kirjoittamaan, sekä hovin etiketti piti tuntea ja paljon muuta, mitä poika piti varsin pitkästyttävänä. Mutta pakko mikä pakko, sillä tulevan kuninkaan vastuu oli suuri.

Ei hän toki vielä pitkään aikaan nousisi valtaistuimelle, sillä Edmund oli vielä voimissaan ja hallitsisi vielä hyvin pitkään.

***

Päivät linnalla kuluivat rauhallisesti, eikä ulkomaailmastakaan kantautunut tietoja Vladimirin roistojoukkion tihutöistä. Ei ainakaan niin paljon, kuin aiemmin, mutta silti tuo joukkio levitti kauhua tavallisten ihmisten keskuudessa.

Muuta tietoa Vladimirin liikkeistä kuitenkin tuli tasaiseen tahtiin, Marcus kävi niin usein kuin mahdollista, kertomassa Vladimirin mahdollisista suunnitelmista. Ei hän koskaan kovin paljoa saanut tietoa, mutta sen mitä sai, oli se silti arvokasta ja antoi Edmundille aikaa reagoida ja turvata alaisiaan roistojoukkion hyökkäyksiltä.

Marcus viipyi poissa hyvinkin pitkiä aikoja kerrallaan, joskus päiviä, useimmiten viikkokausia, mutta mitä pidempään hän oli poissa, sitä parempia tietoja hän toi. Linnalla hän ei koskaan viipynyt pitkiä aikoja, sillä hän tiesi, miten epäluuloinen Vladimir oli ja tiesi, miten herkästi tämä oli valmis antamaan tappokäskyn, jos kokisi asemansa uhatuksi.

Sir Nathanielin lähdön jälkeen Vladimirista oli tullut, jos mahdollista, vieläkin vainoharhaisempi ja julmempi. Marcus oli jo ehtinyt nähdä, miten raa'asti tämä kohtelin alaisiaan ja kuinka muutama oli päässyt hengestään ihan mitättömästäkin syystä.

Vladimir ei juurikaan luottanut alaisiinsa ja vain harva oli päässyt tarpeeksi lähelle häntä ja niistäkin jo muutama oli päässyt hengestään, Vladimirin oikkujen tähden. Häntä kaihersi Nathanielia vastaan käydyssä taistelussa koettu tappio, sekä se että perhe oli lähtenyt tuon kaksinaamaisen miehen matkaan.

Niinpä Vladimir sitten suuntasi kaiken raivonsa niihin, jotka talossa vielä oli, nimittäin palvelijoihin, jotka joutuivat kärsimään äärimmäisestä julmuudesta. Pelko oli niin suuri, ettei yksikään palvelijoista uskaltanut nousta julmaa tyrannimaista isäntäänsä vastaan, joka rankaisi aivan olemattomastakin rikkeestä äärimmäisen julmalla ja raa'alla tavalla.

Hyvin pitkän ja kärsivällisen työskentelyn tuloksena Marcus oli päässyt melko lähelle Vladimiria. Luottamusta tosin ei ollut paljoakaan, mutta saavutettu asema oli kuitenkin tyhjää parempi ja tietoa tihkui hänen korviinsa huomattavasti enemmän, kuin ihan alussa. Asiaa saattoi toki auttaa se, että hän oli onnekseen ottanut kaksi Vladimirin kiinni jäänyttä alaista avukseen. Nämä olivatkin ilomielin ottaneet tehtävän hoitaakseen, kun olivat nähneet miten armollinen kuningas Edmund oli.

Nytkin oli luvannut näille kahdelle armahduksen teoistaan, mikäli tehtävä onnistuisi ja Marcus pysyisi hengissä. Toistaiseksi kaikki näyttikin hyvältä. Miehet olivat itsekin ymmärtäneet, että Vladimirin puheet olivat vain ilkeämielisiä valheita, kun he nyt olivat omin silmin nähneet Edmundin.

Hiljalleen Marcus sai kokoon tiedonjyväsiä, joiden perusteella hänelle alkoi selvitä Ewartin olinpaikka. Asiaa tietenkin edesauttoi se, että Vladimir määräsi Marcuksen ryhmään, jonka oli tarkoitus hakea Ewart Vladimirin linnoitukseen teloitusta varten.

Marcus tiesi, että nyt oli kiire, mikäli hän aikoi saada Ewartin pelastettua, joten hyvän tilaisuuden tullen hän kiirehti kuninkaanlinnalle kertoakseen tietonsa. Tietenkään hän ei voisi jäädä linnalle, sillä herättäisi epäilykset ja kaikki se huolella tehty työ menisi hukkaan. Niin paljon kuin Marcus vihasikin Vladimirin alaisena olemista, tiesi hän, että hänen oli hoidettava tehtävä loppuun asti.

Niin hän sitten yöllä ratsasti tuulispään lailla linnalle ja juoksi Edmundin makuukammioon, herättämään hänet.

***

”Olen pahoillani, että joudun häiritsemään teitä tähän aikaan ylhäisyys, mutta asiallani on kiire”, Marcus sanoi ja kumarsi.

”Ei se mitään” Edmund sanoi viskatessaan peittonsa syrjään, ”sen kuin kerrot tietosi”, hän lisäsi.

”Ylhäisyys, sain selville, missä Vladimir pitää Esaiaksen veljeä”, Marcus sanoi.

”Hienoa”, Edmund sanoi tyytyväisenä.

”Ei sitten yhtään hienoa, ylhäisyys”, Marcus sanoi.

”Kuinka niin?” Edmund kysyi ja rypisti kulmiaan.

”Vladimir antoi käskyn hakea Ewart ja viedä hänet Vladimirin linnakkeelle teloitettavaksi”, Marcus selitti.

”Se ei käy laatuun” Edmund napautti.

”Tiedän sen ylhäisyys ja siksi kiirehdinkin kertomaan asian teille mitä pikimmin”, Marcus sanoi.

”Milloin tämä olisi tarkoitus tapahtua?” Edmund kysyi ja veti samalla vaatteita ylleen.

”Heti aamusta, herrani”, Markus vastasi nopeasti.

”Huomennako?” Edmund kysyi ja mietti riittäisikö aika tarvittaviin toimenpiteisiin.

”Kyllä herrani”, Marcus vastasi, ”ja siksi minä tulinkin tähän aikaa teitä häiritsemään. Jäisin mielelläni teidän avuksenne, mutta minun on palattava, ennen kuin Vladimir alkaa epäillä jotakin. Hän näet määräsi minut tuohon ryhmään, jonka on tarkoitus hakea ja teloittaa vanki”, hän jatkoi.

”Hyvä on, minä en pidättele sinua kauempaa, kerro vain se olin paikka”, Edmund sanoi ja asteli Marcuksen perässä ulos makuukammiostaan.

”Häntä pidetään tornissa, kalmanummen toisella puolella”, Marcus kertoi.

”Minä kiitän” Edmund sanoi ja antoi Marcuksen mennä.

Edmund tiesi kyllä paikan, sillä hänen ollessa vielä lapsi, äiti oli ankarasti kieltänyt häntä menemästä sinne, luultavastikin juuri petollisen nummen takia, jossa olevat salakavalat suonsilmäkkeet saattoivat imaista pahaa-aavistamattoman kulkijan sisäänsä, jos astui polulta harhaan.

Marcuksen mentyä Edmund kutsui luokseen palvelijan, jonka hän käski mennä herättämään Michaelin ja Matthewin. Nuo kaksi tulivatkin pian unisen palvelijan perässä, mutteivät yksin, sillä heidän takanaan asteli Esaias.

”Kuulin, että olitte saanut veljeni olinpaikan selville”, Esaias sanoi, palvelijan poistuttua.

”Niin olen, mutta toivoin että olisit jäänyt tänne”, Edmund huomautti, ”mutta en minä voi estääkään, joten kai minun on otettava sinutkin mukaan”, hän lisäsi.

”Minä kiitän”, Esaias sanoi ja kumarsi.

”Me lähdemme liikkeelle mitä pikimmin, sillä matka ei ole helppo, vaikka paikka ei kaukana täältä olekaan ja tarkoitus on, että ehdimme perille ennen Vladimirin konnia”, Edmund sanoi ja vilkaisi ohimennen pöydälle auki levitettyjä karttakääröjä, joista näkyi tuo pahamaineinen suo.

”Vai kalmanummi”, Michael sanoi, sillä paikka oli tuttu hänellekin ja muutaman ystävänkin hän oli tuon paikan petolliseen hetteikköön menettänyt.

”Niin”, Edmund myönsi, ”suosittelen varovaisuutta, sillä en haluaisi menettää ketään teistä”, hän muistutti.

”Vladimir on piru mieheksi, ei kukaan muu olisi moista paikkaa keksinyt”, Esaias murahti.

”No, mutta meidän on syytä pitää kiirettä, mikäli mielimme ehtiä tuolle tornille ennen Vladimirin miehiä”, Edmund muistutti, sillä halusi viimeiseen asti välttää taistelua ja mitä vähemmän Vladimir tietäisi, sitä paremmin Marcus pääsisi pois, kun tehtävä olisi suoritettu, ”haluan välttää kahnauksia, jos mahdollista, varsinkin kun Marcus on vielä toistaiseksi Vladimirin alaisena”, hän lisäsi.

Kaikki kolme nyökäyttivät päätään myöntymyksen merkiksi, eikä Edmundin tarvinnut edes käskeä, kun he jo painuivat valmistautumaan lähtöön. Edmund antoi palvelijalleen käskyn laittaa hevosensa valmiiksi, minkä jälkeen hän kävi vielä hyvästelemässä Birgitan. Eihän sitä koskaan tiennyt, mitä päivä toisi tullessaan ja hän halusi ainakin nähdä vaimonsa, ennen lähtöään.

Edmund ei tietenkään voinut kuluttaa kovin paljon aikaa tähänkään, sillä heillä oli kiire, eikä hänkään halunnut hidastaa lähtöä yhtään enempää, kuin oli pakko.

Niin hän sitten pukeutui ripeästi, käväisi Birgitan luona ja tuon hellän hetken jälkeen suuntasin pihalle, jossa hänen hevosensa oli jo valmiina, kuin myös Michael, Matthew ja Esaias, sekä kourallinen sotilaita.

Edmund nousi hevosensa selkään, vilkaisten muita ääneti.

”Muistuttaisin vielä, että kun saavumme nummelle, älkää poiketko polulle, sillä se voi olla viimeinen erheenne”, hän muistutti ja katsoi tiukasti kaikkia, ennen kuin suuntasi ulos portista.

Koko porukka seurasi kuningastaan, Esaias ja Michael ratsastaen tämän rinnalla ja Matthew takana. Matthewin perässä tulivat sotilaat.

Matka suolle eteni ripeästi, eikä aurinkokaan ollut vielä noussut, mutta kaukana horisontissa alkoi jo häämöttää kapea valokaistale. Vielä oli edessä matkan vaarallisin osuus, kalmanummen ylitys.

Tuo joukko kulki jonossa, tarkasti seuraten edessään olevaa, sillä ketään ei haluttanut vajota sen enempää yksin kuin hevosensakaan kanssa suonsilmäkkeeseen. Kulku oli hidasta, sillä varovaisuutta ei voinut olla liikaakaan. Alkoi olla jo hämärää, kun he vihdoin pääsivät nummen toiselle laidalle, jossa itse kukin huokaisi syvään, sillä ylitys oli onnistunut ilman mies tai hevostappioita.

Tästä ei ollut enää pitkä matka tornille ja loppumatka oli muutenkin helpompi, kun ei tarvinnut alituiseen pelätä joutuvansa suohon. Tuo osuus sujui nopeasti ja pian torni jo häämöttikin edessä, nousevan auringon säteiden värjätessä, sen sammaloituneen pinnan punaisilla ja kultaisilla sävyillä.

Pihamaa oli kivikkoinen ja vaikeakulkuinen. Siellä täällä rehotti isoja hoitamattomia pensaita ja rapautuneen seinän pintaa peitti paksu kasvillisuuskerros.

Tornille päästäkseen oli ylitettävä silta, joka oli tehty hyisen tummavetisen esteen yli, joka kiersi koko tornin ympäri. Torni ei totisesti ollut helppopääsyinen, se oli varmaa. Mutta he eivät antaneet sen estää itseään.

Edmund antoi käskyn jättää hevoset sillan toiselle puolelle, sillä silta oli liian ahdas hevosille ja näytti muutenkin siltä, kuin olisi romahtamaisillaan. Hän jo mietti strategiaansa ja oli aikeissa sanoa mitä kukin tekisi, kun Esaias hyppäsi alas hevosensa selästä ja suuntasi sillan yli puolijuoksua.

”Esaias, odota!” Edmund huusi ja laskeutui alas hevosensa selästä, mutta turhaan. Esaias oli työntänyt puolilahon oven väkivalloin auki ja kadonnut sisälle.

***

Esaias kipusi jyrkät portaat ylös puolijuoksua ja totesi tulleensa huoneeseen, jossa ei ollut niin mitään. Ensin hän ajatteli, että häntä oli huijattu, mutta sitten hän näki tikapuut, jotka oli nostettu seinää vasten nojaamaan. Hän tajusi, että ne oli siellä tarkoituksella ja hän nosti katseensa ylös.

Katossa oli luukku, joka oli teljetty niin, ettei sitä saanut toiselta puolelta auki lainkaan.

Hän nappasi tikapuut nurkastaan ja nosti ne paikalleen.

Tämän jälkeen hän kipusi ylös ja availi kädet täristen kaikki vahvatekoiset salvat ja työnsi sitten raskaan luukun auki, joka tömähtikin yläpuolella olevaa lattiaa vasten.

Esaias työntyi luukusta sisälle ja näki miten karu huone oli. Siellä ei ollut mitään muuta kuin kasa heiniä lattialla vuoteen virkaa tekemässä ja katonrajassa yksi ikkuna, josta tuli vain vähän valoa huoneeseen. Lisäksi hän saattoi haistaa, miten saastaiselta koko huone haisi, kun ei vanki ollut muuallekaan päässyt.

Esaias katseli ympärilleen hämärässä ja näki miehen kyyhöttävän heinäkasalla.

”Ewart!” Esaias huudahti ja melkein juoksi veljensä luokse. Hän näki miten tämä hätkähti ja yritti pelästyneenä vetäytyä kauemmaksi.

”Ei”, Ewart sopersi hiljaa ja yritti suojata itseään käsin.

”Ewart, se olen minä. Esaias”, Esaias sanoi ja polvistui Ewartin vierelle.

”Esaias”, Ewart henkäisi ja yritti haparoida sinne suuntaan, mistä oli kuullut veljensä äänen. Vasta silloin Esaias käsitti, ettei Ewart nähnyt ja huomasi likaisen kangaskaistaleen, jolla tämän silmät oli peitetty.

Kun hän nyt lähemmin tarkasteli veljeään hän näki, että tämän ihoa peitti paksu likakerros ja vaatteet olivat riekaleina. Hän näki miten laiha Ewart oli, vain varjo siitä, mitä tämä oli ennen ollut. Lisäksi hän näki ilkeänpunaiset juomut Ewartin selässä, jotka kielivät siitä, että tätä oli ruoskittu.

Viha Vladimiria kohtaan kasvoi ja hän vannoi että tämä saisi tuta nahassaan, sen mitä oli tehnyt muille.

”Sinä olet turvassa nyt, minä vien sinut pois täältä”, Esaias sanoi ja kietoi kätensä veljensä ympärille.

”Ne tappoivat hänet. Tappoivat Minervan”, Ewart sopersi ja purskahti itkuun.

”Minä tiedän”, Esaias sanoi ja yritti nieleskellä palaa, joka oli noussut hänen kurkkuunsa, kun hän piteli sylissään veljeään, joka vavahteli itkusta.

”Mitä taivaan nimessä hänelle on tehty?” Kysyi Michael, joka nousi luukusta huoneeseen.

”Minä...” Esaias aloitti, muttei pystynytkään jatkamaan, sillä tunnehyöky oli liian voimakas.

Michael oli hiljaa, hän näki kyllä miten paljon Ewart oli muuttunut ja tiesi, ettei tämä enää olisi se iloinen ja elämänhaluinen nuorimies.

”Ne siat, ovat kohdelleet häntä huonosti”, Esaias sai viimein sanotuksi, ”he ovat puhkaisseet hänen silmänsä”, hän lisäsi ja tiesi miten se vaikutti Ewartin elämään.

Esaias aina oli tiennyt että Ewart oli halunnut olla seppä, kuten isäkin aikanaan ja oli tehnyt töitä sen eteen. Mutta nyt tuon kaiken sai unohtaa, sillä silmät olivat yksi tärkeimmistä ominaisuuksista, joita seppä työssään tarvitsi, hyvän kunnon ja taidon lisäksi.

”Olen aina tiennyt, että Vladimir on julmuri, mutta en uskonut, että hän olisi mennyt näin pitkälle”, Michael sanoi ja katsoi kulmat kurtussa Esaiasta ja Ewartia.

”Lähdetään, haluan viedä Ewartin pois täältä”, Esaias sanoi auttaen samalla Ewartin jalkeille.

”Hyvä on”, Michael sanoi ja katsoi vielä kerran tätä lohdutonta paikkaa, jossa Ewart oli ollut vankina.

Sen hänkin näki, että jos Ewart olisi ollut täysin kunnossa, olisi tämä varmasti jo paennut, mutta sokeana ja huonossa kunnossa, se ei tietenkään ollut käynyt päinsä. Hän ymmärsi hyvin, että ilman näköään, mies olisi saattanut taittaa niskansa yrittäessään yksin huteria tikkaita pitkin alas.

”Ewart, autan sinut täältä pois, joten sinun on kuunneltava tarkasti ja tehtävä, kuten sanon, sillä en halua sinun taittavan niskaasi”, Esaias sanoi, ohjatessaan varovaisesti Ewartia kohti luukkua, josta pääsi vapauteen.

”Hyvä on”, Ewart sanoi hiljaa ja piteli tiukasti kiinni, veljensä voimakkaasta käsivarresta.

Ewart ei ollut uskonut, että kukaan tulisi häntä pelastamaan, joten tämä oli hänelle suuri helpotus, vaikka toki hän tajusi, ettei vaara ollut vielä ohi, sillä tuskinpa Vladimir antaisi vankinsa päästä pakoon noin vain.

”Michael, mene sinä ensin ja ole valmiina, jos hänen ote pettääkin”, Esaias pyysi ja kääntyi sitten veljensä puoleen, ”minä en anna sinun pudota”, hän sanoi ja alkoi auttaa veljeään, kun Michael oli ensin mennyt luukusta ja kavunnut portaat nopeasti alas.

”Esaias.... toivottavasti tämä onnistuu”, Ewart henkäisi ja hapuili käsin ympäristöään, vaikka tunsikin Esaiaksen pitelevän kiinni tiukasti ja kuuli tämän rauhallisen äänen, kun tämä ohjeisti tikapuiden kanssa.

”Hyvin se menee”, Esaias rauhoitteli Ewartia, ohjaten tämän kättä kohti tikapuita, neuvoen samalla.

Hitaasti mutta varmasti Esaias ja Michael saivat autettua Ewartin tikapuita alas.

Loppu matka olisikin helpompi, kun oli vain kierreportaita, jotka tosin olivat jyrkät, mutta se oli silti pienempi paha, kuin huterat tikapuut.

Kun Ewart oli turvallisesti tikapuiden alapäässä, Esaias tuli perässä ja yhdessä Michaelin kanssa auttoi Ewartin alas kierreportaita pitkin ja lopulta ulos ja yli sillan, jonka toisella puolella Edmund, Matthew ja sotilaat odottivat.

Esaias auttoi ja tuki veljeään, ohjatessaan tämän yli sillan ja kohti hevosia. Hevosten luona hän ojasi Ewartin istumaan läheiselle kivelle ja kaivoi satulalaukustaan vesileilin ja huovan. Hän ojensi ensin vesileilin veljelleen, joka joi pitkin siemauksin, sillä tornin vesi oli ollut kuvottavaa, eikä hän ollut sitä juonut kuin vasta sitten, kun oli ollut ihan pakko.

Ewart ojensi leilin takaisin Esaiakselle, joka laittoi sen takaisin satulalaukkuunsa ja kääntyi sen jälkeen kietomaan huovan Ewartin ympärille, sillä tämä oli värähdellyt kylmästä, tuntiessaan viileän aamuilman paljaalla ihollaan. Riekaleiset vaatteet eivät todellakaan lämmittäneet kovin hyvin.

”Ewart, joudun kohta auttamaan sinut hevosen selkään, sillä emme voi jäädä tähän kovin pitkäksi aikaa, sillä Vladimirin konnajoukkio on tulossa tänne”, Esaias sanoi, mutta jätti kuitenkin kertomatta miksi nämä olivat tulossa.

”Hyvä on”, Ewart sanoi hiljaa ja kietoi huopaa tiukemmin ympärilleen.

”Viedään hänet linnalle, hän saa olla siellä minun vieraanani, kunnes on tarpeeksi hyvässä kunnossa pärjätäkseen omillaan”, Edmund sanoi, sillä ymmärsi kyllä, ettei Ewart vielä ollut niin hyvässä kunnossa, että pärjäisi itsekseen, saati voisi olla kenellekään avuksi. Lisäksi linnassa hän olisi paremmassa suojassa, jos Vladimir yrittäisi juonia jotain uutta Ewartin päänmenoksi.

”Hyvä on, mutta saanen pyytää jonkinlaista suojelusta Michaelille, sillä Vladimir takuulla hätyyttää miehensä heidän kimppuun, kun huomaa vankinsa paenneen”, Esaias pyysi, vaikka tiesi kyllä hyvin Michaelin mielipiteen asiasta.

”Tietenkin, enhän voi jättää parasta metsästäjääni oman onnensa nojaan”, Edmund tokaisi ja päätti, että heti linnalla käskisi muutaman sotilaan Michaelin mukaan, jotta tällä olisi jotain suojaa, sillä vaikka tällä aikuinen poika olikin, ei tästä olisi paljoakaan apua, jos Vladimir päättäisi lähettää isommankin joukkion tilalle riehumaan.

Michael oli aikeissa sanoa, että pärjäisi hyvin itsekin, mutta näki kuitenkin päättäväisen ilmeen Edmundin kasvoilla ja tajusi, ettei tämän mieltä kovin helpolla muutettaisi.

”Hyvä on, arvoisa kuningas”, Michael hymähti ja oli oikeastaan tyytyväinen, sillä tokihan hän tiesi olevansa jo vanha ja että jos tosiaan saisivat isommankin joukkion vieraaksi, ei näin vähäisellä miesvoimalla sille pärjäisi. Muusta perheestä puhumattakaan.

Esaias auttoi Ewartin hevosensa selkään ja heilautti itsensä tämän taakse, jotta saisi pidettyä veljestään kiinni, sekä ohjastettua hevosta.

Matka saattoi alkaa ja alku oli jälleen helppo ja nopea, mutta nummella oli taas kuljettava varoen.

Matka oli nummen poikki oli hidas ja vaivalloinen, mutta se onnistui taas ongelmitta. He kaikki huokasivat helpotuksesta, kun he viimein pääsivät pois nummelta ja tiesivät, ettei sinne tarvinnut mennä enää ja matka taittuisi tästä eteenpäin joutuisasti, joskin he joutuisivat olemaan tarkkana, etteivät törmäisi Vladimirin roskajoukkioon.

Edmund toivoi, että Marcus hidastaisi roskajoukon kulkua sen verran, ettei heidän tiensä risteäisi. Hänen toiveensa kaiketi kuultiin jossain, sillä he saivat kulkea linnalle kohtamaatta mitään muuta, kuin metsän eläimiä. Oli jo valoisaa, kun he viimein saapuivat linnalle.

***

Linnalla Esaias ohjasi Ewartin sairastuvalle ja jäi sinne vähäksi aikaa veljensä seuraksi, kun tämä kylvetettiin, haavat puhdistettiin ja sen jälkeen päälle puettiin puhtaat vaatteet. Jo tämä sai Ewartin rauhoittumaan paljonkin, sillä olo tuntui huomattavasti paremmalta. Varsinkin kun sai vielä ruokaa, juotavaa ja sen jälkeen levätä pehmeällä vuoteella, kovan lattian ja pistelevien heinien sijasta.

Kun Esaias näki, että Ewartilla kaikki oli hyvin, saattoi hän poistua, sillä halusi vielä tietenkin pyytää Edmundilta luvan jäädä linnalle siihen asti, kunnes Ewart olisi paremmassa kunnossa.

Niin hän sitten harppoi suureen saliin, jossa Edmund oli vielä. Michael ja Matthew olivat jo lähteneet paluumatkalle kotiinsa, mukanaan muutama sotilas, jotka Edmund oli heidän mukaansa määrännyt.

Esaias harppoi valtaistuimen luokse ja polvistui sen eteen, painaen päänsä alas, sillä hän todellakin kunnioitti kuningastaan.

”Teidän ylhäisyytenne”, hän aloitti, kun Edmund keskeytti hänet ja nousi seisomaan.

”Esaias, nouse. Sinä tunnet minut, eikä sinun tarvitse kumartaa minua”, Edmund sanoi.

”Mutta minä lupasin teille, että palvelen teitä kuolemaani asti, maksuksi rikoksistani”, Esaias sanoi, sillä halusi tosissaan pitää sanansa, ”lisäksi tahtoisin pyytää lupaanne, jäädä linnaanne niin kauaksi aikaa, kun veljeni on täällä teidän hoidettavananne”, hän jatkoi, puhuen mahdollisimman kohteliaasti ja kunnioittavasti.

”Tiedän, mutta kuten sanoin, ette ole minulle mitään velkaa”, Edmund sanoi ja katsoi Esaiasia ystävällisesti, ”ja tietenkin saat jäädä vieraakseni niin pitkäksi aikaa kuin haluat. Minulla ei ole tapanani häätää apua tarvitsevia pois”, hän jatkoi ja laski kätensä Esaiasin isolle hartialle.

”Olette ehkä sitä mieltä, etten ole velkaa, mutta minä olen ja todellakin haluan palvella teitä, jos se vain sopii teidän ylhäisyydellenne”, Esaias sanoi ja ymmärsi, miten hyvä mies Edmund oli, todellakin, isänsä poika, hän ajatteli.

”Hyvä on, kyllä se sopii”, Edmund sanoi ja hymyili ystävällisesti, ”mutta koska sinun ei ole turvallista liikkua nyt linnan ulkopuolella on parempi, että jatkat poikani henkivartijana ja opastajana”, hän lisäsi.

”Tietenkin, teidän ylhäisyytenne”, Esaias sanoi ja kumarsi, ”jos sallitte, palaan takaisin katsomaan veljeäni”, hän huomautti ja kumarsi uudelleen.

”Se sopii”, Edmund sanoi ja katseli, kun Esaias harppoi takaisin kohti sairastupaa.

***

Vaikka hän olikin tyytyväinen, oli hän myös huolissaan, sillä ei ollut vielä kuullut Marcuksesta mitään. Mitä pidemmälle päivä eteni, sitä voimakkaammaksi huoli kasvoi ja sen huomasi myös Birgitta, joka yritti rauhoitella häntä.

”Edmund, rakkaani. Hänellä on hyvä koulutus, joten hän kyllä osaa pitää puolensa, jos se liero yrittää jotakin”, Birgitta sanoi ja laski kätensä miehensä hartialle.

”Tiedänhän minä, mutta olen silti huolissani ja toivon koko sydämestäni, ettei minun tarvitse viedä hänen perheelleen suru-uutista”, Edmund sanoi ja katsoi vaimonsa lempeitä kasvoja.

”Kaikki menee kyllä hyvin, toivon ainakin niin”, Birgitta sanoi ja painoi hellän suudelman Edmundin poskelle.

”Mihin joutuisinkaan ilman sinua, rakkaani”, Edmund huoahti noustessaan seisomaan ja vetäessään Birgitan hellään syleilyyn.

”Rakas hupsu mieheni”, Birgitta naurahti ja vastasi syleilyyn painamalla huulensa Edmundin huulia vasten.

Siinä he seisoivat pitkän aikaa lähekkäin ja kiihkeästi suudellen, sillä tätä he molemmat olivat kaivanneet. Lopulta he molemmat erkanivat toisistaan ja katselivat toisiaan lempeästi. Edmund huomasi, miten paljon hän oli kuluttanut aikaansa valtakunnan asioita hoitaessaan, että oma rakas vaimo oli meinannut vallan unohtua.

”Pärjäätkö varmasti kultaseni?” Birgitta kysyi ja tarkasteli Edmundin kasvoja, jonne huolet olivat jo alkaneet kaivertaa uria.

”Pärjään, kun tiedän että olet rinnallani”, Edmund vastasi ja katsoi vaimoaan hellästi.

”Minä odotan sinua illalla”, Birgitta sanoi kohottaen hieman toista kulmaansa hymyili ilkikurisesti.

”Ja minä tulen varmasti”, Edmund naurahti ilkikurisesti ja läpsäisi kevyesti Birgitan takapuolta.

Birgitta vilkaisi miestään, kasvoillaan sellainen ilme, kuin olisi halunnut nuhdella, mutta se kuitenkin suli hymyyn. Viimein hän käänsi katseensa ja suuntasi kulkunsa omiin tiloihinsa, jossa hän viettäisi lopun iltaa tyttäriensä seurassa ja ehkä myös tyttöjen serkku Rachel tulisi myös.

***

Päivä eteni verkkaisesti ja kääntyi lopulta illaksi. Oli pimeää, kun Marcus viimein palasi, mikä sai Edmundin olon huojentumaan. Varsinkin kun Marcus näytti päälisin puolin olevan kunnossa

.

”Teidän ylhäisyytenne”, Marcus sanoi ja kumarsi.

”Et usko kuinka iloinen olen nähdessäni sinut”, Edmund sanoi asteli Marcuksen luokse.

”No se olikin tipalla etten olisi jäänyt tulematta, mutta onneksi minulla on sentään toimivat korvat, eivätkä aivan kaikki Vladimirin alaisista ole järin teräviä”, Marcus sanoi ja alkoi kertoa miten Vladimir oli raivostunut Ewartin paosta.

”Uskon kyllä, ettei hän ollut mielissään ja on tämän jälkeen jos mahdollista vieläkin vainoharhaisempi”, Edmund totesi, kun Marcus sai asiansa kerrottua.

”Aivan varmasti. Hän nimittäin määräsi minutkin kidutettavaksi, mutta kuten jo sanoin, sain sen tietooni onneksi ajoissa ja lisäksi mies jonka tehtävä oli pidättää minut, ei ollut kovin nopeaälyinen, joten pääsin pakoon, ne kaksi muuta jotka olivat kanssani, eivät päässeet pakenemaan ja todennäköisesti lavertelevat pakotettuna Vladimirille kaiken, joten en voi näyttää naamaani enää siellä”, Marcus kertoi.

”Tiedän ja siksi en sinua sinne enää lähetä”, Edmund sanoi ja asteli levottomana edestakaisin, ”Itse asiassa olet tehnyt niin hyvää työtä, että ansaitset ylennyksen”, hän lisäsi ja katseli, miten Marcuksen suu loksahti auki.

”Ylennyksen?” Marcus toisti, eikä voinut uskoa korviaan, sillä ylennys merkitsi hänelle aseman parannusta.

”Saat hoidettavaksesi vartiotuvan ja suuren osan linnan turvallisuudesta”, Edmund sanoi ja tunsi hyvää mieltä siitä, että oli tehnyt miehen iloiseksi, ”koska sinulla tulee olemaan kädet täynnä töitä, Esaias saa toimia poikani henkivartijana”, hän lisäsi.

”Minä... kiitos oikein paljon, teidän korkeutenne”, Marcus sanoi ja kumarsi. Hän tuskin malttoi odottaa, että pääsisi kertomaan vaimolleen, joka myös ilahtuisi uutisista.

***

Nyt kun Marcus oli turvassa, Edmund saattoi itsekin rauhoittua ja suuntasi kulkunsa makuukammioon, jossa Birgitta jo odotti. Hän itsekin odotti sitä, sillä oli tosissaan jo kaivannut vaimonsa seuraa ja mietti miten saisi jatkossa asian järjestettyä, vaikka tiesi kuitenkin että valtakunnan asiat oli hoidettava, mikäli hän mieli olla hyvä kuningas. Mutta hän halusi olla sitä myös vaimonsa silmissä.

Edmund työnsi makuukammion oven auki asteli sisälle. Huoneessa oli hämärä valaistus ja ainoat valonlähteet olivat yksi kynttelikkö pöydällä ja takka, joka lämmitti muuten niin kolean huoneen mukavan lämpöiseksi.

Edmund riisui päällysvaatteensa ja sujahti vuoteeseen vaimonsa vierelle. Tämä todellakin oli odottanut ja veti Edmundin hellään syleilyyn.

Nuo kaksi nauttivat toisistaan, kosketuksesta, vartalon lämmöstä. Viimein nuo kaksi nukahtivat sylikkäin ja nukkuivat rauhallisina aamuun asti.

***

Siitä päivästä lähtien Esaias ja Marcus aloittivat uusissa tehtävissään. Marcuksella riittikin töitä, sillä paljon oli tehtävää niin linnassa, kuin sen ulkopuolella, varsinkin nyt, kun Vladimirista alkoi tulla oikea maanvaiva ja koska tätä ei vielä oltu saatu kiinni.

Edmund ei ollut vielä harkinnutkaan kiinniottamista, sillä halusi hoitaa sen mahdollisimman vähillä miestappioilla, mikä ei onnistuisi, niin kauan kun Vladimirilla oli uskollisia alaisia, joissa oli jos jonkinlaista roistoa ja murhamiestä, jotka saivat vapaasti rellestää.

Päivät vierivät tasaiseen tahtiin ja Esaias toimi Arthurin henkivartijana ja oli lähes kaikkialla tämän mukana, sillä oli äärimmäisen tärkeää, ettei kuninkaan ainoalle perilliselle kävisi mitään. Varsinkaan, kun Vladimir melko varmasti halusi raivata tieltään niin kuninkaan, kuin kaikki mahdolliset perijät, että voisi sitten itse ottaa vallan teräviin kynsiinsä.

Tämän työnsä ohella Esaias kävi, aina kun mahdollista, katsomassa veljeään, jonka vointi parani huimaa vauhtia, vaikka näköä ei ollutkaan mahdollista korjata.